Atooppinen ihottuma – paljon enemmän kuin pinnallinen ihovaiva
Melkoinen vuosi
61 204
Olen oikeastaan jo viime viikosta lähtien miettinyt, mitä haluaisin sanoa menneestä vuodesta. Tai tästä tulevasta. On tuntunut siltä, että haluaisin ehdottomasti sanoa jotakin, mutta juuri ne oikeat sanat ja ajatukset ovat tuntuneet jäävän jumiin jonnekin. En suoraan sanottuna ihan vieläkään tiedä, mitä aion kirjoittaa, mutta pianhan se nähdään…
Vuosi 2015 oli minulle monella tapaa haastava, mutta samanaikaisesti tuntuu, että se on ollut myös elämäni tärkein vuosi. Jos niitä nyt voi jollain tapaa keskenään arvottaa. Erityisen vuodesta teki se, että aloitin jo alkuvuodesta tärkeän tutkimusretken omaan itseeni ja sisimpääni.
Yksin en tutkimusretkeäni olisi varmasti lähtenyt taivaltamaan, vaan sen pariin puski minua lempeästi eräs läheiseni. Ja olen siitä hänelle kiitollinen. Vaikka vuodesta tuli monella tapaa yksi elämäni vaikeimmista, se oli myös yksi tärkeimmistä ja antoisimmista.
Huomasin nimittäin jossain vaiheessa, että sisimmässäni oli syntynyt sellaisia jumeja ja kaavoja, joiden kautta samantyyppiset ongelmat toistuivat elämässäni ja ihmissuhteissani. Vaikka olin itsekseni yrittänytkin työskennellä näiden asioiden eteen, todellinen käännekohta oli, kun lopulta uskalsin marssia mietteineni terapeutin pakeille. Terapia sinänsä ei ole minulle uusi asia, sillä vuosia sitten masennuksen kanssa kamppaillessani kävin läpi muutaman lyhyen terapiajakson. Ja koin tuolloin saavani siitä todella apua. Kuitenkin kynnys hakeutua ammattiauttajan puheille, kun asiat ovat näennäisesti kuitenkin ihan hyvin, on korkea.
Varovainen tökkäisy kepillä jäähän johtikin ennalta-arvaamatta johonkin suurempaan. Yhdestä epävarmasta testikäynnistä terapeutin luona seurasi nimittäin yli vuoden mittainen prosessi, joka on vieläkin käynnissä. ”Oletko henkisesti valmis tähän?”, minulta kysyttiin ja varoiteltiin, että psykoterapian läpikäyminen tulee vaatimaan minulta paljon. Minä olin valmis, vihdoinkin.
Ja paljon se on vaatinut. Ei totisesti ole helppoa avata mielensä syvimpiä sopukoita jollekulle toiselle, saati aina edes itselleen. Mutta ne oivallukset, joita olen vuoden mittaan itsestäni ja elämästä tehnyt, ovat takuulla tehneet tuosta prosessista vaivan ja tuskan arvoisia. Se lempeys ja ymmärrys, jota pystyn itseäni kohtaan nykyisin tuntemaan, on todella jokaisen matkan varrella vuodatetun kyyneleen arvoista.
Tällainen prosessi ravistelee aina elämää juuriaan myöten ja myös minä kävin viime vuonna läpi melkoisia muutoksia niin työelämässä kuin ihmissuhteissanikin. Samanaikaisesti kaikkein suurin muutos on silti tapahtunut näkymättömissä oman pääni sisällä. Ymmärrän ehkä vasta nyt, miksi olin loppusyksystä ja alkutalvesta niin uupunut ja apaattinen: raskas vuosi se vain vaati verojaan. Kun käy sisäisesti jotakin sellaista, eivät voimat välttämättä riitäkään ihan kaikkeen totuttuun. Senkin hyväksyminen on ollut osa prosessia.
Kun on tottunut vaatimaan itseltään valtavasti, on loppujen lopuksi aika vaikeaa myöntää tai hyväksyä tarvitsevansa tai ennen kaikkea ansaitsevansa apua. Terapiaan hakeutuessani minulla ei ollut minkäänlaista akuuttia hätätilannetta elämässäni ja kyseenalaistin kovasti, mahtaisiko koko hommasta olla mitään hyötyäkään. Ennen kaikkea kyseenalaistin kuitenkin oman oikeuteni pyytää apua. Minähän pärjäsin. Kun on niitäkin, jotka eivät oikeasti pärjää. Toisaalta olen joskus menneisyydessä kyseenalaistanut oikeuteni saada ulkopuolista apua myös silloin, kun en ihan oikeasti enää oikein pärjännyt. Kun on tottunut vaatimaan itseltään valtavasti, sitä niin helposti ajattelee, että joku muu tarvitsisi tätä minuakin enemmän.
Avun pyytäminen ja saaminen on tässä maassa edelleenkin jonkinlainen tabu. Apua ei usein uskalleta hakea ajoissa ja sitten kun viimein uskalletaan, sitä ei useinkaan saada. Oma tilanteeni oli siinä mielessä ihanteellinen, että voin terapiaan hakeutuessani hyvin: minulla oli voimia ja jaksamista selvitellä asioita ja odotella lausuntoja. Mietin vain tuolloin, miten mahtaa olla asian laita niiden kohdalla, joilla arkipäivän aamusta iltaan selviytyminenkin on taistelua. Ei sellainen ihminen jaksa tapella oikeudestaan saada tukea, jos prosessi tuntui työläältä ja puuduttavan pitkältä jopa sellaiselle, jolla asiat ovat oikeastaan ihan hyvin. Tuskin olisin edes ymmärtänyt ylipäänsä voivani saada jonkinlaista tukea, ellei terapeuttini olisi itse suositellut sitä hakemaan.
Henkilökohtaisesti minulle terapiassa käyminen ei ole mikään tabu. Ei minua hävetä kertoa siitä. Silti asian kirjoittaminen tänne blogiin mietitytti ja jännitti minua. Onko tämä nyt sellainen henkilökohtainen asia, jonka haluan jakaa tuhansien tuntemattomien tietoon? Koen kuitenkin, että jos kirjoitukseni rohkaisee edes yhden ihmisen pyytämään apua elämänsä solmukohdassa, juttu on ollut julkaisemisen arvoinen.
Olen yhä vuosi sitten aloittamallani matkalla ja tulen jatkamaan sitä varmasti vielä jonkin aikaa, mutta paljon on ehtinyt jo pääni sisällä tapahtua. Tajuan jo nyt, miten tärkeä tämä taival on minulle ollut. Ja kiitän itseäni rohkeudesta hypätä kyytiin. Parempaa lahjaa en olisi itselleni voinut antaa.
”Mitä sinä odotat vuodelta 2016? Millainen on mielesi uuteen vuoteen astuessa?” kysyttiin minulta hiljattain. ”Toiveikas”, vastasin. Se on hyvä lähtökohta. Haluan suoda itselleni lempeyttä, armoa ja hyvää oloa ja tämä vuosi olkoon omistettu kaikelle sille. Ja sitä samaa toivon myös teistä jokaiselle. Voimaa, rohkeutta ja rakkautta vuoteen 2016!
Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia
Tags: höpötyksiä, Mietteitä elämästä
Categorised in: Elämä
Paluu arkeen (+ musiikki- ja leffasuositus)
61 204
