Atooppinen ihottuma – paljon enemmän kuin pinnallinen ihovaiva
Rakkaudessa ei pelkuri voita
41 141
Kuinka paljon olosuhteet ja ajoitus vaikuttavat parisuhteen onnistumiseen? Aika paljon, totesin viimekertaisessa rakkautta ja ihmissuhteita käsittelevässä postauksessani noin viikko sitten. Suurin osa teistä taisi olla kanssani samoilla linjoilla siinä, että ajoituksella ja muilla suhteen ulkopuolisilla tekijöillä voi lopulta olla melkoisen suurikin rooli siinä, onnistuuko ihmissuhde tai syntyykö lupaavasta alusta koskaan varsinainen parisuhde.
Eräs kommentoija totesi osuvasti, että loppuviimeksi kyse on hyvin pitkälti siitä, onko molemmilla suhteen osapuolilla elämässään oikea hetki juuri sille suhteelle. Ovatko kumpikin siinä hetkessä valmiita taistelemaan suhteen ja rakkauden eteen, vaikka olosuhteet eivät olisikaan ihanteelliset? Joskus tunnetta on, mutta taistelutahtoa uupuu, syystä tai toisesta.
Olen miettinyt kovasti sitä, miksi joskus lupaavastikin alkanut suhde kariutuu ilman mitään silmiinpistävän selkeää syytä. Nykymaailmassa korostetaan hirmuisesti romanttista rakkautta ja tunne nostetaan todella korkealle kriteereissä sen suhteen, kuka valikoituu lopulta kumppaniksi rinnalle. Joskus tunteet eivät kanna alkua pidemmälle tai syvene riittävästi ajan kanssa – ja juttu kuihtuu lähtökuoppiinsa.
Olen pyöritellyt ajatuksissani myös sitä, että ulkoisten tekijöiden ja olosuhteiden lisäksi itsetuntemuksella on varsin merkittävä rooli ihmissuhteissa. Ja ikävä kyllä aika hitsin moni on näissä jutuissa todella pihalla. Ei oikein osata tulkita, mistä omien tuntemusten ailahtelut johtuvat eikä ymmärretä, miksi tuntuu siltä kuin tuntuu. Tunteita ei tietenkään aina voi järkeistää, mutta on hirmuisen mielenkiintoista miettiä, miksi hyvä ja lupaava tunne vaihtuukin jossain matkan varrella joksikin muuksi.
Aika moni on uuden ihmisen tavatessaan yksinkertaisesti vielä aika keskeneräinen itsensä kanssa. Ja jos omassakin elämässä on yhä suuria solmukohtia ja kysymysmerkkejä, voi olla vaikea pystyä heittäytymään yhteiseen elämään toisen ihmisen kanssa. Elämä on melkoinen matka, mutta väittäisin, että tärkein kaikista elämän varrelle osuvista etapeista on se tutkimusretki omaan itseen. Kaikki sujuu lopulta helpommin, kun ymmärtää itseään.
Koen itse tuntevani itseni varsin hyvin. Olen suhteellisen tasapainoinen sekoitus tunnetta ja järkeä, mutta ihmissuhdeasioissa perustan päätökseni yleensä järkeä ennen tunteeseen ja intuitioon. Haluan uskoa tunteeseen niin vahvasti ja nähdä sen mahdollisuudet, että silloin, kun intuitioni ja tunteeni on vahva, saatan heittäytyä mukaan epätodennäköiseltäkin vaikuttavaan tilanteeseen, koska ajattelen, että olosuhteet on tehty voitettaviksi ja rakkaus on lopulta aina se suurin, tärkein ja kaunein voima.
Ajattelen, että se mitä rakkaudessa voi parhaimmillaan voittaa, on niin paljon suurempaa kuin mitä siinä voi menettää, että se on aina riskin arvoista. Sillä sitähän rakastuminen aina on: riski. Ja osittain rakkaudessa onnistuminen on tästä syystä myös asennekysymys: uskallanko ottaa riskin? Uskallanko heittäytyä?
Kovin usein lupaavan ihmissuhdetilanteen jarruna on pelko. Pelätään niin kovasti sitä, että satutetaan joko itseä tai toista, että ei uskalleta edes yrittää. Pelätään suhteen varrelle osuvia haasteita ja hankaluuksia, erimielisyyksiä, vastoinkäymisiä, houkutuksia ja suvantokausia, poissuljettuja mahdollisuuksia. Rakkaudelle pelko on kuitenkin myrkkyä.
Harvan ihmissuhteen lähtökohdat ja olosuhteet ovat täydellisen ihanteelliset. Ihmiselämä tuppaa olemaan sotkuista ja matkan varrelle osuu aina jotakin, mikä ei sovi kuvioon ja sekoittaa pakkaa. Olosuhteilla ja ajoituksella todellakin on merkitystä etenkin parisuhteen alkutaipaleella, mutta niiden yli voi myös päästä. Kauhuskenaarioiden hiipiessä mieleen kannattaa miettiä, annatko vallan toivolle vai pelolle? Oma henkilökohtainen näkemykseni on, että kun on kyse rakkaudesta, AINA kannattaa uskaltaa, koska se jos mikä on varmaa, että mitään ei koskaan saavuta, ellei uskalla edes yrittää. Rakkaudessa eivät pelkurit voita.
Olen joskus kysynyt pelon valtaan joutuneelta ihmiseltä, mikä on pahinta, mitä uskaltamisesta ja heittäytymisestä voisi seurata? Särkynyt sydän? Niin, sepä se taitaa olla pahin riski rakkaudessa. Mutta kannattaa muistaa, että se riski piilee rakastumisessa AINA – silloinkin, kun olosuhteet suhteen alkuvaiheessa ovat kuin satukirjan onnellisimmilta sivuilta. Mutta tiedättekö, kokemuksen syvällä rintaäänellä uskallan luvata, että jopa säpäleiksi lyödystä sydämestä selviää lopulta. Tiedän sen, koska oma sydänparkani on pistetty palasiksi useammankin kerran. Ja tässä sitä yhä ollaan ja porskutetaan ihan onnellisena naisena – ja täysin kykenevänä rakastamaan edelleen ja uudelleen.
Vaikka matkan varrella tulee vastaan millaisia tilanteita ja sydänsuruja, rakkaudessa niiden yli on vain päästävä. On surtava, koottava itsensä uudelleen ja noustava takaisin hevosen selkään. Koska pelossa elämisestä kärsit loppujen lopuksi kaikkein eniten vain sinä itse. Toisaalta liian moni jää toimimattomaankin suhteeseen nimenomaan pelosta ja epävarmuudesta, mutta se on sitten ihan toisen jutun aihe se.
Tämä oli jälleen vähän tällaista keskeneräistä tajunnanvirtaa, enkä voi kuin toivoa, että saitte jonkinlaisen kopin rivien välissä puikkelehtivasta punaisesta langasta. Mutta täydentäkää ja haastakaa minun ajatuksiani ja jakakaa omianne. Kommenttiboksi on avoin keskustelulle ja odotan jälleen mielenkiinnolla viisaita mietteitänne. :)
Tags: höpötyksiä, Mietteitä elämästä, Viikon ajatus
Categorised in: Elämä
Lähdin merille!
41 141
