16/11/15

Rakkaudessa ei pelkuri voita

41 150 love-fear2

Kuinka paljon olosuhteet ja ajoitus vaikuttavat parisuhteen onnistumiseen? Aika paljon, totesin viimekertaisessa rakkautta ja ihmissuhteita käsittelevässä postauksessani noin viikko sitten. Suurin osa teistä taisi olla kanssani samoilla linjoilla siinä, että ajoituksella ja muilla suhteen ulkopuolisilla tekijöillä voi lopulta olla melkoisen suurikin rooli siinä, onnistuuko ihmissuhde tai syntyykö lupaavasta alusta koskaan varsinainen parisuhde.

Eräs kommentoija totesi osuvasti, että loppuviimeksi kyse on hyvin pitkälti siitä, onko molemmilla suhteen osapuolilla elämässään oikea hetki juuri sille suhteelle. Ovatko kumpikin siinä hetkessä valmiita taistelemaan suhteen ja rakkauden eteen, vaikka olosuhteet eivät olisikaan ihanteelliset? Joskus tunnetta on, mutta taistelutahtoa uupuu, syystä tai toisesta.

love-fear4

Olen miettinyt kovasti sitä, miksi joskus lupaavastikin alkanut suhde kariutuu ilman mitään silmiinpistävän selkeää syytä. Nykymaailmassa korostetaan hirmuisesti romanttista rakkautta ja tunne nostetaan todella korkealle kriteereissä sen suhteen, kuka valikoituu lopulta kumppaniksi rinnalle. Joskus tunteet eivät kanna alkua pidemmälle tai syvene riittävästi ajan kanssa – ja juttu kuihtuu lähtökuoppiinsa.

Olen pyöritellyt ajatuksissani myös sitä, että ulkoisten tekijöiden ja olosuhteiden lisäksi itsetuntemuksella on varsin merkittävä rooli ihmissuhteissa. Ja ikävä kyllä aika hitsin moni on näissä jutuissa todella pihalla. Ei oikein osata tulkita, mistä omien tuntemusten ailahtelut johtuvat eikä ymmärretä, miksi tuntuu siltä kuin tuntuu. Tunteita ei tietenkään aina voi järkeistää, mutta on hirmuisen mielenkiintoista miettiä, miksi hyvä ja lupaava tunne vaihtuukin jossain matkan varrella joksikin muuksi.

love-fear4

Aika moni on uuden ihmisen tavatessaan yksinkertaisesti vielä aika keskeneräinen itsensä kanssa. Ja jos omassakin elämässä on yhä suuria solmukohtia ja kysymysmerkkejä, voi olla vaikea pystyä heittäytymään yhteiseen elämään toisen ihmisen kanssa. Elämä on melkoinen matka, mutta väittäisin, että tärkein kaikista elämän varrelle osuvista etapeista on se tutkimusretki omaan itseen. Kaikki sujuu lopulta helpommin, kun ymmärtää itseään.

Koen itse tuntevani itseni varsin hyvin. Olen suhteellisen tasapainoinen sekoitus tunnetta ja järkeä, mutta ihmissuhdeasioissa perustan päätökseni yleensä järkeä ennen tunteeseen ja intuitioon. Haluan uskoa tunteeseen niin vahvasti ja nähdä sen mahdollisuudet, että silloin, kun intuitioni ja tunteeni on vahva, saatan heittäytyä mukaan epätodennäköiseltäkin vaikuttavaan tilanteeseen, koska ajattelen, että olosuhteet on tehty voitettaviksi ja rakkaus on lopulta aina se suurin, tärkein ja kaunein voima.

Ajattelen, että se mitä rakkaudessa voi parhaimmillaan voittaa, on niin paljon suurempaa kuin mitä siinä voi menettää, että se on aina riskin arvoista. Sillä sitähän rakastuminen aina on: riski. Ja osittain rakkaudessa onnistuminen on tästä syystä myös asennekysymys: uskallanko ottaa riskin? Uskallanko heittäytyä?

love-fear3

Kovin usein lupaavan ihmissuhdetilanteen jarruna on pelko. Pelätään niin kovasti sitä, että satutetaan joko itseä tai toista, että ei uskalleta edes yrittää. Pelätään suhteen varrelle osuvia haasteita ja hankaluuksia, erimielisyyksiä, vastoinkäymisiä, houkutuksia ja suvantokausia, poissuljettuja mahdollisuuksia. Rakkaudelle pelko on kuitenkin myrkkyä.

Harvan ihmissuhteen lähtökohdat ja olosuhteet ovat täydellisen ihanteelliset. Ihmiselämä tuppaa olemaan sotkuista ja matkan varrelle osuu aina jotakin, mikä ei sovi kuvioon ja sekoittaa pakkaa. Olosuhteilla ja ajoituksella todellakin on merkitystä etenkin parisuhteen alkutaipaleella, mutta niiden yli voi myös päästä. Kauhuskenaarioiden hiipiessä mieleen kannattaa miettiä, annatko vallan toivolle vai pelolle? Oma henkilökohtainen näkemykseni on, että kun on kyse rakkaudesta, AINA kannattaa uskaltaa, koska se jos mikä on varmaa, että mitään ei koskaan saavuta, ellei uskalla edes yrittää. Rakkaudessa eivät pelkurit voita.

love-fear4

Olen joskus kysynyt pelon valtaan joutuneelta ihmiseltä, mikä on pahinta, mitä uskaltamisesta ja heittäytymisestä voisi seurata? Särkynyt sydän? Niin, sepä se taitaa olla pahin riski rakkaudessa. Mutta kannattaa muistaa, että se riski piilee rakastumisessa AINA – silloinkin, kun olosuhteet suhteen alkuvaiheessa ovat kuin satukirjan onnellisimmilta sivuilta. Mutta tiedättekö, kokemuksen syvällä rintaäänellä uskallan luvata, että jopa säpäleiksi lyödystä sydämestä selviää lopulta. Tiedän sen, koska oma sydänparkani on pistetty palasiksi useammankin kerran. Ja tässä sitä yhä ollaan ja porskutetaan ihan onnellisena naisena – ja täysin kykenevänä rakastamaan edelleen ja uudelleen.

Vaikka matkan varrella tulee vastaan millaisia tilanteita ja sydänsuruja, rakkaudessa niiden yli on vain päästävä. On surtava, koottava itsensä uudelleen ja noustava takaisin hevosen selkään. Koska pelossa elämisestä kärsit loppujen lopuksi kaikkein eniten vain sinä itse. Toisaalta liian moni jää toimimattomaankin suhteeseen nimenomaan pelosta ja epävarmuudesta, mutta se on sitten ihan toisen jutun aihe se.

Tämä oli jälleen vähän tällaista keskeneräistä tajunnanvirtaa, enkä voi kuin toivoa, että saitte jonkinlaisen kopin rivien välissä puikkelehtivasta punaisesta langasta. Mutta täydentäkää ja haastakaa minun ajatuksiani ja jakakaa omianne. Kommenttiboksi on avoin keskustelulle ja odotan jälleen mielenkiinnolla viisaita mietteitänne. :)

love-fear1

Tags: , ,

Categorised in: Elämä

41 kommenttia

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

  • Marisha

    Yleensä ne rakkaudet, jotka tulevat ns. huonoon aikaan eivät ole ikinä tarkoitettukaan pitkiksi suhteiksi. Ehkä ne ovat enemmän ihastuksia, joita joillekin tulee useammin kuin toisille. Rakastuminen sen sijaan on ihan eri juttu omasta mielestäni. En usko, että yhden ihmisen kohdalle osuu elämän aikana kovin montaa suurta rakkautta. Ja silloin kun se tulee vastaan niin se on sellainen myrsky, että se saa tekemään todella ”omituisia” asioita. Vastauksena kysymykseesi, ymmärrän mitä tarkoitat ja mielestäni tämä on hyvä aihe. Mutta en itse näe näitä ohimeneviä ”rakkauksia” niinkään rakastumisina vaan ihastuksina. Kenelläkään ei ole tässä maailmassa varaa päästää todellista rakkautta karkuun tai kävellä ohi, että nyt ei ole oikea hetki. Oikea hetki on silloin kun on, ja se pitää vain nähdä. Mitä tuohon viimeiseen sitaattiin tulee niin siitä kaikuu vielä aika kovaa oma erosi. Toivoisinkin, että olisit reilusti ja rohkeasti ottanut sen näkökulman tähän. Mutta kiitos mielenkiintoisesta pohdinnasta!

    • Olen hienoisesti eri mieltä kanssasi joistakin seikoista, joskin uskon siihen, että elämässä asiat menevät viime kädessä juuri niin kuin on tarkoitettu. Jos suhde ei kestä, sitä ei varmasti ole tarkoitettukaan loppuelämän suhteeksi. Ehkä sillä silloin on jokin toinen merkitys elämän varrella. :)

      En usko siihen, että ihminen voi jostakin ulkopuolelta määritellä oman tunne-elämänsä kautta, mikä on jollekulle toiselle rakkautta tai ihastusta. Eiväthän nämä ole mitään absoluuttisia käsitteitä, joista olisi olemassa jokin yksi tieteellisesti pätevä totuus. :) Rakkaudessa ja ihastumisessa on kyse hyvin yksilöllisestä ja henkilökohtaisesta kokemuksesta, jota jokainen vielä kuvailee ja sanoittaa omalla, itselleen oikealta tuntuvalla tavallaan. On myös varmasti melko suuria eroja yksilötasolla ihan siinäkin, miten suuria tunteita kukin kokee ylipäänsä tuntevansa. Jotkut rakastuvat helpommin ja tulisemmin, toisilla pelkän ihastuksen tunteen saavuttaminen on harvinaista.

      Ihmiset ovat myös hyvin erilaisia suhtautumisessaan rakkauteen ja uskalluksessaan heittäytyä. Joskus tajuaa vasta jälkikäteen tehneensä virheen ja päästäneensä käsistään jotakin arvokasta. Joskus sitä on vain kykenemätön antamaan itsestään, vaikka tunnetasolla kyse olisikin rakkaudesta. Ymmärrän näkökulmasi ja jossain määrin olen samaa mieltäkin, mutta mielestäni yksinkertaistat liikaa.

      Mitä tulee kommenttiisi tuosta viimeisestä sitaatista, niin sanoisin, että nyt on aikamoisen pitkälle vietyä tulkintaa. ;) Toki koen tuon sitaatin jossain määrin samaistuttavaksi, kuten varmaan jokainen, joka joskus on kokenut oikein kovan luokan sydänsuruja. Tähän tekstiin se ei kuitenkaan henkilökohtaisella tasolla liittynyt mitenkään, vaan oli lähinnä tarkoitettu rohkaisuksi niille, jotka pelkäävät heittäytyä rakkauteen sydänsurujen pelossa. Tällä postauksella ei oikeastaan ollut mitään tekemistä yhdenkään entisen parisuhteeni kanssa – sen sijaan ehkä enemmänkin muutaman sellaisen jutun, jotka eivät tekstissä mainituista syistä koskaan edenneet alkua pidemmälle. Mutta ennen kaikkea tämä oli tällaista varsin yleisen tason pohdintaa ilmiöstä, jonka olen havainnut sekä omakohtaisesti että ympärilläni muidenkin ihmissuhdekokemuksista.

      • noyes

        Kiitos tästä. Ihmiset lähtevät suhteisiin ja määrittelevät suhteen tason niin eri lähtökohdista, että vertailu on vaikeaa ja turhaa. Itsellä on nyt takana parikin jo etukäteen tuhoon tuomittua juttua, jotka päättyivät juuri niin kuin kuvittelinkin niiden päättyvän. Nyt olen miettinyt, miksi edes lähdin näihin juttuihin. Oliko se suurta rakkautta? Vai pelkkää epätoivoa?
        Parempina hetkinä olen torpannut parikin unelmamiestäni, olen järkeillyt (kriiseillyt) heidät ulos tilanteesta. Elämää on enimmäkseen mahdotonta selittää ja järkeillä. Se tulee ja menee.

        • Juuri näin. Parisuhteissa ja tapailuissa on niin erilaisia lähtötilanteita ja ihmiset jo lähtökohtaisesti ovat niin erilaisia, että on turha yleistää tiettyjä lainalaisuuksia koskemaan kaikkia suhteita ja tilanteita. Veikkaan, ettet ole todellakaan ainoa, joka on järkeillyt tai kriiseillyt itsensä ulos suhteesta.

          Muistan itse menneisyydestäni tilanteen, jossa suorastaan ajoin rakastamani miehen luotani ollessani masentunut. Tunsin niin suurta syyllisyyttä omasta synkistelystäni ja siitä, mitä se teki suhteellemme, että käytännössä työnsin hänet pois luotani provosoimalla, olemalla epäreilu ja sanomalla asioita, joita en edes tarkoittanut. Jossain vaiheessa kärsivällisimmänkin ihmisen mitta tuli täyteen ja hän todella lähti. Ja missään vaiheessa kyse ei ollut siitä, ettemmekö olisi molemmat toisiamme rakastaneet. En vain masentuneena kyennyt olemaan kumppani toiselle, kun hädin tuskin pystyin olemaan edes yksinäni.

    • Sanni

      Oih, minusta maailma on täynnään tuollaisia ohikäveltyjä rakkauksia, jotka painavat monilla ihmisillä mielessä koko elämän… En väittäisi, että vain ihastuksista on kaikissa noissa kyse :) Eli uskallusta! Minusta Jennin neuvot ovat hyvät: mikä on pahinta mitä voisi käydä, ja särkyneestä sydämestäkin selviää <3

  • Sanni

    Hieno, ihana, loistava tajunnanvirtakirjoitus, ja olen tullut samanlaisiin johtopäätöksiin omien ja lähipiirin kokemusten kautta myös.
    Erityisen tärkeää on tuo itsetuntemus, vaikka helppoa sen saavuttaminen ei ole. Toisaalta taas se tekee elämän ja ihmissuhteet helpommiksi :)

    • Itsetuntemuksen saavuttaminen ei todella ole helppoa, mutta se on hurjan palkitsevaa. Elämän mittainen matka, jolle suosittelen jokaisen sukeltavan – tekee todellakin sekä omasta olemisesta että ihmissuhteista parempia ja helpompia. :)

  • Agarina

    Olin itse jokunen vuosi sitten korviani myöten rakastunut erääseen ihmiseen, mutta olosuhteet eivät olleet parhaat mahdolliset, koska hän oli juuri lähdössä vaihtoon ulkomaille. Itse koin kuitenkin, ettei se olisi ollut mikään ongelma, vaan olisin ollut valmis taistelemaan ja yrittämään suhdetta välimatkasta huolimatta. Hän ei kuitenkaan tätä halunnut, ja leimautuikin mielessäni pelkuriksi. Itsekin ajattelen, että tosirakakudessa oltaisiin valmiita uhrauksiin ja taisteluun rakkauden puolesta, mutta hän ei ilmeisesti nähnyt asiaa näin. Olin pitkään katkera, mutta nyt ymmärrän, että eihän se sellainen sitten mitään tosirakkautta ollutkaan. Ja jälkeenpäin voin tässäkin asiassa huomata, ettei sitä vain ollut tarkoitettu – seurustelenhan nykyään paljon itselleni sopivamman miehen kanssa, joka varmasti olisi valmis vaikka siirtämään vuoria puolestani. <3

    • Näinhän se menee. Aina toinen ei ole valmis, mutten silti välttämättä sanoisi, että kyse on aina tunteen puutteesta. Enkä välttämättä lähtisi puhumaan siitäkään, onko kyse ”tosirakkaudesta” vai ei. Olen nähnyt sivusta monia sellaisiakin tilanteita, että samalle pariskunnalle jokin hetki myöhemmin elämässä onkin sitten ollut otollisempi, vaikka ensimmäisellä yrityksellä ei olisi ollut uskallusta tai sinnikkyyttä taistella jutun puolesta. :) Mutta siinä olet tismalleen oikeassa, että viime kädessä rinnalle kuuluu juuri se ihminen, joka on valmis taistelemaan yhteiden elämän puolesta. Upeaa, että olet löytänyt vierellesi sellaisen kumppanin. <3

  • Peippo

    Hei!

    Kiitos hyvistä ja ajatuksia herättävistä teksteistä rakkaudesta. Itsekin olen jokin aika sitten päättänyt ensimmäisen suhteeni, jota joskus luulin myös viimeiseksi. Paljon siis samankaltaisia ajatuksia ja pohdintoja päässä, hienosti olit ne pukenut sanoiksi.

    Kirjoitit tuonne, että rakkaudesta lähteminen pelon vuoksi onkin jo toisen jutun aihe. Jos saa äänestää, toivon juttua tulevaksi! Itse koen että uskoin liikaa rakkauden ainutlaatuisuuteen enkä nähnyt suhdetta realistisesti, vaikka jokin sisälläni viestitti ettei asiat ole kunnossa. Isoimpia pohdintoja tällä hetkellä on, miten tietää voiko suhteen eteen enää tehdä töitä niin että se muuttuisi oikeasti hyväksi ja milloin olisi aika kääntää kelkka, luovuttaa suhteen kanssa? Itsensä kuuleminen suhteen aikana on vaikeampaa, sillä tahtoisi tehdä kaikkensa suhteen hyväksi. Nyt kun suhde on päättynyt ja parisuhteen aiheuttamat huuruiset lasit on pois päästä, näen ettei suhde ja ihminen olleet minulle oikeita eikä minulle hyväksi. Mikään ei varmaan olisi voinut muuttaa tilannetta, paras ratkaisu oli ero. Jos sinulla on siis ajatuksia tälläisestä aiheesta, mielelläni kuulisin niitä.

    • Mukava kuulla, että löysit jutusta samaistumispintaa. Mitä tuohon suhteen lopettamiseen tai siinä pysymiseen pelon vuoksi tulee, niin se on aika mutkikas aihe. Tiedän valtavan paljon ihmisiä, jotka pysyvät huonoissa suhteissa, koska eivät uskalla lähteä. Moni ei uskalla lähteä suhteesta, jossa itse eivät ole täysillä mukana, koska pelkää satuttavansa toista tai ettei maailmalla olekaan tarjota mitään parempaa. Ja samat syyt painavat usein vaakakupissa, oli pohtijana sitten se, joka on epävarma omista tunteistaan kuin sekin, joka on epävarma toisen tunteista. Tai ainahan ei ole kyse edes tunteista, vaan pahimmissa tapauksissa puhutaan sitten esimerkiksi suhteista, joissa harjoitetaan henkistä väkivaltaa, tms. Mutta jos nyt puhutaan ihan sillä tavalla tasapainoisista ihmisistä ja parisuhteista, joissa ei ole tällaista alistavaa käyttäytymistä, niin yllättävän vaikeaa se lähteminen tuntuu olevan niistäkin. Kaikki uusi ja tuntematon pelottaa. Pelätään, että tehdäänkin virhe, joka ei sitten ole korjattavissa.

      Ajatuksia aiheesta kyllä on, mutta niitä pitää varmaan haudutella vielä hyvä tovi. Pelkään myös hiukan, että sohaisen melkoiseen muurahaispesään tuohon teemaan tarttumalla, mutta katsotaan, katsotaan. :)

  • j

    Tämä edellisessäkin aihetta käsitelleessä jutussasi ollut näkökulma on, jännä kyllä, minulle jotenkin outu. En ole omissa suhteissani ikinä oikeestaan törmännyt ajoitukseen tai olosuhteisiin liittyviin haasteisiin. Haasteet on jotenkin aina olleet minun ja toisen ihmisen luonteissa, kommunikoinnissa tai siinä, ettei toinen ole ollut yhtä varma halustaan sitoutua juuri kyseiseen ihmiseen tms.

    On varmasti juuri niin, että jokainen joutuu parisuhteessa haasteen eteen itsensä kanssa. Olen miettinyt mm., kuinka tärkeä osa huumori on parisuhteessa. En olisi ikinä ”sevinnyt” omastani ilman sitä :). Osata nauraa toisen kämmeille sen sijaan, että tekisi mieli huuta niin, että kuuluu kuussa asti…Huumori auttaa nousemaan tilanteen yläpuolelle ja ottamaan siihen etäisyyttä, ja yhdistää…ja tietysti sen avulla saa viestinsä paljon paremmin perille kuin esim. vihaisena…

    Tämmöisiä aatoksia nousi.

    • Marisha

      Kiitos nimimerkki j – juuri tätä mietin itsekin, mutta en vain osannut pukea sanoiksi. Siis koko tämä olosuhteiden näkökulma sekä tässä että aiemmassa tekstissä tuntui minusta oudolta, koska omissa suhteissani ongelmat ovat liittyneet juurikin minun ja tämän toisen luonteisiin ja sitoutumishaluun. Ei olosuhteisiin. Jokaisella on ne omat kuoppansa ja mäkensä kuljettavana näissä asioissa.

      • Niinhän se menee, että jokainen katselee näitä juttuja oman kokemuspohjansa kautta. Minä taas koen hirmuisen vieraaksi teidän näkökulmanne, koska itselläni ei ole oikein kokemusta tuollaisesta. :)

        • Vaihe

          Ja minä taas sekoittaisin molemmat – uskon sekä siihen, että joskus toisilleen sopivat ihmiset eivät voi olosuhteista ja ajoituksesta johtuen aloittaa suhdetta keskenään kuin siihenkin, että joskus olosuhteita on helppo syyttää vaikka todellisuudessa kyse olisikin siitä, ettei kuitenkaan ihan oikeasti ihan niin paljon kiinnosta.

      • Näinhän se menee, että jokainen pohdiskelee näitä nimenomaan oman kokemuspohjansa valossa. Hienoa, jos olosuhteet ja ajoitukset eivät ole tulleet omien suhteittesi tielle. :) Tosin ensimmäisessäkin jutussa kyllä sivusin myös näitä erilaisten luonteiden välisiä haasteita. Olen esimerkiksi itse ollut hyvinkin rakastunut mieheen, jonka kanssa emme luonteidemme puolesta vain sopineet yhteen ja ymmärsimme sen lopulta molemmat. Suhde päättyi, vaikka rakkaus ei.

    • Näinhän se menee, että kaikki aiheet ja näkökulmat eivät mitenkään kosketa ihan jokaista. :) Jos itsellä ei ole kokemusta tämänkaltaisista tilanteista, on varmasti vaikeaa, jopa mahdotonta löytää ajatuksistani yhteistä maaperää. Ihmissuhteissa mietteet ja tilanteiden syy-seuraussuhteet ovat harvoin täysin yksiselitteisiä ja mustavalkoisen yksinkertaisia. Siinä, missä jotakuta ahdistavat olosuhteiden luomat ylimääräiset paineet valtavan paljon, joku toinen ei olisi niistä moksiskaan, jos sydän vain sanoo kyllä.

      Oman juttuni näkökulma toisaalta oli juuri se, että sisällytin noihin rakkaudesta riippumattomiin haasteisiin myös nuo mainitsemasi kommunikaatiovaikeudet sekä luonteiden yhteentörmäykset – nekään eivät välttämättä suinkaan kieli siitä, etteikö tunnetta olisi riittävästi. Toki yleinen syy erotilanteille on myös se, että jompi kumpi tai molemmat eivät koe tuntevansa riittävästi tai ovat epävarmoja tunteistaan, sehän on ihan selvä juttu. Hyvin usein ihmissuhteiden solmukohdat ovat kuitenkin yhdistelmä monia asioita: kommunikaation puutteita, luonteiden välisiä hankauksia, kuormittavia elämäntilanteita, kahden ihmisen välillä raastavia kilometrejä, surkeita ajoituksia ja ihmisten kykenemättömyyttä tulkita tai ilmaista omaa itseään. Aika isossa roolissahan parisuhteen kannalta on ihan vain jo se, miten ihminen voi itsensä kanssa. Monella on niin vaikeita juttuja oman itsensä kanssa, että on mahdotonta olla tasapainoisessa suhteessa jonkun toisen kanssa, ellei tule ensin sinuiksi itsensä kanssa.

      Lähinnä hain tällä jutulla juuri sitä, että ihmiset olisivat hiukan armollisempia itselleen ja toisilleen siinä, että ei ero tai romanssin kuihtuminen alkukuoppiinsa automaattisesti tarkoita sitä, etteikö suhteessa olisi voinut olla molemmin puolin paljonkin rakkautta. Että vaikka suhde ei välttämättä kantaisikaan alkua pidemmälle, ei aina ole kyse siitä, että toinen ei olisi välittänyt. Ihmisillä on niin kamalan mustavalkoisia ajatuksia näistä jutuista ja tämän postauksen ajatukset kumpusivat juuri oman nuoremman itseni mietteistä, kun joskus omasta mielestäni hiukan naiivisti uskoin siihen, että jos se on rakkautta, se kantaa kyllä kaikkien haasteiden ja vastoinkäymisten yli. Hiukan aikuistuttuani ja hyvin monenlaisissa ihmissuhdetilanteissa marinoituneena olen todennut, että ajatus on romanttinen mutta todellakin melko naiivi. Se ei toki tarkoita, etteikö sellaisia suhteita ja rakkauksia olisi, jotka selviävät uskomattomista tilanteista – ja sehän on pelkästään upeaa. Ja pitää yllä meidän epäonnisempienkin rakkauden soturien uskoa siihen rakkauden voimaan ei-niin-auvoisista kokemuksista huolimatta. Pääpointtina koko jutussa oli oikeastaan se, että on todella monen asian summa, kestääkö suhde vai ei, eikä rakkauden määrä ole onnistumisessa ainoa merkittävä tekijä, vaikka olennainen onkin.

      Hyviä mietteitä kyllä myös sinulla. Huumori todellakin on hurjan tärkeä juttu parisuhteessa ja auttaa niin arjen tilanteissa kuin vaikeina aikoinakin eteenpäin. :)

  • ilona aa

    Aloitin nykyisen parisuhteeni huonossa elämäntilanteessa. Olin vasta toipumassa erosta exän kanssa, ja olin täysin hukassa myös oman itseni kanssa. Epäröin todella paljon aloittaa niin pian uutta suhdetta, koska en ollut varma kestäisinkö sitä, jos homma ei toimisi ja tulisin jätetyksi. Ihastukseni ei kuitenkaan painostanut minua mihinkään suuntaan valinnassa ja onnistui jotenkin saamaan oloni turvallisemmaksi. Ei ollut paineita. Rohkaistuin ja päätin kokeilla mitä tästä tulisi.

    Nyt ollaan edelleen yhdessä 3,5v myöhemmin.

    Uskon, että suhteen haparalla alulla on ollut osansa siihen että se on kestänyt. Kummankin hlö.kohtaiset epävarmuudet ja haavoittuvaisuus tuli heti alussa vahvasti esille ja olemme aina olleet avoimia toisillemme, kaikesta. Myös siitä, että välillä suhteen nykyisyys tai tulevaisuus saattaa askarruttaa ja ahdistaa. Aina tulee myös kuivia kausia ja se on täysin ok!

    • Hienoa, että kumppanisi pystyi tukemaan sinua haastavassa tilanteessa eikä antanut epävarmuuksiesi vaikuttaa omiin tunteisiinsa. Olet selvästi löytänyt rinnallesi tasapainoisen ja itsensä kanssa sinut olevan ihmisen. :) Ihanaa kuulla tällaisista onnistumisista, että haastavista lähtökohdista huolimatta olette onnistuneet! <3

  • Tiia

    Kiitos tästä tekstistä. <3 Ei ole muita sanoja tällä hetkellä, liikutuin niin kovasti ja halusin kuitenkin kiittää. :D

  • Pirjo

    Olen samaa mieltä siitä, ettei rakkaudessa pelkuri voita. Reipasta uskaltautumista tunteiden pauloihin itseään ja toista osapuolta (mikäli hän sen ansaitsee) kunnioittaen- siinäpä se! Tämän olisin suonut sisäistäneeni jo paljon nuorempana enkä vasta lähempänä kuuttakymmentä. Katumaankaan ei kannata ruveta, parasta vain nauttia nyt elämän tuomista kristallisoitumisista monella muullakin alueella. Tämä nyt kyllä vaikuttaa vähän Vanhan ja Viisaan kommentilta, mutta menköön sen piikkiin.

    • Kiitos Pirjo, että osallistuit keskusteluun. :) Monella ottaa aikansa sisäistää näitä juttuja ja jotkut eivät pääse peloistaan koskaan. Olet minusta omaksunut hienosti sen asenteen, että on turha katua menneitä, mutta niistä voi ottaa opiksi ja keskittyä tekemään tulevasta parhaan mahdollisen. Hurjasti rakkautta elämääsi ja kiitos, että jaoit vanhemman ja viisammaan näkökulmaa iloksemme. :)

  • nennnii

    ”Mutta tiedättekö, kokemuksen syvällä rintaäänellä uskallan luvata, että jopa säpäleiksi lyödystä sydämestä selviää lopulta.” Tämä erityisesti iski silmään teksistä ja toi pientä toivon pilkahdusta. Olen parisen viikkoa sitten eronnut ja kuten arvata saattaa – tällä hetkellä olo ei ole kauhean toiveikas. Pelottaa ajatus siitä, että uskaltaisin taas joskus antaa itsestäni uudelle ihmiselle. Pelottaa ne seuraukset, mitäpä jos käy taas uudelleen näin? Tällä hetkellä tuntuu, ettei sellaisesta voi enää selvitä, vaikka jossain syvällä sisimmässä kuitenkin tiedän, että totta kai selviää! Olen pyrkinyt surun keskellä myös ajattelemaan, että tähän oli syynsä ettei tämä kestänyt. Elämällä on ehkä jotain parempia suunnitelmia vielä mulle. :)

    • Ihanaa, jos onnistuin valamaan sinuun vähän toivoa ja uskoa tulevaan. <3 Se eroamisen jälkeinen aika on ihan kamalaa ja hetkittäin tuntuu, ettei siitä surusta selviä ikinä. Mutta älä anna pelolle liikaa valtaa. Uusi rakastuminen ei välttämättä ole juuri nyt ajankohtainen asia, mutta neuvoisin itse, että rakkaudessa se mitä voi voittaa, on niin paljon suurempaa kuin se potentiaalinen suru ja murhe, että aina pitää uskaltaa. :) Suosittelen lukaisemaan aiemmin tekemäni jutun erosuruista selviämisestä, josko se auttaisi sinua tuon prosessin keskellä. <3

      https://pupulandia.fi/2013/06/24/suuria-oivalluksia-elamasta/

    • Pepa

      Samassa tilanteessa tässä kirjottelen. Me pystytään tähän, ja lupaan sen sulle. Tosin viestisi on kirjotettu 2015, eli eihän sitä tiedä :)

  • Välillä sinkkuna iskee kyynisyys sen suhteen, että jaksaako sitä TAAS lähteä mukaan johonkin uuteen juttuun ja voisiko siitä tulla mukamas jotain. Mutta on vaan pakko uskaltaa ja unohtaa tuo kyynisyys, jollei halua olla yksin. Onhan se nimittäin niin, että halutessaan keksii kyllä syyn dumpata jokaisen deittinsä, jos niin tahtoo.

    Huomaan, että olen tässä viimeisen 1,5vuoden sinkkuaikanani oivaltanut aivan valtavan paljon paitsi ihmissuhteista, ennen kaikkea itsestäni näissä suhteissa. Jokaisen pitäisi ehdottomasti tulla ajatelleeksi näitä asioita paljon enemmän, kuin mitä yleensä tullaan. Monet ajattelevat, että jotenkin vain löytävät jonkun ns. täydellisen itselle. Vaikka toimivan suhteen aloittaminen vaatii kyllä suuria oivalluksia itsestä, eikä se tule mitenkään taivaasta. Moni varmaan tuleekin ajatelleeksi itseään ja toimintaansa vasta suhteen aikana (jos silloinkaan).

    • mm

      Hmm. Minäkään en pääse jyvälle tekstistäsi. Olosuhteet eivät ole koskaan olleet syy siihen miksi seurustelusuhteeni ovat katkenneet. Ne ovat olleet ihastuksia, joista on uupunut tosirakkaus ja niin ne ovat horjahtaneet kukin mihinkin vastoinkäymiseen. Mielestäni tunteet ja romantiikka ovat aivan liikaa valokeilassa niin tekstissäsi kuin nykynuorten toiveissa. Rakkaus ei ole elokuvaa, vaan arkea. Ihmiset ovat niin jumalattoman itsekeskeisiä nykyään, että ei heillä ole aikaa ja mielenkiintoa aidosti tutustua toiseen ihmiseen, päästää häntä elämäänsä ja sotkemaan valmiita kuvioita. Oksettaa suoraan sanottuna se miten itsekeskeistä elämää monet nuoret elää, keskittyen siihen mitä pukevat aamulla päälleen, saavatko tarpeeksi proteiinia ja ehtivätkö salille. Siis omaan ulkonäköönsä, kroppaansa, koulutukseensa. Tällaisille ihmisille aito rakkaus vain ei tule kovin korkealla tärkeysjärjestyksessä. Ei ole ihme että ollaan sinkkuja vielä pitkälle yli kolmenkymmenen ja sitten mietitään 35v halutaanko joskus lapsia. Näiden ihmisten kumppaninetsintä on surkuhupaisaa seurattavaa. Heidän tulisi ensin päästä luomastaan kuplasta jossa elävät maailman napoina ja alkaa oikeasti välittää muista ihmisistä. Jos ei ole aitoa kiinnostusta ihmisiin, ei ole kykenevyyttä oikeaan parisuhteeseen. Ihmiset eivät ole täydellisiä, vain repaleisia tekeleitä jotka tarvitsevat toisiaan.

      • Kuten tässä on todettu, niin omat kokemukset ihmissuhteista luonnollisesti muokkaavat paljon sitä näkökulmaa, mistä näitä asioita tarkastelee. Ja kuten on myöskin todettu, niin ulkopuolisena on paha lähteä määrittelemään toisen ihmisen tunteiden syvyyttä, kun jokainen määrittelee sen oman kokemuspohjansa ja tunne-elämänsä pohjalta.

        Oma kommenttisi on vähän ristiriitainen siinä mielessä, että puhut toisaalta olosuhteiden yläpuolelle nousevasta ”tosirakkaudesta” ja seuraavassa hengenvedossa vähättelet tunteiden ja romantiikan merkitystä parisuhteelle. Sieltä tunteista ja romantiikastahan se tosirakkauskin alun alkujaan ponnistaa – ei kukaan suhteen alkumetreillä vielä elä arkea toisen kanssa. Arki tulee sitten jossain vaiheessa siinä matkan varrella, jos päästään alkua pidemmälle. Siinä, päästäänkö alkua pidemmälle, on sitten monenlaisia muuttujia mukana tunteista ajoitukseen ja olosuhteisiin ja muihin juttuihin.

        Se, että sinä koet, etteivät omat seurustelusuhteesi ole koskaan kaatuneet olosuhteiden takia, ei luonnollisestikaan tarkoita, etteikö niin voisi käydä jollekulle muulle. Oikeastaan juuri tuo ajatus, että tosirakkaus voittaa kaikki esteet on loppujen lopuksi minusta melko naiivi ja mustavalkoinen. Itse uskoin samoin joskus nuorempana ja hyvin monenlaisia ihmissuhdetilanteita kokeneena ja sivusta seuranneena olen jälkikäteen todennut, että ajatus kaiken voittavasta tosirakkaudesta on hirmuisen romanttinen, mutta todellakin hiukan naiivi.

        Elämä ei ole missään mielessä mustavalkoista ja varsinkaan tällaisissa herkissä tunne-elämän asioissa ehdottomuus ei yleensä minusta toimi. Ihminen on aika monimutkainen olento ajatuksiltaan eikä elämä useimmiten etene millään muotoa suoraviivaisesti tai siten kuin toivoisi. Jotkut ovat vahvempia ja sinnikkäämpiä kuin toiset, jotkut ovat lähtökohtaisesti rikkinäisiä ja aiempien kokemustensa traumatisoimia. Ja joskus yhdessä koetaan asioita, joiden yli ei vain onnistuta rakkaudesta ja yrityksestä huolimatta pääsemään. On minusta suorastaan loukkaavaa ulkopuolisena täräyttää, että siinä tapauksessa kyseessä ei voinut olla todellinen rakkaus.

        On totta, että nykypäivänä moni varmasti luovuttaa parisuhdeasioissa liian helposti ja syvän ihmissuhteen muodostaminen vaatii aitoa kiinnostusta ja välittämistä muita kohtaan. Vaikka moni varmasti haaveilee koko elämän mittaisesta suhteesta, en toisaalta ihannoi myöskään sitä, että hampaat irvessä sinnitellään yhdessä, jos ei oikeasti olla onnellisia. Meillä on kuitenkin tässä hetkessä vain tämä yksi elämä. Kaikki eivät onnistu löytämään rinnalleen sopivaa ja pysyvää kumppania, vaikka yritystä ja halua olisi, joten on minusta hiukan ikävää syyllistää heitä, jotka syystä tai toisesta ovat jääneet yksin. Ei aina kyse ole siitä, että olisi itse liian nirso tai haluton tekemään töitä suhteen eteen. Parisuhde on kuitenkin kahden ihmisen summa ja molempien täytyy haluta sitoutua ja panostaa siihen, jotta se voi toimia ja kestää. Ja varmin tapa löytää se halu ja sitoumus taitaa olla nimenomaan sen alkuvaiheessa olevan voimakkaan tunteen kautta.

        • Juuli

          <3 olet todella taitava kirjottaja Jenni. Oon sun kanssa samoilla linjoilla siitä, mitä tekstissäsi (ja tässä vastauksessa) sanoit, ja osaan myös samaistua ajatuksiisi omien kokemusteni pohjalta.

          Itse toivon kovasti, että jatkat tällaisten syvällisempien tekstien kirjoittamista. Nämä ovat mielestäni blogisi suola, vaikka myös kevyemmistä postauksistasi pidän todella paljon myös :)

          niinkuin edellisessä rakkautta postauksessa kerroinkin, sydämeni särkyi muutama kuukausi sitten, ja olen kokenut kirjoitustesi lukemisen todelliseksi terapiaksi, niin hassulta kun se ehkä kuulostaa. iso kiitos sinulle, ja jatka samaan malliin <3

          • Kiitos Juuli kauniista palautteestasi. Syvällisiä tekstejä on tulossa lisää sitä mukaa, kun hyviä aiheita putkahtelee mieleen. Ja niitä saa toki myös ehdottaa, jos jostakin teemasta kaipaisi ajatuksia. En voi taata, että minulla on juuri siitä aiheesta sanottavaa, mutta mikäänhän ei estä kysymästä. :)

            Mukavaa kuulla, että tekstini on tuonut sinulle lohtua omassa tilanteessasi. Vertaistuki se on paras tuki, hyvin usein. <3

        • Anna

          Kirjoitat hienosti ihmissuhteista, Jenni! Olen itse ollut pitkään sinkkuna ja pohtinut näitä asioita paljon.

          Koen, että ajoituksella on iso merkitys. Olen itse törmännyt useisiin miehiin, joilla on tuore tai ainakin jollain tavalla käsittelemätön ero taustalla ja jotka eivät siksi ole olleet valmiita heittäytymään suhteeseen. Itsekin tiedän vaikeita eroja läpikäyneenä, että jos sydän on murskana, ei ole valmis sitoutumaan uuteen ihmiseen. Eron jälkeen onkin mielestäni tärkeää ottaa aikaa toipumiselle, itseensä tutustumiselle ja oman elämän ja itsetunnon uudelleen rakentamiselle – huonossa parisuhteessa kun kadottaa helposti itsensä.

          Haluan kuitenkin myös uskoa, että kaikella on tarkoituksensa: jos suhde ei syvene, sen ei ollut tarkoituskaan – ainakaan juuri silloin. Haluan uskoa, että jos on rakkaudelle avoin, tulee se ennemmin tai myöhemmin kohdalle. Jotkut joutuvat odottelemaan kauemmin kuin toiset, mutta silläkin ajalla varmasti on jokin merkitys. Itse olen sinkkuvuosinani oppinut valtavan paljon itsestäni ja oivaltanut sen, että viime kädessä oma onnellisuuteni on minun itseni vastuulla. Olen myös oppinut seisomaan omilla jaloillani, niin ettei minun tarvitse enää aloittaa suhdetta itselleni epäsopivan ihmisen kanssa vain siksi, että minulla olisi joku, kuten nuorempana toimin.

          Ajoituksesta vielä – tiedän tosielämästä tarinan, jossa mies ja nainen kiinnostuivat toisistaan ja alkoivat tapailla, mutta koska mies oli vastikään eronnut, ei hän ollut valmis heittäytymään uuteen suhteeseen. Noin vuoden kuluttua mies ja nainen kohtasivat sattumalta, ja kipinä oli tallella. Tällä kertaa romanssi roihahti. Mies oli saanut rauhassa toipua erostaan ja oli nyt valmis rakastumaan ja sitoutumaan uuteen suhteeseen. En tiedä, onko pari tänä päivänä yhdessä, mutta tämä tarina osoittaa mielestäni loistavasti ajoituksen merkityksen. :)

          Tuntuu pahalta, miten joillakin kommentoijilla on tarve vähätellä muiden ihmisten tunteita ja kokemuksia. Jokainen meistä on yksilö, ja tunteet ovat erittäin subjektiivisia. On henkistä väkivaltaa vähätellä toisen tunteita ja sanoa, että sinun ei kuulu tuntea niin ja näin koska eihän tuo sinun kokemuksesi nyt ollut yhtään mitään. Ihan näin ei kukaan kommentoija varmasti väittänytkään, pieni kärjistys siis, mutta olen ennenkin törmännyt tähän ilmiöön, että joillakin ihmisillä on tarve määritellä, mitä muiden kuuluu missäkin tilanteessa tuntea. Jospa vain hyväksyisimme, että olemme kaikki erilaisia ja kuljemme kukin omaa polkuamme täällä. Se, että jollakin on erilaisia kokemuksia kuin minulla, ei tee hänen tunteistaan yhtään vähempiarvoisia.

          Tuli pitkä kommentti mutta aihe herätti paljon ajatuksia. Ihanaa viikonloppua sinulle ja jatka ihmeessä tämänkaltaisista aiheista kirjoittamista! :)

          • Kiitos Anna upeasta kommentistasi. Siinä tuli valtavan paljon hyviä mietteitä, jotka allekirjoitan täysin. Sanoit monta asiaa paremmin kuin olisin itse osannut. :)

            Uskon jollain tapaa myös itse siihen, että kaikella on tarkoituksensa. Vaikka näitä merkityksiä voi olla vaikea pettymyksen hetkillä nähdä, asiat alkavat kirkastua, kun tilanteisiin saa hiukan etäisyyttä. Jokaisesta suhteestamme opimme varmasti jotakin tärkeää, vaikka itse suhde ei loppuun asti kantaisikaan.

            Tuo mainitsemasi esimerkki on ihanan rohkaiseva ja tukee hyvin sitä ajatusta, että ajoituksella voi olla paljonkin merkitystä. Minulla on itsellänikin yksi sellainen ihmissuhdetilanne historiassa, jonka toivoisin vielä jonakin päivänä saavan uuden mahdollisuuden. Ehkä niin tapahtuu, ehkä ei, mutta uskon siihen, että sekin tilanne menee juuri niin kuin sen kuuluu.

            Olen siinä mielessä kanssasi samaa mieltä, että on tarpeetonta vähätellä tai arvostella toisten kokemuksia, koska näitä yksilöllisiä ja subjektiivisia tunteita ja tilanteita ei mitenkään voi yleistää ja survoa johonkin kaiken kattavaan muottiin. Olen myös itse valitettavan paljon kohdannut tuota elämäni varrella, että lytätään toisen tunnekokemuksia ja ajatuksia omista näkökulmista käsin. Todellista tunneälyä on ymmärtää, että meillä on hyvin yksilöllisiä tapoja reagoida erilaisiin tilanteisiin ja se on ihan ok.

    • Kyynisyydelle EI VAIN SAA antaa valtaa. Et tee sillä hallaa kuin itsellesi. Hetkittäin olisi todella helppo vaipua kyynisyyden katkeraan alhoon ja ihan hetkittäin noita ajatuksia voi itselleen suodakin (se on ihan inhimillistä), mutta kyynistyminen on minusta ehkä pahinta ja surullisinta, mitä ihmiselle voi tapahtua. Taistelen itse aktiivisesti sitä vastaan ja kieltäydyn alistumasta sille, vaikka se aina sydänsurujen ja pettymysten hetkillä olkapäätä koputteleekin.

      Olen ottanut itse sen asenteen, että miksi ihmeessä antaisin aiempien suhteitteni estää mahdollisuuteni onneen tulevaisuudessa. Sehän olisi typerintä, mitä voisin tehdä. Kyynisyys ja katkeruus on melkoisen varma tie pysyä onnettomana, joten taistelen niitä tuntemuksia vastaan raivokkaasti. Ja vahvemmilla hetkillä näytän niille ajatuksille keskisormea ja nauran päälle.

      Olet ehdottomasti oikeiden, isojen ajatusten äärellä – upeaa! Itsestähän se viime kädessä kaikki lähtee, ja sitten voi vain toivoa, että toinenkin osapuoli ymmärtää sen. :)

  • hammaspeikko

    Kiitos Jenni tästä tekstistä, täytyy kyllä sanoa, että nyt osui ja upposi. Oma sydämeni on lyöty palasiksi ihan muutama päivä sitten ja tämän sun kirjoituksen lukeminen tuntui todella lohdulliselta. En oikein osaa sanoa muuta kuin että kiitos.

    • Voi sinua. <3 Hurjasti tsemppiä surun keskelle. Lupaan sinulle, että se helpottaa vielä, vaikka juuri nyt voi olla vaikea sitä uskoa. Halauksia!

  • Pepa

    Itkin kun luin tätä. Kiitos, että sanallistit sen, mihin en itse pystynyt. Huomenna on tiukka keskustelu tuoreen eron jäljiltä entisen kumppanin kanssa. Pistänpä hänet lukemaan tämän.

    Kiitos, että olet olemassa.

Related posts