Atooppinen ihottuma – paljon enemmän kuin pinnallinen ihovaiva
Teflonia
46 77
Sain blogin lukijalta palautetta, joka jätti miettimään tätä omaa bloggaamistani… Ja jo tämän ensimmäisen lauseen kirjoitettuani mietin, miten jännittävältä tuntuu oikeasti puhua pitkästä aikaa ihan omista ajatuksistani. Ehkä se antaa hyvää osviittaa siitä, mitä on tulossa.
Huomaan nimittäin, etten ole tainnut jakaa aitoja, syvempiä mietteitäni täällä blogissa todella pitkään aikaan. Ja siihen on syynsä. Osittain syynä on varmasti ollut ihan vain oma pitkän aikaa hieman sekavassa tilassa ollut mieleni ja elämäntilanteeni, jotka onneksi kumpainenkin ovat näiden viime kuukausina tapahtuneiden muutosten myötä kovasti selkiytyneet. Sitä tuntuu välillä vähän vaikealta antaa itsestään, jos henkilökohtaisessa elämässä tilanne on kovasti levällään.
Toinen syy oman persoonan hivuttamiseen taka-alalle on ollut se, että koin viime keväänä blogissani velloneen keskusteluilmapiirin muuttuneen paikoin melko raskaaksi. Oli aihe mikä hyvänsä, joku tuntui aina löytävän jotakin nokan koputtamista, kritisoitavaa, valittamista tai haukuttavaa. Asiallinen ja ansaittu kritiikki on oma lukunsa, mutta siinä kohtaa, kun tuntuu, että jokaista sanaa, lausetta sekä niiden merkityksiä käännetään ja väännetään itseä vastaan, tulee jossain vaiheessa tunne, että enää ei vain oikein jaksa. Kun itse pyrkii ensisijaisesti vain ilahduttamaan ihmisiä, niin on jokseenkin väsyttävää, jos yhä useamman postauksen kommenttiosiosta tulee omituinen ajatusten taistelukenttä. Niinpä päätin vain erkaannuttaa itseni…
En ehkä tehnyt sitä kovin tietoisesti, mutta nyt kun mietin asiaa, olen etäännyttänyt itseäni tästä blogista jo hyvän tovin. En ole aikoihin tuonut enää omia ajatuksiani juuri esille mistään tippaakaan syvällisemmästä aiheesta. Se ei tietenkään tarkoita, että päässäni pyörisivät vain kengät, laukut ja huulipunasävyt, mutta jossain vaiheessa tuli vain olo, etten jaksa asettaa itseäni ja ajatuksiani alttiiksi julkiselle arvostelulle ihan jatkuvasti. On helpompi pitäytyä vain vaatelöpinöissä ja muissa kepeissä aiheissa kuin käydä loputonta keskustelua kommenttiboksin mouhoajien, näpäyttelijöiden ja ilkimysten kanssa, joiden ei tarvitse kantaa minkäänlaista vastuuta tölväisyistään. Niinpä minusta tuli teflonia: mikään ei tartu minuun, mutta eipä minusta välttämättä saa niin paljon irtikään.
Olen takuuvarmasti säästynyt pahimmilta kommenttilynkkauksilta ja keskustelupalstavyörytyksiltä, mutta tottakai loukkaukset ja tahalliset väärinymmärrykset omista ajatuksista tuntuvat raskailta. Ja joskus satuttavatkin. Nahka on varmasti 8,5 blogivuoden aikana paksuuntunut, mutta saatu palaute ei koskaan lakaa koskettamasta – hyvässä taikka pahassa.
Nyt vain olen miettinyt, että olenko etäännyttänyt itseäni tästä blogista jo liikaakin… Huomaan kuinka kummalliselta tällaisen ajatuspostauksen kirjoittaminen tuntuu todella pitkästä aikaa, ja samanaikaisesti tajuan, miten kauan siitä on, kun olen viimeksi puhunut mitään todellisista mietteistäni. Ja totta puhuen kaipaan niitä hyviä kommenttikeskusteluita, joiden ainoa pointti ei ole ahdistaa bloggaajaa nurkkaan. Niin, että mistäs keskusteltaisiin? Nyt on hyvä tilaisuus kertoa, mikä mieltä askarruttaa – josko sieltä löytyisi sellaisiakin aiheita, mihin minä uskaltaisin pitkän tauon jälkeen tarttua. :)
PS. Huikea kuvitus, eikö? :D
Tags: Mietteitä elämästä
Categorised in: Elämä
Takkirakkautta Tallinnassa
46 77
