A+more by Pupulandia: ihania neuleasusteita Suomesta ja Italiasta
Elämänhallintaa ja ohariärsytys
20 79
Minun pitäisi vähän opetella elämän- ja etenkin ajanhallintaa. Viimeiset kaksi viikkoa meininki on ollut vähän sellaista, että aika tuntuu vain valuvan jonnekin ja takaraivossa jyskyttää koko ajan, miten montaa hommaa pitäisi hoidella, mutta minuutit vain loppuvat kesken. Pitäisi vain osata priorisoida ja ”EI” on sellainen sana, mitä minun tulee vielä harjoitella. Olen monta viikkoa suunnitellut, että tekisin esimerkiksi Flow-festareita varten sellaisen ennakkokatsauksen, jossa vinkkaisin omia artistisuosituksiani kinkereihin ja sellaista on lukijoidenkin puolelta toivottu. Olen syvästi pahoillani, mutta tänään festareiden alkajaispäivänä tilanne on se, että olen hädin tuskin ehtinyt edes vilkaista esiintyjälistaa. :D Taidetaan siis mennä Flow aika spontaaneissa tunnelmissa.
Mutta ajankäytöstä puheen ollen… Eilen kyllä ärsytti harvinaisen paljon (tilitinkin jo asiaa Snapchatissa), kun olin lupautunut antamaan haastattelun erääseen tutkimusprojektiin ja minulle tehtiin klassiset oharit. Tai toinen osapuoli myöhästyi tapaamisesta niin paljon, että se alkoi ainakin tuntua jo ohareilta. Olimme sopineet tapaavamme klo 10 kahvilassa ja menin ajallaan paikalle. On muuten aina hassua, kun tapaa jonkun ihmisen, josta ei tiedä etukäteen, miltä tämä näyttää. Niinpä istuin alas ja katselin uteliaana jokaista kahvilaan kävelevää tyyppiä, että olisikohan se tuo – ja toivoin, että haastattelija tunnistaisi minut.
Ihmettelin hiukan, kun ketään ei alkanut kuulua ensimmäisten 10 minuutin aikana. Siinä vaiheessa, kun 15 minuuttia oli kulunut, ryhdyin miettimään, olenko tullut tapaamiseen vääränä päivänä tai väärään paikkaan. Tarkistin sähköpostista kännykällä, että aika ja paikka olivat oikeat. Ihmettelin, ettei toinen osapuoli ollut laittanut mitään viestiä tai soittanut kertoakseen myöhästyvänsä ja hetken jo mietin, että onkohan hänelle sattunut jotakin matkalla tapaamiseen.
20 minuutin odottelun jälkeen minua alkoi jo oikeasti vähän ärsyttää – se on jo melkoisen pitkä aika odotuttaa toista ilman minkäänlaista ilmoitusta ja pahoittelua myöhästymisestä. Tarkistin vielä sähköpostikirjeenvaihdosta, olisiko minulla haastattelijan puhelinnumeroa, jotta voisin soittaa ja kysellä perään, mutta hän ei ollut antanut minulle numeroaan, enkä ollut hoksannut sitä itse kysyä. Päätin, että odotan puoleen asti ja että jos tyyppi ei siihen mennessä olisi saapunut, lähtisin pois. Minulla oli sovittu toinen tapaaminen klo 11, joten lopulta päädyin kuitenkin istuskelemaan kahvilassa noin 40 minuuttia ennen kuin lähdin.
Olin hämmentynyt ja ärsyyntynyt ja ajattelin yhä, että ehkä tässä on tapahtunut jokin inhimillinen erehdys. Ehkä haastattelija on merkinnyt tapaamisen kalenteriinsa väärin tai jotain, mutta ärsyttihän tuollainen tunnin hukkaaminen kiireisenä työpäivänä ihan todella paljon. Etenkin kun projekti ei ollut mikään minulle tärkeä tai hyödyllinen, vaan olin vain lupautunut hyvää hyvyyttäni auttamaan tuntematonta ihmistä.
Noin tunti sovitun tapaamisajan jälkeen haastattelija soitti minulle. Hän aloitti kertomalla, että olisi nyt paikalla kahvilassa, mihin minä ihmettelin, että emmekö sopineet tapaamisen klo 10. Hän mutisi, että eikös se ollut klo 10.30 (hän oli siis siitäkin siis jo puoli tuntia myöhässä), mihin totesin, että ei, kyllä se oli klo 10. Hän ei pahoitellut asiaa millään tavalla, vaan tokaisi vain, että noh, hän oli kyllä Helsingissä jo klo 10, muttei muistanutkaan, että täällä on niin vaikea löytää parkkipaikkaa.
Huomautin ystävällisesti, että tällaisessa tilanteessa olisi kohteliasta soittaa ja ilmoittaa myöhästyvänsä. Että nyt nökötin siellä kahvilan pöydässä puoli tuntia tietämättä, oliko hän edes tulossa. Kommenttini kuitattiin vain tokaisulla, että ei hän nyt pystynyt sieltä autoa ajaessa minulle ryhtyä soittelemaan. Hmm, siinä vaiheessa kun on tunnin (!) myöhässä sovitusta aikataulusta, luulisi, että voisi vaikka hetkeksi ajaa auton tien sivuun näpytelläkseen tekstiviestin tai soittaakseen sen minuutin mittaisen puhelun.
Eniten minua ärsytti tilanteessa se, että haastattelija ei todella vaikuttanut olevan lainkaan pahoillaan eikä vaikuttanut myöskään ajattelevan tehneensä itse mitään väärää. Hän vain selitteli ja syytteli tilanteesta Helsingin liikennettä ja heitti ylimalkaisesti, että no, näitä sattuu! En ole itsekään aina maailman täsmällisin ihminen, mutta minusta kuuluu aivan perustavanlaatuisiin käytöstapoihin, että jo muutaman minuutin myöhästymistä pahoitellaan, puhumattakaan sitten siitä, jos odotuttaa toista kokonaisen tunnin. Tapahtuneesta ei olisi jäänyt niin huono maku, jos tyyppi olisi vilpittömästi osoittanut olevansa pahoillaan tai olisi myöntänyt toimineensa tökerösti. Sain kyllä myöhemmin kahden lauseen mittaisen sähköpostin, jossa hän pahoitteli, että olin joutunut odottamaan turhaan, mutta jotenkin tämä jälkikäteen lähetetty viesti ei enää onnistunut pyyhkimään pois sitä huonoa fiilistä, joka tilanteesta jäi. EI NÄIN!
Sutjakkaalla aasinsillalla esittelen tässä samassa yhteydessä päivän asun eiliseltä – tällaiset kamppeet oli päällä siellä kahvilassa odotellessani. ;) Ja hei, jos on lyömättömiä artistivinkkauksia Flowhun, niin saa huudella kommenttiboksissa. <3
Silkkipaita // silk blouse Marimekko (kuvauslainassa), nahkashortsit // leather shorts Only, kengät // shoes & Other Stories, aurinkolasit // sunglasses Monki, sormus // ring vintage
Photos: Vesa Silver
Tags: Ajattelin tänään, höpötyksiä, Höpsöä, muoti, Päivän asut, Päivän tyyli
Väripilkkuna
20 79
