Atooppinen ihottuma – paljon enemmän kuin pinnallinen ihovaiva
Arkirealismia ja kiillotettua pintaa
12 82
Sara kirjoitti hiljattain mainion postauksen Instagram-kateudesta, sosiaalisessa mediassa kaunisteltua arkea pohdittiin myös Olivia-lehdessä aiemmin kesällä ja kaverini Matti käsitteli myös vähän samaa aihetta hiukan eri näkökulmasta viestintätoimisto Ellun kanojen blogissa. Molemmat jutut ovat lukaisemisen arvoisia, joten suosittelen. :) Viime aikoina on puhuttu valtavan paljon somekateudesta, blogien aiheuttamasta kateudentunteesta sekä siitä, antaako sosiaalinen media arjesta liian kaunistellun kuvan.
Ymmärrän hyvin paineet, joita blogit, visuaalisesti täydelliset instatilit ja kavereiden elämän tähtihetkiä hehkuttavat FB-päivitykset saattavat aiheuttaa, sillä tunnen niitä joskus itsekin. Oma arki tuntuu helposti nuhruiselta, tylsältä ja ankealta, jos ryhtyy vertaamaan oman elämän tylsimpiä hetkiä ja kodin sotkuisimpia nurkkia jonkun toisen täydelliseen aamiaiskattaukseen ja viikon huippukohtiin. Yritän noina hetkinä aina muistuttaa itselleni, että ne todellakin ovat vain valikoituja hetkiä koko paketista, johon kuuluvat yhtälailla likapyykit, huonot päivät ja parisuhdekriisit. Minunhan se pitäisi tietää, sillä raotan itsekin täällä blogissa elämääni muille vain pienen siivun verran. Miksi sitä siis harhautuu ajattelemaan, että se mitä näkyy päällepäin, on koko totuus? Kaikki me tiedämme paremmin, jos oikeasti pysähdymme hetkeksi miettimään.
Ihmiset käyttävät sosiaalista mediaa monin tavoin. Joillekin FB on niiden elämän erityishetkien lisäksi paikka kaikenlaisille vuodatuksille, tilityksille ja avautumisille. Itse olen kuitenkin tiukentanut omaa linjaani yksityisyyden ja FB-päivitysteni suhteen sitä mukaa, kun kaverilistaus on täyttynyt työkontakteista, puolitutuista ja muista ei-ihan-lähipiiriini kuuluvista ihmisistä. Erillisten rajoitusten ja asetusten kanssa säätämiseen en ole kokenut tarvetta tai jaksanut nähdä vaivaa, joten on tuntunut helpommalta säästää henkilökohtaisemmat avautumiset muihin tilanteisiin.
Yritin alun alkujaan pitää Facebook-kavereideni määrää hallinnassa ja hyväksyä ystävikseni vain niitä, jotka kuuluvat elämänpiiriini ihan aidosti, mutta totesin sen jossain vaiheessa mahdottomaksi. Kaverikutsuja tuli työelämän tutuilta, potentiaalisilta työnantajilta, hyvän päivän tuttavilta ja monilta sellaisilta, joita en vielä juuri tuntenut, mutta joihin saattaisin olla kiinnostunut tutustumaan. Jokainen käyttää somekanavia omalla tavallaan ja joillakin FB-tuttavien piiri saattaa hyvinkin koostua vain niistä oikean elämän lähimmistä ihmisistä, mutta minä koin, että kutsujen hylkäämisestä olisi ollut minulle enemmän haittaa kuin hyötyä, joten päätin muuttaa linjaani kaverikutsujen suhteen.
Täysin tuntemattomia en hyväksy FB-kavereiksi vieläkään, mutta FB on minulle nykyään enemmän henkilökohtaisen ja intiimin viestintäkanavan sijaan sellainen verkostoitumisen ja arkisen yhteydenpidon väline. Mitään erityisen henkilökohtaisia tilityksiä en ole jakanut FB:ssa julkisesti koskaan, joten muutos entiseen ei ole ollut suuri, mutta tietysti se saattaa jollekulle näyttäytyä niin, että haluan antaa elämästäni kaunistellun kuvan. Todellisuudessa kyse on lähinnä vain siitä, että jaan arkiset murheeni, huonot hetkeni ja tilitykset tiskivuoristani minua oikeasti lähellä olevien ihmisten kanssa.
Ymmärrän, että satunnainen oikein erityisen arkirealistinen vuodatus tai kuva saattaa tuoda lohtua, että huh, muillakin on vastoinkäymisiä tai ihanaa, etten olekaan ainoa, jonka kotona ei aina ole siistiä. Mutta kuten todettua, kaikkihan me periaatteessa tiedämme tämän ilman noita muistutuksiakin, jos vain mietimme järjellä. Aivan kuin Matti omassa blogijutussaan totesi, harrastamme samaa ”kaunisteltua” totuutta ihan somen ulkopuolellakin, jos sitä nyt sellaiseksi haluaa kutsua. Siivoamme kotimme ennen kuin tulee vieraita, kerromme puolitutulle kuulumisistamme vain pintaraapaisun emmekä ryhdy kadunkulmassa tilittämään kaikkia kriisejämme, hymyilemme moikatessa vaikka olisi huonokin päivä – osin siksi, että se on kohteliasta ja osin siksi, että varjelemme yksityisyyttämme myös näissä tilanteissa ja valitsemme, mitä asioita haluamme muille ihmisille viestiä ja näyttää.
Kaikki tämä koskee myös blogeja, Instagramia ja muitakin sosiaalisen median kanavia. Minulle esimerkiksi Instagramissa visuaalisuus on etusijalla ja harkitsen sielläkin, millaisia päivityksiä tililleni lataan. Vastaavasti seuraan pääasiassa sellaisia käyttäjiä, joiden kuvat ovat minusta kauniita ja inspiroivia. Jokainen saa käyttää tätäkin kanavaa juuri kuin itse kokee mieleiseksi ja joillekin se varmasti on enemmänkin kuulumisten päivittelyä visuaalisessa muodossa ja jotakin sellaista, missä tunne, hetki ja muisto ajavat visuaalisuuden edelle. Minä taas saatan jättää hauskastakin hetkestä napatun kuvan jakamatta, jos kuva ei mielestäni ole tarpeeksi kaunis – en luodakseni valheellista illuusiota elämästäni, vaan siksi, että tapani käyttää Instagramia on nimenomaan visuaalisuutta priorisoiva.
Jos käytän blogia pääasiassa inspisteni, ajatusteni, hyvän mielen ja kauniiden kuvien jakamiseen, Facebookia verkostoitumiseen ja yhteydenpitoon sekä kiinnostavien tapahtumien ja artikkelien bongailuun, Instagramia visuaalisten hetkien ja muistojen jakamiseen ja seurailuun, Snapchat tarjonnut minulle juuri sellaisen kanavan, jossa visuaalisuus ja kauneus eivät ole ykkössijalla. Tiedän, että moni ei (vielä) ihan ymmärrä Snapchatin ideaa ja itsekin innostuin käyttämään sitä vasta tänä kesänä, mutta minusta se tuo juuri sen virkistävän tuulahduksen realismia ja aitoa hetkessä elämistä sosiaalisen median kentälle. Toki Snapchattiakin käytetään monin eri tavoin ja myös sitä voi päivittää visuaalisuus edellä tai suunnitellusti, mutta minulle ”snäppäily” on ollut juuri sellainen hauska harrastus, koka on spontaanisti läsnä niissä arjen tylsemmissä ja ”rumemmissakin” hetkissä.
Snapchat on minulle kanava, jonka kautta voi jakaa juuri sellaisia juttuja, kuvia ja ajatuksia, joita ei ehkä tulisi jakaneeksi Facebookissa, Instassa tai blogissa. Se, että palveluun ei voi ladata ennakkoon otettuja kuvia tai videoita ja että sisältö on olemassa vain hetken aikaa, tekee päivittämisestä rennompaa, spontaanimpaa, aidompaa ja aika usein myös hauskempaa. Olen jakanut Snapissa kuvia ja videota järkyttävästä sotkusta kotonani, susirumasta ruoka-annoksesta, satunnaisia hölinöitä mokailuistani ja tilityksiä niistä arjen huonommista ja epäonnisemmista hetkistä sekä toisaalta hullunkurisia videomuistoja biletunnelmista, vilpittömiä ilonpurkauksia pienistä onnistumisista ja naurunpyrskähdyksiä hassuista tilanteista. Siellä näkyy ehkä laajemmin ja realistisemmin se elämän kirjo, vaikka sensuroimme ja editoimme kertomaamme tarinaa ihan kaikissa elämän tilanteissa ja kanavissa.
Ei tällä postauksella ehkä ollut muuta pointtia kuin että lukekaa nuo jutun alussa suositellut artikkelit ja muistakaa, että kaikki mitä näette somessa ja osin tosielämän kohtaamisissakin on vain pintaa. Vertailu on hölmöä ja jokainen joutuu elämässään painiskelemaan jonkinlaisten vastoinkäymisten kanssa, pyykkivuorista, pölypalleroista ja satunnaisista tielle osuvista koirankakoista puhumattakaan. Älkää siis turhaan ottako paineita muiden some-päivityksistä, koska kenenkään elämä ei ole pelkästään sitä, mitä ulospäin viestitään ja miltä päällepäin näyttää. :)
Kuvituksena niitä päivieni kauniimpia muistoja ja parempia hetkiä Instagramista, mutta jos arkirealismi kiinnostaa, niin sitä löytyy Snapchatista nimimerkillä jennipupulandia. :D
Photos: Jenni Rotonen / @jennipupulandia
Tags: Ajattelin tänään, höpötyksiä, Mieli & hyvä elämä, Mietteitä elämästä, Oma elämä
Categorised in: Elämä
Loppukesän ilta-auringossa
12 82
