14/07/15

Amy <3

7 56 amy1.jpg

Koin elämäni surullisimman parituntisen pitkään aikaan viime lauantaina leffateatterin pehmeässä penkissä. Kävin nimittäin katsomassa kohutun Amy Winehouse -dokumentin, jota olin mielenkiinnolla odottanut siitä lähtien, kun näin jossain elokuvan trailerin. Itkupillinä osasin varautua nenäliinoin ja Amyn kohtalon tuntien arvelin, että niille tulisi käyttöä moneen otteeseen. Silti en arvannut, miten surullisen mielen dokkari jälkeensä jättäisi. Vielä kolme päivää myöhemmin huomaan miettiväni Amya vähän väliä niin, että kyyneleet kihelmöivät yhä silmissä.

Upeasti toteutettu dokumentti piirtää kotivideoiden ja lähipiirin haastatteluiden kautta Amy Winehousesta kuvan paitsi karismaattisena, äärimmäisen lahjakkaana ja oman arvonsa tuntevana muusikkona, myös sanavalmiina, rakastettavana ja herkkänä tyyppinä, joka haluaisi vain tehdä musiikkia ja mieluiten pysytellä poissa julkisuuden valokeilasta. Jo valmiiksi henkilökohtaisten ongelmien kanssa painiskelevan Amyn on vaikea sietää supersuosion myötä villiintyvää mediapyöritystä ja kotiovelle asti tunkevia paparazzeja. Ympärillä vellova hullunmylly, henkilökohtaiset ongelmat ja tuhoisa rakkaussuhde ajavat tähden entistä pahempaan päihteidenhuuruiseen syöksykierteeseen. Ja tarinan lopun jo tiedämmekin…

amy2.jpg

Olen tykännyt Amysta siitä lähtien, kun kuulin hänen musiikkiaan ensimmäisen kerran. Muistan sen vieläkin sen hetken, kun istuin belgialaisessa kuppilassa viinilasi edessäni ja kaiuttimista pärähti soimaan juuri julkaistu Rehab-kappale. Tavallisesta radiohötöstä erottunut biisi sai etsimään laulajasta lisätietoa ja muistan istuneeni monet kerrat yliopiston tietokoneluokassa Amyyn liittyviä uutisia lueskellen. Suunnilleen oman ikäiseni superlahjakkuus kiehtoi minua jostain syystä aivan valtavasti.

Vaikka seurasin aikanaan Amyn uraa ja hänen henkilökohtaiseen elämäänsä liittyvää uutisointia aika aktiivisestikin, osin uteliaana, pääosin huolestuneena, tarjosi dokumenttielokuva mielenkiintoisen sukelluksen tähden traagiseen ja lyhyeksi jääneeseen elämään. Yksi pysäyttävimmistä hetkistä oli tajuta, kuinka mielettömän henkilökohtaisia hänen sanoituksensa lopulta olivatkaan. Kappaleita kuuntelee varmasti tulevaisuudessa aivan eri tunteella kuin aiemmin. 

En halua paljastaa leffasta liikaa eivätkä sanat oikein tunnu tekevän oikeutta näkemälleni, joten sanon vain, että menkää katsomaan tuo dokumentti. Se on hienointa, kauneinta ja surullisinta, mitä olen nähnyt pitkään aikaan. 

amy3.jpg

Photos: All Over Press

Tags: , , , ,

Categorised in: Kulttuuri, Musiikki

7 Comments

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

  • Ibaaa

    Olen täysin samaa mieltä kanssasi. Kävin katsomassa viikonloppuna Amyn, mutta en ollut osannut varautua siihen kuinka paljon liikuttuisin. Dokumentti oli aidointa henkilökuvausta mitä olen hetkeen nähnyt. Kaikkien pitäisi katsoa tämä, vaikka eivät Amystä niin pitäisikään!

  • KateK

    Hmmmm….. mikään ei ylevöitä ihmistä niin kuin kuolema. Olisiko meillä näitä kuolemattomia tähtiä (James Dean, Marilyn Monroe, Whitney Houston, Jim Morrison…) ilman ennen aikaista & traagista kuolemaa. Mitä jos nämä tyypit olisivatkin hengissä ja hyvissä voimissa.
    Some ja muu media nauraisi/räkisi Amylle päin naamaa, jos olisi yhä hengissä ja yrittäisi selvitä huume/alkoholiongelmista. Nyt kaikki nyyhkivät ihanan Amyn perään.

  • Jenniii

    Niinhän Amya kohdeltiin jo elinaikanaankin. Huippulahjakkaasta nuoresta naisesta tuli median sylkykuppi sitä mukaa, kun hänen syöksykierteensä päihteiden ja henkilökohtaisten ongelmiensa keskellä syveni. Talkshowisännät naureskelivat, koomikot irvailivat ja kollegat vitsailivat -dokumentti näyttää tarinasta myös sen puolen. Ihmiset osaavat olla todella julmia ja ikävä kyllä, aina löytyy aina sellaisia tyyppejä, jotka ovat valmiita kääntämään ihmisen heikkoudet häntä vastaan. Uskallan kuitenkin väittää, että suuri osa ihmisistä seurasi ongelmiensa riivaaman Amyn  lähinnä surullisena. 

    Osaksi tuo toisen kurjuudella mässäily on varmasti julmuutta, osaksi puhdasta ymmärtämättömyyttä ja kapeakatseisuutta. Eräskin ystäväni tituleerasi ennen dokumentin näkemistä Amya väheksyvään sävyyn narkkariksi ja ilmoitti, ettei arvosta ihmistä, joka on itse omalla toiminnallaan ajanut itsensä siihen pisteeseen ja lopulta kuolemaan. Uskalsin esittää eriäviä näkemyksiä, mutta luovutin pian, kun totesin keskustelun hedelmättömäksi. Sen sijaan jäin odottelemaan, josko dokumentti avartaisi ystäväni maailmaa ja elämänkatsomusta hiukan. Ja voi kyllä se avarsi. Hän totesi hiljaisena leffan nähtyään, että ehkä on nyt helpompi ymmärtää tämän kyseisen ihmiskohtalon syitä ja taustoja – ehkä maailma ei olekaan niin mustavalkoinen kuin hän oli aiemmin ajatellut. Hän olisi mahdollisesti ollut juuri niitä ihmisiä, jotka olisivat naureskelleet ja halveksuneet ongelmissaan painiskelevaa tähteä, mutta toivon, että tämän elokuvan jälkeen hän (sekä moni muu) löytää itsestään hiukan myötätuntoa ja ymmärrystä. Ja uskon, että niin myös tapahtuu. En siis osaa pitää pelkästään huonona ja tekopyhänä sitä, että dokumentti herättää tunteita ja surua niissäkin, joita Amy ei ole ennen sen näkemistä kiinnostanut.

  • Jenniii

    Hups, aamutuimaan on typojen ja virheiden määrästä päätellen ajatus näemmä hiukan pätkinyt, mutta pointti tullee selväksi sieltä seasta joka tapauksessa. :)

  • tiinale

    Juuri se taisi olla aloittajan pointtikin tässä että Amya vielä tänä päivänäkin kohdeltaisiin samoin kuin eläessään ellei kuolema olisi puuttunut peliin. Mutta jostain syystä kuolema kultaa kaiken. Ei kuolleelle enää kukaan kehtaa nauraa. Tekopyhyyttä tässä minä en taas pysty olemaan näkemättä. Kuten Chelsea Wolfe on laulanut: They’ll clap when you’re gone…

  • Jenniii

    Niin, kuolleista harvoin puhutaan pahaa. Kuolema tuskin suoranaisesti kultaa kaikkea – enemmänkin pois nukkuneille kai voisi ajatella annettavan ikään kuin “rauhan”. Ja hyvä niin. Mutta kaipa tuo, haluaako dokumentin herättämässä liikutuksessa nähdä tekopyhyyttä vai ei, on myös hyvin pitkälti katsantokysymys.

    Minä ajattelen, että olemme elämän mittaisella oppimismatkalla, joka toivon mukaan kasvattaa viisaammaksi, tekee empaattisemmaksi ja auttaa ymmärtämään. Ehkä tämä dokumentti toimii joillekin kasvattajana ja silmien avaajana, ja auttaa jatkossa suhtautumaan toiseen ihmiseen arvostavammin jo lähtökohtaisesti. Vaikka henkilökohtaisesti tunsin surua Amyn puolesta jo hänen elinaikanaan, huomaan miettiväni dokumenttia vielä viikko sen nähtyäni. Se jää todella vainoamaan ajatuksia. Ehkä se on toiveajattelua, mutta haluaisin uskoa, että jos dokumentti on vaikuttanut johonkuhun toiseen edes murto-osan niin voimakkaasti kuin minuun, se jättää pysyvämmän jäljen. Ja siinä, että ihminen on kykenevä oppimaan ja kehittymään, ei minusta ole mitään tekopyhää. Se on pelkästään hienoa.

    Ja kyllä, siinä että joku Amylle hänen elinaikanaan naureskellut kokee nyt dokumentin nähtyään surua hänen puolestaan, voi toki nähdä myös tekopyhyyttä. Tekopyhää se on minusta silloin, jos tuon ihmiskohtalon herättämät tunteet eivät kanna Amya pidemmälle ja seuraavassa hetkessä ollaan jo pilkkaamassa Johanna Tukiaista tai metroasemalla notkuvia spurguja. Mutta kuinka moni tai harva niin tekee, sitä me emme tiedä.

    Oletko muuten itse nähnyt kyseisen dokumentin?

  • jenni emilia

    Hei Jenni!
    Kävin katsomassa dokumentin luettuani tämän postauksen. Olin itsekin kova Amy Winehouse-fani Back to black-levyn ilmestyttyä, mutta sitten ajan kuluessa Amy vähän unohtui. Amyn musiikki tuo mieleen tietyn ajan omassa elämässä ja siksikin se koskettaa edelleen ihan erityisesti.
    Ja olihan se dokumentti koskettava. Itsekin itkin siellä leffateatterissa. Ymmärrän sua siis ihan täysin. Herkkä, masentunut ja taiteellinen ihminen + huippusuosio ja paparazzit ei ole hyvä yhtälö. Jäin itsekin miettimään dokumenttia.
    Nyt oli pakko kuunnella Winehousen musiikkia koko tämä ilta. <3 Oli se vaan lahjakas laulaja!

Related posts