Atooppinen ihottuma – paljon enemmän kuin pinnallinen ihovaiva
Esiintymisjännittäjä avautuu
32 75
Kainalot hikoavat, puna kohoaa poskille, ääni tärisee, kädet vapisevat, ajatukset puuroutuvat ja olo on kaikella tapaa epämukava ja ahdistunut. Siltä esiintymisjännitys tuntuu, ainakin minulla. Ironista kyllä, olen opiskellut puheviestintää, mutta silti jännitän esiintymistä toisinaan aivan valtavasti. Asia on huvittanut minua, vaikka puheviestinnässä ei olekaan kyse vain esiintymisestä ja puheiden pitämisestä. Toisaalta, puheviestinnässä on myös tutkittu esiintymisjännitystä, joten kaiketi sieltä löytyisi myös apukeinoja tilanteen helpottamiseksi, jos vain vähän kaivelisi. Suutarin lapsella ei ole kenkiä.
Kamalinta minusta oikein kunnolla iskevässä esiintymisjännityksessä on sen lamauttava voima. Pahimmillaan jännitys jumiuttaa mielen niin täysin, että kaikki muistettavat asiat hukkuvat jonnekin päänupin syövereihin. Jos kadottaa puheessaan punaisen langan, voi tuntua liki mahdottomalta saada ajatuksesta uudelleen kiinni, kun hermostuneisuuden keskellä pää tuntuu lyövän totaalisesti tyhjää. Sitä on vähän kuin mustassa aukossa, josta ei löydä ulospääsyä.
Jännitystä aiheuttavissa esiintymistilanteissa minusta katoaa myös kaikki spontaanius. Siinä missä normaalitilanteessa ohjaisin sujuvasti keskustelua tai puhetta seuraavaan pointtiin ajatuksen katketessa, jännityksen vallatessa mielen en vain pysty siihen. Kun ajatus ei kerta kaikkiaan kulje, on vaikea lukea tilannetta, tarttua nokkelasti hetkeen tai olla rento. Tuntuu vähän kuin koko persoona muuttuisi jännittäessä ihan vieraaksi.
Olen kerran pitänyt puhetta satojen ihmisten edessä ja huolellisesta valmistautumisesta huolimatta onnistunut sekoittamaan ajatukseni ja tukisanalappuni niin, etten kerta kaikkiaan saanut enää jutun juuresta kiinni ja jäädyin täysin. Jouduin lopulta keskeyttämään esitykseni ja järjestämään muistilappuni paniikissa uudelleen, sillä omin avuin en kyennyt palauttamaan mieleen yhtäkään asiaa, mistä minun piti puhua. Tilanne oli kaikella tapaa nolostuttava, kiusallinen ja ahdistava – sadat ihmiset odottivat hämmennyksen vallassa ja piinaavan hiljaisuuden vallitessa, kun setvin lappujani ja pahoittelin tilannetta. Olisin halunnut vajota maan alle mokatessani. Mönkään menneestä puheesta jäi joksikin aikaa todellinen esiintymiskammo, mutta toisaalta oli ihan lohdullista huomata, ettei maailma kaatunut yhteen pieleen menneeseen puheeseen eikä tuskin juuri kukaan yleisössä olleista enää tänä päivänä muista koko episodia, vaikka se itseä harmittikin pitkään.
Vaikeimpia esiintymistilanteita minulle ovat sellaiset, joissa olen itse jotenkin vastuussa esityksen etenemisestä. Esimerkiksi juuri puheen pitäminen, presentaation esittely, toisen ihmisen haastatteleminen tai jokin muu tilanne, jossa minun pitää ikään kuin johtaa tilannetta ja viedä sitä eteenpäin, tuntuu kuumottavalta, koska vetovastuu homman sujumisesta on viime kädessä minulla. Kaikkein pahimpia paineita minulle aiheuttaa, jos esityksen sisältö, rakenne ja pituus on kovin tarkkaan määritelty etukäteen – silloin unohduksille, sekoiluille tai spontaanille luovuudelle ei ole samalla tavoin sijaa. Poikkeuksena sääntöön toimivat ehkä opetustilanteet, joissa minua ei jostain syystä ole jännittänyt yhtä paljon. Pitämilläni luennoilla tai vaikkapa viime tiistain valokuvaus-workshopissa esiintymistä maustoi korkeintaan sellainen mukava pikku-kutkutus sellaisen ahdistavan ja lamaannuttavan jännityksen sijaan.
Yleensä esiintymisjännittäjälle sanotaan, ettei jännitys näy juuri päällepäin, vaikka oman pään sisällä kuohuukin. Minun tapauksessani jännitys on pahimmillaan niin voimakasta, että se todellakin näkyy myös muille. Vapiseva, sanoissaan kangerteleva ja tomaatin lailla punoittava puhuja ei jätä mitään arvailujen varaan. Muistan joskus jopa saaneeni yliopistolla opiskelukavereilta puhekurssin päätteeksi palautetta, että ”Hei, ei sun tarvitse jännittää niin paljon. Me ollaan sun puolella!”
On mystistä, miten jännitykseni ei toimi ollenkaan loogisesti – se tulee ja menee kuinka haluaa. Joskus yleisön edessä jännittää valtavasti, mutta toisella kertaa saman yleisön edessä ei jännitäkään lainkaan. Jossakin tilanteessa minua saattaa hermostuttaa ihan pienenkin porukan edessä ja joskus ei jännitä edes satapäinen yleisö. (Tosin olen kuullut sanottavan, että pienen yleisön edessä voi olla jopa vaikeampaa esiintyä juuri siksi, että ihmiset ovat niin lähellä ja heidän ilmeensä pystyy näkemään – suuremmasta yleisöstä tulee helpommin sellaista kasvotonta massaa.) Ehkä olisi mahdollista löytää syitä, miksi näin tapahtuu, mutta vielä en ole niitä yhdistäviä ja erottavia tekijöitä keksinyt. Kaipa kyse on myös omasta mielentilasta esiintymishetkellä.
Vaikka monet esiintymistilanteet saavat minut kauhusta kankeaksi, on toisaalta myös paljon sellaisia tilanteita, jotka vähän yllättäen eivät jännitä minua juuri koskaan. En osaa esimerkiksi jännittää tv-kameroita tai radiolähetyksiä siinä, missä joku muu lamaantuu vain kameran tai mikrofonin nähdessäänkin. Tuollaisissa nauhoitustilanteissa minua helpottaa se, etten välttämättä näe yleisöä kuvaushetkellä ja voin ajatella puhuvani tai esiintyväni vain yhdelle ihmiselle.
Hauskaa on myös se, että suorat lähetykset tuntuvat minusta usein melkein helpommilta tehdä kuin ennakkoon nauhoitetut. Sitä on jotenkin armollisempi itselleen, kun tietää, että on tehnyt siinä hetkessä parhaansa eikä nauhoitusta voi ottaa uudelleen. Jos nauhoitus tehdään etukäteen ja julkaistaan vasta myöhemmin, iskee helposti armoton perfektionismi, jonka myötä mikään suoritus ei tunnu olevan tarpeeksi hyvä.
Kaikkein pahinta, mitä voisin kuvitella joutuvani tekemään yleisön edessä, on julkinen laulaminen. Mikään ei pelota minua yhtä paljon. En edes ole mitenkään huono laulamaan, mutta jännitys laittaa kropan sellaiseen lamaannuksen tilaan, että ääni ei vain kulje. Vanhemmiten jännitys on laulamisen suhteen vain pahentunut. Voitin joskus ala-asteella koulussamme järjestetyn laulukilpailun (johon osallistuin vain musiikkiopettajamme pakottamana – vapaaehtoisesti en olisi suostunut tuomareiden eteen kuuna päivänä) ja jouduin siksi esiintymään koko kevätjuhlayleisön edessä yksin. Muistan kyllä, että esiintymistilanne jännitti paljon, mutta tuolloin jännitys ei ollut sellaista koko kropan lamauttavaa kuin nykyään. Nykyään tuntuu, ettei laulaminen jännityksen iskiessä kerta kaikkiaan onnistu. Vähän surkeaa tämä on siksi, että todellisuudessa rakastan laulamista.
Olen kerran yrittänyt haastaa itseni ja laulaa karaokea ilman ”rohkaisua” ja kyhjötin lopulta karaokebaarin nurkassa tukeutuen seinään, koska käteni ja polveni tärisivät niin paljon, että pelkäsin pudottavani mikrofonin. Sydän hakkasi ja hengitys salpautui niin, ettei laulusta ollut tulla yhtään mitään. Päässä vain humisi ja tuntui, etten edes kuullut itse, mitä yritin laulaa.
Laulamisen kohdalla kyse ei oikeastaan ole edes yleisöstä. En tiedä, mikä siinä jännittää niin kamalasti. Japanin reissulla kävin poikakaverini kanssa kokeilemassa sellaista perinteistä karaokekoppia, jossa voi laulaa luikauttaa ihan privaatisti vaikka kahden kesken. Vaikka huoneessa oli kanssani vain oma tuttu kumppani, jotenkin se karaoketilanne laukaisi minussa sellaisen jännityksen, että hikoilin, punastelin ja panikoin mikrofoni kädessäni ihan yhtä hermostuneena kuin katsomassa olisi ollut suurikin yleisö. Täysin käsittämätöntä. Ehkä jossakin viidennen kappaleen kohdalla alkoi tuntua, ettei jännitys ollut enää aivan ylitsepääsemätöntä ja ääni alkoi kulkea. Ei olisi minusta kuulkaa esiintyväksi taiteilijaksi. :D
Olen kuullut usein, etteivät ihmiset uskoisi minun jännittävän. Vaikutan varmalta esiintyjältä, koska osaan olla kameran edessä ja radiossa luonteva. Yleensä nämä ovat kuitenkin juuri sellaisia tilanteita, joissa olen haastateltavana ja siten vähän helpommassa roolissa. Tilanne todellakin on aivan toisenlainen, jos vaikkapa pidän puhetta.
Vaikka tällaisen esiintymisjännityksen kanssa olisi helppo vain turvautua välttelemään tuollaisia jännitystä aiheuttavia projekteja, olen päättänyt, etten halua antaa jännityksen hallita elämääni. En ole kovin hyvä tekemään mitään mielikuvaharjoituksia, mutta olen kokeillut erilaisia tapoja taltuttaa jännitystä – olen yrittänyt valmistautua mahdollisimman hyvin ja tehdä tukisanalistoja ja muita apukeinoja, jotta en jäisi tyhjän päälle roikkumaan jännitysjumin iskiessä. Yritän lisäksi aina ajatella, että yleisö on ensisijaisesti esiintyjän puolella ja moni sympatisoi silminnähden jännityksestä kärsivää puhujaa. Eihän jännittämisessä sinänsä ole mitään hävettävää – aika moni varmasti pystyy samaistumaan siihen, että yleisön edessä puhuminen voi toisinaan olla pelottava tilanne.
Toisaalta uskon myös siihen, että kokemus on avainsana tässäkin asiassa. Että itsensä pitää vain pakottaa sinne yleisön eteen, vaikka kuinka pelottaisi. Veikkaan, että harjoitus on viime kädessä ainoita tapoja saada varmuutta esiintymiseen ja siksi olen nyt haastanut itseäni tarttumalla minulle tarjottuihin, jännittäviinkin projekteihin. Ystäväni kertoi joskus, että hän jännitti esiintymistä aivan valtavasti ja totesi sen siksi olevan nimenomaan sitä, mitä hänen pitäisi tehdä: astua ulos mukavuusalueeltaan, harjoitella uusia taitoja ja selättää tuo pelko. Sitä minäkin aion yrittää. Puhumisen kanssa uskon siihen pystyväni, laulun suhteen en ole yhtä varma. Onneksi laulukeikkaa tarjotaan harvemmin. ;)
Onko siellä ruudun toisella puolen muita esiintymisjännittäjiä? Millaiset tilanteet jännittävät teitä muita eniten? Oletteko keksineet tai löytäneet hyviä keinoja hallita jännitystä tai päässeet siitä kokonaan eroon? Olisi todella kiinnostavaa lukea muiden kokemuksia.
Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia
Tags: Ajattelin tänään, höpötyksiä, Mieli & hyvä elämä, Oma elämä
Categorised in: Elämä
Uutta musiikkia Suomesta: ihana Suad
32 75
