Äidille

On jotenkin jännä juttu, että vaikka muuten olen varsin hyvä puhumaan tunteistani ja kertomaan läheisilleni kuinka tärkeitä he minulle ovat, vanhempieni kohdalla nuo sanat jotenkin juuttuvat kurkkuun. Ehkä perheessämme on enemmän osoitettu rakkautta teoilla ja muilla sanattomilla eleillä, ja tunteiden sanoiksi pukeminen ja ääneen lausuminen tuntuu siksi vaikealta. Kirjoittaen monen asian sanominen tuntuu luontevammalta, joten tämä postaus on omistettu äidilleni.

Kuvassa on äitini vuonna 1978 nuorena 20-vuotiana tyttösenä. Pahoittelen äiti, että valitsin tähän juttuun juuri tämän kuvan, sillä tiedän, ettei se ole lempikuvasi sinusta itsestäsi. Minua juuri tämä kuva taas on aina kiehtonut. Ensinnäkin, sanoit itse mitä hyvänsä, niin minusta näytät siinä kauniilta ja ennen kaikkea todella coolilta. :D Rakastan sitä kontrastia, että minun hymyileväinen, pullantuoksuinen äitini on joskus ollut tuo kuvan tuima nuori nainen. Tuntuu hienolta, että viimein nyt aikuisena olen saanut tutustua äitiini uudenlaisella tasolla – kuin kaksi tasa-arvoista aikuista. On ilo päästä näkemään vilauksia naisesta, joka on paljon muutakin kuin vain minun äitini.

Olemme äidin kanssa monessa mielessä aika eri maata: olen luonteeni ja ulkonäköni puolesta tullut huomattavasti enemmän isääni. Vaikka nuorempana koin monet kerrat, ettemme kertakaikkiaan ymmärrä toisiamme, vanhemmiten myrskyt ovat kummasti tasoittuneet ja riitoja meille ei ole syntynyt enää vuosikausiin. Ja mitä piirteisiimme tulee, niin itse asiassa olen yhtäkkiä nyt aikuisiällä alkanut huomata, että meillä onkin enemmän yhteistä kuin olen kuvitellut. On ollut hämmentävää tajuta, miten samanlaisia ilmeitä äidillä on varsinkin nuoruuskuvissaan – yhdessäkin valokuvassa olisin ilmeen perusteella voinut luulla olevani itse. 

Rauhallinen, ahkera, järkevä, aikaansaava, huomaavainen, huumorintajuinen, auttavainen ja kärsivällinen. Sellainen tyyppi on minun äitini. Hän on aina viihtynyt kotona ja luonnossa puuhaillen jotakin hyödyllistä. Jos se vain olisi mahdollista, äiti viettäisi varmaankin kaiken aikansa metsässä marjoja ja sieniä poimien tai omassa kotipuutarhassa touhuillen. Äiti ei ole koskaan ollut sellainen hössöttäjä, vaan rauhallinen järki-ihminen, joka osaa neuvoa tilanteessa kuin tilanteessa. Vieläkin soitan usein ensimmäisenä äidille, kun kaipaan neuvoa tai näkökulmaa johonkin asiaan – ja useimmiten äiti tuntuu osaavan valita oikeat sanat.

Äiti on ollut perheessämme sellainen tasapainottava voima: aina myönteisesti elämään suhtautuva ja tyyni. Äidin usko siihen, että asiat järjestyvät aina lopulta, on tarttunut myös tyttäreen ja varmaankin juuri äitiä saan kiittää osittain positiivisesta elämänasenteestani. Ihailen hänen kykyään pysyä tyynenä ja antaa asioiden valua harteiltaan kuin vesi. Kun minä ja isä olemme räiskyneet, äiti on ollut päivästä toiseen vankkumattoman rauhallinen viilipytty, joka ei anna itsensä provosoitua. Tosin ne harvalukuiset kerrat, kun äidillä on pinna palanut, siitä on ollut leikki kaukana. Teini-iässä minua suorastaan ärsytti, ettei äiti provosoitunut oikein mistään, mutta aikuisena olen ymmärtänyt, että se taisi olla aika olennaista perhe-elämämme toimivuuden kannalta. Eihän yhteiselosta olisi tullut yhtään mitään, jos kaikki olisivat olleet minun ja isäni kaltaisia. :D

Elämä minun äitinäni ei varmasti ole ollut aina maailman helpoin tehtävä, mutta on ollut ihana huomata, että välimme tuntuvat lähentyvän vuosi vuodelta. En tänään pääse antamaan äidilleni onnitteluhalausta, mutta lupaan antaa sellaisen moninkertaisena, kun seuraavan kerran kohtaamme. Onnea äiti päivänäsi, ja kiitos. :)

Lämpimät onnittelut ihan kaikille äideille ja mummeille!

Tags: Ajattelin tänään, höpötyksiä, Mietteitä elämästä, Oma elämä, Ystävät & perhe

Categorised in: Elämä