Atooppinen ihottuma – paljon enemmän kuin pinnallinen ihovaiva
Ihmisistä ja mahdollisuuksista
17 46
Kävin viime viikonloppuna parin hyvän ystäväni kanssa brunssilla ravintola Ondassa Kallion suunnalla – tai ruokala-galleriassa, kuten ravintola itse itseään nimittää. Lämmin suositus Ondan brunssille: hyvää perulaista (!) ruokaa, rento tunnelma ja seinillä taidetta. Siinähän on jo monta asiaa kohdallaan! Pöytä kannattaa varata hyvissä ajoin etukäteen, sillä Ondan brunssi on tällä hetkellä supersuosittu ja paikka täyteen buukattu viikonloppua kohden. Onda siis ansaitsee mainintansa ja suosituksensa, mutta tässä kirjoituksessa ei itse asiassa ole tarkoitus puhua ravintolasta tai ruoasta, vaan ihan muista jutuista…
Helsinki on jännä kaupunki – Suomessa se on suurin kaikista, mutta maailman mittakaavassa ihan pikkuruinen. Monesti olen itsekin ajatellut, että kovin pienihän tämä kotikaupunkini on, mutta silti se on riittävän suuri, etten voi sanoa tuntevani sitä läpikotaisin. Mutta ei tämä juttu varsinaisesti kerro Helsingistäkään, vaikka myös sellainen juttu pitäisi vielä kirjoittaa, oodi tälle kaupungille. Sen sijaan haluan kertoa, miten tuo brunssihetkeni Helsingin Kalliossa sai minut miettimään ihmisiä ja mahdollisuuksia.
Käyn aika harvoin Kallion suunnalla, koska minulla ei vain ole sinne mitään asiaa. Suurin osa ystävistäni asuu tällä puolen kaupunkia eikä Kallio muutenkaan satu päivittäisten reittieni varrelle. Viime lauantaina siellä Ondassa istuessani katselin haltioituneena ihmisiä. Ravintola oli viimeistä paikkaa myöten täynnä, enkä ollut koskaan nähnyt ainoatakaan niistä kasvoista aiemmin kahta brunssiseuralaistani lukuunottamatta. Tuntemattomien ihmisten läsnäolo ei aiheuttanut ahdistusta, vaan jostain syystä minut valtasi tunne siitä, että kaikki on mahdollista.
Kymmenien aivan uppo-outojen ihmisen ympäröimänä tunsin yhtäkkiä kaikkien niiden vielä syntymättömien tarinoiden kirjon, joka ihmisten välisissä kohtaamisissa kuplii. Mitä mahdollisuuksia täysin tuntemattomissa ihmisissä piileekään! Ehkä kohtaan jonkun heistä jonakin päivänä vielä uudelleen aivan toisenlaisissa merkeissä, hetkessä joka pakottaa meidät näkemään toisemme. Samaan aikaan mietin, että tuskin muistaisin edes kasvoja, jos niin kävisi. Se ei kuitenkaan ollut ajatuksessa olennaista. Olennaista oli vain se, että tämäkin oli vain pieni raapaisu siitä määrästä tuntemattomia ihmisiä, jotka tämän kaupungin katuja tallaavat.
Kaikessa pikkuriikkisyydessäänkin Helsinki on kaupunki, joka on päivittäin täynnä uusia kasvoja. Ihmisiä, joita en ole koskaan vielä kohdannut ja joita en välttämättä kohtaa koskaan enää uudelleen. Pienissä kaupungeissa kasvaneelle tuo tunne on vapauttava ja jotenkin lohdullinen. Että tässä kaupungissa on ihan mieletön määrä ihmisiä vielä minulle (ja sinullekin) löydettäviksi. Tuhansittain tarinoita, jotka eivät vielä ole alkaneet.
Arjessa sitä ajautuu helposti tutuille urille, kulkee joka päivä tiettyä reittiä ja käy aina samassa kaupassa ostoksilla. Ja samalla tulee törmänneeksi samoihin kasvoihin, jotka hetkellisesti tuntuvat melkein tutuilta, vaikka eivät todellisuudessa sitä olekaan. Samojen ihmisten ja tuttujen katujen keskellä saattaa syntyä ajatus, että tunnen tämän kaupungin jo. Joskus saattaa jopa tuntua siltä, ettei tämä kaupunki voi tarjota minulle enää mitään uutta. Silloin kehotan astumaan sivuun tutuilta reiteiltä, eksymään omaan kotikaupunkiin ja avaamaan silmät. Näkemään kaikki ne vielä syntymättömät tarinat, joiden läsnäolon minä tunsin siellä ravintolan pöydässä, sillä kenessä tahansa voi piillä mahdollisuus johonkin ihan uuteen.
Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia
Tags: Ajattelin tänään, höpötyksiä, Mieli & hyvä elämä, Mietteitä elämästä, Oma elämä
Categorised in: Elämä
Entistä lyhyempi ja vaaleampi polkka!
17 46
