Onnellisia kohtaamisia

Olin viime viikolla kiinnostavilla illalliskutsuilla, joiden tiimoilta pääsin jutustelemaan useamman ihan uuden ihmisen kanssa. Mahtavia tällaiset kohtaamiset! Erityisesti minua ilahduttavat sellaiset ihmiset, joiden musiikilliset mieltymykset osuvat yksiin omieni kanssa. Osoittautui, että yksi viime viikon uusista tuttavuuksista oli juuri sellainen. Hän oli huomannut minun intoilevan täällä blogissa Nils Frahmin musiikista ja rohkeni ehdottaa minulle kuunneltavaksi omaa suosikkilevyään.

Tuumin, että ihminen, joka pitää Nils Frahmista, ei voi olla musiikkiasioissa täysin hakoteilla. Niinpä laitoin uteliaana minulle suositellun levyn soimaan. Sydänalassa sykähteli jo heti ensisoinnuista lähtien ja hypnoottisena kehää kiertävä melodia kuulosti siltä, että sen soidessa voisi helposti vaipua onnellisen meditatiiviseen transsiin – ehkä hiukan vaivuinkin. Olin innoissani uudesta musiikkilöydöstä sekä tiedosta, että taas löytyi maailmasta ihminen, joka ymmärtää asioita.

Kuuntelin tuota uutta musiikkilöytöäni eilen pitkin päivää, kun vähitellen ajatuksiini hiiviskeli tunne, ettei tämä ehkä olekaan ensimmäinen kerta, kun kuulen kyseistä levyä. Yhtäkkiä koin valaistuksen ja keksin, missä olen tätä aiemmin kuullut: Roskildessa toissa kesänä! Satuin tuolloin puolivahingossa sunnuntaina erääseen telttaan, jossa vallitsi hyvin harras tunnelma. Lavalla oli valtava orkesteri, joka soitti uskomattoman kaunista kaleidoskooppisena etenevää kappaletta, joka velloi tilassa aaltoliikkeen lailla ja kaappasi kuulijat syleilyynsä. Jäin kuuntelemaan ja toivoin, ettei tuo hetki päättyisi koskaan. Siellä sitä seisottiin satojen tuntemattomien kanssa rinta rinnan haltioitunut hymy huulilla, kollektiiviseen transsiin vaipuneina.

Kun musiikki viimein loppui, minun oli PAKKO saada tietää, mitä olin juuri kuunnellut. Nappasin kameraani muistoksi kuvan kokoonpanon nimestä, jotta voisin etsiä sen käsiini nettiyhteyksien pariin taas päästessäni. Kun sitten joskus pääsin festaritunnelmista tietokoneen äärelle, alkoi epätoivoinen googlailu. Mutta en löytänyt kokoonpanon nimellä oikein mitään järkevää. Mikä pettymys! Kaivelin aikani, mutta tuloksetta.

Ja nyt, vajaat kaksi vuotta myöhemmin, uusi tuttava keksi välittömästi ehdottaa minulle juuri sitä nimenomaista teosta. Niin, kyseessä on siis Steve Reichin käsittämättömän hieno minimalistinen teos 70-luvulta nimeltä Music for 18 musicians. En tajunnut aikanaan etsiä tuolla teoksen nimellä (jonka en siis tainnut edes hoksata olevan teoksen nimi), vaan yritin erehdyksissäni kaivella tietoa teoksen esittäneestä tanskalaisorkesterista. No johan selkis ja liki kahden vuoden jälkeen vihdoin löytyi! Oi tätä uudelleen kohtaamisen riemua.

Teos teki minuun lähtemättömän vaikutuksen, toivottavasti myös teihin. :)

Translation: Long story short: amazing music. :)

Tags: kulttuuri, Musiikki, Suosittelen, taide

Categorised in: Kulttuuri, Musiikki