Atooppinen ihottuma – paljon enemmän kuin pinnallinen ihovaiva
Hessu Hopo ja harjoituskeskusteluita
31 50
Luin juuri Henriikan mainiosta spontaanista laulun luikautuksesta kahvilassa ja päädyin pohtimaan omia kummallisia tapojani ja sattumuksiani. Olen huomannut, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä höperömmältä varmaan vaikutan: höpöttelen itsekseni, hyräilen kadunkulmissa huomaamattani ja juttelen spontaanisti julkisissa kulkuvälineissä tuntemattomille. Nolostua osaan enää harvoin – tosin saattaisin kyllä minäkin jälkikäteen ujostella tahatonta lauluun intoutumista keskellä kahvilaa, jos sen huomaisi joku uppo-outo vieruskaveri. Onneksi sellaista ei meikäläiselle ole vielä tiettävästi sattunut, mutta voisin hyvin kuvitella, että vielä jonakin kauniina päivänä niin mahdollisesti tapahtuu.
Huomaan silti juttelevani itsekseni kotona kaikenlaista. Päivittelen ja puuskahtelen ääneen arkipäiväisiä sattumuksia itsekseni ja saatan hyräillä kadulla kävellessäni, jos lähettyvillä ei näy ihmisiä. Joskus tosin on kyllä onnistunut joku hiippailemaan takana niin hiljaa, että vasta tyypin viilettäessä ohitseni tajuan, että hyminälläni on ollut kuulijoita. Yksi kummallisista tavoistani on ”harjoitella” ja kuvitella erilaisia keskusteluita etukäteen päässäni ääneen replikoiden. :D Joskus keskustelut ovat täysin tyhjästä keksittyjä, joskus taas valmistaudun vaikkapa johonkin vakavaan tai vaikeaan tilanteeseen mumisemalla itsekseni mahdollisia vuorosanoja, joita voisin keskustelussa käyttää. Muistan tehneeni tätä jo lapsena esimerkiksi koulumatkoja kävellessäni. Harvemmin kai noista ”harjoituksista” varsinaisesti mitään hyötyä on tosielämän tilanteissa – enemmänkin kyse on itseni viihdyttämisestä.
Äitini on niitä ihmisiä, jotka tykkäävät hyräillä ääneen kaikenlaista puuhatessaan – joko tahattomasti tai vain välittämättä ympäristöstä. Muistan, että äidilläni oli tapana hyräillä joskus itsekseen myös ruokakaupassa käydessämme. Tai ehkä hän tekee sitä vieläkin, mutta en vain tiedän, kun ei tule enää asioitua äidin kanssa ruokaostoksilla. Joka tapauksessa, ollessani murrosiässä ei mielestäni ollut mitään nolompaa kuin ruokakaupassa hyräilevä äiti. Pauhasin teiniangsteissani äidille asiasta aika monta kertaa, kuinka hän NOLAA minut kaikkien edessä sillä typerällä hyräilyllään. Voi minua, hömelöä teiniä. Nyt kun asiaa ajattelen, niin sehän on suorastaan älyttömän herttaista, jos joku perheenäiti hyräilee itsekseen ruokakaupassa. :D
Tunnustuksia kehiin siis muutkin höperöt! Kuka höpöttelee itsekseen? Kuka laulaa vahingossa (tai tahallaan) ääneen julkisilla paikoilla? Tai mitä muita hassuja tapoja teillä on? Harrastaako kukaan muu muuten noita kuvitteellisia keskusteluita yksinään? :D
Kuvituksena jutussa on itse asiassa juuri Henriikan kanssa ikuistettuja pöljäilyjä viime kesältä ”otosten välistä”, kun kuvasimme asukuvia. Henriikan mies Janne on sen luokan salamaräpsijä, että kameraan tallentui ties millaisia keskeneräisiä ilmeitä ja asentoja. Jalkani olivat muuten puolessa kuvista ihan solmussa? Terveisin nimim. Hessu Hopo.
PS. Valokuvavinkki! Meikäläisellä on jostain syystä tapana räpsäistä silmät kiinni tai sopivasti puoliumpeen lähes aina, kun valokuvaaja painaa liipaisinta. Aurinkolasit ovat mainio tapa välttyä lazy eye -katseilta valokuvissa – ja tästä syystä minäkin hommaa helpottaakseni suosin usein aurinkolaseja kuvissa. Harmi, että tuli juuri näissä kuvissa oltua aurinkolasit päässä, koska Jannen salamasormi olisi takuuvarmasti ilman laseja saanut noin tuhat väsynyttä ilmettä irti tästä naamasta. Mutta jos siis laiska silmä vaivaa sinuakin valokuvissa, niin aurinkolasit päähän!
PPS. Oi, kesä! Ikävä on jo. <3
Photos: Janne Simojoki / Aamukahvilla
Tags: Ajattelin tänään, höpötyksiä, Höpsöä, Oma elämä
Categorised in: Elämä
Viikon ajatus: sydänsuruista
31 50
