8/10/14

Kadonneen sormuksen metsästäjät

14 46 sormus1.jpg

Muistatte varmaan, kun esittelin teille jokin aika sitten tämän hetken lempikoruni, äitini vanhan sormuksen? Voi kuinka olen tuota sormusta rakastanut! Se on ollut sormessani lähes joka päivä sen jälkeen, kun noin 20 vuoden jälkeen löysin sen korulippaani kätköistä. Mutta uskomatonta kyllä, se ei ehtinyt olla sormessani kuukauttakaan, kun jo hukkasin sen. Nyt seuraa aika hullu tarina kadonneesta sormuksesta – ja sen onnellisesta löytymisestä.

Olimme ensimmäistä aamua Barcelonassa muutama viikko sitten, kun päätimme lähteä katsomaan Sagrada Familiaa. Ostimme jotakin juotavaa ja istahdimme kirkon vieressä olevaan puistoon hetkeksi paistattelemaan päivää. Hoksasin siinä kohtaa, että pitäisiköhän laittaa olkapäihin aurinkovoidetta ihan varmuuden vuoksi. Levitin aurinkovoiteen ja päätimme lähteä kohti Barcelonan pohjoisosassa sijaitsevaa Labyrinttipuistoa.

Seikkailtuamme aikamme löysimme Labyrinttipuistoon ja nautimme suunnattomasti upeista maisemista. Yhtäkkiä tajusin, että sormestani puuttuu jotakin: SE ÄIDIN VANHA SORMUS! Se ei ollut paikoillaan oikean käteni nimettömässä. Myönnän, että siinä kohtaa sydän taisi lyödä pari kertaa tyhjää. Sormus ei ole rahallisesti arvokas, mutta sen tunnearvo on mittaamaton. En voinut uskoa, että olen ollut niin tyhmä ja hukannut sormukseni – vieläpä matkoilla ollessani!

Tajusin sillä samalla sekunnilla, mihin koru oli jäänyt. Levittäessäni aurinkovoidetta noin 1,5 tuntia aiemmin siellä Sagrada Familian edustalla olin riisunut sen hetkeksi sormestani ja asettanut syliin hameeni päälle. Muistan vielä ajatelleeni tuolloin, että ”MUISTA ottaa se sormus tuosta sylistä, ennen kuin nouset.” Enpä silti vain muistanut, kun huomio harhautui hetkeksi muualle ja pienen, kepeän sormuksen putoamista ylös noustessa ei tuntenut mitenkään.

Poikakaveri kysyi, haluanko lähteä etsimään sormustani ja palata takaisin Sagrada Familialle. Olimme juuri saapuneet Labyrinttipuistoon, joka sijaitsi aika kaukana kaupungin keskustasta. Tuntui älyttömältä, että lähtisimme heti pois. Olin harmissani ja huolissani sormuksesta, mutta totesin, että katsellaan puistoa rauhassa ja mennään sitten myöhemmin takaisin etsimään korua. Tuumin kai, että sillä ei ole suurtakaan merkitystä löytymisen kannalta, palaammeko paikalle 2 vai 2,5 tuntia myöhemmin.

Lopulta hyppäsimme metroon ja huristelimme jälleen kuuluisan kirkon kulmille. Kävelimme viivana sille samaiselle puistonpenkille, jossa olimme muutama tunti aiemmin istuskelleet. Penkillä istui nyt joku poika ja ryhdyimme haravoimaan penkin ympäristöä. Olin jostain syystä melko toiveikas sormuksen löytymisen suhteen: koru on pieni ja huomaamaton (eikä rahallisesti kovin arvokkaan oloinen) ja maa hiekkatietä, josta en ajatellut sen välttämättä kovasti erottuvan, ellei osaisi katsoa ja etsiä.

Hyöriessämme ja pyöriessämme penkin ympärillä koin tarvetta selittää istuvalle pojalle, miksi tähyilemme maahan. Kerroin hukanneeni sormukseni ja poika ryhtyi myös katselemaan ympärilleen, josko jotain kiiltävää osuisi silmään. Yhtäkkiä minulle tuli kummallinen intuitio ja kysäisin pojalta englanniksi, oliko tämä sattumoisin ehkä Suomesta? Poika vastasi hämmentyneenä, että kyllä. Vaihdoin kielen suomeksi ja selitin, että jotenkin tuli hänestä sellainen tunne, että näin voisi olla. Hetken juteltuamme kysäisin vielä, että mistäs päin Suomea hän olikaan, kun murre kuulosti kummasti tutulta. No Oulustapa tietenkin! (Olen siis itse syntynyt Oulussa.) Siinä sitten naureskelimme maailman pienuutta, mutta sormusta ei vain tuntunut löytyvän.

Moni olisi varmaan jo luovuttanut etsinnöissä, mutta minulla oli jostain syystä yhä kovin luottavainen tunne, että se löytyy vielä. Lopulta pyysin poikaa nousemaan hetkeksi penkiltä, jotta voisin vielä vilkaista aivan siitä penkin alta. Poika nousi ja ryhdyin varovasti kuopimaan hiekkaa juuri siitä kohdalta, missä poika nyt ja minä aiemmin olimme istuneet. Ja uskomatonta kyllä, suoraan siitä hänen jalkansa kohdalta hiekan alta pilkotti lopulta jotakin kultaista. Siellä se minun sormukseni oli hiekkaan peittyneenä, oululaisen pojan kengän alla Barcelonassa. Uskomatonta! :D Tästä eteenpäin en kyllä riisu sitä koskaan!

Ja terkkuja sille oululaispojalle, joka oli kolmatta viikkoa yksin reissussa. Toivottavasti loppumatkakin oli mahtava! :)

Tags: , , , ,

Categorised in: Elämä, Matkat

14 kommenttia

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

  • PLNT

    Ihanaa että sormus löytyi.
    Oli ihan pakko lukea.
    Itselläni on ollut rakkaan kaulakoruni kanssa ihan käsittämätön juttu.
    Olin kadottanut syntymäpäivälahjani kultaisen helmikaulakoruni, se oli ollut useita vuosia kadoksissa ja olin etsinyt sitä ihan valtavasti huonolla menestyksellä.
    Olin jo unohtanut koruni vuosien saatossa.
    Sitten perhettämme kohtasi erittäin suuri suru, suru joka tuntui niin raskaalta taakalta ettei sen alta jaksa enää nousta.
    Eräänä päivänä juttelin puhelimessa tutun papin kanssa siinä jutellessamme sain välähdyksen omaisen vision ”mene siihen ja siihen paikkaan ja katso alas”.
    Puhelumme päätyttyä lähdin ulos pihamaalle menin tuohon paikkaan ja kumarruin alas huomatakseni että kaulakoruni koru osa näkyi kauniisti kimmeltäen siinä , ketjuosan kaivoin varovaisesti esiin.
    Ajatella että oli lukuiset kerrat haravoinut tämänkin paikan.
    Eniten ihmetyttää että koru oli säilynyt yhtä kauniina kuin se oli kadotessaankin.

  • riiri

    Oikea sormuksenvartija tuo poika! :-D Suomalaiset kyllä tunnistaa aina reissussa: itse asuin keväällä useamman kuukauden ulkomailla ja kerran pesulassa näin miehen, jota heti ajattelin suomalaiseksi, vaikkei tämä puhunut mitään. Vähän myöhemmin mies ei osannut käyttää pesukoneita ja kysyi englanniksi apuani. Aloitin auttamaan englanniksi, kunnes kysyin suomeksi, että ootko Suomesta? Mies häkeltyi ja jatkoi englannin puhumista, vaikka oli kuin olikin suomalainen :D Miehen kysyessä miten tunnistin tämän suomalaiseksi, totesin vain, että kyllähän suomalaiset AINA tunnistaa ja tämä häkeltyi entisestään eikä ollut ollenkaan samaa mieltä :D

  • hanne_tasteofhoney

    Uskomaton tarina! Tulipa hyvä mieli tästä, ihan kuin joku pienoisnovelli! :)

  • Yaa

    Voi ihanaa että sormus löytyi!

    Mä haluan jakaa vähän vastaavan tarinan. Ostin aikoinaan Nykistä halvat, parin dollarin aurinkolasit. Ne oli vähän erikoisen näköiset, mutta pidin niistä kovasti. Suomeen palattuani lainasin niitä kerran poikaystävälleni, joka sitten kadotti ne jonnekin. Kului noin puoli vuotta, ja menin läheiseen kirjakauppaan kuluttamaan aikaa, ja hämmästyin kun näin hyllyllä ne kuukausia sitten kadottamat aurinkolasini! Niistä ei voinut erehtyä, koska linssissäkin oli itse aiheuttamani naarmu. Ilmeisesti joku oli löytänyt nämä lasit jostain, ottanut käyttöön, ja sitten unohtanut ne itse kauppaan, josta minä, alkuperäinen omistaja ne sitten löysin. :)

  • Ihana ja sydäntä lämmittävä tarina! :) Onneksi sormus löytyi!

  • PetraEmilia

    Voi mikä tarina! Olipas ihanaa, että rakas sormus löytyi :)

  • naranja

    Onneksi löysit sormuksen! Palasi heti mieleen oma Pariisin matka joitakin vuosia sitten, kun melkein hukkasin kihlasormukseni. Istuin laittamaan aurinkorasvaa ja laitoin sormuksen shortsin lahkeen taitokseen. Kun lähdettiin miehen kanssa liikkeelle, hetken kuluttua kuului kilahdus. Onneksi kuului ääni ja tajusin vilkuilla mistä se kuului, muutoin olisi ollut entinen kihlasormus! Silloin hyppäsi sydän kurkkuun – miten pienestä asiat ovat kiinni, miten olin niin huolimaton ja kuinka suuri katastrofi olisi ollut, jos sormus olisi hukkunut.

  • emem

    Eikä, ihanaa!
    Ihanaa, että sormus löytyi ja ihanaa, että se löytyi oululaisen pojan kengän alta. Just tällaiset jutut on elämässä parhaita :)

  • Sara06

    Tarina oli aivan ihana. Mahtavaa, että lopputulos oli onnellinen! :-)

  • Pinjae

    Ihan loistavaa, uskomatonta! Ihana tarina.

  • tiita

    Ooo! Ihanaa, että sormus löytyi!

    Hukkasin kerran pakolliseen pikkujouluaikaan (toisen) lempikorvakoruni. Valtavan yökerhokompleksin lattia oli musta sekä täynnä lasinsiruja, eikä etsijän aistitkaan olleet ehkä siihen kellonaikaan ja ilman silmälaseja terävimmästä päästä. Kaveri sanoi, että turhaan etsit, kun et voi edes tietää, milloin ja mihin sen hävitit. Halusin kuitenkin kävellä klubin kerran ympäri ja kas! Niiden miljoonan lasinsirun seasta sumuiset silmäni bongasivat lasikorvakoruni!

  • sonsaa

    Ihana tarina ja onnellinen loppu. Se on kyllä kummallista kuinka joskus tällaiset asiat ratkeavat!

    Itselläni on kanssa käynyt ihme-löytyminen rakkaan sormuksen kanssa. Kysymyksessä oli pronssinen sormus, jonka olin ostanut yläasteikäisenä ja siitä lähtien kulkenut se melko säännöllisesti sormessani reilun kuuden vuoden ajan, kunnes eräänä hyisenä talvipäivänä tajusin sen kadottaneeni. Muistin, että se oli ollut minulla sormessani pari päivää aiemmin, kun illalla menin jumppaan ja etsin sormusta jumppakassistani, päällä olleiden vaatteiden joukosta ja liikuntahallin löytötavaroista, mutta mistään ei löytynyt. Ei auttanut muuta kuin niellä pettymyksensä. Kolmisen vuotta sitä kaiholla muistelin, kunnes olin eräänä talvena Lapissa laskettelemassa ja lähdössä rinteeseen. Laskettelutakkini hihassa on sellainen tasku hissilipulle ja minun piti ottaa sieltä edellistalven hissilippu pois ennen rinteeseen lähtöä. Ja mitä sieltä löytyikään sen rypistyneen hissilipun lisäksi – sormukseni, joka oli ollut siellä visusti tallessa. Käytän vain kyseistä takkia hyvin harvoin paukkupakkasilla ja satunnaisilla laskettelureissuilla ja vieläkin harvemmin sitä hihataskua ja siellä sormus oli odottanut löytäjäänsä kaikki ne vuodet. Ilo oli kyllä suunnaton kun se sieltä löytyi!

  • Nalle

    Ihana tarina!

  • angira

    Ihastuttava tarina ja muidenkin tarinat ihania.
    Kuin olisi lukenut pieniä satuja.
    Tämä päivä on pelastettu.

Related posts