Atooppinen ihottuma – paljon enemmän kuin pinnallinen ihovaiva
Kadonneen sormuksen metsästäjät
14 43
Muistatte varmaan, kun esittelin teille jokin aika sitten tämän hetken lempikoruni, äitini vanhan sormuksen? Voi kuinka olen tuota sormusta rakastanut! Se on ollut sormessani lähes joka päivä sen jälkeen, kun noin 20 vuoden jälkeen löysin sen korulippaani kätköistä. Mutta uskomatonta kyllä, se ei ehtinyt olla sormessani kuukauttakaan, kun jo hukkasin sen. Nyt seuraa aika hullu tarina kadonneesta sormuksesta – ja sen onnellisesta löytymisestä.
Olimme ensimmäistä aamua Barcelonassa muutama viikko sitten, kun päätimme lähteä katsomaan Sagrada Familiaa. Ostimme jotakin juotavaa ja istahdimme kirkon vieressä olevaan puistoon hetkeksi paistattelemaan päivää. Hoksasin siinä kohtaa, että pitäisiköhän laittaa olkapäihin aurinkovoidetta ihan varmuuden vuoksi. Levitin aurinkovoiteen ja päätimme lähteä kohti Barcelonan pohjoisosassa sijaitsevaa Labyrinttipuistoa.
Seikkailtuamme aikamme löysimme Labyrinttipuistoon ja nautimme suunnattomasti upeista maisemista. Yhtäkkiä tajusin, että sormestani puuttuu jotakin: SE ÄIDIN VANHA SORMUS! Se ei ollut paikoillaan oikean käteni nimettömässä. Myönnän, että siinä kohtaa sydän taisi lyödä pari kertaa tyhjää. Sormus ei ole rahallisesti arvokas, mutta sen tunnearvo on mittaamaton. En voinut uskoa, että olen ollut niin tyhmä ja hukannut sormukseni – vieläpä matkoilla ollessani!
Tajusin sillä samalla sekunnilla, mihin koru oli jäänyt. Levittäessäni aurinkovoidetta noin 1,5 tuntia aiemmin siellä Sagrada Familian edustalla olin riisunut sen hetkeksi sormestani ja asettanut syliin hameeni päälle. Muistan vielä ajatelleeni tuolloin, että ”MUISTA ottaa se sormus tuosta sylistä, ennen kuin nouset.” Enpä silti vain muistanut, kun huomio harhautui hetkeksi muualle ja pienen, kepeän sormuksen putoamista ylös noustessa ei tuntenut mitenkään.
Poikakaveri kysyi, haluanko lähteä etsimään sormustani ja palata takaisin Sagrada Familialle. Olimme juuri saapuneet Labyrinttipuistoon, joka sijaitsi aika kaukana kaupungin keskustasta. Tuntui älyttömältä, että lähtisimme heti pois. Olin harmissani ja huolissani sormuksesta, mutta totesin, että katsellaan puistoa rauhassa ja mennään sitten myöhemmin takaisin etsimään korua. Tuumin kai, että sillä ei ole suurtakaan merkitystä löytymisen kannalta, palaammeko paikalle 2 vai 2,5 tuntia myöhemmin.
Lopulta hyppäsimme metroon ja huristelimme jälleen kuuluisan kirkon kulmille. Kävelimme viivana sille samaiselle puistonpenkille, jossa olimme muutama tunti aiemmin istuskelleet. Penkillä istui nyt joku poika ja ryhdyimme haravoimaan penkin ympäristöä. Olin jostain syystä melko toiveikas sormuksen löytymisen suhteen: koru on pieni ja huomaamaton (eikä rahallisesti kovin arvokkaan oloinen) ja maa hiekkatietä, josta en ajatellut sen välttämättä kovasti erottuvan, ellei osaisi katsoa ja etsiä.
Hyöriessämme ja pyöriessämme penkin ympärillä koin tarvetta selittää istuvalle pojalle, miksi tähyilemme maahan. Kerroin hukanneeni sormukseni ja poika ryhtyi myös katselemaan ympärilleen, josko jotain kiiltävää osuisi silmään. Yhtäkkiä minulle tuli kummallinen intuitio ja kysäisin pojalta englanniksi, oliko tämä sattumoisin ehkä Suomesta? Poika vastasi hämmentyneenä, että kyllä. Vaihdoin kielen suomeksi ja selitin, että jotenkin tuli hänestä sellainen tunne, että näin voisi olla. Hetken juteltuamme kysäisin vielä, että mistäs päin Suomea hän olikaan, kun murre kuulosti kummasti tutulta. No Oulustapa tietenkin! (Olen siis itse syntynyt Oulussa.) Siinä sitten naureskelimme maailman pienuutta, mutta sormusta ei vain tuntunut löytyvän.
Moni olisi varmaan jo luovuttanut etsinnöissä, mutta minulla oli jostain syystä yhä kovin luottavainen tunne, että se löytyy vielä. Lopulta pyysin poikaa nousemaan hetkeksi penkiltä, jotta voisin vielä vilkaista aivan siitä penkin alta. Poika nousi ja ryhdyin varovasti kuopimaan hiekkaa juuri siitä kohdalta, missä poika nyt ja minä aiemmin olimme istuneet. Ja uskomatonta kyllä, suoraan siitä hänen jalkansa kohdalta hiekan alta pilkotti lopulta jotakin kultaista. Siellä se minun sormukseni oli hiekkaan peittyneenä, oululaisen pojan kengän alla Barcelonassa. Uskomatonta! :D Tästä eteenpäin en kyllä riisu sitä koskaan!
Ja terkkuja sille oululaispojalle, joka oli kolmatta viikkoa yksin reissussa. Toivottavasti loppumatkakin oli mahtava! :)
Tags: höpötyksiä, Höpsöä, Matkat, Oma elämä, reissussa
Pohjoisen Anna
14 43
