Minä olen joutunut monessa elämän käännekohdassa hiukan hakemaan omaa suuntaani. Ihailen ihmisiä, jotka tuntuvat älyttömän varmasti tietävän, mitä haluavat elämältä ja uralta – ja sitten vain määrätietoisesti tavoittelevat haaveitaan. Minä olen aina ollut toisenlainen. En ole koskaan osannut laatia viisivuotissuunnitelmia, puhua ääneen haaveistani tai suunnitella elämää kamalan pitkälle eteenpäin. Jotenkin tuntuu, että tämän tyyppisessä maailmasssa odotetaan ihmiseltä jonkinlaista selkeyttä noissa asioissa. Että pitäisi tietää, mitä haluaa. Pitäisi olla selkeitä unelmia ja tavoitteita, joita kohti purjehtia elämän aallokossa.

Olen aina kokenut sellaisen vahvasti eteenpäin katsovan ja tulevaisuuteen haikailevan ajatustavan todella vieraaksi itselleni. Joillekin ihmisille haaveilu ja tavoitteiden asettaminen on varmasti täysin luonnollinen tapa miettiä elämää eteenpäin, mutta minulle se ei ole ollut sitä koskaan. Välillä suorastaan ahdistun, kun minulta kysellään tulevaisuudesta. Osaan piirtää suurpiirteisiä suuntaviivoja, mutta harvemmin osaan nimetä mitään kovin konkreettista. Joillekin ihmisille tämä tuntuu olevan täysin käsittämätöntä ja joillekin jopa sietämätöntä. Jotkut eivät vain ymmärrä tai hyväksy vastaukseksi tulevaisuuden haaveista ja suunnitelmista, että en tiedä. Välillä tuntuu, että pitäisi vain valehdella ja keksiä päästään jotakin vain, jotta muut saisivat mielenrauhan, mutta sekään ei tunnu hyvältä. Olen ehkä monissa muissa asioissa poikkeuksellisen avoin, mutta unelmani (jos niitä edes on) pidän mieluiten itselläni, mutta kuten sanottua, en yleensä osaa nimetä haaveikseni mitään kovin kouriintuntuvaa.

Toisaalta, elämäni on edennyt hyvin minun itseni näköistä polkua tähän asti. Ei minulla ole oikeastaan koskaan ollut mitään selkeää suunnitelmaa esimerkiksi uran suhteen, mutta olen silti äärettömän tyytyväinen siihen, missä olen juuri nyt. On vaatinut melkoista luottamusta itseen (sekä aimo annoksen rohkaisua läheisiltä), että olen tässä, missä olen nyt. En varmasti ole valinnut niitä perinteisimpiä reittejä edetä urallani, mutta olen iloinen, että olen kuunnellut oikeissa paikoissa sydäntäni. Vaikka varsinkin työelämässä on helppo ajautua toimimaan sen mukaan, mitä minulta odotetaan, olen oikeasti aika ylpeä siitä, että olen uskaltanut luottaa omaan intuitiooni. Ja todella kiitollinen siitä, että ympärilläni on ihmisiä, jotka ovat uskoneet omaan arviointikykyyni ja kannustaneet minua oikeaan suuntaan. Irtisanoutuminen päivätyöstäni vajaat kolme vuotta sitten on ollut ehkä pelottavimpia koskaan tekemiäni asioita, mutta samalla en ole monesta tekemästäni päätöksestä elämässäni ollut yhtä onnellinen.

Tavassani elää tätä elämää ei ole kyse siitä, että ajelehtisin täysin päämäärättä ja vailla tavoitteita tai suunnitelmia, vaan pointti on ehkä enemmän siinä, että luotan omaan intuitiooni ja elän enemmän tässä hetkessä kuin tulevaisuuteen tähyillen. En välttämättä osaa etukäteen luetella tavoitteitani ja suunnitelmiani, mutta tunnen, mitä haluan, kun oikea hetki koittaa. On vaatinut paljon itseluottamusta ja rohkaisua, että olen uskaltanut heittäytyä noiden omien intuitiivisten ajatusteni vietäväksi, koska varsin usein ne eivät välttämättä ole olleet ihan linjassa sen kanssa, mitä ihmisiltä yleensä työelämässä odotetaan. Silti pitää uskaltaa valita se oma ja omannäköinen polku. Valmiiksi tallattujen reittien kulkeminen on varmasti turvallisempaa ja helpompaa, mutta itse en ole katunut hetkeäkään, että lähdin tutkimaan tuntematonta.

Jos nyt tämän pohdiskelun tuloksena summataan, että millaisia neuvoja haluaisin 10 vuotta nuoremmalle itselleni antaa, niin niitä tulisi tässä:

Kuuntele viisaampiasi ja kokeneempiasi, mutta uskalla luottaa itseesi ja omaan vaistoosi. Sinun ei tarvitse tietää tarkalleen mitä tai minne haluat, vaan riittää, että mietit ennemmin, mistä nautit, mistä olet kiinnostunut, mikä herättää sinussa paloa ja intohimoa. Anna niiden tuntemusten ja intuition johdattaa oikeaan suuntaan ja keskity nauttimaan hetkestä – määränpää selviää kyllä matkan varrella. Kaikki järjestyy. 

Näitä samoja neuvoja toistelen yhä 30-vuotiaalle itselleni, kun ajatukset uhkaavat ryhtyä kiertämään vääriä kehiä. En edelleenkään osaa tehdä suunnitelmia tulevaisuuden varalle enkä osaa sanoa, missä näen itseni viiden vuoden päästä. Tai edes vuoden päästä. Mutta luotan siihen, että osaan loikata oikealle polulle sitten, kun se osuu eteen. Tavallaan voisi sanoa, että ajelehdin, mutta jos siinä samaan aikaan teen lujasti töitä ja uskon omaan juttuuni, luotan siihen, että ajelehdin eteenpäin ja juuri sinne, minne kuuluukin. :)

Millaisia neuvoja te muut antaisitte 10 vuotta nuoremmalle itsellenne? Entä samaistuuko joku mietteisiini?

Translation: If I was able to give advice to myself 10 years ago, I would probably say something like this: Listen to the older and the wiser, but trust yourself and own instict. That gut feeling, you know. It’s ok not to know what you want and where you belong. Instead try to figure out what you love, what interests you and what brings out the passion in you. Let those feelings lead you forward and focus on the moment – you will find your destination along the way. And you will do great. :) 

I’m in my 30’s now and I still need reminding of all this sometimes. But I believe there is a seed of truth in those lines, since it has worked out pretty well for me so far.