Atooppinen ihottuma – paljon enemmän kuin pinnallinen ihovaiva
Treenimietteitä kesäkiireiden keskellä
11 67
Huh, aikamoinen viikko takana ja vielä aikamoiset pari viikkoa edessä! Jotenkin sitä aina kuvittelee, että kesän tullen meno ja meininki rauhoittuvat, mutta taitaapa olla, että loman edellä tahti usein vain kasvaa, kun ihmiset haluavat saada viimeisetkin velvollisuudet hoidettua ennen vapaalle vaihtamista. Eli kyllä se meininki varmasti vielä rauhoittuu, mutta tuskin ennen heinäkuuta. Varsinaista lomaa en aio itse pitää, mutta oma aikataulu hellittää hieman, kun muut ihmiset jäävät lomille heinäkuuksi ja monet toimistot sulkevat ovensa. Bloggailu jatkuu siis läpi kesän, mutta varmaankin vähän rauhallisemmalla tahdilla, jotta ei mene koko kesä koneen ääressä kököttäessä. :)
Ajattelin, että tähän väliin voisi taas kirjoitella vähän treenikuulumisia. Kerroin viimeksi, kuinka olin pillahtanut itkuun kuntosalilla, kun treeni tuntui vain niin rankalta. Itkeskelyni herätti kommentoijissa monenlaisia tunteita: osa samaistui vahvasti herkän ihmisen tapaan reagoida moniin asioihin itkulla – tässä tapauksessa suureen fyysiseen ponnistukseen – ja osa taas herätteli miettimään, mitä treeniltä haluan ja tarvitseeko treenata niin kovaa, että itkettää. Tarkennettakoon vielä, että itku ei minun tapauksessani aina ole puhtaasti kielteinen asia tai kieli vain negatiivisista tunteista. Se on minulle tapa purkaa voimakkaita tuntemuksia, jotka voivat olla melkein mitä tahansa surusta väsymykseen, turhautumisesta stressiin tai säikähdyksestä liikuttuneeseen iloon. Itse koen, ettei itkua sinänsä tarvitse ottaa niin vakavasti, että se tässäkään tapauksessa kertoisi varsinaisesti mitään treenistäni. Enemmän se taitaa vain kertoa minusta ihmisenä. :)
Sittemmin olen selvinnyt treeneistäni itkuitta, mutta oli paitsi mahtavaa lukea muidenkin herkkisten tarinoita, myös kiinnostavaa pohdiskella muutamien kommenttien innoittamana sitä, miten kovaa pitäisi treenata ja miltä liikunnan kuuluisi tuntua. Kaikki ovat varmasti yhtä mieltä siitä, että ensisijaisesti liikkumisen pitäisi olla kivaa. Harva saa ylläpidettyä harrastusta, josta ei jollain tavalla tule hyvä olo ja mieli, eikä tosi vastenmielisen lajin harrastaminen varmaan olisikaan kovin mielekästä. Tosiasia taitaa kuitenkin olla, ettei mikään tunnu aina ihanalta ja joskus on astuttava oman mukavuusalueen ulkopuolelle päästäkseen eteenpäin.
Kommenttiboksin keskustelussa nousi varsin harmonisesta keskustelusta esiin silti kahdenlaisia, keskenään vähän erilaisia mielipiteitä treenaamisesta. Jotkut ajattelevat, että tuloksia ei synny, ellei vie itseään epämukavuusalueelleen, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että aina ei tunnu hyvältä. No pain, no gain. Joidenkin mielestä treenaamisen ei kuulu koskaan tuntua pahalta tai epämukavalta, vaan liikunnan tulee olla iloinen asia. Minusta nämä näkemykset eivät sinänsä kerro muusta kuin siitä, että ihmisillä on vain eri tapoja suhtautua samaan asiaan – toinen koulukunta ei ole absoluuttisesti enemmän oikeassa kuin toinen.
Tässä sitä PT:n kanssa treenaillaan! ;)
On ihan faktaa, että jos ei koskaan haasta itseään kovempiin suorituksiin, kehitystä ei tapahdu. Se puolestaan on hyvin subjektiivista, miten koviin suorituksiin kukin haluaa tai pystyy itsensä haastamaan. Toiset saavat kiksinsä äärimmäisestä rääkistä siinä, missä toisille riittää pienempikin ponnistelu. Olen itse siinä määrin mukavuudenhaluinen ihminen, että minusta on ollut ihan hyvä asia, että personal trainerini on hieman potkinut meikäläistä persuksille ja patistellut yrittämään enemmän. Olen nimittäin luontaisesti vähän sellainen ihminen, että sanon aika helposti, etten pysty enää, mutta kun toinen vaatii minulta enemmän ja tsemppaa vieressä, kummasti pystynkin vielä muutamaan toistoon lisää. Ja eikös sitä sanota, että ne ovat usein ne viimeiset, kaikkein raskaimmilta tuntuvat toistot, joissa se kehitys piilee? Ja juuri tuo kannustus ja pieni patistelu on ollut yksi asia, mihin olen kokenut personal traineria nimenomaan tarvitsevani saliohjelman ja tekniikan ohella.
Olen parissa viime tekstissä kertonut kuntosalitreenaamiseen liittyvistä ei-niin-myönteisistä fiiliksistä, joskaan sen itkupostauksen ei ollut tarkoitus olla mitenkään negatiivinen. Omasta mielestänihän tuo itkuun purskahtaminen oli lähinnä huvittavaa eikä niinkään dramaattista. Ymmärrän, että itku assosioituu monien mielissä hyvin negatiivisiin tunteisiin, mutta oma näkökulmani asiaan oli enemmänkin se, että näinkin voi itkuherkälle tapahtua. Onneksi olen kuntosalilla kokenut myös onnistumisen hetkiä ja positiivisia tunteita eli treenaamiseni ei missään nimessä ole ollut pelkkää itkua ja hammasten kiristelyä. ;) Tähän astiset saavutukseni ovat ehkä olleet melko vähäpätöisiä, mutta treenien jälkeinen väsymys ja kipu lihaksissa osoittavat, että jotain siellä kropassa tapahtuu.
Minusta on ollut kivaa tuoda kaiken ylenpalttisen fitness-hehkutuksen, crossfit-buumin ja treenimanian keskelle toisenlaisiakin puheenvuoroja, sillä itse en samaistu himoliikkujiin tai hillittömän itsekurin omaaviin fitness-mimmeihin ollenkaan. Olen ihan tavallinen treenimotivaationsa kanssa kamppaileva tyyppi – kuten varmasti moni teistäkin – ja usein omissa silmissä noiden himotreenaajien urheilujutut tuntuvat lähinnä absurdeilta ja itselleni täysin saavuttamattomissa olevilta tavoitteilta. Siksi on jotenkin kiva tuoda treenikeskusteluun tällaista vähän maanläheisempääkin näkemystä, että joskus treenaaminen on tuskaa ja varsinkin alku voi olla melko töyssyinen taival. Olisi tosi helppo luovuttaa parin kuukauden hankalan alun jälkeen ja todeta, että kuntosali ei ole minua varten, mutta koska tiedostan, että ennen kuin treenistä saa aidosti tehtyä rutiinin omaan arkeensa, salille lähteminen tuntuu takuuvarmasti joka kerta vähän vaikealta.
Oma arkeni on koko kevään ajan ollut tosi hektistä ja kiireistä, joten treenaamiselle on oikeasti joutunut raivaamaan tilaa kalenterista. Tiedän, että jos minulla ei olisi ollut joka viikko kaksia treenejä PT:n kanssa sovittuna, olisin varmasti skipannut monet harjoitukset ihan vain työkiireen takia. Eikä se olisi ollut edes huijaamista, koska monena viikkona olen saanut todella miettiä, miten ehdin tehdä kaiken. Varmaan osin tästä kiireestä johtuen treenaamisesta ei ole aidosti syntynyt sellaista rutiinia, jonka pariin olisi helppo palata, sillä aina takaraivossa on tykyttänyt tieto siitä, että todellisuudessa pitäisi nytkin olla tekemässä jotakin muuta. On silti hyvä, että olen malttanut irroittaa arjestani noita hetkiä urheilulle, koska se on varmasti tehnyt hyvää sekä keholle että mielelle.
Olen toki myös pohdiskellut itkupostaukseen saamieni kommenttien myötä myös sitä, onko PT vaatinut minulta liikaa tai treenaanko liian kovaa. Minusta tuntuu, että alkuvaiheessa on ihan luonnollista vähän etsiä tasapainoa sen suhteen, mikä on itselle sopiva tapa treenata. Samoin kun siinä vaiheessa vielä tutustutaan personal trainerinkin kanssa ja etsitään yhteistä säveltä ja tapaa toimia yhdessä. Koen kuitenkin, että PT kuuntelee minua ja osaa hyvin mukauttaa treenejä havaintojensa sekä minun toiveideni pohjalta minulle sopivammiksi, joten minusta tahti ja treenien rankkuusaste on ollut aika passeli.
Voi hyvin olla, että salitreeni ei yksinkertaisesti ole minua varten ja totean jossain vaiheessa, ettei ole mitään järkeä väkisin raahata itseään punttikselle viikko toisensa jälkeen. Toisaalta voi yhtä hyvin olla, että opin nauttimaan kuntosalilla käymisestäkin, kunhan saan todella tehtyä siitä rutiinia arkeeni. Tiedän, että se on mahdollista – opinhan vuosia sitten jossain vaiheessa nauttimaan juoksemisestakin, vaikka aluksi en tiennyt mitään vastenmielisempää. Siksi en halua vielä tässä vaiheessa vetää automaattisesti johtopäätöstä, että tämä ei ole minua varten. Jos salilla käyminen tuntuu yhtä kamalalta vielä syksylläkin, on syytä miettiä, kannattaako sitä jatkaa, mutta vielä en ole valmis antamaan periksi.
Ensi kerralla treenikuulumisten saralla luvassa sitten vaikka välähdyksiä niistä onnistumisen hetkistä. :)
Salikortin minulle sponssaa Motivus.
Kuvat: Old Visuals / Lehtikuva (yhteistyössä STT-Lehtikuva)
Tags: Liikunta & ravinto, Muu hyvinvointi, Oma elämä, treenikassi
Categorised in: Elämä
Humans of New York
11 67
