13/06/14

Vartalovallankumous

24 44

Minusta on aina ollut tosi kummallista, kuinka naiset kovaan ääneen kritisoivat vallalla olevia kauneusihanteita ja samaan aikaan kuulen usein samojen naisten puhuvan todella rumasti omasta ja / tai muiden naisten ulkonäöstä. Nainen on lähes aina joko omasta tai jonkun muun naisen mielestä liian laiha, liian lihava, liian ryppyinen, liian ruma, liian rintava, liian poikamainen – aina löytyy jotakin kritisoitavaa. 

sh_graafi_s600x0_q80_noupscale1.jpg

Pahimmin niskakarvani nostattavat pystyyn ne ympäri nettiä kiertävät julistukset, joissa yhtä vartalotyyppiä pönkitetään haukkumalla toista. Real women have curves. Anteeksi nyt vain, ihan jokainen nainen on oikea nainen, vartalonmallista riippumatta. Usein hyvääkin tarkoittavat kommentit ovat äärettömän kapeakatseisia ja pyrkivät survomaan kaikki ihmiset samaan muottiin – ehkä toisenlaiseen kuin mitä tämänhetkinen kauneusihanne edustaa mutta yhtälailla suppeaan ja rajoittavaan. Minusta parhaita kannanottoja vartaloiden monimuotoisuuden puolesta on ollut Howard Schartzin ja Beverly Ornsteinin valokuvasarja ammattiurheilijoista. Valokuvasarja näyttää kymmeniä aivan eri näköisiä ja muotoisia vartaloita, jotka kaikki kuuluvat huipputason urheilijoille. Se jos mikä osoittaa minusta niin konkreettisesti, miten ihmiset ovat syntyjään erilaisia.

sh_graafi_s600x0_q80_noupscale2.jpg

Jenni Pääskysaari aloitti Inhimillisiä uutisia -nettisivustolla Vartalovallankumouksen, jonka teemoihin minä samaistun vahvasti. Ihmiskeho on ihmeellinen kaikissa muodoissaan. Voitaisiinko syleillä sitä ajatusta? Ja levittää sitä myös ympärillemme? Oli itsellä lapsia tai ei, näistä lupauksista voisi ihan jokainen saada vähän ajattelemisen aihetta. Se alkaa meistä.

sh_graafi_s600x0_q80_noupscale3.jpg

Tags: , , , , ,

Categorised in: Elämä, Kauneus, Muoti

24 kommenttia

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

  • JoYlimys

    Tämä on mahtava!

  • Jenniii

    Todella hyvä ajatus tuo! Tämä ei missään nimessä koske vain vanhempia tai muuten lasten parissa touhuilevia, mutta on tosiaan tärkeää miettiä, minkälaista esimerkkiä antaa noille pienille ihmisille ja jälkipolville. Ensimmäinen ja tärkein juttu on tietysti olla armollinen itse itselleen ja muille ihmisille, oli vierellä lapsonen kuulemassa tai ei.

  • eviela

    Häiritsee vähän, että nuo ohjeet on selkeästi suunnattu äideille ja isille. Mutta on kyllä loistavia ohjeita, mielestäni vain sopisivat joka iikalle!

  • Jenniii

    Tämä kampanja on selvästi tehty ensisijaisesti vanhemmille ja lasten parissa paljon aikaa viettäville, mutta mielestäni ohjeet ovat niin hyvät ihan kelle tahansa, että tuo lapsi-näkökulma ei niitä häiritse.

  • Hmm, mikäköhän tässä tapauksessa on lapsi? Missä vaiheessa niitä kaloreita saa alkaa laskemaan ja painoa punnitsemaan? Kyllähän lapsenkin painoa punnitaan ihan syntymästä asti ja liikalihavuus nyt vaan on ongelma Suomessakin.

  • Sissie

    Tämä on ihana kampanja! Tai ei kampanja, filosofia! Kunpa oma äitini olisi lukenut tämän… Miten paljon voikaan tehdä hallaa tahtomattaan. Itse olen jo ennen tätä päättänyt, että jos minulla joskus on lapsia, niin mietin tarkasti miten puhun itsestäni ja muista ja etenkin lapsesta.

    Ja mä myös inhoan syvästi sitä ”real women have curves” -juttua. Öö… ei todellakaan kaikilla ole. Miten esim. pari miljardia aasialaisnaista noin alkajaisiksi? Ollaan naiset armollisempia itsellemme, ehkä sitten voimme olla armollisempia myös toisille :)

  • Jenniii

    Minun mielestäni lasten ei pitäisi joutua koskaan miettimään kaloreita – se ei kuulu lapsen elämään. Riittää, että vanhemmat huolehtivat, että lapsi saa riittävästi ja terveellistä ruokaa. On normaalia punnita lapsen painoa kasvuvaiheessa, mutta asiaahan voi lähestyä vaikka siitä näkökulmasta, että ”katsotaanpa, paljonko olet kasvanut!” Tämän kampanjan viesti on minusta aivan selvä myös noiden kohtien osalta: pyritään välttämään kaikenlaista laihdutuspuhetta ja laihduttamisesta viestivää tekemistä lasten edessä, jotta he eivät opi siitä vääränlaista esimerkkiä.

    Vaikka vanhemmat painiskelisivatkin todellisten paino-ongelmien kanssa, niin minusta siltikään laihdutuspuheet eivät ole lasten korville. Jos vanhempi oikeasti on ylipainoinen ja tarvitsee elämäntapoihinsa muutosta tai ns. laihdutuskuuria, on varmasti tilannetta vierestä seuraavan lapsen kannalta turvallisempaa, jos asiasta puhutaan ensisijaisesti terveyden kautta eikä ulkonäön. 

    Tilanne on tietysti eri, mikäli lapsi on itse ylipainoinen. Aika moni lapsi saattaa olla pienenä vähän pullukka ja ylimääräiset kilot karisevat suurimmalla osalla kasvun myötä. Jos kuitenkin kyse on oikeasti huolestuttavasta ylipainosta, uskoisin, että aika monissa tapauksissa ongelmana ovat vanhemmilta opitut vääränlaiset ruokailutottumukset tai enemmän psyyken puolelle menevät haasteet, joihin lapsi reagoi syömällä liikaa tai napostelemalla vanhempien selän takana (mikäli siis ei ole ihan jotakin todettua sairautta, joka ylipainoon on syynä). Jos lapsella todella on ongelmia ylipainon kanssa, asiaan voi puuttua monella tavalla, mutta kasvuiässä olevan lapsen ei koskaan pitäisi ”laihduttaa”. Vanhemmathan sitä ensisijaisesti kontrolloivat, mitä lapsi syö, joten minusta myös ongelman ratkaisun tulisi lähteä siitä, että selvitetään ensin, mistä ylipaino johtuu ja sitten pureudutaan asiaan siihen kuuluvalla tavalla – oli se sitten koko perheen ruokailutottumusten muuttaminen terveellisempään suuntaan tai lapsen ylimääräisen napostelun kontrollointi jollain tapaa.

    Kampanjan tarkoitus ei ole kieltää ylipaino-ongelmaa, vaan kiinnittää huomiota siihen, miten kauneudesta, ulkonäöstä, laihduttamisesta ja omasta vartalosta puhutaan lasten kuullen ja millaista esimerkkiä heille näytetään. Ongelmana on se, että lapset poimivat aikuisilta näitä opittuja käyttäytymistapoja ja ajattelun kaavoja ja pahimmillaan jo päiväkoti-ikäiset puhuvat laihduttamisesta tai haukkuvat muiden ulkonäköä. Juuri sen takia aikuisten tulee olla erityisen varovaisia sen suhteen, miten he puhuvat omasta ja muiden vartaloista lasten kuullen. Pienten lasten ei tarvitse edes tietää laihduttamisesta eikä heidän varsinkaan tarvitse oppia aikuisilta käytösmalleja, jotka johtavat tyytymättömyyteen itsestä ja omasta vartalosta. Tärkeintä on opettaa heille itsensä ja muiden hyväksymistä, erilaisuuden suvaitsemista ja arvoja, joissa korostuvat tärkeinä aivan muut asiat kuin ulkoiset ja pinnalliset seikat.

  • Minä vain

    Olen ihan samaa mieltä! Eräs sukulaiseni joutui lapsena laskemaan kalorinsa tiukan äitinsä takia; hän sairastui myöhemmin syömishäiriöön.. Nyt aikuisena hän on edelleen hoikka, muttei enää laske kaloreita, vaan suo itselleen herkkuja silloin tällöin! :)

  • miltseri

    Mua hämmentää juuri se, että hyvinvointi ja terveys sotketaan kauneusihanteisiin. Ainakin itselle kristallisoitunut tuo ero – toki aikanaan sorruin siihen itsekin. Kirjoitin postauksen ”Läski, muistathan aina laihduttaa” sivuten tätä vartaloaihetta.

    Ravitsemusterapeutti Patrik Borgin blogissa on erinomaista (kaiken muun loistavan tiedon lisäksi) keskustelua tähän lasten ylipainoon puuttumisesta, suosittelen kurkkaamaan! Tässä linkki suoraan ainakin yhteen lapsikeskusteluun. 

  • pirtsssu

    Itsekin muistan, kun ala-asteella, joskus tokalla luokalla, olin vähän pullukka (ja siis oikeasti vähän, sillä tavalla lapsenpyöreä) ja terveydenhoitaja kyseli siitä, että miksi olen ylipainoinen ja antoi kaikenmaailman laihdutusohjeita. Liikuin silloin ihan niin kuin kuka tahansa lapsi ja söin tavallista kotiruokaa. Muistan sen, kuinka paljon aihe ahdisti ja aloin miettiä omaa painoa ja murehtimaan oman kehon ulkonäöstä. Jälkeenpäin en voi muuta kuin kauhistella terveydenhoitajan toimia. Mielestäni, jos hän olisi oikeasti ollut huolissaan painostani, olisi hänen kuulunut ottaa vanhempiini yhteyttä.

  • Lullah

    Hyvin realistisia ja helppoja tavotteita Pääskysaari itselleen asettanut ja miten suuri merkitys niillä onkaan lapsen niin fyysiseen kuin psyykkiseen kehitykseen. Itselläni ei teinitytön hetkellistä minäkuvan etsintään liittyvää vartaloahdistusta enempää ole ongelmia ollut vartalonkuvani kanssa. Yläasteella kaverini olivat kaikki kilpaurheilijoita eri lajeissa ja minä vain harrastelin. Minäkuvansa kanssa tappelevalla teinillä tietysti oli pitkän hoikan juoksijakaverinsa rinnalla hieman pullukka olo, mutta se vartaloahdistus ei kauan kestänyt. Omaksi onnekseni kiinnostuin kovasti goottityylistä, jossa korostuu monesti kapea vyötärö ja tiimalasimalli, ja minulla sattui nämä molemmat olemaan. Päätin, etten aio ahdistua isoista reisistä ja leveästä lantiosta, vaan olla tyytyväinen kapeaan vyötärööni. Päätin yläasteella, ettei minun tarvitse mahtua H&M:n vartalomalliin, vaan olla juuri sen muotoinen, kuin itse haluan. Mielestäni muodolla ja koolla ei ole väliä, kunhan ihminen on terve ja tämän haluan opettaa sitten joskus lapsilleni. 

    Mielestäni laihduttamisen ei tulisi olla kielletty tai piiloteltu aihe kotona, jos jompikumpi tai molemmat vanhemmista ovat ylipainoisia. Tärkeää kuitenkin on, että laihdustusta lähestytään terveyssyistä ja tavoite on päästä terveelliseen painoon. Ruokavaliomuutoksia ei tule tuputtaa lapsille, jos heidän ruokavalionsa on kunnossa. Vihannesten ja hedelmien lisääminen ja roskaruuan vähentäminen on hyviä juttuja, mutta kaloreiden syynääminen ja diettiruokien syöttäminen on pahasta. Äitini laihduttaessa tiesin hänen laihduttavan urheilemalla. Ruokavaliomuutoksia en sillon huomannut. 

  • Vierailija

    Yhtälailla lapset oppivat käytöstapoja vanhemmilta liittyen juuri esim. epäterveelliseen ruokavalioon ja liikkumattomuuteen, joka on ihmisen itsensä sekä koko yhteiskunnan kannalta vähintääkin yhtä haitallista. Uudet sairaudet kansanterveystasollamme ovat krooniset sairaudet liittyen ylipainoon kuten diabetes,verisuonisairaudet ym. Ihmisen ei tarvitse olla sairaalloisesti tai edes merkittävästi ylipainoinen, jos perinnöllinen alttius lisäksi lisää riskiä kroonisiin sairauksiin, joiden hoitaminen on hyvin kallista. Ennaltaehköisevä työ sen sijaan on paljon kustannustehokkaampaa ja inhimillisesti katsottuna järkevämpää. Minusta lapsille ei tarvitse tuputtaa mallia alipainoisuudesta, mutta mielestäni voi avoimesti puhua liikalihavuuden ja epäterveellisen ruokavalion merkityksestä juuri terveyteen. Aina vanhemmat eivät nimittäin kaikilta osin voi vaikuttaa siihen mitä lapsi syö, koska nykyinen terveyspolitiikka ei ole tarpeeksi tiukkaa ottaen huomioon kouluissa olevat herkkuautomaatit, koulujen läheisyydessä olevat pikaruokalat ym. joita lapsi saattaa herkästi käyttää koulupäivien lomassa. Tutkimukset myös osoittavat, lapsena esiintynyt ylipainoisuus johtaa usein myös ylipainoisuuteen aikuisuudessa. Näitä faktoja ei mielestäni pidä hyssytellä, koska ylipaino ja lihavuus on huolestuttavaa, kuten myös alipaino ja siihen liittyvät syömisongelmat.

  • Lilanna

    Jenni, kirjoitat ihanasti ja ennen kaikkea järkevästi! Ja myös tutkimustiedon valossa oikein. Tässä ravitsemusalan ammattilaisen blogissa on hyvin läpikäyty lapsen syönnin rajoittamisen ja vanhempien negatiivisen ruoka-asenteen aiheuttamia ongelmia: http://patrikborg.blogspot.fi/2014/04/vanhempien-vaikutus-lasten-syomiseen.html?m=1

    Tässä siis vähän muutakin kuin mutua siitä, pitääkö lapsen tietää kaloreista tai lihavuuden aiheuttamista terveyshaitoista. Ei nimittäin tosiaan tarvitse. Niihin keskittyminen voi jopa luoda ylipaino-ongelmia tulevaisuudessa.

    Jenni, olet kyllä ajatteleva ja fiksu ihminen! :)

  • lto

    Laajentaisin vielä hieman …

    En tiedä miksi se ”mihin keho pystyy” olisi jollain lailla absoluuttisesti tärkeämpää kuin se miltä keho näyttää. Jos arvostamme kehoa sen ”pystyvyyden” perusteella, niin huippu-urheilijan keho on parempi kuin vaikka liikuntarajoitteisen. Pystyvyyteen keskittyminen ei juuri eroa ulkonäköön keskittymisestä – molemmissa tapauksissa kehoa tarkastellaan irrallisena yhteydestään (ts. minkälaiselle tyypille keho kuuluu), ja kehosta tehdään jonkinlainen objekti tai väline.

    Olen kärsinyt syömishäiriöistä suurimman osan elämästäni. Olen ravannut vaa’alla ja laskenut kaloreita niin kauan etten todennäköisesti pääse irti koskaan. Asia, josta olen tyytyväinen on se, etten ole missään vaiheessa kajonnut mittanauhaan tai lähtenyt mukaan juoksu-/kuntosalivillityksiin. Miksi? Koska lähtisi lapasesta. Kaikenlainen kehoon liittyvä mittaaminen on heikkouteni. Tällä haavaa minulle riittää tieto, että kehoni voi suhteellisen hyvin. Että pystyn nauttimaan elämästä (sekä kehostani huolimatta että sen ansiosta).

    Yritän siis kaikin keinoin päästä irti ajatuksesta, että kehon paino, muoto, koostumus, ”pystyvyys” tms. eivät ole yhtä kuin arvoni ihmisenä. Tai edes kehoni arvo (!) ;)

    Valmistun pian lastentarhanopettajaksi, joten aihe on monella tapaa läheinen …

  • Vierailija

    Näin tämän jo aiemmin ja aplodeerasin hiljaa mielessäni. Olen itse alkanut inhota läskipuhetta koko ajan enemmän ja enemmän.

    Mun painoa ei yleensä ole kommentoitu mitenkään, mutta mieleen on jäänyt omituisena kokemuksena se, kun olin 18-vuotiaana terveystarkastuksessa ajokorttia varten. Lääkäri/th alkoi puhua terveellisestä ruokavaliosta ja liikunnasta ja hoikistumisesta punnittuaan minut. Ja mikä tämä huima vaakalukema oli? Jäi mieleen, koska olin niin hämmentynyt: 66kg, siis keskellä päivää vaatteet päällä. Ja olen 170cm pitkä.

  • Lilanna

    Hyvä huomio! Minä ymmärsin itse tuon pystyvyyden eri tavalla, mutta tosiaan, tuota kohtaa kannattaisi vähän miettiä tai tarkentaa.

    Se miten minä ymmärsin tuon oli ajatus siitä, että hei, keho on mahtava juttu, voi tehdä kuperkeikkoja tai opetella niitä, ja jos ei opi, niin sitten voi vaikka tanssia. Ja että kehon toiminnallisuus on se tärkeä juttu. Ei se, miltä nenä näyttää, vaan se että se nenä toimii, sen kautta hengitetään, (ja miten hieno ja erikoinen systeemi on hengityselimistökin), ja sillä voi haistaa – ja kannattaa pysähtyä haistelemaan niitä tuoksuja joista nauttii. Sen semmoista.

    Mutta totta kyllä, pystyvyys sanana viittaa aika helposti siihen, että kyse on mitattavista taidoista. Ja se ei ole loppujen lopuksi sen parempi vertailutapa kuin ulkonäkökään, koska kaikilla on yksilölliset ominaisuutensa, niin vahvuutensa kuin rajoitteensakin. Eikä se ole tärkeää, kuka on nopein tai vahvin, (vaikka sellainen kilvoittelu voikin olla oikein hyvä harrastus niille joiden luonteelle se sopii).

    Olisiko kehon toiminnallisuus jotenkin parempi sana? Tai keksisikö joku, miten tuon sanoisi ytimekkäästi? Että tärkeää on se, että tällä keholla voi tehdä vaikka mitä, paitsi liikkua niin lukea, piirtää, näytellä, laulaa, ommella, vuolla, leipoa…

  • Lilanna

    Olen täysin samaa mieltä siitä, että ennaltaehkäisevä työ on ehdottomasti kaikin puolin parempaa ja järkevämpää kuin korjailla ongelmia jälkikäteen ajateltiinpa asiaa yksilön tai yhteiskunnan kannalta. Mutta se onkin se kinkkisempi kysymys, että mikä on oikeasti toimivaa ennaltaehkäisevää työtä. Tässä(kin) asiassa taatusti näkyy yksilölliset erot, mutta ihmisten käytöksessä on olemassa kuitenkin selkeitä suuntalinjoja ja voidaan todeta, mikä vaikuttaa väestötasolla eniten. Tällä hetkellä vaikuttaa, että se mikä ei tuolla tasolla toimi, on valistus.

    Sama koskee minun mielestäni selvästi esimerkiksi alkoholismia ja tupakointia, vaikka nämä kaksi ovat toki molemmat myös vähän eri tavoilla toimivia ja ilmeneviä ongelmia. Mutta alkoholin terveyshaitoista ja rahallisista kuluista tietäminen ei ole hillinnyt alkoholismia. Valistus ei ole auttanut. Tuskin tässä maassa montaa alkoholistia on, joka ei ongelmista tietäisi. (Niitä jotka onnistuvat ne mielessään kieltämään on tietysti varmasti paljon, mutta siihenhän ihminen pystyy aina, jos asia on niin mennäkseen.)

    Liikalihavuudesta ja epäterveellisyydestä puhuminen ei siis ole ratkaisu ja se voi jopa luoda ongelmia, kuten tuossa toisessa kommentissani linkkaamassani tekstissäkin tulee ilmi. ”Miltä tämä tutkimustulos kuulostaa? Lasten syömisen rajoittaminen, lasten syömisen tuputtaminen, vanhempien oma syömisen rajoittaminen tai ruoka-aineiden karttaminen lisäävät lasten painoa, lisäävät lihottavia syömistottumuksia ja vähentää lasten syömisen iloa ja nautittavuutta.”

    Paras tapa tehdä seuraavasta sukupolvesta terveempää ja normaalipainoisempaa näyttäisi olevan mahdollisimman rento mutta järkevä syöminen, ei virheetön vaan jokseenkin salliva, jossa tärkeimmistä asioista pidetään huolta. Ja tähän liittyen siis mahdollisimman rento suhtautuminen lihavuuteen ja laihuuteen – ei hyssyttely ja maton alle lakaisu vaan se, että keskitytään pyrkimään terveellisyyteen, ei epäterveellisyyden välttämiseen.

    Tottakai voi yksilötasolla olla eroja siinä suhteessa, mikä kenellekin toimii parhaiten. Mutta tällaisia ajatuksia nousee ainakin näiden tutkimustietojen valossa.

  • Lilanna

    Minua mietityttää kovasti, mistähän mahtaa johtua, että lähes poikkeuksetta kun jossain otetaan puheeksi posiitiivisemman kehonkuvan tavoittelu ja itsensä hyväksyminen, keskustelu kääntyy nopeasti siihen, että ”joo, mutta kyllähän se lihavuus on oikeasti ongelma” ja aletaan puhua kansanterveydestä ja terveydenhoitokuluista.

    Positiivinen suhtautuminen kaikenlaisiin kehoihin ja itsensä ja oman kehonsa arvostaminen muodossa missä hyvänsä on kuitenkin eri asia kuin yli- tai alipainon aiheuttamat terveydelliset ongelmat. Ne ovat kaksi eri teemaa. Lihava tai laiha voi hyväksyä ulkomuotonsa, mieluummin jopa pitää siitä, mutta pyrkiä silti elämään terveellisemmin.

    Itse asiassa asia on sitä paitsi niin, että mitä terveempi suhde ihmisellä on omaan kehoonsa ja ulkonäköönsä, sen todennäköisemmin hän myös elää terveellisemmin, ihan rennolla otteella. Ulkonäköahdistuksesta käsin tehdyt valinnat esim. laihduttamisen suhteen johtavat paitsi syömishäiriöihin myös hanskojen tiskiin heittämiseen, liian rankkoihin laihdutusyrityksiin, joissa epäonnistutaan, petytään ja menetetään itseluottamusta. Kirjoitin ihan vasta omista kokemuksistani tuoreeseen blogiini, ja siellä jo totesinkin, että ahdistuksesta käsin en onnistunut laihduttamaan, minä lihoin.

    Nyt lakkaan pommittamasta Pupulandian kommenttikenttää, vaikka aihe onkin minusta äärimmäisen mielenkiintoinen ja laaja. :) Ehkä pitää koota nyt syntyneitä ajatuksia pian omaan blogiini.

  • Lilanna

    PS. Ihan erityisesti tämä ainainen keskustelun aiheenvaihdos hämmentää siksi, että suurin osa niistä, joita oma keho ahdistaa lasten kuullen ja nähden tai ilman, on ihan normaalipainoisia tai lievästi ylipainoisia, eikä heidän kohdallaan tämä kansanterveysnäkökulma ole millään tavalla oleellinen seikka.

  • ööööö

    Laihat ja pitkät ovat kauniita mainoksissa. Miten sä tälläsellä asialla jaksat edes vaivata päätäs. Olet muotiblokkari! Mites noi sun mulkosilmät jotka meinaa pullistua ulos päästä? Keksi niistäkin joku ongelma ja kauneusihannemantra.

  • Vierailija

    Harmi, että sinulla on paha olla. Kaikkea hyvää! Toivottavasti alat voida paremmin!

  • Vierailija

    Miten ihanasti ja järkevästi muotoiltu kommentti Jenni :)

  • Vierailija

    No se nyt vaan on niin että ihmiset katsovat asioita monesta eri näkökulmasta kukin omien kokemusten, kiinnostusten kohteiden ja ehkäpä myös työnsä puolesta…siitä ei tarvitse ärsyyntyä tai nousta karvat oystyyn jos joku pohdiskelee asiaa esim. kansanterveyden näkökulmasta…sinun ajatukset eivätkä kenenkään muunkaan ole pois omistani ja asiat eivät aina ole mustavalkoisia. Itse aina yritän lähestyä asiaa niin, että voin oppia toisen ajatuksista jotain vaikkei ne liippaisi lähelle omiani. Ei siis olla niin mustavalkoisia, vaan annetaan tilaa kaikenlaisille ajatuksille!! :)

  • hyvä juttu!

    Kiitos taas hyvästä blogista ja hyvästä kirjoituksesta!

    Olen varmasti siitä hyvin erikoinen 28-v nainen, että en ole ikinä eläessäni laihduttanut. Osa syy tähän asiaan varmastikin on siinä, ettei kotonani ikinä ole arvosteltu erinäköisiä ihmisiä. Äitiini on välillä laihduttanut, mutta hän ei ole koskaan tehnyt siitä mitään numeroa meidän lasten edessä. Painoani ei ole ikinä kytätty, olen saanut rauhassa olla ensin alipainoinen luikku ja sitten hoikka aikuinen. Ruokaa ei ole tuputettu, olen syönyt sen verran kun olen tarvinnut. Olen ennakkoluulottomasti oppinut syömään monia ruokia, joskin aloin myöhemmin omasta päätöksestäni kasvissyöjäksi.

    Muilta naisilta ja aikanaan koulukavereilta olen sitten todellakin saanut osani ilkeistä ulkonäkökommenteista, mutta kotini suhtautuminen asiaan on ollut suorastaan ratkaisevaa miksei minulla ole ikinä ollut mitään ongelmia syömisen tai painonhallinnan kanssa. Toivon että osaan itsekin jatkaa samaa linjaa jos minulla joskus on lapsia. Ja yritän koko ajan opetella oman ulkonäköni ja kehoni hyväksymistä, minullakin on toki omat kompleksini osittain johtuen koulukiusaamisesta, vuosikausia muut tytöt ruotivat ulkonäköni puutteita… Lienee todennäköistä, että noiden kiusaajien omissa kodeissa puhuttiin muiden ulkonäöstä ikävään sävyyn?

Related posts