9/06/14

Kell’ onni on, se onnen kätkeköön?

61 84 P2149083.JPG

Kell’ onni on, se onnen kätkeköön. Kirjoitin muutama kuukausi sitten tuon vanhan suomalaisen sananlaskun muistikirjaani palatakseni siihen myöhemmin. Ja voi kuulkaa, kyllä olenkin sitä pohtinut. En ole koskaan ymmärtänyt tuota ajatusta. Miksi onni pitäisi kätkeä? Miksi ei saisi iloita avoimesti hyvistä asioista? Ei kai se onni iloitsemalla kulu. Enkä usko siihenkään, että onni voitaisiin jotenkin herkemmin ottaa pois, jos sen uskaltaa ilmaista ääneen. Elämään mahtuu onnenhetkiä, hyviä päiviä ja sitten niitä huonompia, mutta eivät ailahtelut onnen määrässä siitä johdu, onko uskaltanut riemuita elämänsä iloista vai onko pitänyt suunsa visusti supussa.

Samainen sananlasku tuli yllättäen uudelleen vastaan viime viikolla suosikkipalstallani, kun kesäkuun uusi Trendi ilmestyi. Maria Veitolan ajatukset tuntuvat kulkevan usein samoja ratoja kuin meikäläisellä ja olenpa monet kerrat ihmetellyt, kuinka hän osaakin tarttua aina sellaisiin teemoihin, jotka ovat itsellä juuri olleet mietinnöissä. Maria totesi palstalla unohtaneensa monissa onnenhetkissä iloita tyystin, koska on jo etukäteen murehtinut niin kovasti onnensa kääntymistä.

P1212295.JPG

Meitä on varmasti tässäkin asiassa monenlaisia: siinä missä osasta tuntuu luontevammalta nauttia onnenhetkistään itsekseen ja suurempia tunteenpurkauksia osoittamatta, joillekin olennainen osa onnea on sen jakaminen muiden kanssa. Kumpikaan tapa ei ole toista parempi, mutta huomaan, että Suomessa tuo vanhan sananlaskun mukainen ilmapiiri nostaa ajoittain omituisella tavalla päätään.

Olen törmännyt joskus aika käsittämättömiin ajatuksiin tämän aiheen tiimoilta. Joidenkin mielestä onnensa jakaminen on kerskumista, itsekeskeisyyttä tai vähintäänkin varomatonta. Vastaavasti on ihmisiä, joiden mielestä on noloa, että on kehdannut avoimesti iloita ja puhua onnestaan sen ollessa ajankohtaista, jos tuo onni ei sitten olekaan jatkunut ikuisesti. Että on se nyt noloa, kun meni hehkuttamaan sitä juttua ja sitten pari päivää / viikkoa / kuukautta / vuotta myöhemmin tilanne kääntyikin toisin. Ikään kuin olisi ollut sopivampaa olla hiljaa alun alkujaankin, ettei sitten varmasti tarvitse myöhemmin hävetä. Pahimmillaan olen tällaisissa tilanteissa nähnyt / kuullut kommentteja, joissa on ollut sellainen näpäyttävä sävy: ”Siitäs sai! Kannattiko hehkuttaa, niin?” Tällaisia kommentteja ovat usein esimerkiksi julkkisten eroja koskevat uutiset täynnä. Minulla olisi tarjota näille tyypeille pieni reality check: aika harva asia kestää ikuisesti, vaikka niin haluaisikin toivoa, mutta pitääkö muutoksen pelossa lakata iloitsemasta tyystin?

P1132188.JPG

Oma lukunsa ovat sitten ne, jotka vain taikauskoisesti miettivät, että vaikeneminen jotenkin tuo turvaa. Ja onhan siinä tavallaan joku järkikin, että asioista ei puhuta ainakaan ennen kuin ne ovat ihan varmoja. Mutta siitä päästään taas samaan dilemmaan: harvoinpa mikään on absoluuttisen varmaa, sillä ihmiset, asiat ja tilanteet voivat aina muuttua. Eikö siis kaiken järjen mukaan olisi viisainta iloita silloin, kun se kerrankin on mahdollista? :) Pahinta aina pelkäävät ja huonoimpiin skenaarioihin jatkuvasti valmistautuvat eivät ehdi koskaan nauttia elämän hyvistä jutuista, koska heillä on Maria Veitolan tavoin liian kiire olla jo valmiiksi varuillaan siltä varalta, josko onni joskus otettaisiinkin pois. 

En oikein tiedä, oliko tällä jutulla muuta pointtia kuin, että nauttikaa ihmiset. Antakaa itsellenne oikeus olla onnellisia ja näyttää se. Antakaa muiden olla onnellisia ja olkaa onnellisia heidän puolestaan. Unohtakaa kyynisyys ja eläkää hetkessä. Ei se vähennä onnen arvoa, vaikka se kestäisikin vain hetken. Kun uskaltaa nauttia elämän hyvistä jutuista, huomaa pian, että onnenhetkiä ja -tunteita tulee jatkuvasti lisää. Syyt ehkä saattavat välillä muuttua, mutta kannattaa luottaa siihen, että niitä tulee. Murehtimalla tai pahinta jo valmiiksi odottamalla puolestaan saattaa moni ihana hetki mennä sivu suun.

Oletteko muut koskaan törmänneet sellaisiin tyyppeihin tai kommentteihin, joissa onnesta iloitseminen tuomitaan jälkikäteen nolona tai toisen epäonnistumisesta jopa iloitaan? Mikä saa ihmisen ajattelemaan noin? Onko joku teistä sellainen etukäteen murehtija, että ilon hetket meinaavat siksi mennä sivu suun? Entä miten te suhtaudutte onneen: tekeekö mieli julistaa hyvät uutiset ja onnentunteet koko maailmalle vai pidättekö nuo asiat mieluiten ominanne?

P3109926.JPG

Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia

Tags: , , ,

Categorised in: Elämä

61 kommenttia

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

  • Mrs. K.

    Hieno kirjoitus, ja aina ajankohtainen, valitettavasti. Nyökyttelin vain sun kirjoituksen mukana, noin mäkin tuon koen.

  • Vierailija

    Tuli mieleen, että jos on ympäristössä, jossa on kateutta ja kyynisyyttä ja kyräilyä (vaikka työpaikassa) voi haluta vaieta säästääkseen itseään edellä mainituilta ilmiöiltä. Mutta joo, ehkä liikaa ei pidä alistua vaikenemiseen. Viisautta on tietää milloin se on fiksua?

  • Mija

    Kiitos kivasta kirjoituksesta, paljon oli hyviä pointteja tekstissä :) Omalla kohdallani tuo ”onnen kätkeminen” (kuulostaa kovin dramaattiselta, käytännössä siis asioiden itsellä pitäminen) on liittynyt erityisesti siihen, että välttyisi ihmisten kyselyiltä. Varsinkin parisuhdeasioissa on tuntunut suorastaan pahalta, jos on kertonut potentiaalisesta poikaystäväkandidaatista ja hehkuttanutkin häntä – ja sitten vähän ajan kuluttua asiat mutkistuvat eikä potentiaalia enää ole samoissa määrin mutta ei suoranaisesti olla erottukaan. Silloin on raskasta sietää läheisten hyväätarkoittavia, mutta ei kovin hienovaraisia jatkuvia kyselyitä. Samalla tavalla ymmärrän esim.monta keskenmenoa saanutta kaveriani, joka nykyisin pitää raskaudestaan äärimmäisen matalaa profiilia. Kyselyt kun ikävällä hetkellä tuntuvat äärimmäisen rasittavista ja pahimmassa tapauksessa lisäävät surua entisestään.

    Sanonta on joka tapauksessa aika hassu ja kuvastanee jollain tasolla suomalaista melankolista mielenmaisemaa. Vähän samaa sarjaa mielestäni kuin ”mies se tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjännaurajasta”. Eli siis turhia ei tulisi iloita :D 

     

  • fia.j

    Niin, ainahan tuota lausetta tasaisin väliajoin pohditaan toimittajien ja bloggaajien toimesta. Eikös sen voisi jo hukuttaa sinne Suomen menneisyyteen sodan aikoihin, kun ei se enää nykyaikaa mitenkään kuvaa. Turha siitä on tehdä isoa numeroa ja ajatella että se kuvaisi meitä kansana.

  • Emmi L.

    Suomi on niin täynnä tuollaisia ihmisiä. Yksikin tuttu oli oikein onnessaan olympialaisissa siitä kun Suomi hävisikin ottelunsa. Tää oli musta jotenkin niin käsittämätön esimerkki tuosta asiasta, että jäi oikein mieleen. Mä itse oon yrittänyt kertoa sekä iloiset, että surulliset asiat läheisille ainakin. Joidenkin mielestä vaan hyvien juttujen kertominen on leveilyä ja huonojen juttujen kertominen taas säälin hakemista :/ Eikö ole surullista tuollainen? Mä oon vähän tuollainen varmistelija, mutta vaan tiettyyn pisteeseen asti, niin etten tee mitään tyhmänrohkeita juttuja ja usein tarkistan asiat useampaan kertaan, mutta ei se onneksi tätä elämää kauheasti vaikuta :)

    Emmi L.
    http://happyfeetingblogi.blogspot.com

  • Oon monta kertaa ajatellut itse kirjoittaa vastaavasta aiheesta blogiini!
    Noita vastaavia fiiliksenlatistus-sanontoja on niin paljon! Oma inhokkini (suuresti lapsuudessani viljelty sanonta) on ”Itku pitkästä ilosta, pissahätä paljon nauramisesta.”
    Että silleen. Elkäähän iloitko, itkuun se päättyy ja nauramisenkin hetkellä kannattaa jo muistaa hankkia kuivat housut ;) Voi tätä suomalaista jurotusta ja ilon pelkäämistä! Mikä meitä oikein vaivaa?! :D

  • saaara

    Mulle tuli ihan sama mieleen! Jätän monesti kertomatta tärkeimmistä ilonaiheista työpaikalla, koska ilmapiiri on ikävän katkera ja pahansuopa, ja monesti pyöritykseen joutuvat ne, ketkä iloitsevat avoimesti. Tosin vain muutama tyyppi näin tekee, suurin osa ei, mutta nekin muutamat ovat joskus jo tarpeeksi pilaaman hyvän mielen. Eikä tämä edes paljoa häiritse, koska saan jakaa onneni perheen ja ystävien kanssa.

    Mutta hieno teksti, Jenni! Minusta Suomessa muutenkin katsotaan maailmaa hyvin negatiivisten lasien takaa (karkea yleistys, mutta silti), jonka tajusin oikeastaan vasta vaihto-oppilasvuoden jälkeen Suomeen palatessani. Täällä negatiivisuus ja valittaminen tuntuu olevan sitä ”aitoa”, kun taas positiivisuus ja iloitseminen tulkitaan feikiksi tai ainakin naiiviksi. Ja mistä se katkeruus muille oikein kumpuaa? Sain ihan tosissani paneutua omiin pinttyneihin ajattelutapoihini kun halusin sen suomalaisen peruspessimistisyyden pois, mutta kyllä kannatti! Annetaan ilon näkyä! :)

  • Lullah

    Itse olen aina tulkinnut tuon liittyvän siihen, että ei kannata kerskailla aiheella, joka saa mukaan liimaantumaan onnenonkijoita tai ihmisiä, jotka voivat käyttää tilannetta hyväkseen. Esimerkiksi lottovoittoa ei kannata huudella ympäriinsä. Tulee mieleen se kerta kun meidän lähellä joku vanhus voitti lotossa ja lähti sitten paikalliseen ja tarjosi kaikille kierroksen. Omistaja siinä hyssytteli vähän, että annappa säilöön se voittolippu, ettei mene illan aikana hukkaan. Viina virtasi ja vanhus pistettiin taksilla kotiin. Seuraavana päivänä meni vaatimaan lippua takaisin ja omistaja väitti vanhuksen itse repineen sen. Onneksi lippu oli täysin arvoton, kun hän oli jo ilmottautunut voittajaksi. 

    Muuten en ymmärrä sitä, ettei saa iloita. Meillä on yksi niin h*lvetin pessimisti (väittää olevansa realisti) jätkä luokalla, että välillä tekisi mieli huutaa. Tuntuu, että aina kun iloitsee jotain, tulee joku niin lannistava kommentti asiasta. Ja turha hänelle on mitään sanoa, kun ei hän tajua. Herran mielestä hänen tapansa on ainoa oikea ja maailma on mustavalkoinen. Pitää vain opetella olemaan kiinnittämättä huomiota kaikkiin kommentteihin. 

  • Hannako

    Voi että miten samoja ajatuksia! Pohdin asiaa itse vähän aikaa sitten vielä samalla otsikolla täällä ;)

    Ehkä se on niin perisuomalaista, ettei omia ilonaiheita jaeta. Onhan se vähän kurjaa, jos on sosiaalisesti hyväksytympää ilmaista, että kuuluu kurjasti kuin mainita, että kuuluuhan tässä ihan hyvää. Rehellisyys maan perii!

  • Hannako

    Ja otsikon sanonnan yhtä iloisen loppuosan voi myös käydä kurkkaamassa ylläolevasta linkistä:)

  • Jenniii

    Itsepä en ole törmännyt kuin tuohon Maria Veitolan tekstiin, mutta saa ilman muuta linkkailla muita aiheeseen liittyviä tekstejä. Olisi kiva lukea muidenkin pohdintoja! Omasta mielestäni tästä aiheesta keskusteleminen ole ”ison numeron” tekemistä, vaan ihan mielenkiintoista pohdintaa suomalaisesta kulttuuriperimästä. Toisaalta en kyllä täysin sitäkään allekirjoita, että tuon ajatuksen jäänteet olisi täysin kuopattu. Kaikki tai edes suurin osa suomalaisista eivät millään tapaa edusta tuollaista ajatusmaailmaa, mutta kyllä tämä kummasti silti tuntuu olevan sekä minulle että monille muille tuttu suhtautumistapa. Soisin toki, että jäisi jo historiaan, mutta kyllä vain yllättävän moni tuntuu näihin ummehtuneisiin ajatuksiin yhä nojaavan. Onneksi taitavat olla vähemmistössä nuo negistelijät, mutta valitettavan tehokkaasti yksikin katkera pahanilmanlintu saa muiden ilon pilattua.

  • ameliaemilia

    Minä olen juurikin sellainen onnenkätkijä. En tykkää jakaa iloja tai suruja oikein kenenkään kanssa kun heti sen jälkeen tulee kauhea katumus ja mietin että miksi en vain pitänyt juttuja itselläni. Minulle sopii sellainen hiljainen itsenäinen iloitseminen ja sureminen parhaiten. :D 

  • marra

    Muutama kavereistani on juuri sellaisia, etteivät millään tahdo kertoa kuulumisia miesrintamiltaan siinä pelossa, ettei homma onnistukaan – ”ei tässä nyt oo vielä mitään kertomista, kun ei vielä tiedä tuleeko tästä mitään”. No onhan, potentiaalisen poikaystäväehdokkaan löytäminenhän on iloinen asia! Tästä syystä monet ko. ystävien mieskuvioista on minulle ihan hämärän peitossa. Itse olen enemmän sitä tyyppiä, että haluan jakaa onneni jonkun kanssa. Haluaisin myöskin jakaa tärkeät hetket tai kokemukset jonkun kanssa, ja siksi soitinkin äidilleni käydessäni ensimmäistä kertaa Eiffel-tornissa, koska olin siellä yksin, eikä siis ollut ketään kenen kanssa hämmästellä kauniita näkymiä – oli vain pakko päästä puhumaan asiasta jonkun kanssa, vaikka vähän hassua olikin, kun keskustelukumppanini ei samoja näkymiä nähnyt.

    Toinen esimerkki suomalaisesta pessimistisyydestä kiteytyy mielestäni erinomaisesti sanonnassa ”ken kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa”. Ei pitäisi siis tavoitella liian suureellisia asioita elämässään, kun kuitenkaan ei niitä tavoita, vaan päätyy johonkin vaatimattomampaan. Pah, dream big, sanon minä! Yrittänyttä ei laiteta!

  • Lullah

    Tuo on niin tuttu tunne! Pakko joskus vaan soittaa jollekki ja iloita! Mä oon soittanu vanhemmileni moensti ja sit läheiselle serkulleni ja iloinnu asioita ylitsevuotavasti. Ihan sama, miten pieni asia se voi olla, mutta ilo kannattaa jakaa. Miesasiat taas on sellainen juttu, että pienistäkin jutuista on kiva juoruilla kavereiden kanssa, vaikka kyseessä olisi vain joku hyvännäköinen jätkä. Ei se hommaa pilaa, vaikka kavereiden kanssa siitä puhuu. Tyttöjen kesken juoruilu onkin parasta ja se myös auttaa pitämään omat ajatukset paremmin kurissa, ettei ihan haaveile elämää suurempia, ilman että mitään oikeasti tapahtuu. Kaverit myös tuuppailee tekemään asialle jotain ja joskus siitä on paljon apuakin :)

  • vastarannalta

    Itse en koe tuota sanontaa noin supernegatiivisena. Jotenkin lähden siitä, että se on sellainen käyttäytymissääntö (hiukan huono sanavalinta), jolla pyritään huomioimaan muut. Riippuu toki asiayhteydestä, mutta siis että ei heti olla ”toitottamassa” omia, täysin henkilökohtaisia onnenaiheitaan ja fiiliksiään ennenkuin on varmistanut, että kohdeyleisö on vastaanottavainen :D Tiedän, että juuri tämä on se, jossa useiden mielipiteet eroavat omistani: miksi pitää heti olla niin kateellinen toisen onnesta jne. Itse en näe tätä kateudelta välttymisen keinona, vaan keinona välttää aiheuttamasta pahaa mieltä ja itsensä ruoskimista niille, keillä ei välttämättä mene juuri sillä hetkellä niin hyvin.

    Ja kun se ei ole ikinä vaikuttanut suuntaan tai toiseen siihen minun henkilökohtaiseen onnentunteeseeni, olenko siitä päässyt ”toitottamaan maailmalle” :) Eli kaipa tästä voisi vetää johtopäätöksen, että ei sillä pitäisi olla henkilölle itselleen väliä, kätkeekö onneaan vai ei.

  • Vierailija

    Miksi puutut Maria Veitolan tekemisiin?
    OT, mutta miksi esittelet itsesi 30 vuotiaaksi tyttöseksi? Nainenhan sinä olet, siinä iässä.

  • mima

    Mun mielestä tuo sanonta joka kehottaa oman ilon kätkemiseen ja vastaavasti kiero toisten epäonnistumisesta iloitseminen linkkautuu aika hyvin Aksel Sandemosen Janten lakiin. Se tarkoittaa ryhmäkontrollia muista ihmisistä ja sitä ettei saisi yksilönä loistaa tai mitenkään ajatella olevansa erityinen. Onnistumisiakin tulisi jotenkin vain hissuksiin vähätellä tai mieluiten kokonaan vaieta niistä. Tavallaan siis sellainen ajatus että onni pitäisi olla yhteinen, tasapuolinen saavutus tai muussa tapauksessa siitä mainitseminen ei ole sosiaalisesti hyväksyttävää.

    Suomessa synkistely on kyllä aikalailla omaa luokkaansa mutta mielestäni tuolla ajatuksella on ihan universaaliakin esiintymää, esim. Janten laki on Pohjoismaissa yhteinen käsite mutta myös täällä Iso-Britanniassa on vastaava “Tall Poppy syndrome” tai “Crab mentality” joista varsinkin viimeinen edustaa samantyyppistä homehtunutta ryhmäkontrollia.

    Ehdottomasti pitäisi mun mielestä voida aidosti iloita onnistumisista, ei muiden onnen pitäisi olla itseltä pois eikä vastaavasti oman onnen vievän muilta onnea.

  • Liinaletti

    Olen vähän samoilla linjoilla nimimerkin vastarannalla kanssa. Tottakai onnestaan saa ja pitääkin iloita, ja jakaa se muiden kanssa. Itse kuitenkin huomaan vähän säätäväni sitä hehkutusta seurasta riippuen. Esimerkiksi näin: omat opintoni etenevät hyvin, olen motivoitunut ja saan helposti hyviä arvosanoja. Kaveri on päinvastaisessa tilanteessa, koulu takkuaa rankasti. Juuri hänen kanssaan en siis jauha koulumenestyksestäni niin paljon, koska tiedän hänen ajatuksensa päätyvän omiin huonompiin fiiliksiin, vaikka hän osaakin iloita puolestani. Entä onko se onni jotenkin todempi vasta kun sen tietää mahdollisimman moni? Validioituuko se vasta Facebookissa ääneen lausuttuna?

    Suunnitelmien ja haaveiden jakaminen on ehkä vähän eri asia, osittain persoonallisuuskysymys. Itsekin olen helposti ulkopuolelta paineistuvaa tyyppiä, enkä yksinkertaisesti pidä keskeneräisten juttujen spekuloinnista, koska se vie keskittymiskykyäni. Se ei ole epäonnistumisen pelkoa, vaan minun tapani työskennellä ja käsitellä asioita itsenäisesti.

    En ole kohdannut erityisemmin tuota epäonnistumisesta iloitsemista tai ns. aitoa vahingoniloa. Se on myös jännä tällaisia juttuja pohdittaessa mennään aina sellaiseen kollektiiviseen oman jengin haukkumiseen. Tässäkin kommenttiboksissa on todettu miten ”suomalaiset on niin negatiivisia, se on perisuomalaista haluta toisille pahaa”. Että taas todetaan yhessä miten me suomalaiset ollaan tässäkin epäonnistuneita. Eikö tuollainen juuri pidä tällaista ilmapiiriä elossa… Ja jos em. ominaisuuksia todella olisi genetiikassamme, olisi täällä asiat aika paljon huonommin. Rikollisuutta, kateutta ja pahaa oloa on ihan kaikkialla, Suomessa kuitenkin suhteellisesti aika vähän.

  • Jenniii

    Miksikö puutun Maria Veitolan tekemisiin? :D Viittasin tässä tekstissä hänen Trendille kirjoittamaansa kolumniin, jossa hän itse reflektoi omaa käytöstään. Suosittelen lukemaan koko kolumnin Trendistä – en nyt vain viitsinyt referoida kaikkea tähän, jotta en pilaa lukukokemusta lehden ostaneilta, jotka eivät vielä ole ehtineet kolumniin kajota. Että ei siis ole tarvetta puuttua, vaan ihan vain viittasin hänen omiin pohdintoihinsa, kun liippasivat läheltä omiani. Viittauksessani oli omasta mielestäni kyllä hyvin kunnioittava sävy, sillä pidänhän Veitolan kolumneista kovasti ja hänen tekstinsä ovat suosikkejani Trendissä. En siis ihan ymmärrä kommenttiasi.

    Mitä tuohon ikä-asiaan tulee, niin olen aiheesta ajatukseni jo jakanut. Voit käydä lukemassa ne täällä: http://www.lily.fi/blogit/pupulandia/numeroita-ja-sanoja

  • Jenniii

    Kiitos linkeistä! :) Pitää käydä tsekkaamassa! Nuo olivatkin minulle kaikki entuudestaan tuntemattomia blogeja.

  • liljaaurora

    hyvin ajankohtainen teksti osui – sanoin juuri jäähyväiset poikaystävälleni, joka lähtee takaisin kotimaahansa (ollaan molemmat vietetty vuosi vaihto-oppilaana pohjois-amerikassa, ja nyt koittaa aika lähteä takaisin kohti eri puolille eurooppaa).. kirjoittaessani hänelle kirjettäni, mietin pitkään, kuinka vahvoja ilmauksia haluan käyttää, juuri syystä että jonain päivänä ne saattavat muuttua. Tästä välittämättä kirjoitin kirjeen kuitenkin ihan sydämeni pohjasta, koska nykyhetki on se, missä minä elän :

  • Jenniii

    Niinpä. Se on vähän valitettavaa, että tämän aiheen ajankohtaisuus ei muutu. :/

  • Jenniii

    Totta! Kaikelle on aikansa ja paikkansa, eikä tietenkään kannata tietoisesti altistaa itseään haaskalintujen raadeltavaksi ympäristössä, jossa ilmapiiri on tuollainen. Todella ikävää vain, että tuollaista joutuu edes miettimään.

  • Jenniii

    Näinhän se menee. Jos ympäristössäilmapiiri on tuollainen, sitä ryhtyy ihan vaistomaisestikin suojelemaan itseään. Se on ihan luonnollista ja järkevääkin, mutta se, että muut suhtautuvat toisen iloon noin on kyllä täysin järjetöntä!

    Vaikka suomalaiset tapaavat kiihkeästi kiistämään näitä suomalaisuuteen liittyviä stereotypioita, niin kyllä monien niiden todenperäisyyden vain huomaa juuri esimerkiksi ulkomailla vietetyn ajan jälkeen. Tuo sama ajattelumaailma (negatiivisuus ja valittaminen aitoa / ilo ja positiivisuus feikkiä ja naiivia) näkyy paljon myös blogimaailmassa ja kommentoinnissa. Muistan jostain vuoden-parin takaa hyvän blogikirjoituksen siitä (olisiko ollut Eeva Kolun?), että miksi sotkua ja rumaa pidetään jotenkin aidompana kuin siistiä ja kaunista? Taisin itsekin tuolloin sivuta aihetta täällä omalla tontillani, mutta tosi usein kuulee ja saa lukea, että elämänsä myönteisiin juttuihin blogeissa keskittyvät tyypit ovat jotenkin teennäisiä ja feikkejä. Elämä ei ole yhtä ruusuilla tanssimista, mutta kuten juuri tämän viikon mietepostaukseen heitetty kommentti toteaa: ”A negative mind will never give you a positive life.”

  • Jenniii

    Joo, kätkemisessä on kyllä vähän dramaattinen sävy. :D Varmasti ihmisillä on tosi monenlaisia syitä olla jakamatta onneaan ja ymmärrän kyllä hyvin tuon itsesuojeluvaiston ja nimenomaan suojautumisen tulevilta kyselyiltä. 

    Hauskaa muuten, että mainitsit tuon räkänokka-sanonnan, koska sekin pyöri mielessäni tätä juttua kirjoittaessani. Samoin kuin klassikko itku pitkästä ilosta! :D

  • Jenniii

    No sepä se! En käsitä, miten joku voi saada iloa toisen epäonnistumisesta, ellei se nyt suoraan tarkoita sitä, että siinä tapauksessa vaikkapa työpaikka / kilpailun voitto / tai joku muu hyvä juttu osuisi itselle. Tosin en silloinkaan osaisi varsinaisesti iloita toisen ihmisen epäonnistumisesta, vaan omasta hyvästä tuuristani. 

    Samaistun todella vahvasti tuohon, että iloista kertominen koetaan usein kehuskeluksi ja huonojen juttujen jakaminen säälipisteiden kerjäämiseksi. Mikä ihmisiä vaivaa? Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo ja jaettu suru puolikas suru. :)

  • Jenniii

    Joo, itku pitkästä ilosta kuuluu myös omiin inhokkeihini. Ja sitä pyörittelin myös tässä tätä juttua kirjoitellessa mielessäni. Onneksi nuo vanhan kansan sanonnat ovat siinä mielessä jo historiaa, että aika harva noita enää ainakaan opetusmielessä lapsilleen viljelee, mutta kyllä tuota asenneilmapiiriä silti hämmentävän paljon vielä kohtaa.

  • Jenniii

    Voi hyvin olla, että juuri tuota sillä sanonnalla on tarkoitettukin. Tuntuu vain että kovin usein sanontaa käytetään nykyään ihan toisenlaisissa tilanteissa.

    Ja ymmärrän täysin turhautumisesi tuollaiseen pessimismiin ja lyttäämiseen. Sellaisia tyyppejä on täällä ihmeen paljon ja se on kyllä kumma, miten pessimistit itse pitävät sitä loputtoman negatiivista asennettaan realismina – tätä kuulee todella usein.

  • Jenniii

    Mielenkiintoinen teksti ja olipa kiinnostavaa päästä lukemaan tuo miete kokonaisuudessaan. En olekaan koskaan tainnut nähdä koko rimpsua ennen! :)

  • Jenniii

    No just näin! Osa varmasti on sinun kaltaisiasi ja kaikki kukat kukkikoon. :) Toivon vain, että kukaan ei jostain taikauskosta tai muiden reaktioiden pelosta joutuisi jättämään kivoja juttuja jakamatta. 

  • Elliisa

    Tuli mieleen, että itselle ainakin on helpompi iloita pienistä asioista isoon ääneen. On helpompi sanoa, että jee onpa jäätelö hyvää tai olenpa iloinen, kun lähdin elokuviin kuin kertoa, että on innoissaan vaikka ulkomaille lähtemisestä tai uudesta työpaikasta. Ainakin isommalle yleisölle esim siellä facebookissa, läheisille sitten uskaltaa hehkuttaa kaikki pienet ja suuret asiat ihan yhtä lailla :)

  • Jenniii

    Minulla on myös muutama tuollainen kaveri. Kunnioitan toki heidän tarvettaan yksityisyyteen, mutta välillä ihmettelen sitä salailua ja peittelyä – se tuntuu kuin taikauskolta, että ei uskalleta kertoa, ettei vain jinxata sitä lupaavasti alkanutta tilannetta. 

    Olen itse näissä jutuissa sinun kaltaisesi, että useimmat onnenhetket ja elämykset tuntuvat jotenkin aidommilta ja paremmilta, kun ne saa jakaa jonkun kanssa. Kuten siinä Into the Wild -leffassa todettiinkin: Happiness is only real when shared. 

    Ja todellakin, tuo ”ken kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa” on kyllä käsittämättömimpiä sananlaskuja. :D Ei kannata hei edes yrittää, kun et onnistu kuitenkaan. No sepäs oli kannustavasti sanottu. :D

  • Jenniii

    Enpä ole koskaan sitä tuolta kantilta ajatellut, mutta tässä taitaakin olla juuri se perustavanlaatuinen ero ajattelussamme. En vain käsitä, miksi pitäisi tulla paha mieli toisen onnesta, vaikka itsellä ei menisikään yhtä hyvin? Minä näen ennemmin muiden onnistumiset kannustimena itselleni, että hei hyväksi tämä vielä muuttuu – näinhän on käynyt tuolle toisellekin. Mutta veikkaanpa, että tämä on juuri se juttu, missä näkemykset jakautuvat kahtia: osa ei vain osaa suhtautua tuolla tavoin siinä missä se toisille on täysin luonteva reagointitapa. Minä tulen ensisijaisesti iloiseksi muiden iloista, en surulliseksi tai pahalle mielelle. :)

  • Jenniii

    Totta tosiaan, se Janten laki! Itse en tosin ymmärrä sitä ajattelutapaa ollenkaan. Viimeinen lauseesi osuu täsmälleen naulan kantaan: ei muiden onnen pitäisi olla itseltä pois eikä vastaavasti oman onnen vievän muilta onnea.

  • Jenniii

    On ihan luonnollista säätää onnestaan ilakointia seuran ja tilanteen mukaan – veikkaisin meistä ekstroverteimpien ja avoimimpienkin tyyppien tekevän niin. Tilannetajua saa ja pitää käyttää, eikä tietenkään ole korrektia hehkuttaa sydänsurujen kanssa painiskelevalle ystävälle tuoreen parisuhteensa onnea tai opinnoissa takkuilevalle täydellisesti rullaavaa motivaatiotaan. Näiden soisi olevan suurimmalle osalle ihan perusjuttuja ja normaaleja käytöstapoja, mutta yllättävän moni ei osaa olla kovin hienotunteinen muita kohtaan monissakaan asioissa. 

    Kyse ei varmasti ole siitä, että onni olisi jotenkin todempi, kun siitä tietää mahdollisimman moni, tai mistä minä tietäisin? Ehkä se joillekin on? Minulle olennaisempaa on ajatus, ettei minun tarvitse kummallisen negatiivisuuden tai paheksunnan pelossa vaietakaan, vaan että voin olla rehellinen. Facebookissa en jaa henkilökohtaisia asioitani lainkaan, mutta monille se on varmasti kanava myös jonkinlaisten reaktioiden hakemiseen. Toisaalta, kukapa tässä maailmassa ei jollain tavalla haluaisi tulla huomatuksi iloineen ja suruineen – oli se sitten Facebookissa tai kasvotusten. Se on osa ihmisluonnetta, eikä siinä sinänsä minusta pitäisi olla mitään noloa tai tuomittavaa. Jotenkin tuntuu, että monet asioitaan mieluiten vähän yksityisemmin käsittelevät ihmiset ovat usein juuri niitä, jotka herkästi paheksuvat avoimempien tapaa iloita onnistumisistaan ja onnentunteistaan ”julkisemmin”. Emmeköhän kaikki mahdu tänne varmasti iloinemme ja suruinemme sekä tapoinemme ilman kyräilyäkin – sitähän tällä postauksella lähinnä halusin peräänkuuluttaa. 

    Toiset ovat luonnostaan paljon yksityisempiä kuin toiset – minulla on monia sinun kaltaisiasi ystäviä, jotka tykkäävät pysytellä asioista hissukseen ja työstää niitä omassa rauhassa. Yksi ystäväni on nimenomaan valitellut sitä, että osa hänen kavereistaan ei osaa kunnioittaa tuota oman tilan ja yksityisyyden tarvetta, vaikka hän ei kertakaikkiaan halua käsitellä henkilökohtaisia asioitaan muiden kanssa. Hauskaa sinänsä, että helposti tuollainenkin henkilö tulee sitten jakaneeksi ne asiat juuri sellaisille, jotka eivät liikoja kysele ja niiden kaikkein innokkaimpien kohdalla suu menee vielä visummin suppuun. :)

    Tämän tyyppisissä keskusteluissa melkein aina nousee esiin niitä ääniä, jotka toteavat, etteivät ole kohdanneet tuollaista vahingoniloa ja muiden epäonnistumisille naureskelua. En voi kuin sanoa, että olkaa onnellisia siitä. :) Kuten jo tämä keskustelu osoittaa, aika moni on näitä asioita kohdannut ihan henkilökohtaisestikin. Eikä tarvitse kuin käydä lukemassa muutamaa netin keskustelupalstaa, niin siellä nuo ajattelutavat jylläävät jopa pelottavan hallitsevina. Niidenkin anonyymikommenttien ja keskusteluiden takana on oikeita ihmisiä ajatuksineen, joten kyllä se valitettavasti puhuu sen tosiasian puolesta, että tällaisia tyyppejä on paljonkin, vaikka sinä et heitä onneksesi olekaan joutunut kohtaamaan.

    Kyse ei varmasti ole geeneistä tai mistään aivan erityisesti suomalaisuuteen liittyvästä ilmiöstä, mutta tuollaiset sukupolvelta toiselle siirtyvät sanonnat maalaavat tietynlaista kuvaa suomalaisesta mielenmaisemasta ja kulttuurista. Ehkä ne osaltaan jopa vahvistavat tuota ajattelua sillä aina on niitä tyyppejä, jotka kasvatuksen tai ympäriltä poimittujen käytösmallien kautta omaksuvat noita ajatuksia omakseen. Joka tapauksessa, oli kyse suomalaisesta ilmiöstä tai ei, ajatus tekstin taustalla on silti melko universaali ja tiivistyy tuohon viimeiseen kappaleeseen ennen teille lukijoille esittämiäni kysymyksiä. :)

  • Jenniii

    Ihanaa, että kirjoitit juuri niin kuin sydämessä tuntui. <3 Tämä hetki on tärkein!

  • Vastarannalta vielä

    :) Näinpä. Olisin ehkä enemmän voinut korostaa tuota tilannekohtaisuutta: toki iloitsen muiden onnistumisista enkä siis toivo kellekään yhtään vähempää onnea. Mutta että jos tiedän, että toinen on esimerkiksi samankaltaisessa tilanteessa räpiköimässä elämässään eteenpäin, ja minua lykästää, niin en nyt lähtisi siinä kauheasti hihkumaan. Kyllä minä ainakin vertailen itseäni niin kovasti muihin, että vaikka olenkin iloinen toisen puolesta, niin samalla mietin, että höh, miksei minulla käy koskaan munkki, onko minussa jotain vikaa jne. Meitä on moneen junaan!

  • Heh, mun isän lempilause. Ei sais koskaan iloita näkyvästi mistään, vaan pitää kaikki omana tietonaan, koska muut ovat kuitenkin kateellisia ja katkeria ja jatkossa siitä seuraa vaan ongelmia.

    Äh. Isä on kyllä tyhmä.

    Oltiin muuten katsomassa samaa elokuvaa sunnuntaina! :) Mitä tykkäsit?

  • Jenniii

    Aivan, tuollaiset reaktiot ovat toki hyvin inhimillisiä nekin. :) Ja ilman muuta myös iloitsijalla tulee olla tilannetajua, että kelle ryhtyy onneaan hehkuttamaan. Sydänsuruissa rypevälle ei ole korrektia hehkuttaa omaa onneaan rakkaudessa tai työpaikkansa juuri menettäneelle omaa palkankorotusta. Hienotunteisuuden kun muistaa, niin hyvä tulee. :)

  • Jenniii

    Eikä, miten hauska sattuma! Tein juuri kyseisestä leffasta jutun sillä välin, kun kirjoitit tämän kommentin. :D Leffa oli todella mieleinen – kivoimpia elokuvaelämyksiä aikoihin. Mitäs itse tykkäsit?

  • Yksi lausahdus hiukan aiheeseen liittyen on kolahtanut itselleni kovasti:

    ”Every song ends. Is that any reason not to enjoy the music?”

    Soveltuu just tuohon onnenhetkien päättymisen pelkäämiseen, mutta laajemminkin elämään (ja sen päättymisen pelkäämiseen). :)

  • Jenniii

    Mahtavasti sanottu! Kiitos loistavan mietteen jakamisesta. Tämä voisi jopa päätyä viikon ajatuksiin. :)

  • empuska

    Katsoisin myös siltä kannalta, että jos on onnea, jota ei voi jakaa muiden kanssa, mitä hyötyä tai järkeä sitä on sitten yrittää jakaa? Kiva, että sulla on uudet kengät, joista olet ihan onessasi, mutta harvemmin sellaiset hypetyksen onnistuvat kuulostamaan muulta kuin teennäisiltä mainostuspitcheiltä, jotka herättävät enemmän negatiivisia kuin positiivisia tuntemuksia. Mulla on sen verran herkkä paskapuhetta-mittari, että tosi harva on onnistunut kirjoittamaan hypettämistään asioista vilpittömästi ja läpinäkyvästi, jotta voisi alunalkaenkaan samaistua jaksaakseen sen onnen niistä uusista kengistä vaikkapa.

    Ei se mitään empatiakyvyttömyyttä ole, jos vahingonilosta (tai paremminkin, karman laista) nautittavat. On siinä pikkasen ero, jos talo menee, vaimo jättää ja kissakin kuolee vs. saa pyyhkeitä töissä, kun pikkutärkeilee turhasta. Mä tykkään lukea naurettavan tuomitsevaan sävyyn kirjoittavia tyyppejä ihan siksi, että koska se tuomitseva sävy osuukin omaan nilkkaan ja kirjoittaja oppii tästä. Inhimillisempää kuin reality-sarjojen tapittaminen ja luonnollisempaa, sillä kukapa meistä ei lukisi toisten tekstejä siinä mielessä, että he muuttuisivat tavalla tai toisella paremmiksi ihmisiksi?

  • Jenniii

    Meillä taitaa kyllä olla tosi erilainen tapa katsella tätä maailmaa – näin olen usein kommenttejasi lukiessani todennut (siis sekä omalla tontillani että muiden). Mutta mikäs siinä! :D Sekin taitaa olla melko suhteellista, että millaisista asioista ihmiset iloitsevat ja osaavat iloita toistensa puolesta. Joku kauniita kenkiä ja muotia rakastava voi hyvinkin innostua toisen hyvästä löydöstä, joten eipä tuo mikään universaali juttu ole, että tietyistä asioista voidaan iloita toisen puolesta ja tietyistä ei. Olen itse perusluonteeltani iloinen ja avoin ihminen ja siitä huolimatta, että ilon ilmausteni taustalla on yleensä aina se vilpitön tunne, hemmetin moni kyynikko on näkevinään siellä ties mitä teeskentelystä laskelmointiin. Myönnän, että välillä turhauttaa.

    Eikä minun kallooni kyllä oikein se vahingonilokaan mahdu. Aivan varmasti olen joskus tuntenut piirun verran hyvää tyytyväisyyttä siitä, että joku vaikkapa huonosti muita kohdellut on saanut ”ansionsa mukaan”, mutta nyt puhutaan siis korkeintaan juuri tuon tason jutuista, että pomo on puhutellut, tms. Epäonnea en kyllä toivo kenellekään enkä pysty muiden kurjista kohtaloista iloa repimään. 

  • empuska

    Ehkä tuo kenkäesimerkki oli huono, mutta jotenkin pistänyt silmään juuri abstrakteissa lifestyleblogeissa se, miten blogaaja itseensä käyttämät resurssit itseensä pitäisi herättää onnellisuutta lukijoissa. Vastaavasti kun korostetaan virallisissa lähteissä, miten onnellisuus luo altruistisuutta, mikä on settiä ei sitten kovinkaan usein näe onnea itseisarvokseen kailottavien blogien palstoilla. Tällöin on vaikeampaa uskoa, että ollaan onnellista kansaa.

    Just se, että positiivisuus on itseisarvoisesti onnellisuutta, on jotenkin kummallinen ajatus. Se kun tuntuu hämäävän liikaa ihmisiä kritiikiltä ja/tai siltä, mitä pitäisi oikeasti tehdä ollakseen onnellinen. Ei ehkä niin vaarallista eskapismia pääasiakseen myyvissä blogeissa, mutta aikasti vaarallista politiikassa. 

    Nimim. ”Onneton Sokrates, koska onnellisena sikana olisi elämä liian helppoa”

  • sanumaria

    Mua pidetään monesti hyvinkin negatiivisena ihmisenä, juurikin siitä syystä että en aina huutele turulla ja toreilla että JES MÄÄ OON NIIN ONNELLINEN. Mulle sellanen pieni negatiivisuus on huumoria ja enemmänkin vain tapa esittää asiat kun mikään viite siitä että näen kaiken synkkänä ja kaikki on ihan kamalaa.

    Jos joku kysyy multa että mites menee, niin mun on helpoin vastata että no paskaaks tässä. Todellisuudessa oon ihan yhtä onnellinen kuin sekin joka listaa heti kaiken mistä on onnellinen. Mää oon vaan sellanen onneni kätkijä. 

    Ja noista muista sanonnoista, niin oon ite mieltänyt esimerkiksi sen kataja-kuusi-sanonan että pitää olla realistisia tavoitteita ne mihin pyrkii. Jos toivoo mahdotonta niin todennäköisyys pettyä on valtava. Että kantsii tavoitella sen verran korkeelta että on vähän riskiäkin mukana mutta on ees joku mahis onnata. Jokainen sitten miettii ite mikä se korkeus on.

    Totuushan on että pieni negatiivisuus on mussa vaan niin sisäänrakennettua, että en ees huomaa sitä (saati pidä itse negatiivisuutena). Joku kysyy että ”lähetkö leffaan illalla”, mä kysyn että ”et sää haluis lähtee”. :)

  • Jenniii

    Näinhän se on, että ihmisillä on kovin eri tapoja ilmaista itseään. Siitähän tässä ei ollutkaan kyse. Annetaan kaikkien kukkien kukkia ja ihmisten olla onnellisia just sillä omalla tavallaann. Ja sitä tässä yritin sanoa, että hehkuttajat tykkäävät jakaa ilonsa ja vaikenijat hykertelevät mieluiten itsekseen. Molemmille lienee tilaa, eikä toisen tapaa reagoida tilanteisiin ole syytä dissata. Lähinnä halusin tällä tekstillä kannustaa niitä, jotka eivät uskalla heittäytyä onnenhetkiinsä kritiikin tai onnensa kääntymisen pelossa. :)

    Kataja-kuusi-keissiin sanoisin, että oli tarkoitus mikä hyvänsä, niin kyllä se vaan kamalan negatiiviselta lausahdukselta silti meikäläisen korvaan kuulostaa, kun pelotellaan jo valmiiksi epäonnistumisella. :D Varmaan sellaisia suurudenhullujakin on, joiden aikeet ja unelmat tarvitsevat vähän toppuuttelua, mutta enemmänkin minusta useimpien tavoitteet tarvitsisivat pientä buustia ja rohkaisua kuin niiden kauhuskenaarioiden maalailua etukäteen.

    Ja mitä tuohon viimeiseen lauseeseen tulee, niin ettei teikäläinen vaan ois Turuust? :D

  • sanumaria

    Ihmisen voi viedä pois Varsinais-Suomesta mutta varsinaissuomalaisuus ei lähde ihmisestä ;)

     

  • Jenniii

    Eihän bloggaajan mietteiden pitäisi herättää lukijoissa yhtään mitään. Jokainen tuntekoon juuri kuten tuntee, tai olkoon tuntematta. Olettaisin, että suurin osa ihmisistä lukee näitäkin abstrakteja lifestyle-blogeja siksi, että löytää niistä jotakin samaistuttavaa tai ilon aihetta – oli sen aiheuttaja sitten bloggaajan itseensä käyttämät resurssit, hyvä leffasuositus, ajankohtaiset pohdinnat elämästä tai mikä hyvänsä. Ellei sitten lue näitä blogeja juuri edellä mainitsemistasi syistä toivoen, että bloggaaja muuttuisi ”paremmaksi ihmiseksi”, mitä ikinä se kullekin sitten tarkoittaa. Puhtaaseen altruismiin meistä tuskin kukaan elämässään kykenee (jos nyt ei Äiti Teresaa lasketa), tuskin kovin moni edes heistä, joilla ei lifestyle-blogien kanssa ole mitään tekemistä. Saamani palautteen perusteella onnistun tälläkin blogilla lisäämään aika monen muun ihmisen onnellisuutta ja ilon hetkiä arjessa, joten eikö voisi ajatella, että tämänkin blogin olemassaolo on jo sillä oikeutettu ja perusteltu?

    Positiivisuus ei itsearvoisesti ole yhtä kuin onnellisuus, mutta uskoisin, että myönteisesti elämään suhtautuvien on helpompi löytää syitä olla onnellinen kuin aina pahinta odottavien tai epäkohtia etsivien. Positiivinen elämänasennehan ei ole mikään este kriittiselle ajattelulle. :)

  • Jenniii

    HAHAHA! :D Minä taas olen monilta kuullut, että oululainen leppoisa meininki näkyy minussa, vaikka muutin synnyinkaupungistani nelivuotiaana. Ehkä sama ajatus pätee muuallakin. ;)

  • empuska

    En tarkoittanut tuota juuri tämän blogin kritiikiksi, mua vaan ylipäätänsä ihmetyttää, miten se onnellisuus tuodaan itsekkäistä lähtökohdista esiin ja odotetaan sillä speksein pelkkää symppausta. Mulle vain ei mene jakeluun, että jos korostaa itsekkyyttä näkyvästi onnellisuudessansa, niin eikö se ole jotenkin odotettavaa, että joku tulee tölväisemään asiasta ei-niin-positiivisesti?

    Enkä altruistisella asenteella tarkoittanut sitä, että ollaan Äiti Teresaa, vaan ihan se, että edes jotain annetaan lukijoille. Mäkin olen saanut tästä blogista edes jotain (perspektiiviä, motivaatiota), mutta kun on niitä, jotka petaavat filosofisuuteen ja kahvikuppien kuviin. ”Give and recieve” on kaksisuuntainen tie.

  • Jenniii

    Kiitos tarkennuksesta. :) Kaikki ihmiset ovat jollain tasolla itsekkäitä ja terve itsekkyys on ihan hyvä ja inhimillinen piirre, mutta joo, onhan tuossa pointtia tietysti. Itse en kyllä jaksa sellaisia blogeja lukea tai kommentoida, joista tuollainen fiilis välittyy.

    Ja kiva kuulla, että teikäläinenkin on saanut tästä blogista irti edes jotain, vaikka varmasti aika erilaisia ihmisiä ollaankin!

  • tiutiu

    Ymmärsin pienenä tyttönä tuon itkun pitkästä ilosta siten, että jos oikein pitkään nauraa iltaisin (siis valvoo myöhään) niin lopulta itkettää, kun on niin väsynyt :D Piti paikkaansa omalla kohdallani. Onnen kätkeminen on osittain ehkä myös myötätuntoista, jos vaikka läheisellä ystävällä on hankalaa niin hieman sopeuttaa omaa hehkutusta siihen tilanteeseen. Kätken kyllä omia surujanikin samasta syystä, ajattelen että ei viitsi pilata toisten päivää omilla jutuillani. Uskon, että sanontaa on tarvittu silloin, kun arki on suurimmalle osalle Suomessa ollut yhtä taistelua esimerkiksi sotien jälkeen.

  • Hanna W.

    Onneksi toisen koulukunnan vanhakansa oli vähän kansainvälisempää porukkaa ja alkoi viljellä myös sananpartta ”jaettu ilo on kaksinkertainen ilo”. Minä tykkään heidän asenteestaan paljon enemmän ;)

  • Too

    Miten sinä Jenni aina osutkin niin niihin ajatuksiin, joita omassa päässäni pyörii? Olen juuri miettinyt, mitä tekisin työpaikkani suhteen, koska siellä ei ainakaan onnellisuuttaan voi näyttää. Olen itse tosi tyytyväinen elämääni, mutta…

    Esimieheni (keski-ikäinen nainen) on yksi negatiivisimmista ihmisistä, joita olen koskaan tavannut. Hänellä on valtavan voimakas käsitys siitä, miten kaikkien ihmisten tulisi mm. asua, pukeutua, meikata, harrastaa, ja hän jaksaa paukuttaa sitä käsitystään kaikille. Jos jollekin sattuu jotain kivaa, hyvää tai onnekasta, vilpitöntä iloa ei ainakaan osakseen saa. Vahingoniloa kyllä heti, kun siihen syy jostain löytyy. Koska hän on johtavassa asemassa, määrää hän ns. tahdin, eli pimentää asenteellaan koko paikan, kun kukaan ei voi tai uskalla puuttua hänen tekemisiinsä.

    Työni sentään hoidan pomoni mielestä hyvin, aikamoinen ihme kaiken tuon sonnan joukossa… Pomolla on myös oma ”entourage” töissä, joka koostuu vanhemmista työntekijöistä, jotka eivät uskalla poiketa ruodusta. Siinä ne sitten ruotivat palasiksi työkaverien tekemisiä ja juoruavat kaikista tiedonmurusista, jotka käsiinsä saavat.

    Olen jos kauan sitten lakannut kertomasta yksityiselämästäni töissä, koska kyllästyin kuulemaan, mitä kaikkea teenkään ”väärin”. Tämäkään ei oikein pomolleni sovi, vaan nyt olen sitten ”sulkeutunut”, vaikka ihan itse hän on tilanteen aiheuttanut. Muutamien työkaverien kanssa sentään voi puhua joistakin omistakin asioista ilman, että tulee tuomituksi ja haukutuksi. Onneksi työn ulkopuolella minulla on kavereita ja muuta elämää, joille onnen aiheetkin voi kertoa ilman pelkoa lyttäämisestä.

  • Vierailija

    Tuosta miesasioiden kätkemisestä kavereilta – itse tein jokin aikaa sitten periaatepäätöksen olla puhumatta mitään eräistä henkilökohtaisista asioistani, mm. miesasioistani, tiettyjen kavereiden kanssa. Syynä ei suinkaan ollut halu salailla ja peitellä, vaan se, että nämä kaverini näkivät oikeudekseen laverrella avoimesti minun asiani eteenpäin omille poikaystävilleen – siitäkin huolimatta, että minä pyysin heitä olemaan tekemättä niin. Tuntui sen verran loukkaavalta, että päätin, etten jatkossa halua jakaa tiettyjä asioita heidän kanssaan. Siinähän sitten miettivät, mitä tuli tehtyä.

  • empyreum

    Olipa mielenkiintoinen kirjoitus! Jäin pohtimaan aihetta vähän pidemmäksikin aikaa. Viikonloppuna kävi nimittäin niin, että olin poikaystäväni eräässä isossa (kilpailu)harrastustapahtumassa. Kun itse putosin tuosta kilpailusta, minut pudottanut henkilö repesi aivan suunnattomaan riemuun ja itse olin hieman tyrmistyneenä, että olisi edes odottanut poistumistani paikalta. Tuli kiusaantunut olo kaiken sen muun harmituksen päälle. Sitten poikaystäväni voitti tuon kilpailun ja mielestäni hänen reaktionsa pitkän kaksintaistelun jälkeen oli oikea – hän kätteli vastustajaa ja sanoi minulle että juhlitaan hetken päästä. Ei ole mitään mieltä pahentaa toisen oloa. Ilon pitää olla muutakin kuin oman egon pönkittämistä muiden kustannuksella. Ehkä juuri kilpailutilanteissa punnitaan ihmisen todellinen luonto?

    Toisekseen mietin sitä, miksi itse niin usein kätken ilot. Tulin siihen lopputulokseen, että elämänpiirissäni ei ole kumppania ja perhettä lukuunottamatta ketään sellaista, joka osaisi edes auttavasti yhtyä ilooni. Jotenkin sellainen lakoninen ”jaahas” silloin kun iloitsen vaikkapa uudesta työpaikasta tuottaa vain pahan mielen. Tällaisille ankeuttajille muiden ilot tuntuvat olevan jotain mikä on heiltä itseltään pois. Itse yritän ajatella asian niin, että muiden ilot on myös mun iloja. Ei siksi, että niistä pääsisin konkreettisesti hyötymään, vaan siksi, että se positiivinen energia ruokkii omaa elämänenergiaani. Vähän hippiä, mutta kun arkielämässä kohtaa riittävän usein energiavampyyreita, yrittää sitä keskittyä niihin positiivisiin puoliin entistä hanakammin.

  • Joo on kyllä ihan kummallinen ajattelutapa! Kyllä mun mielestä pitää iloita aina kun siihen on mahdollisuus. Se tarttuu :)

  • Osku

    Moro! Hyvä kirjoitus! Nykyihmisen on vaikea tajuta miten ihmiset ennen aikaan uskoivat ja elivät. Ennen oli uskomus, että onnen määrä oli vakio kaikkien kesken, jos sitä oli itsellä vähän, saattoi naapurilla olla osansa pelissä. Sanonta on ajalta, jolloin uskottiin että tietyillä riiteillä voitiin saada lisää onnea ”varastamalla” sitä muilta itselleen ja talouskunnalleen. Eli omaa onnea ei kannattanut paljastaa muille. Taikauskoista meininkiä ihmettelee nykykansa, mutta siihen aikaan se oli totista totta.

  • On muuten Eino Leinon runo, ei sanonta, vaikka sitä sanontana usein lainataankin.

Related posts