154 kommenttia

• 

  Emmi-Liia

  - 28.5.2014 10:07

  Mä olen ihan samanlainen. Itken todella herkästi. Olen kuitenkin samaa mieltä, että se on enemmän hyvä kuin huono juttu. Jalkapäivät on mullekin yhtä tuskaa, koska mulla on koko elämäni ollut aika kapeat ja heikot jalat. Reilussa vuodessa tulostakin on tullut, mutta ei se varsinaisesti kivaa hommaa ole. Ei taideta käydä samalla salilla? Muuten voitais mennä joskus itkemään sinne yhdessä :) Tsemppiä!

  Vastaa
• 

  Hosuli

  - 28.5.2014 10:10

  Musta itku on melkein aina parempi reaktio kuin suuttuminen. Itkevää voi lohduttaa, vihaista ei oikein. Itkevä ei yleensä yritä loukata toista, ellei kyse sitten ole krokotiilinkyyneleistä. Jostain syystä vaan vaikuttaa siltä, että moni suosii mieluummin vihaa kuin surua (vaikka pohjimmiltaan viha on usein surua). Ehkä. :)

  Joka tapauksesssa itkeminen on täysin ok. Monesti pienen kyynelehtimisen jälkeen vähän helpottaa, ja hetken kuluttua mieli on astetta raikkaampi.

  Vastaa
• 

  Tuulikp

  - 28.5.2014 10:14

  Liikunta-alalla työskentelevänä itse kannustan aina liikkumaan omalle keholle sopivalla tavalla. Olen hieman hihhuli ja uskon, että lihaksia voi vahvistaa niin, että treenin päätteeksi kokee olonsa itsevarmaksi ja hyväksi. Itkeäkin saa ja joskus treeni voi sattua, mutta kehitystahti tulisi olla sitä luokkaa, että into liikkumiseen säilyy :) Tsemppiä treeneihisi ja usko lihaksiisi! :)

  Vastaa
• 

  Tiiaanna

  - 28.5.2014 10:23

  Kuulostaa tutulta, itse olen samanlainen herkkis. Nuorempana koin itkun häpeälliseksi samanlaisen huomauttelun takia, ikuisuuteen itkua ei kuitenkaan koskaan pystynyt pidättämään. Eikä pysty vieläkään, mutta nykyään suhtaudun siihen positiivisemmin :)

  Tajusin muuten, että taisin nähdä sinut ohimennen Say Lou Loun keikalla ja käytiin muutaman kerran samalla balettitunnilla torstaisin. Piti kysäistä, että olitko varmasti keikalla, mutta ei osuttu enää samaan aikaan tunneille. Ehkä törmätään vielä jossain kesän aikana tai viimeistään syksyllä Footlightilla! Tai jos kakkuseura kelpaa milloin tahansa, niin laita ihmeessä viestiä ;D

  Vastaa
• 

  JoYlimys

  - 28.5.2014 10:25

  Itken kanssa tosi herkästi, mutta jotenkin olen kanssa oppinut olemaan välittämättä muiden reaktioista. Pikkuveljellä on vaikeampaa, hän on vielä herkempi kuin minä – ja miehille itkeminen tuntuu olevan lähes kielletty asia. Herkkyys on hieno asia, eikä sitä saisi piilotella oli sitten mies tai nainen :)

  Vastaa
• 

  medde

  - 28.5.2014 10:27

  Täällä kans yksi itkijä ilmottautuu! Mä itken kans ihan melkein mitä vain, iloa, surua, pettymystä, säikähdystä, kaikki käy :) Toissapäivänä esim. kyynelehdin pojan ensimmäisissä kevätjuhlissa enkä yllättyisi yhtään, jos joskus huomaisin myös itkeväni kovan treenin jälkeen. Musta tuliskin hyvä semmonen itkijänainen kaikkiin tilaisuuksiin joissa ”kuuluu” itkeä :D

  Kaikkein kauhein vastareaktio mun itkulle on ollut, kun keskenmenon jälkeen naistenpolilla joku sairaalatyöntekijä tokaisi mulle, että No niin, lopetahan se itkeminen kun se ei tähän nyt auta. Kyllä se mua vaan omalla tavalla auttoi tuossa tilanteessa.

  Vastaa
• 

  SuviAnni

  - 28.5.2014 10:34

  Kiitos, kun jaoit tämän tarinan! En tiedä voisiko sanoa, että on virkistävää lukea tällaistakin treenaamisesta, mutta vertaistukea ainakin. Monissa blogeissa ja lehdissä kun enimmäkseen vai hehkutetaan sitä urheilun suurta hurmaa ja koukuttavuutta, jota itse en varsinaisesti ole kokenut. Ja kyllä, lajeja on kokeiltu. Liikunta on mielestäni ihan kivaa ja voi olla jossain määrin palkitsevaakin, mutta ei kyllä koukuta ja jää todellakin sinne ihan kivan asteelle.

  Itsekin olen hieman itkupilli, etenkin turhaantuminen ja väsymys saavat herkästi tipan linssiin. Kerranpa pilateksessa sain tosissani nieleskellä kyyneliä, kun koko tunti oltiin tehty minulle melko haastavia liikkeitä ja yhdestä pystyin hädin tuskin yksinkertaisimpaan muotoon. Kireät takareidet ja heikohkot vatsalihakset eivät ole hyvä yhdistelmä… Eikä siinä tilanteessa lohduta sitten yhtään tieto siitä, että treenaamalla tilanne paranee! Lihaskuntotunnilla on myöskin tullut kyyneleitä, kun isojen jalkalihasten treenaamisen jälkeen kiertoharjoittelussa hartialiike sai näön sumenemään ja meinasin pyörtyä. Vähän hassu oli se tilanne kyllä, ei varsinaisesti ollut mitään syytä itkeä, pettymystä ja turhautumista kai :D

  Että tsemppiä täältä ja onnea treeneille jatkossa!

  Vastaa
• 

  iisis

  - 28.5.2014 10:41

  Viimeksi purskahdin itkuun sunnuntain lenkillä, kun tahmeasti kulkenut juoksu otti tosi pahasti voimille. Oli pakko vaihtaa kävelyyn pieneksi hetkeksi ja samantien itku ryöpsähti silmiin täysin tahtomatta. Samanlaisesti on käynyt myös laskettelurinteessä, jossa raskaat keliolosuhteet ja päivän laskut olivat vieneet mehut ja oli pysähdyttävä monennen kerran yhden mäen aikana. Itku tuli ihan puskista yllättäen ja hetki meni itseään keräillessä. Näihin molempiin tiedän liittyvän myös omien odotusten; urheilu on yksi vahvuuksistani, joten odotan pärjääväni siinä aina hyvin. Fyysinen rasitus melko äärimmilleen tosiaan tuntuu aiheuttavan tuollaisia tahdottomia itkureaktioita, mutta onneksi ne eivät menoa haittaa, kunhan saa pienen hetken keräillä itseään :) Tsemppiä salille, kyllä se siitä vielä vähemmän tuskaiseksi muuttuu.

  Vastaa
• 

  polkadotsjonna

  - 28.5.2014 10:41

  Purskahdin itkuun eilen kesken lenkin. Ekat viisi kilsaa pidättelin kyyneleitä, kunnes luovutin ja istuin penkille itkemään. Viiden minuutin päästä helpotti. Sillä hetkellä oli vain jostain syystä pakko itkeä.

  Vastaa
• 

  sinisini

  - 28.5.2014 10:44

  Tavallaan jotenkin söpö tarina! Siis kuntosaliosuus. Sen sijaan tuntui kamalan surulliselta lukea, minkälaisen vastaanoton lapsen kyyneleet välillä saavat. Toivon hartaasti, että nykyään ymmärrettäisiin jo paremmin. Että itkun syyn ei tarvitse aina olla näkyvä eikä sen tarvitse olla jotenkin järkevä.

  Itselläni eivät ole kyyneleet juuri koskaan kovin herkässä. Joskus nuorena en tainnut itkeä koskaan, en mistään, ja jälkikäteen olen tajunnut sen johtuneen masennuksesta, joka on tavallaan lamauttanut kyynelkanavat. (Varmaan jollain toisella masennus voi tietysti vaikuttaa päinvastoinkin.) Enpä minä silloin ikinä hymyillytkään.

  Myöhemmin, kun keho ja mieli ovat löytäneet paremman tasapainon, olen sentään oppinut itkemään. Ja varsinkin hymyilemään ja nauramaan. Olen jopa saanut kuulla joskus, että minun nauruni tuntuu aina tarttuvalta ja aidolta, ja se on ehkä suurin kohteliaisuus, jonka olen kuullut. Mutta vaikka itkeminen ei enää nykyään ole mahdotonta, kyyneleet eivät kyllä edelleenkään tulvi tiuhaan, ellei ehkä tuulisella säällä. ;)

  Toiset itkevät herkemmin kuin toiset ja se voi olla osin jokin luontainen temperamenttikysymys, osin ehkä opittua, osin ihan kyynelkanaviin liittyvää, (kai siinäkin voi olla eroja?). Osa itkijöistä tuntee ehkä vahvemmin kuin jotkut niistä, joiden kyyneleet eivät juuri koskaan virtaa. Mutta ei se aina niin mene. Vaikka en itse itke herkästi, tunnen ja koen silti voimakkaasti, niin iloa kuin suruakin, ja mielestäni myös käsittelen kaikkia tunteita melko hyvin. Koen suurimmat tunteeni yleensä ollessani yksin, saadessani rauhassa ajatella sitä surua tai sitä iloa, joka minuun vaikuttaa. Joskus ne tunteet valtaavat koko kehon ja saavat aikaan epätodellisen olon. Tuntuu välillä vähän pahalta, jos joku kovin selkeästi tunteensa näyttävä ilmaisee pitävänsä vähemmän kyynelehtiviä tunteettomampina. Minulle ei ole vain luontevaa näyttää varsinkaan surun tunteitani yhtä selkeästi, se ei vain tapahdu. Ei kyyneleet tai muut voimakkaat reaktiot vain tule minulta luontevasti.

  Joskus minua hämmentää jonkun toisen kyyneleet – ei siksi että paheksuisin niitä, mutta en vain aina tiedä, miten reagoida. Tai tarvitseeko reagoida. Mutta minusta on ihan ok, että on niitä, jotka kyynelehtivät usein. En koe, että sellaiset ihmiset ovat liian herkkiä tai jotenkin noloja tai että heidän pitäisi hillitä tunteensa.

  Nyt elämässäni on tapahtunut suuri muutos, olen saanut tietää omasta raskaudestani. Tämä uutinen on vuodattanut kyyneleen jos toisenkin, mutta ei vielä yhtäkään minulta. Välillä tuntuu hassulta, miten voimakkaasti ystävät ja sukulaiset saattavat reagoida, mutta se on ihan kivaa. En kuitenkaan oikein usko, että minä tuntisin tästä asiasta vähemmän iloa kuin läheiseni. :)

  Minusta meidän kaikkien pitäisi tässäkin asiassa ymmärtää toisiamme paremmin. Kaikkea toisen käytöstä ei voi tulkita omasta käytöksestä nähden. Vaikka itse kokisi kyyneleet ja voimakkaat tunteet yhteneviksi, ei voi sen perusteella päätellä, miten vähän tai paljon tuntee joku joka ei itke. Ja vaikka kokisi kyyneleet jotenkin ylimääräisiksi ja turhiksi, ei kaikkea toisen itkua voi pistää yliherkkyyden tai vaikka huomionhakuisuuden piikkiin. (Eikä varsinkaan pitäisi sanoa, että ”No niin, lopetahan se itkeminen kun se ei tähän nyt auta”, niin kuin meddelle on sanottu!) Varsinkaan aikuisten ei pitäisi tulkita lapsia johonkin normeihin verraten ja antaa leimoja yliherkistä tai tunteettomista. Me ihmiset nyt vaan ollaan luonnostaan monenlaisia.

  Vastaa
• 

  Laals

  - 28.5.2014 10:44

  Itse olen myös superherkkä, mutta mulla taitaa olla vielä työstö ja oman herkkyyden hyväksymisvaihe meneillään. Itken kyllä siis mitä omituisimmissa tilanteissa, mutta tunnen itkustani edelleen aika ajoin syyllisyyttä ja häpeää, että minun ei pitäisi reagoida niin. Tosin olen myös mennyt eteenpäin tässä oman herkkyyden hyväksymisessä. Itsekin reagoin melkeinpä mihin tahansa voimakkaaseen tunteeseen itkulla. Itken usein myös elokuvissa, kaikki disney elokuvat saa mut itkemään. Itken kaikissa kevätjuhlissa. (Olen lastentarhanopettaja) ja joulujuhlissakin. Useasti itku tulee myös julkisilla paikoilla, mutta tällöin osaan olla välittämättä mitä muut ajattelee. Useasti jos itkee metrossa tai bussissa, niin ihmiset välttelevät lähellesi istumista. Sen olen huomannut :) mutta mulla on siis ollut tänä vuonna menossa projekti käännä herkkyys ei ole paha asia, käännä see vahvuudeksesi. :)

  Vastaa
• 

  iidaester

  - 28.5.2014 10:46

  Olen vuosikausia ollut itkupilli, joskin itkeskelyni on viime vuosina vähentynyt ihan itsestään. Minua helpotti suuresti, kun eräs vanhempi ja edelleen paljon itkevä sukulaiseni kerran sanoi, että monet luulevat itkemisen olevan tarkoituksellista manipulointia. Tajusin silloin, miksi usein häpeilin itkuani. Totuushan on se, että mieluiten en konfliktitilanteissa itkisi, koska koen sen vähentävän uskottavuuttani. Kun muut vielä tulkitsevat itkuni yritykseksi tavoitella säälipisteitä, on lähes mahdotonta yrittää selvitellä tilannetta. Aina yritän sanoa, että mä vaan helposti itken, ja että herkistely kunniaan.

  Vastaa
• 

  sinisini

  - 28.5.2014 10:50

  Itku on ihan ok reaktio, jos sellainen on kerran tullakseen. Mutta toisaalta ainoa itkun vaihtoehto ei kyllä ole tuo viha, vaan myös ihan vain se, että ei itke. Kuten tuolla alempana erillisessä kommentissa kirjoitin, se että ei itke ei tarkoita sitä että ei tunne surua (tai iloa). Ehkä tämän sinun vertauksesi voisi ymmärtää niin, että suru on parempi reaktio kuin suuttuminen?

  Kumpikaan nuista tunteista ei muuten välttämättä näy käytöksessä millään tavalla, tai sitten voi näkyä hyvinkin voimakkaasti. Sekä viha että suru voi kyynelten tai kiukunpuuskan myötä näyttää joskus joidenkin kohdalla jopa suuremmalta kuin mitä itkijä tai raivoaja itse kokee, (mikä sitten saattaa saada ulkopuolisen reagoimaan siihen epätoivotulla tavalla). Ulkoinen käytös ei koskaan ole suora sisäisten tunteiden mittari. Ihmiset vain reagoivat tunteisiinsa eri tavoilla.

  Siitä en ole kyllä varma, onko suru/itku aina parempi reaktio kuin viha. Ehkä se riippuu tilanteesta?

  Vastaa
• 

  Riinanen

  - 28.5.2014 10:52

  Itkijä ilmoittautuu! Itku on itselleni asia, jota en vaan voi kontrolloida. Usein pitää hokea itselle, että nyt et kyllä ala itkemään. Itken huomattavasti helpommin kuin kukaan ystävistäni. Asetun helposti toisten ihmisten asemaan ja ajattelen aina miltä jokin tuntuisi itsestä. Toisaalta itkin myös Koko Suomi leipoo –finaalijaksossa, kun kilpailijat kantoivat viimeiset leipomuksensa tuomareille. Tällöin jo nauroin omille tunteilleni! :D Muuten olen melko sinut itkemiseni kanssa, vaikka sitä aina yritän peitellä, MUTTA! Itken kun olen vihainen ja se vie uskottavuuden kyllä aina. Olen esimerkiksi nyyhkyttänyt entisessä työssäni esimiehelleni, kun olin hieman suuttuneena ja turhautuneena menossa pyytämään apua suureen työtaakkaani. Huoh! 

  Vastaa
• 

  Mimmanz

  - 28.5.2014 10:55

  Tosi hauska sattuma! Mulla oli sunnuntaina eka jalkatreeni personal trainerini kanssa ja meinasin silloin purskahtaa itkuun juurikin tuossa smith-kyykyssä, joka oli myös vasta ensimmäinen liike koko treenissä :D Taisi tosin olla niitä viimeisä sarjoja… En kyllä purskahtanut itkemään, mutta todella lähellä oli. Eli ilmeisesti itkeskely rankan treenin lomassa ei olekaan niin harvinaista :) Itselläni on kuntosalitaustaa useammalta vuodelta, mutta en koskaan ollut treenannut noin kovaa kuin pt:n kanssa. Reidet on muuten vieläkin aivan järkyttävän kipeät :)

  Vastaa
• 

  Rouseliini

  - 28.5.2014 11:03

  Ihana postaus!

  Täällä kanssa yksi itkijä. Nyyhkyleffat itkettää, musiikki itkettää, elämä itkettää. Olisin varmaan itkenyt tuossa tilanteessa kanssa. Itse en ole vielä sinut asian kanssa. Välillä hävettää itkeä poikaystävän nähden, vaikka ollaan oltu 3 vuotta yhdessä!

  Itkin autokoulussakin, kun yritin lähteä ruudusta. Ei millään onnistunut. Auto vaan sammu ja sammu. Käsijarru oli jäänyt päälle. No se turhautuminen purkautui itkuna.

  Vastaa
• 

  Laura T.

  - 28.5.2014 11:03

  Itkuiita täällä hei.

  Lapsesta asti, ilossa ja surussa. Äitini juuri muisteli, kuinka ajatteli jo pienenä minun olevan sukua Karjalan itkijänaisille, sillä kyynelehdin ihan tuntemattomien surun edessä.

  Ollessamme Kreikassa lomalla (olin tuolloin ehkä 4-vuotias), matka uimarannalle kulki reittiä, jonka varrella seisoi ikonostaasi. Muistoalttari oli pystytetty tiensivuun muistoksi menehtyneelle nuorukaiselle, ja ensimmäisestä päivästä lähtien purskahdin lohduttomaan huutoitkuun joka_ikinen_kerta kun kävelimme paikan ohi. Loppuviikosta vanhempani keksivät toisen reitin rannalle.

  Herkkyys on vahvuutta.

  Vastaa
• 

  ebe

  - 28.5.2014 11:07

  Minäkin olen melko herkkä ihminen, vaikka moni kuulemma olettaa olemuksei perusteella ihan päinvastaista! Osaan kyllä hyvin peittää tai nielaista itkuni, kai se johtuu siitä. Mitä nyt äkkiseltään tulee herkimpiä itkuja mieleen, niin vahingossa tönäisin kuoharilasin pöydältä, kun en huomannut että kaveri oli sen viereeni laittanut. Säikähdys aiheutti itkun ja halipulan. Toiseksi, mitä muistellessakin alkaa surettamaan oli, kun exäni yritti vanhempieni luona nukkua sohvalla päiväunia ja pikkusiskoni (8v.) vähän siinä häntä kiusasi ja miehellä ärsytti. Lopulta siskoni kyllästyi touhuun ja haki sitten koulussa itse leipomiaan pullia ja meni rapistelemaan pussia exäni viereen. Tämä kuitenkin ärähti puoliunissaan ennen kuin siskoni ehti mitään sanoakaan ja tyttö lähti pois. Hän ei itse edes näyttänyt olevan harmissaan tai pahasti hämmentynyt, mutta minulla pääsi itku ja piti mennä pientä sylittelemään. Sai muuten exä kuulla herättyään kuinka typerä oli! :D vaikka olen näinkin herkkä, suuttuessani olen ihan eri maata, siinä tanner jyrisee ja aitaa kaatuu :D

  Vastaa
• 

  Sminka

  - 28.5.2014 11:17

  Minä olen myös erittäin herkkä itkemään. Juurikin ahdistus, viha, suru, väsymys ja toisaalta myös todella sisuskaluissa tuntuva ilo ja ihan vain hervoton naurukin saa kyyneleet silmiin. Muualla en itkemistä niin arastele, mutta juuri töissä vihaisena pomolle olisin halunnut olla itkemättä, mutta ei sille mitään vain voi, kun se tulee täysin itsestään suurten tuntemuksien mukana.

  Vastaa
• 

  Vierailija

  - 28.5.2014 11:39

  Hei, Itkijä täälläkin, olen kokoikäni kans ollut itkuiita ja lähes aina saanut negatiivista palautetta itkusta :( ja minun on erityisen vaikea kokea herkkyyttä vahvuudeksi. On hankalaa olla omaitsensä, kun tietää mitkä ympäröivät ihmiset ajattelevat selaisesta varsinkin isäni. Tämän takia tunnen olevani hieman hukassa itseni kanssa ja yritänkin tietoisesta ajatella, ettei kaikki ajattele sanoin kuin jotku lähipiiristä… Jospa tämä tästä maiseman vaihdoksen ja lopullisen napanuoran katkaisun jälkeen helpottaisi :)

  Vastaa
• 

  FFFifi

  - 28.5.2014 11:45

  Mä jäin miettimään, että miksi ton treenin on oltava noin rankkaa? Ok, jos se on sun oma toive, mutta jos se on vaan PT:n näkemys, niin teidän kannattaa keskustella ja sun täsmentää toiveesi ja tavoitteesi. Kehittyä voi ilmankin, että harjoitus on älyttömän rankka ja tuntuu tosi pahalta. Ja vaikka rankoista treeneistä tykkäisikin, niitä ei voi tehdä joka kerta.

  Jos treenit kauhistuttaa ja salille meneminen tuntuu vastenmieliseltä, voi miettiä haluaako ylipäätään jatkaa sitä lajia. Liikkuminen voi olla oikein kivaakin :)

  Vastaa
• 

  kata_eric

  - 28.5.2014 11:51

   http://www.radiohelsinki.fi/podcast/48873/vaiheessa-ohjelmassa-aiheena-erityisherkkyys-26-3-2014/

  Kannattaa kuunnella tää radio helsingin puolen tunnin ohjelma erityisherkkyydestä. Meitä on yllättävän paljon. Kaikki mitä tuossa ohjelmassa puhuttiin oli suoraan kuin mun elämästä!

  Mullakin on varsinkin äiti aina ollut vihainen itkemisestä, vielä aikuisiälläkin. En ole koskaan osannut reagoida riitatilanteissa suuttumalla ja huutamalla, vaan alan aina itkemään. Äiti on sanonut että ”toi sun itkemisesi ei voi enää olla normaalia” :D miksi ihmeessä se ei voi olla vaan mun tapa käsitellä tunteita?

   

  Vastaa
• 

  MS

  - 28.5.2014 11:54

  Itse olen niin (itku)herkkis, että tuntuu että olisin kroonisesti raskaana – sitä koskaan olematta :-)

  Muutaman kasvattavan elämänkokemuksen myötä olen tullut sujuiksi herkkyyteni kanssa, ja näytän tunteeni usein helposti. Koen, että joka tilanteessa voi oikeasti itkettää – ennen se oli minulla lähinnä surua, pettymystä ja väsymystä varten. Nykyään onnen kyyneleet ovat vain lisääntyneet: saatan kyynelehtiä, jos bussissa on iloisia ja kohteliaita ihmisiä, jotka luovat sinne lämpimän tunnelman. Saatan kyynelehtiä myös, jos koen mukavaa palvelua kaupan kassalla tai juustotiskillä, tai kun joku päästää minut hymyillen edelle jonossa; kun näen tuntemattomien iloitsevan nähdessään kadulla, kun tuulenvire pyyhkii kasvoja pyöräillessä kesäauringossa, kun koirat kirmaavat pitkin koirapuistoa villinä ja vapaana. Yhteneväistä näille hetkille on yleensä itsellä läsnäolo (oma tai muiden), toisten ihmisten arvostus ja aito kohtaaminen, luonnon tai hetken kauneus. Ei siinä kai sen kummempaa tarvita :-)

  Usein se hymy tulee sieltä kyynelten läpi, ja koen sen jotenkin voimaannuttavana hetkenä. Ehkä se näyttää muillekin, että on ihan suotavaa tuntea ja olla mitä juuri siinä hetkessä onkin. Vastapainona tähän koen myös ymmärtäväni muiden reagointia paremmin; osaan ottaa hyvin itkevät ihmiset, enkä ahdistu heistä – enkä ihmettele jos joku toinen ei ”selkeässä tapauksessa” itkekään, ehkä hän itkee joskus muulloin tai ei ollenkaan (kuten joku ylempänä kirjoittikin hyvin: ”Ulkoinen käytös ei koskaan ole suora sisäisten tunteiden mittari.”). Itsekin koin tässä hetki sitten eräässä ns. selvässä itkutilanteessa läheiseni menehtyessä, että en sitten ollutkaan niin hysteerinen itkijä mitä olisin kuvitellut, vaan koin jonkinlaista rauhaa ja vahvuutta muiden itkijöiden keskellä. Joskus se voi siis toimia näinkin, se herkkyys.

  Yhtä kaikki, olen oppinut hyväksymään ja ennen kaikkea NAUTTIMAAN tavastani olla läsnä ja herkkä ja tunteva ihminen – kaikista ei ole siihen, mutta itse haluan olla juuri tällainen. :-)

  Vastaa
• 

  Amaliadora

  - 28.5.2014 11:58

  Hei Jenni, olen pidemmän aikaa lukenut blogiasi ja tunnistan itsessäni samoja piirteitä kuin sinussa… etenkin tuon herkkyyden osalta. Jokin aika sitten ylen aamu-tv:ssä keskusteltiin aiheesta ”erityisherkät ihmiset” – keskustelu pysäytti kesken aamutoimien, kuulosti kuin olisivat puhuneet minusta. Kävin lukemassa aiheesta netissä ja tein herkkyystestin: ylitin kriteerirajat kirkkaasti. Tieto erityisherkkyydestäni ei sinänsä ole muuttanut mitään, olen lähes aina tajunnut olevani reaktioiltani ”normista poikkeava”. Mutta on kamalan paljon kivempaa olla ja elää, kun tietää että meitä on muitakin ja sille on selitys. Tuolta voi lukea lisää, ja sivun lopussa on linkit testiin: http://erityisherkat.wix.com/erityisherkat#!erityisherkkyys/cjme ps. Herkkyys on todellakin hyve ja tekee elämästä monin paikoin rikkaampaa!

  Vastaa
• 

  Riinanen

  - 28.5.2014 12:17

  Jäin nyt oikein miettimään asiaa ja oli pakko vielä kommentoida. Itku on jollain tavalla kiellettyä ja se yritetään saada loppumaan mahdollisimman nopeasti. Lohduttaminen ”Shhh, älä itke, kaikki hyvin” tähtää itkun loppumiseen. Koulussa puolestaan opetettiin lohduttamaan tyyliin susta tuntuu varmaan tosi pahalta ja itkeminen on ihan ok tässä tilanteessa. Tällainen ajatus oli jotenkin ihan uusi, itsellä ainakin oli (ja on) niin tiukassa se, että itkua pitää pidättää tai pyrkiä lopettamaan se nopeasti. 

  Vastaa
• 

  omenaomena

  - 28.5.2014 12:20

  Voi apua! Juuri eilen luin erityisherkkyydestä, ja luulen olevani sellainen. Vähän aikaa sitten jouduin tilanteeseen jossa vanhus kaatui pahasti, ja muut auttajat olivat ihan rauhallisia ja mää vaan itkin kun luulin että se vanhus kuolee.. (Mun ei ehkä olis kannattanut olla se joka soittaa ambulanssia..) Myös muuten itken ja liikutun tosi helposti. Oon viime aikoina ollut vähän huolissani siitä että voiko musta mitään tulla, kun oon niin herkkä. Mun kumppani vaan lohdutti ja sanoi että pitää musta just sen herkkyyden takia, ja kun oon niin empaattinen. Mutta oli kyllä niin ajankohtainen mulle tää kirjotus, kiitos Jenni!! Ja kiva lukea että on muitakin herkkiä.

  Vastaa
• 

  Tiikerityttö

  - 28.5.2014 12:33

  Minä olin taas lapsena sellainen, etten juuri itkenyt millekkään ja joskus sattui itkettämään (isoisän hautajaiset nyt esimerkkinä), pinnistelin viimeiseen asti, etten itkisi…

  Nyt aikuistuttuani olen alkanut itkeä myös liikutuksesta ja esimerkiksi elokuvia katsellessa, mitä ei kumpaakaan tapahtunut aikaisemmin. Itken myös stressistä ja aika lailla kaikista vähänkään tunnekuohua herättävistä asioista.

  Tämä kirjoitus tuli sinäänsä hyvään saumaan, että pohdin näitä asioita juuri eilen. Aloitin uudessa työpaikassa vähän aikaa sitten ja eilen tein muutamia mokia töissä, jonka seurauksena työkaverini olivat minua kohtaan todella töykeitä. Työssäni on jatkuvasti kauhea kiire ja stressi läsnä ja minusta tuntui muutenkin kohtuuttomalta, että todella iso vastuu oli jätetty yksin minun hoidettavakseni. Olen muutenkin tuntenut itseni todella ulkopuoliseksi läheisessä työporukassa ja kokenut turhautumista siitä, että aina on jotenkin ulkopuolinen olo. Siinä sitten loppuillan noin neljän viimeisen tunnin aikana purin huulta yhteen ja pidättelin itkua viimeiseen asti. Romahdin vasta autossa, kun avopuolisoni tuli hakemaan minua töistä ja jätti auton parkkiin, kun kävi yksin kaupassa ja jäin autoon odottamaan. Itkin sitten yksin autossa ja yritin koota itseäni niin, että olisin taas skarppina poikaystäväni palatessa.

  Ja kaiken tämän vuodatin siksi, että nyt vapaapäivänäkin ajattelen asiaa koko ajan ja tulin tänne hakemaan muuta ajateltavaa. Mutta ehkä näin oli parempi, että tunnustan myös olevani itkupilli ja ehkä joskus opin, ettei siinä ole mitään hävettävää :)

  Aurinkoa kevääseesi, Jenni! Blogisi on oikea päivän piriste ja varsinkin nämä ajatuksia herättävät postaukset osuvat aina juuri oikeaan kohtaan.

  Vastaa
• 

  MÄ

  - 28.5.2014 12:47

  Siis ei vitsi miten mä voin samaistua tähän kirjoitukseen, tuntuu kuin olisin itse kirjottanut sen jokaista sanaa myöten. Olen vastikään ottanut itselleni myös personal trainerin ja eilen koin tismalleen samat fiilikset oman PT:ni kanssa jalkapäivätreenissä smithissä ja askelkyykkyjä tehdessä. Okei, ihan ei itku tullut koska en kehdannut (itse häpeän vieläkin itkua julkisilla paikoilla), mutta sai siinä nieleskellä niitä kyyneliä. Viimeiset askelkyykyt meni niin, että kolautin polvet täysiä lattiaan, sillä jalkani eivät enää kannatelleet. Smithiä sen sijaan tein ensimmäistä kertaa ja heti 5kg extrapainot ja en osannut luottaa laitteeseen yhtään enkä uskaltanut mennä ihan alas asti, PT:ni kuitenkin minut pakottaen menemään ja se pelotti ihan järjettömästi. Huoh, vihaan jalkapäiviä.

  Vastaa
• 

  tiinat

  - 28.5.2014 12:52

  Minä pillitän myös aivan liian usein kuin ”tahtoisin”. Harvemmin kyllä ilosta paitsi jos siihen liittyy jokin pitkä, päättynyt odotus, joku vaikeuksien kautta voittoon -tyyppinen tarina tai superonnellinen loppu elokuvissa. Mutta pettymyksestä ja väsymyksestä itku tulee helposti, samoin jos asiaan jotenkin liittyy kuolema tai mitkä tahansa surulliset tarinat. Naistenlehdistä saan tipan linssiin liikuttavista elämäntarinoista, urheillessa turhautumisen ja kivun yhdistelmästä, iltaisin taas saatan kyyneleet silmissä kuvitella, mitä kävisi, jos joku läheinen kuolisi. Koitan varautua aina jollain suunnitelmalla (julkisiin) tilanteisiin, joissa luulen itkeväni, mutta eihän sekään jossain hautajaisissa toimi…Minulle myös viha ja suuttumus on ennen kaikkea pettymystä (esim. johonkin mitä joku on tehnyt tai mitä on tapahtunut) ja siihen reagoin itkemällä, en huutamalla. Vielä kun oppisi kontrolloimaan itseään niin, että osaisi suoraan sanoa tiukoissa tilanteissa tarvitsevansa kymmenen minuutin aikalisän ja menisi hetkeksi kokoamaan itsensä epämääräisen pillittämisen sijaan…no hyvä, että on tavoitteita! :D Tuolla joku oli aiemmin kommentoinut, mitä hänelle oli sanottu keskenmenon jälkeen itkiessään – ihan kauheaa! No ei varmaan suoraan auta, mutta milloin, jos ei tuolloin on sitten soveliasta itkeä?!

  Vastaa
• 

  viivik

  - 28.5.2014 13:24

  Täälläkin on yksi herkkis. Lapsena itku hävetti ja tuntui kielletyltä juurikin kuvailemallasi tavalla. Itkin herkästi esimerkiksi pienimmästäkin erimielisyydestä perheen sisällä, ja minulle tuli tunne, että itkeminen ei aina ollut suotavaa näissä tilanteissa. Että asioita täytyisi pystyä käsittelemään ilman välitöntä kyynelehtimistä.

  Itken edelleen tosi helposti, mutta nyt kun en asu enää kotona, en joudu kohtaamaan perheessä itkemistä juuri koskaan, ja muun itkemisen olen aika hyvin hyväksynyt. Kuntosalilla en juuri käy, joten siellä ei ole tullut itkua, mutta treeneissä muuten kyllä. Kerran esimerkiksi olin valmentamassa ja pääsin pitkästä aikaa itse kokeilemaan rakasta harrastustani enkä vain ohjaamaan muita. Muistot tulivat pintaan niin, että aloin kyynelehtiä valmennettavieni edessä. No, pikkujuttu.

  Vähän ikävämmältä tuntui, kun purskahdin kaksikin kertaa itkuun yliopistolla tehdessämme haastavaa ryhmätyötä, jossa olin vastuutehtävissä.

  Hiljattain olin kahden kaverini kanssa kahvilla, ja kuulin toisen ystäväni yhden lauseen vähän väärin. Tämä sai minut kuvittelemaan, että tälle läheiselle ystävälle on sattunut jotain kamalaa. Ehdin jo rullata mielessäni skenaarioita läheisten sairastumisista tai kuolemista tai ehkä erosta poikaystävän kanssa. Kun ystävä sitten muutaman sekunnin kuluttua korjasi väärinkäsitykseni, olin jo niin kuohuksissani kuvittelemastani erosta (ystävä ja poikaystävänsä ovat olleet vuosia yhdessä, ja ihailen suuresti heidän suhdettaan), että aloin itkeä aivan hallitsemattomasti – ja nauraa samalla.

  Ikäviä itkutilanteita sattuu nykyään vähemmän, kun olen hyväksynyt itkemisen osaksi luonnettani. Osaan suhtautua luontevasti, jos joku muu nyyhkii yllättäen, ja olen tottunut selittämään hämmentyneille kanssaihmisille, että itkuni ei tarkoita mitään vakavaa.

  Vastaa
• 

  Kiskis1

  - 28.5.2014 13:43

  Täällä myös yksi itkeskelijä. Tänään viimeksi vollotin tahtomattani pomon työhuoneessa, kun oli puhetta työnkuvani kehittymisestä ja mahdollisesta vakinaistamisesta.

  Varsinkin pettymyksissä (itseen tai ympäristöön) on itku lähellä ja erityisesti siihen tiettyyn aikaan kuukaudesta. Usein vain tekee mieli itkeä, ja silloin laitan usein jonkun nyyhkyleffan tai -biisin soimaan niin saa sitten ”luvan kanssa” kyynelehtiä niitä.

  Kiusallisinta kyyneleiden vuodatus on silloin, kun tapahtuu äitini nimeämän ns. ”tunnollisen syndrooman” oire, eli itku pakkaa aina kun pitäisi työterveyslääkärille/hoitajalle kertoa omaa oloaan että tämä kirjoittaisi sairaslomaa.. jotenkin on vain niin itkettävää myöntää että minäkin joskus olen kipeä. Tosin saikkua saa sitten aina, koska ”kun kerran itkeekin, niin kyllä olo on silloin varmasti tukala”. Vaikka se ei kyllä ole tarkoitukseni.

  Tsemppiä sinne salitreeniin! Itkeäkin saa, mutta kyllä se hymykin sieltä löytyy kun kehityksen pääset huomaamaan!

  Vastaa
• 

  Evita

  - 28.5.2014 13:55

  Täällä kanssa yksi herkkis :) Lapsena en itkenyt niin helposti kuin nyt. Saatan liikuttua ja kyynelehtiä ihan mistä vaan ja missä vaan ja siis salillakin, tosin en mistään fyysisestä jutusta. Pienet lapset ovat kyllä arka paikka, jos ne vaikka itkevät kaupassa, mulla meinaa tulla heti kyyneleet ja mietin, että mikä hätä niillä on…mutta jos omat lapset itkevät niin silloin olen kylmähermoinen enkä tunne mitään liikuttavaa vaan koitan olla mukana selvittämässä itkun syytä. Saatan tosin liikuttua katsoessan lapsiani ja sitten pyyhin kyyneleitä ja lapset ihmettelee, että mikä hätä äidillä :) Olen tosi herkkä ja kyynelehdin monesti katsoessani telkkaria, leffaa ja katsoessa lehdestä vaikka jotain ihanaa kuvaa, rasittavaa vaan olen koittanut opetella elämään sen kanssa. Jos joku kuolee esim lempisarjassani niin saatan itkeä valtoimenaan, mutta kun oma mummoni kuoli en itkenyt hänen hautajaisissaan vaikka yleensä hautajaismusiikki saa heti mut itkemään. En tiedä mistä toi sitten johtui vaikka mummo rakas ja läheinen olikin.

  Vastaa
• 

  Mary-Jane

  - 28.5.2014 13:55

  Täällä ilmoittautuu myös yksi kyynelehtijä! Olen myös ollut lapsesta saakka tällainen. Nyt olen parikymppisenä alkanut olemaan sinut asian kanssa. :) Julkisilla paikoilla tosin oon aika hyvin saanut kyyneliä ”pidäteltyä”, mut joskus oon bussissa vähän kyynelehtinyt rankan päivän jälkeen (ensimmäinen työharjoittelu kirvoitti muutamat kyyneleet bussissa, oli niin uutta kaikki) ja kerran romahdin kaupassa ihan täysin, kun tuli äidin kanssa kinaa.

  Pitkään myös häpesin muiden edessä itkemistä, mut ei kukaan koskaan ole reagoinut muuta kuin ystävällisesti ja lohduttamalla, niin sekin häpeä katosi. Tv-sarjat, leffat, kirjat, lehtijutut…oli sitten surullisia tai onnellisia, niin monesti tulee tippa linssiin, jos ei nyt ihan itkuksi ylly.

  Vastaa
• 

  Hosuli

  - 28.5.2014 15:09

  Juu, voi ymmärtää niinkin. :) Tarkoitin vain esimerkkinä, että epäreilulta tai ikävältä tuntuva tilanne johtaa toisilla surulliseen reaktioon, toisilla vihaiseen reaktioon (ja kolmansilla varmaan johonkin ihan muuhun). Sellaiset ihmiset, jotka reagoivat suuttumalla, ovat minun näkökulmastani usein vähän hankalia autettavia.

  Vastaa
• 

  Vierailija

  - 28.5.2014 15:24

  Siis mä oon niiiiiiin itkijä! Harvemmin surusta kyllä itken mut kiukusta ja väsymyksestä lähes aina. Ja kaikissa tilanteissa. Itken tenteissä jos en osaa vastata ja pyöräillessä yksin. Ja Gleetä katsoessa.

  Vastaa
• 

  Lorelai

  - 28.5.2014 15:39

  Ihana postaus!

  täällä myös yksi kaiken itkijä ilmoittautuu. Mä itken suuttuessani, liikuttuessani, nauraessani, mainoksissa, leffoissa, kun jääkiekkoilijat sanoo ”tää oli koko joukkueen voitto, laitoin vaan lavan jäähän ja silmät kiinni”, buffy vamppyyrintappajassa, kun Fintelligensin pojat laulaa äideilleen, jne., jne… Salilla en ole kyllä vielä itkenyt! Juoksulenkillä kylläkin.

  Vastaa
• 

  Aisha J

  - 28.5.2014 15:56

  Täällä helposti itkevä myös. :) Itku on minulle tapa käsitellä kaikenlaisia asioita, kestää surua, tuntea ilo ja onni ihan täysillä. Tänään tuli kyyneleet, kun bussissa näin suunnilleen ekaluokkalaisen pojan reppu selässä ja vähän hämmentyneen näköisenä. Poika oli niin suloinen, kun jännittyneenä odotti omaa pysäkkiään. Muistan hyvin, kuinka itse jännitin bussissa, etten vain aja pysäkin ohi. Siitä tietysti liikutuin :D

  Ikävä kyllä aikuiset eivät osaa aina reagoida lapsen tunteisiin rohkaisevasti. Niistä voi jäädä pahojakin arpia, vaikka ei aikuinen pahaa tarkoittaisikaan. :/

  Vastaa
• 

  miranen

  - 28.5.2014 15:58

  Moi, täällä kanssa yksi itkijä :) Oon aika vakkari sun lukijoissas ja nyt oli niin sydäntä lähellä aihe, että pakko osallistua. Mä oon sellane, että itken esim. tv-sarjoja katsellessani.Seurataan mieheni kanssa sydämen asialla sarjaa ja siinä kuoli yksi nais päähenkilö ja jo se kuinka tunnelatautunut jakso oli ja kuinka hyvin se oli tehty oli suru täyttä totta omalla kohdallani :D jos näin dramaattisesti voi sanoa. Vollotin lähes koko jakson. Erityisesti musiikki konsertit on mulle ”rankka” paikka. Koen live musiikin niin vahvasti, että saan pidätellä itkua. Samoin jos kuulen kun lapsikuoro tai mikä vaan liittyy lapsiin ja joihinkin heidän upeisiin hetkiin koen itkun olevan lähellä. Olen iän myötä oppinut hillitsemään itkua, mutta se on yllättävän rankkaa! Sanon itseäni myös kanssa-itkijäksi, koska jos joku ihminen jonka koen jollainlailla tärkeäksi ja itkee niin väkisin siinä tulee sympatia itkut. Koen joskus itkuni kiusalliseksi, mutta niinkuin mieheni kerran sanoi mulle: ”Se on yksi ominaisuus, miksi sua rakastan” . Varsinkin jos olen yhtään tavallista enemmän ahdistunut tulee itkuja ties mistä. Kaikki tunteet tulee kyynelkanavien läpi lopuksi. Lohdullista on, että äitini on samanlainen :D

  Vastaa
• 

  Johanna Lehtimäki

  - 28.5.2014 16:03

  Itkupilli ilmoittautuu! Itken oikeastaan minkä tahansa vähän suuremman tunteen vallatessa ja varsinkin onnesta. Esimerkiksi viikko sitten itkin onnesta kun ukkosti, koska se oli merkki oikeasta kesästä ja muutama viikko sitten, kun katsoin ystäväni lasten tekemää onnitteluvideota äidilleen. Itken myös elokuvia katsoessa ja musiikkia kuunnellessa. Kuuntelen musiikkia julkisilla paikoilla todella harvoin koska liikutun niin herkästi. Viime syksynä aloitin kauan haaveilemani vaatetusompelijan opinnot ja olin siitä niin onnellinen että purin hammasta lähes joka päivä ensimmäisen kukauden ajan, etten olisi purskahatanut itkuun. Mietin kauhuissani onko niin kestävää ripsiväriä tehty, että selviän heinäkuisista häistäni ilman suurta sotkua. Tulevat häät ja tuleva mieheni ovat tuottaneet tähänkin mennessä jo niin paljon onnen kyyneleitä. On ihanaa tuntea niin voimakkaasti varsinkin onnen tunteet, mutta vielä arastelen sen näyttämistä ihan julkisilla paikoilla.

  On muuten kivaa saada vähän vertaistukea urheilun aloitukseen. Itse olen pikkuhiljaa aloittamassa salitreeniä pitkän tauon jälkeen. Aika toivottomalta on tuntunut ekat kerrat kun sitä voimaa on niin vähän. On ollut myös ilo lukea balettijuttuja. Olen jahkaillut baletin aloittamista 15 vuotta, ja nyt vihdoin syksyllä aiomme mennä ystävieni kanssa alkeiskurssille. Sekään ei tule varmaan ihan helppoa olemaan :)

   

  Vastaa
• 

  Sofia__

  - 28.5.2014 16:42

  Yksi itkupilli täälläkin! Piirre on voimistunut vielä kovasti sen jäljeen, kun olen alkanut syömään e-pillereitä. Itkeä saa kyllä välillä niin hassuissa tilanteissa. Eniten se tympii sillon, kun on vihainen ja haluaisi vähän raivota. Itkiessä on vaikea raivota uskottavasti, kun ääni vaan sortuu!:D

  Vastaa
• 

  Vierailija

  - 28.5.2014 17:46

  Täällä kans yks itkijä. Olen koko ikäni ollut todella herkkä ja en vaan yksinkertaisesti voi sille mitään, että itku on silmässä helposti. Mä oon kyl kanssa tosi sinut itkemiseni kanssa, sitku itkettää, pitää itkeä. Jos jonkun mielestä se on noloa, siinäpä sitten on. Mun ”ongelma” vaan on, etten oikein pysty sitten lopettamaan. Vaikka itku alkaisi jostain positiivisesta, saatan puolen tunnin päästä itkeä siihen päälle vielä Afrikan lapset ja maailman pahuuden.

  Mitä salilla reagointiin tulee.. siellä musta kuoriutuu joku ihme uhoava ja kiroava sporttipirkko.. joskus mietin, että jos mun PT tuntis mut oikeassa elämässä, ei varmasti uskoisi samaksi ihmiseksi jota se valmentaa.

  Vastaa
• 

  Tuua

  - 28.5.2014 17:52

  No itkuhan tätä postausta lukiessa tuli :D – myötätunnosta ja samaistumisen ilosta!

  Vastaa
• 

  Töö

  - 28.5.2014 18:14

  Matematiikkaitkijä ilmoitautuu. Ensimmäinen paska muisto ala-asteelta on matematiikan kokeen sanalliset tehtävät. Opettaja luki ne liian nopeasti, ja tipuin kärryiltä ja aloin itkeä. Siitä eteenpäin koulu on ollut säännöllisesti sitä, että isäni ei halunnut antaa tukiopetusta, koska aloin pillittää heti kun en tajunnut jotain laskusuoritusta.

  Sitten tällä viikolla, 26-vuotiaana, pomoni yritti selittää minulle jotain katelaskennan hienoutta. Numerot vilisivät korvissa, en tajunnut mitään ja huomasin taas että itku melkein hiipi kurkkuun. Ei se nyt varmaan niin raskasta ole että ei tajua matematiikkaa, mutta jostain syystä reaktioni on tuo.

  Vastaa
• 

  JonnaK

  - 28.5.2014 18:22

  Nyt täytyy kyllä sanoa pari asiaa. :) Ensinnäkin, olen itsekin melko herkkä itkemään ja tämä toisinaan aiheuttaa hiukan häpeällisiä tilanteita, vaikka en välitä kummemmin siitä mitä muut minusta ajattelevat. Itsekin olen itkeskellyt lapsena, kun kaksoissiskoa on sattunut. Työni on toisinaan todella stressaavaa asiakaspalvelua puhelimitse ja joskus, kun tuntuu, että en vain enää selviä ja asiakas huutaa on itku tullut joskus jo ennen kuin ehdin vessaan rauhassa nyyhkimään. ;) Myös omassa treenaamisessani toisinaan turhautuminen aiheuttaa itkun. Oma lajini on kiipeily ja tässä lajissa joutuu monesti kasvotusten omien rajojensa kanssa, sekä fyysisellä, psyykkisellä, että emotionaalisella tasolla. Se, että en pysty suoriutumaan haluamallani tavalla on on joskus itkun paikka.
  Yksi asia on myös tässä mietityttänyt, kun näitä salitreenipostauksia lukiessa tulee sellainen olo, ettei sinulla aina ole motivaatio kaikkein korkeimmillaan. Miksi pitäisi pakottaa itsensä rehkimään niin kovasti, että tulee itku ja pakottaa itsensä salille ylipäätään, kun maailmassa on niin monia muitakin tapoja pitää huolta kunnostaan ja lihaskunnostaan? Minusta tärkeintä on kysyä itseltään saako jonkin asian tekemisestä itselleen hyvän olon. Itselleni salitreenaaminen vaikuttaa nykyään turhan monotoniselta, kun kiipeilyn kautta pääsen harjoittelemaan riittävästi voimaa, mutta sen lisäksi myös tasapainoa, notkeutta ja kehonhallintaa kaikkinensa. Ei treenaamisen tarvitse olla verenmaku suussa pusertamista, jollei nimenomaan sellaisesta saa kicksejä! :)

  Vastaa
• 

  liisuli

  - 28.5.2014 18:52

  Täällä myös itkupilli ilmoittautuu! Suru, ikävä, pettymys, ilo, turhautuminen, väsymys… Tai jonkun muun suru, ikävä, ilo… Itken jo vaikka vain ajattelisin jonkun toisen surua tai ikävää, jota ei siis oikeasti ole edes välttämättä olemassa. Sinänsä olen asian kanssa sinut, että annan itkun tulla kun se on tullakseen. Hakeudun kyllä omiin oloihini, kotiin tai wc-tiloihin tai toiseen huoneeseen.

  Vastaa
• 

  T-100

  - 28.5.2014 18:54

  Minä olen liikkis-itkijä. Liikutun todella herkästi, asioista jotka ns. normaaleille aiheuttavat tuskin mitään tunnereaktioita. Olen itkenyt kirjolohikiusaukselle, televisio-ohjelmille (dokkareita tai fiktiota), lapsen kaikki päiväkodin & harrastusten juhlat ovat yhtä kamalaa vollotuksenpidättelyä, liikutun kun muistelen asioita, niin negatiivisia kuin positiivisiakin, saatan liikuttua kyyneliin jopa kun kerron jotain kaunista ääneen. Tämä viimeisin on sikäli kiusallista, että joudun töissäni päivittäin istumaan parit raportit vuoronvaihdoissa läpi ja välillä näkökenttäni sumenee kosteiden silmieni takia. En kuitenkaan koskaan itke ulospäin, teen kaikkeni padotakseni kyyneleet. Koska meillä ei ole ikinä lapsuudenkodissa itketty kuin kännissä, aikuiset siis. Niinpä minä en itke, vaikka itkettää. Minä vaan nieleskelen niin julmetusti.

  Vastaa
• 

  tiukuu

  - 28.5.2014 18:58

  Niin, itsehän itkin spontaanisti bussissa luettuani lehdestä, että suomalaisella taitoluistelijalla Ari-Pekka Nurmenkari onnistui hyvin Helsingin EM-kisoissa.. Enkä edes seuraa taitoluistelua. :) Reagoin myös riitelyyn itkemällä. Ja itken toki myös kun olen iloinen.

  Vastaa
• 

  juliahoo

  - 28.5.2014 19:12

  Hei!

  Lueskelen blogiasi satunnaisesti, ja tuskin koskaan olen kommentoinut. Nyt kuitenkin täytyy, koska jo joskus aiemmin pohdiskelin mahtaisitko olla erityisherkkä ihminen, ja tämän postauksen mukaan vaikuttaa että se on hyvinkin mahdollista. Hienoa että olet oppinut hyväksymään oman herkkyytesi, käsität sen voimavarana sen sijaan että se olisi ongelma. Vaikka ympäristö voi suhtautua kielteisestikin, tunnut olevan sinut kyseisen piirteesi kanssa! Nyt myös psykologian piirissä on alettu puhua erityisherkkyydestä, ja luulen että sinua (ja muita joihin tämä itkuherkkyys ym. herkkyysaihe kolahtaa) kiinnoistaisi psykologi Elaine Aronin käsite erityisherkkyydestä. Kuten niin monen muunkin ominaisuuden kanssa, tärkeää on lähiympäristön suhtautuminen ja se onko oppinut pitämään piirrettä hyväksyttävänä. Tähän voisi kirjoittaa vaikka miten paljon, mutta ehkä tämä tältä osin nyt riittää!

  Esimerkiksi täältä löytyy tietoa:
  http://www.hsperson.com/

  Ja lisäksi Suomen Erityisherkät -sivustolta löytyy tietoa ja voi myös testata oman herkkyytensä.

  Vastaa
• 

  Treeni on iloinen asia

  - 28.5.2014 19:27

  Itsekin olen aina ollut herkkä itkemään, kyyneleet tulevat helposti niin töissä kuin kotona. Onhan se joskus vähän noloakin, vaikka olen toisaalta yrittänyt lopettaa turhan nolostelun. Mitäs sitten, jos itkettää.

  Mutta sali on mielestäni paikka, jossa kyyneleiden pitäisi tulla korkeintaan, kun esim. hyvän biisin tuoma haikeansuloinen fiilis ja endorfiinit yhdistyvät sopivasti. Ei sen takia, että lihakset ovat niin loppu, että itkee epätoivosta. Olen samaa mieltä joidenkin aiempien kirjoittajien kanssa, että moinen treeni on liian kovaa. Kehittyy sitä varmasti, vaikka kropasta ei ikinä kiskottaisi ihan kaikkea irti.

  Minullakin on pt ja vielä tosi professionaalina pidetty. Mutta ihan reippaasti sanon, että nyt on liikaa painoa, jos tuntuu, etten jaksa tai sattuu liikaa. Ja lempeämmälläkin treenillä totaalisesta sohvaperunasta on parissa vuodessa tullut tyyppi, joka vetää leukoja, punnertaa parikymmentä miesten punnerrusta koska vaan ja latoo 150 kiloa prässiin.

  Itse olen vielä senkin takia tarkka, että minulla on selkäongelmia (selkä oli alkuperäinen syy alkaa käydä salilla). Jos treenataan ihan totaaliuupumukseen asti, mahdollisuus siihen, että tekniikka hajoaa, on suurempi. Välttämättä sekään ei auta, että pt katsoo vieressä. Ei se välttämättä näy päällepäin, että keskivartalo pettää viimeisten toistojen aikana.

  Joten suosittelen juttelemaan pt:si kanssa siitä, miltä treeni sinusta tuntuu ja mitä siltä haluat. Treenin jälkeen pitäisi olla iloinen mieli, eikä morkkis siitä, että on jotenkin epäonnistunut. Onhan se jo saavutus, että lähti treenaamaan! Pt:n tehtävä on kannustaa ja saada sinut riemuitsemaan niistä pienistäkin onnistumisesta, ei äimistellä sitä, kuinka heikko vielä olet. Kirjoitit, että pt:si perusti vasta oman yrityksen: olisiko mahdollista, että pt:lläsi ei ole vielä kokemusta siitä, että kehoja on erilaisia ja voimatasot ovat yksilöllisiä. Sinä selvästi vaikutat kuvien perusteella sirolta kestävyysurheilutyypiltä, mutta ei se, että lihaksenkasvusi ei ole voimakasta, tarkoita että sinun pitäisi tuntea itsesi salilla millään tavalla epäonnistuneeksi. Tsemppiä treenihin, toivottavasti treenaamisen ilo löytyy!

  Vastaa
• 

  emmio.

  - 28.5.2014 19:36

  Minäkin olen ihan itkupilli, tosin en (vielä) koskaan ole ruvennut itkemään iloisista asioista muutamaa nyyhkyleffan yltiöromanttista loppua lukuunottamatta. Kerran lapsena kaveri tuli innoissaan kertomaan, että oli saanut koiran. Olin itse jo vuosi kausia todistellut omille vanhemmilleni vastuullisuuttani ja kykyäni hoitaa ja lenkittää koiraa, ja olin niin turhautunut ja kateellinen kaverilleni, että puhkesin hänen lähdettyään itkuun. Äiti kysyi, että mikä on. Sanoin, että löin varpaani pöydän jalkaan. (En koskaan saanut koiraa, mutta akvaariokaloja sain.)

  Minun kohdallani herkkyys on kyllä äidiltä perittyä. Hän itkee jatkuvasti ja melkein mistä vaan, myös katsoessaan Suurinta Pudottajaa.

  Vastaa
• 

  lumihiutaleinen

  - 28.5.2014 19:36

  Minä myös. Itken, nauran, tunnen.

  Välillä kysytään, että miksi minun pitää niin voimakkaasti tunteeni näyttää, puhua ahdistuksesta, jännittämisestä, vierittää kyynel poskelle, innostua ja tykätä niin että halkeaa. Jos en näin tekisi, voisin pahoin. Lapsena en osannut juuri näyttää negatiivisia tunteitani, mutta silloin kehoni näytti ne. Oksensin ja silloin minulta taas kysyttiin, miksi oksensin. En osannut vastata. Nyt tiedän jotain siitä, miksi niin kävi ja olen yrittänyt opetella olemaan itselleni armollisempi herkkyyteni kanssa.

  Toivottavasti tällä alueella oppii vielä lisää. Oppii olemaan se, mikä on. Kertomaan, mitä ajattelee ja tuntee. Hyväksymään tunteet, jotka tulee. Ja toimimaan niiden kanssa kuitenkin muita kunnioittaen ja rakentavasti.

  Niin, oli muuten rohkaisevaa katsoa tässä muutama viikko aamutv:n ohjelma erityisherkistä. Löytyy näköjään vielä Areenaltakin: http://areena.yle.fi/tv/2254321 Tätä ei näköjään oltu tänne vielä keritty vinkata. ;)

  Vastaa
• 

  Jenni H.

  - 29.5.2014 10:04

  Niin todella äärimmäisen erittäin hyvin paljon samaa mieltä!

  :D

  Vastaa
• 

  miu.s

  - 29.5.2014 10:30

  Jenni ja muut herkkikset, lukekaa tämä:

  http://www.hs.fi/elama/Herkkä+saatetaan+leimata+häiriköksi++testaa+herkkyytesi+HSn+testissä+/a1401249471173

  Herkistellään kaikki rohkeasti vaan!

  Vastaa
• 

  kakkukahvit

  - 29.5.2014 10:46

  Suomessa taitaa edelleen vallita jonkinlainen talvisotamainen hammasta purren-asenne, joka suorastaan halveksii kaikkea heikkoutta ja erityisesti sen näyttämistä. Usein tuntuu siltä, että tässä yhteiskunnassa itkeminen nähdään heikkoutena (ja joskus jopa manipulointina), johon ovat oikeutettuja korkeintaan sylivauvat. Se on niin väärin! Herkkyytensä ja haavoittuvuutensa osoittaminen, jos mikä, on vahvuutta! Se, että uskaltaa kyynelehtiä muiden nähden, kertoo siitä, että on sinut itsensä kanssa eikä tarvitse mitään kulisseja tai naamareita elämässään. SE on todellista vahvuutta. Hyvä me!

  Terv. nimim. ”Itkin juuri väsymystäni”

  Vastaa
• 

  JuliaK

  - 29.5.2014 10:59

  Ihanaa saada vertaistukea, olen itsekin itkeskelijä! Monesti on raivostuttavaa, kun esimerkiksi kesken riidan alan vollottaa ja se tuntuu vievän sanomisistani kaiken uskottavuuden ja saa minut vaikuttamaan lähinnä hysteeriseltä, kun oikeasti itken lähinnä tilanteen turhauttavuuden takia. Olen koittanut harjoitella hampaan puremista, mutta se ei ole tuottanut tuloksia, joten nykyään vaan pyyhin kyyneleitä sitä mukaa kun niitä tulee ja totean omaavani aktiiviset kyynelkanavat.

  Vastaa
• 

  Loki

  - 29.5.2014 13:15

  Jos itku ei ole heikkouden merkki niin miksi sitten pyysit helpotuksen seuraavaan sarjaan? Itkeä saa, mutta itkua ei saa käyttää tekosyynä. Ei itkijä eikä kukaan mukaan. Vähän liian usein näkee, että se joka itkee saa erityskohtelun ja se joka puree hammasta ja tekee hommat loppuun asti, saa tehdä itkijän työt myös. On eri asia tuntua siltä, että muksahtaa pepulleen alas ja muksahtaa pepulleen alas. Eikä tarkoitus ole olla ilkeä vaan potkia ko. peppua muksahtamaan alas ja nousemaan uudelleen ylös.

  Vastaa
• 

  NooraT

  - 29.5.2014 13:52

  Täällä yksi itkijä! Salilla on meinannut juuri askelkyykyssä useamman kerran puhjeta kyyneliin: kyykkysarjaa on jo hyvä tovi, omat voimat ihan finaalissa ja ohjaaja huutelee jotain tyyliin ”jalat kyllä jaksaa jos pää kestää!” . Ärsyttävin lause ikinä. En tiiä miks mutta tollon tulee aina ääretön turhautumisen tunne -> itku. Itse olen enemmän negatiivisten asioiden takia itkevä ja yhä vieläkin on todella nöyryyttävää kun ei pysty riitelemään suurinpiirtein kenenkään kanssa itkemättä :D tai jos töissä esim vaikka kokee kokeneensa vääryyttä ja haluaisi huomauttaa tästä pomolle ei se onnistu. Vähintäänkin ääni värisee mikä on todella nöyryyttävää työpaikalla, jossa 80% on miehiä.

  Vastaa
• 

  Ilana

  - 29.5.2014 15:00

  Mä olen kokenut ongelmalliseksi sen, että kun oikein turhaudun, mua usein alkaa itkettää. Yritä siinä sitten antaa esimerkiksi asiallisesti ja tiukasti palautetta ja noin ylipäänsä tulla otetuksi vakavasti… Jos minua siis v*tuttaa kuin pientä eläintä, nousee yleensä aika herkästi myös kyyneleet silmiin. Näin käy monesti juuri epäreiluilta tuntuvissa tilanteissa, ja se on aika ärsyttävää, koska hoitaisin ne mieluummin kylmän rauhallisesti.

  Vastaa
• 

  Ilana

  - 29.5.2014 15:08

  Muita kommentteja lukiessa tuli vielä mieleen yksi ikävimmistä asioista, mitä minulle on ikinä sanottu. Aikoinaan vähän ennen eroani ex-poikaystävästäni tämä pamautti: ”Onko sun pakko aina itkeä?”, kun mulla oli tosi paha mieli jostain välejämme hiertäneestä asiasta. Jätti aika aseettomaksi, koska mitä tuohon nyt voi vastata? Että joo, ihan huvikseni ja vain sinua ärsyttääksenihän minä tässä vollotan. Siitä jäi myös tosi turvaton olo. Nykyisessä kumppanissani yksi parhaita asioita onkin varmuus siitä, että voin avoimesti näyttää tunteeni koska vain eikä tarvitse pelätä torjutuksi tulemista.

  Vastaa
• 

  Vierailija

  - 29.5.2014 15:15

  Satuitko lukemaan kun Laura de Lille taannoin kirjoitti erityisherkistä ihmisistä? Voisi olla hyvä juttu lukea!

  Vastaa
• 

  Lauralaukku

  - 29.5.2014 18:04

  Itkeminen on terapeuttista ja puhdistavaa. Itkun takana on yleensä aina suuria tunteita. Itken herkästi ja olen oppinut hyväksymään sen. Kyyneleet kertoo paljon, omaa tarinaansa. Niitä on hyvä kuunnella<3 Muutamia vuosia meni ihmetellessä, miksi itken tanssinäytöksissä (joka kevät ja syksy) kun lapsiryhmät esiintyvät. Viikko sitten sen tajusin, itkiessäni taas kevätnäyöksessä yleisössä, kun lapset ja nuoret tanssivat. Minua koskettaa epätäydellisyys. Se, että saa olla epätäydellinen, iloita siitä esiintymällä, saada kehuja ja kannustusta tanssin opettajilta, yleisöltä ja vanhemmilta. Uskaltaa. <3

  Vastaa
• 

  kata_eric

  - 29.5.2014 20:36

  http://www.hs.fi/elama/a1401249471173?jako=3f9964503eeafa7003c1c70fd6d7af46&ref=fb-share

  Linkitin tänne jo radiohaastattelun mutta se tais hukkua kommenttien massaan kun täällä on kaikki herkät innostuneet kertomaan omista tunteistaan :D mutta tässä vielä HS:n juttu aiheesta, ”erityisherkkä” on vielä uusi termi suomessa mutta tulevaisuudessa toivottavasti jo ihan tuttu käsite!

  Meille on jopa oma yhdistys, perustettu viime marraskuussa :)

   

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 03:56

  Enhän ole missään kohtaa sanonut, että pyysin helpotusta seuraavaan sarjaan? Pyysin vain, että teemme sarjat hiukan eri järjestyksessä, jotta ei tarvitsisi itkun keskeltä ryhtyä tekemään liikettä, joka yleensä raskaudessaan itkettää muutenkin. Halusin saada rauhoittua välissä ja tehdä jotakin sellaista, joka ei yleensä saa kyynelkanavia aktivoitumaan. Tämän jälkeen kyllä tehtiin askelkyykyt ihan normaaliin tapaan.

  Ikävää, jos koet noin, että itkijä käyttää itkua tekosyynä tai saa erivapauksia herkkyytensä takia. Itselläni ei ole tapana käyttää hyväkseni itkuherkkyyttäni, enkä usko, että kovin monella muullakaan herkällä ihmisellä on. Taistelen usein itkua vastaan kaikin voimin, mutta usein en vain voi estää sen tulemista. Se ei silti tarkoita, että vierittäisin omat hommani muiden harteille tai olisin jollain tapaa luovuttaja. Kaikenlaisia tyyppejä on ja vaikka sanotkin, ettet tarkoita olla ilkeä, tuntuu minusta silti vähän ilkeältä vihjailla sellaista.

  Ymmärrän kyllä pointtisi, mutta minusta jokainen tuntee kyllä itse omat rajansa. Jos sinä haluat viedä itsesi niin äärirajoille vaikkapa salitreenissä, että oikeasti romahdat sinne lattiaan (mitä minäkin siis olin tosi lähellä), se on sinun valintasi. Minä en pidä omalta osaltani mielekkäänä treenata niin kovaa. Minulle tässä tapauksessa ”takaisin ylös nousemista” on se, että tein tuolloinkin saliohjelmani sinnikkäästi loppuun ja palasin kuntosalille tuon kokemuksen jälkeen uudelleenkin. Eikö jo se kerro, etten ole luovuttajatyyppiä, että olen sinnikkäästi palannut kuntosalille uudelleen ja uudelleen, vaikka se on tuntunut raskaalta, vaikealta ja jopa vastenmieliseltä? Tietenkään ei ole pidemmällä tähtäimellä mieltä jatkaa vapaaehtoista harrastusta, jos tuo tunne ei ajan kanssa muutu, mutta olen halunnut antaa tällekin lajille mahdollisuuden, koska ymmärrän, että alku voi olla hankalaa, jos lähtötaso on heikko. Joka tapauksessa samaa mentaliteettia sovellan elämän muillakin osa-alueilla.

  Kurjaa siis, että sinulla mahdollisesti on kokemuksia ihmisistä, jotka ovat käyttäneet herkkyyttään hyväksi kielteisellä tavalla, mutta minä en ole yksi heistä.

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 03:58

  Sinäkin! :) Oivoi, jalkapäivien itkukaveri voisi olla tarpeen, haha. Käyn Motivuksella, missäs sinä?

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 04:00

  Ymmärrän hyvin, mitä tarkoitat. Koen itsekin helpommaksi reagoida toisen itkuun kuin suuttumukseen (joskin myös suuttumus kirvoittaa meikäläisessä usein kyyneleitä). Ja se on kyllä totta, että usein itku helpottaa oloa, kun pääsee purkamaan tunteen jollain tavalla.

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 04:07

  Tässä on hyvä pointti. Eivät kaikki ole samalla tavoin itkijöitä tai muutenkaan näytä tunteitaan yhtä herkästi, vaikka sisällä myllertäisikin. Myönnän, että joskus tällaisen tunteitaan kovin avoimesti (ja pääosin aika tahattomastikin) näyttävän ihmisen on vaikea ymmärtää tyyppejä, joissa päällisin puolin ei tapahdu mitään. Itku, nauru ja muut tunnekuohut ovat jotenkin niin konkreettisia viestejä siitä, mitä ihmisen sisällä on meneillään. Helposti sitä erehtyy luulemaan, ettei toinen tunne oikein mitään, jos se ei näy päällepäin millään tavalla, mikä ei tietenkään useimmiten pidä paikkaansa. Tällöin olisi kuitenkin hyvä, jos asiasta pystyisi ilmaisemaan tunteensa sanallisesti, jotta kielteiset tunteet eivät jää muhimaan jonnekin päänupin perukoille. Ja jotta toinen tietää, missä mennään.

  Se on kyllä totta, että ihmiset reagoivat toisaalta myös itkuun tai kiukunpuuskiin välillä väärin. Jos minä itken, se ei välttämättä tarkoita mitään kamalan vakavaa ja toisaalta temperamenttiini kuuluu myös ajoittain kuohahtelu, mutta olen tyyppinä sellainen, että tunnereaktio vain vyöryy ylitseni ja hetken päästä olen useimmiten taas täysin rauhallinen. Siinä vaiheessa toinen on usein ehtinyt jo hätääntyä tai suuttua verisesti itse. Kiukunpuuskia pystyn hillitsemään, mutta kyyneleitä en voi estää tulemasta, jos ne ovat tullakseen.

  Tämä oli todella hyvin sanottu: Ulkoinen käytös ei koskaan ole suora sisäisten tunteiden mittari. Ihmiset vain reagoivat tunteisiinsa eri tavoilla.

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 04:16

  Minulla on sama dilemma, että usein suuren suuttumuksen tai turhautumisen hetkellä myös kyyneleet kihoavat silmiin. Toivoisin itsekin pystyväni noissa tilanteissa pitämään itkun poissa ja tunteet hallinassa, mutta se ei vain onnistu. Erityisen inhottavaa se on esimerkiksi työelämän tilanteissa tai sellaisissa hetkissä, jossa olen ison ihmisjoukon ympäröimänä.

  Olen itse kokenut myös parisuhteessa sen, että minulle on tokaistu tuo sama kommentti: ”Onko sun aina pakko itkeä?” Ymmärrän, että se voi joskus olla turhauttavaa, jos toinen hyvin herkästi reagoi itkulla vähän kaikkiin tunteisiin, mutta niinhän se on kuten sanot, että ei herkkä ihminen sitä tahallaan tee. Useimmissa tilanteissa estäisin kyyneelet, jos vain voisin. Ehkä itkusta turhautujat kokevat, että esimerkiksi riitatilanteet menevät herkästi siihen, että itkijää pitää alkaa lohduttaa – ja näin hänestä tulee ikään kuin tilanteen ”uhri” siinä missä toinen osapuoli on sitten ”syypää” itkuun. Itse en koe ollenkaan noin ja olenkin joutunut joskus sanomaan, että hei, minä en mene rikki itkemisestä! En voi itkulleni mitään, eikä sitä tarvitse toisenkaan osapuolen pelätä. Ei minua tarvitse aina itkun tullen ryhtyä lohduttamaan. 

  Kaverini joskus nauroi, että jos muut ihmiset itkevät ehkä ison vesilasillisen verran kyyneleitä koko elämänsä aikana, minä pystyisin takuulla täyttämään kyynelilläni ämpärin vuodessa. :D

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 04:22

  Ihan hyvä muistutus! :) Ja niinhän sen pitäisi ollakin, että liikkumisesta pitäisi saada enemmän iloa ja hyvää oloa kuin päinvastoin. Onneksi kyse ei omalla kohdallani ole siitä, että salitreenien parissa tarvitsisi joka kerta itkeskellä ja turhautua. Olen nyt parissa kirjoituksessa käsitellyt näitä turhautumisen hetkiä, koska minusta myös niistä on hyvä puhua tämän mediassa ja blogimaailmassa valloillaan olevan fitness- ja crossfit-vouhotuksen keskellä. Haluan sanoa, että on ihan ok, ettei treeni tunnu aina hyvältä ja kehitys voi olla alkuun hidasta, sillä ympärillä näkee niin paljon huippuunsa treenattuja vartaloita ja hehkutusta itsekurin ihanuudesta.

  Huonoja päiviä, huonoja lenkkejä ja huonoja treenejä sattuu kaikille joskus. Tämä oli nyt sellainen päivä, etten selvästikään ollut parhaimmillani. Ehkäpä itkuun oli syynä joku muukin kuin itse treeni, mutta äärimmäinen fyysinen ponnistus vain nosti sen pintaan? En osaa sanoa. Joka tapauksessa tämän viikkoinen jalkapäivä meni hyvin ja olen viikon molemmissa treeneissä kokenut mahtavia itseni voittamisen tunteita eli kyllä tämä tästä vielä lähtee! :) Sitä en osaa sanoa, onko kuntosalilla käyminen pidemmällä tähtäimellä minun juttuni, mutta en halua vielä luovuttaa. Uskon, että into kasvaa sitä mukaa, kun kehitys näkyy lihaksissa. Kiitos tsemppauksista!

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 04:27

  Olen aina ollut myös tällainen ja useimmiten, vaikka yrittäisin pidätellä itkua, se ei vain onnistu. Koen itsekin helpommaksi nykyään hyväksyä tämän piirteen itsessäni, mutta yhä on tilanteita, joissa omat reationi tuntuvat jotenkin häpeällisiltä tai kiusallisilta. Liikutuksesta itkemistä on jotenkin helpompi sietää ja sille voi jopa vähän naureskellakin, mutta turhautumisen tai suuttumuksen keskellä itkuun purskahtaminen on usein vähän kiusallista.

  Joo, kyllä olin siellä Say Lou Loun keikalla! Oli muuten loistokeikka. :) Olen nyt keväällä käynyt Footlightilla tosi vähän, koska Wannabe Ballerinasin harjoitukset veivät kaiken ajan ja energian, mutta nyt olisi tarkoitus kesäkaudella taas aktivoitua. :) Tulehan nykimään hihasta, jos ja kun törmätään!

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 04:29

  Tuo on kyllä tosi surullista, että miesten kohdalla itkeminen on melkoinen tabu. Etenkin Suomen kaltaisessa maassa, jossa muutenkin ilmapiiri on vähän sellainen jäyhä, voi olla aika vaikeaa elää herkkänä miehenä. Voi vitsit, tuli oikein paha mieli, kun ryhdyin miettimään tätä. Toivoisin, ettei kenenkään herkän ihmisen tarvitsisi piilotella tai häpeillä itseään ja tunteitaan. 

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 04:45

  Minusta tulisi varmaan myös hyvä ”itkijänainen”. :D Viime keväänä kyynelehdin vuolaasti Footlightin kevätnäytöksessä pienten lasten esityksille, vaikka lavalla ei ollut yhtäkään tuttua vekaraa. Mietin siellä yleisössä nyyhkiessäni, että vieressä istuvat luulivat varmaan itkujeni perusteella, että minulla oli esiintymässä vähintään kolme lasta, hahaha. En uskalla edes ajatella, mikä meininki mahtaa olla sitten, jos/kun lavalla on oikeasti omia lapsia. :D

  Tuo hoitajan reaktio itkuusi keskenmenon jälkeen on aivan kauhea! Mitä hittoa?? Keskenmeno on varmasti monelle todella kova paikka, etenkin jos lapsi on ollut kovasti toivottu tai raskaaksi tuleminen ei ole ollut ihan helppoa. Veikkaan, että kyseinen ihminen ei vain ole osannut reagoida toisen itkuun ja on sitten tokaissut noin. Mutta ikinä ei saisi tuolla tavoin kommentoida toisen tunteita tai niiden näyttämistä. Toivottavasti annoit hoitajasta palautetta eteenpäin. :/

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 04:51

  Olen samaa mieltä siinä, etten useinkaan koe treenilehtien ja sporttiblogien tapaa kirjoittaa urheilusta itselleni kovin motivoivaksi. Urheilu ei koskaan ole tullut minulta kovin luonnostaan ja minun on aina pitänyt patstella iteäni liikkumisen pariin. Nyttemmin olen löytänyt muutaman omalta tuntuvan lajin ja olen päässyt ehkä nauttimaan siitä paljon puhutusta liikunnan ilostakin. Silti en voisi puhua itsekän mistään koukkuun jäämisestä. 

  Samaistun todellakin fiilikseesi turhautumisesta pilates-tunnilla. Tuntuu välillä oikeasti tosi lannistavalta, kun omat voimat eivät riitä edes joidenkin perusjuttujen tekemiseen. Vaikka sitä tietää, että harjoittelemalla kehittyy eikä kukaan ole seppä syntyessään, niin silti tulee joskus uskomaton turhautuminen siitä, että muille samat asiat tuntuvat olevan niin helppoja ja itsellä vain ei suju. Vaikka eihän sekään siis varmasti pidä paikkaansa – siltä se vain näyttää nopeasti katsottuna päällepäin. 

  Kiitos tsemppauksista ja samoin! :)

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 04:53

  Olen itsekin varmaan itkenyt juoksulenkin yhteydessä tai ainakin sen jälkeen silloin, kun treenasin puolimaratonille. Muistan, että olin yhden kerran jälkeen niin pettynyt itseeni, kun tuntui, että koko hommassa mentiin vain takapakkia. Silloinen juoksukaverini lohdutti, että pitää muistaa kehityksen olevan kuin nousevaa aaltoliikettä. Että vaikka kehitystä tapahtuu koko ajan, jokainen treeni ei automaattisesti ole edellistä parempi ja onnistuneempi. Siitä huolimatta suunta on pitkällä tähtäimellä ylöspäin. Se ajatus on minua lohduttanut monet kerrat ja pitääpä soveltaa sitä nyt salitreeniinkin. :)

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 05:27

  Itku voi kyllä parhaimmillaan olla juuri tuollaista: puhdistavaa ja helpottavaa. :) Joskus pitää vain itkeä, vaikka sitten kesken lenkin!

  Vastaa
• 

  Hanna Hoo

  - 30.5.2014 05:45

  Voi Jenni, miksi käyt salilla, jos koko kehosi jo vastustaa sinne menemistä? Itse opettelin salilla käymisen teini-iässä, kun se tuntui olevan se kuntoilun kuninkuuslaji; jos et käy salilla, et voi oikeasti olla hyvässä kunnossa. Treenasin salilla ja kotona hullun lailla painojen kanssa ja siihen vielä päälle pyörälenkit ja juoksulenkit. Aina kun oli liikkeellä,piti mennä veren maku suussa. Tällaista tahtia ei voi jatkaa loputtomiin, varsinkin kun rääkkäsin itseäni ihan omin päin, enkä valmentajan tai PT:n kanssa (eipä silti, silloin joku PT oli vielä vallan vieras sana…). Liikaa liikuntaa, liian vähän lepoa ja ravintoa. Keho ja terveys petti. Kesti yli vuoden, että pystyin taas nauttimaan liikunnasta, mutta salille en enää ole palannut. Olen oppinut kuuntelemaan omaa kehoani ja nauttimaan siitä, miten terve keho parhaimmillaan toimii ja kuljettaa päivästä toiseen. Muutama vuosi sitten minäkin löysin tieni aikuisbalettitunneille ja sille tielle jäin. Balettikin on keholle rankkaa, mutta se antaa kehon liikkua ja luoda liikettä,niin että ”treeni” hoituu ihan huomaamatta. Tiedän, että kuntosaliharjoittelu tukisi myös tanssiharrastusta,mutta olen päättänyt, että en kiusaa itseäni millään, millä ei ole pakko. Tanssin ja ulkoilen;se riittää minulle. Jätän salin muille. Tunnen olevani hyvässä kunnossa ja kuuntelen kehoani;jos väsyttää, lepään. Liikun itseäni varten, en ketään muuta miellyttääkseni tai näyttääkseni ulospäin joltakin. Kuuntele kehoasi Jenni! Jos salille meno tuntuu vastenmieliseltä, sinne ei ole pakko mennä! Pidä tauko ja nauti kesästä lenkkeillen, uiden ja pyöräillen. Aurinkoista kesää!

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 06:54

  Nyt kun jälkikäteen ajattelen, niin se todellakin on aika surullista, että herkkää lasta ei ole ymmärretty paremmin. Ymmärrän kyllä turhautumisen lapsen itkuun, jos kyse on puhtaasta kiukuttelusta, mutta minun tapauksessani kyse ei koskaan ollut siitä. 

  Ihana kuulla, että olet oppinut purkamaan tunteitasi myös itkemällä. Kaikkia ei itketä, eikä varmaankaan kaikkien ole tarvekaan purkaa tunteitaan itkemällä, mutta ainakin minulle kyyneleet ovat usein helpottava tapa vapauttaa kielteinen tunne. Vielä itkuakin parempaa on, että uskallat nauraa ja heittäytyä ilon tunteisiin. Mikään ei ole parempaa kuin toisen ihmisen aito hymy ja nauru, joka parhaimmillaan tarttuu itseenkin. :)

  Uskon, että itkuherkkyys on ensisijaisesti temperamenttikysymys – joskin varmasti joissain tapauksissa myös opittua. Omassa perheessäni kukaan ei kyynelehdi kuten minä, joten uskon, että kyse on ihan synnynnäisestä luonteenpiirteestä. On tosiaan kuitenkin hyvä tiedostaa, etteivät kyyneleet ole mikään surun tai pahan mielen mittari. Vielä tärkeämpää olisi minusta muistaa, ettei surun tai tunteiden syvyyttä ole tarpeen vertailla. Ihmiset ylipäänsä kokevat asiat eri tavoin, eikä tunteita voi mitenkään mitata – tai ehkä jollakin aivokäyrillä on mahdollista todentaa tunnetilojen voimakkuutta, mutta se nyt ei sinänsä ole normaalissa kanssakäymisessä olennaista. Tärkeintä lienee kunnioittaa toisia ja heidän tunteitaan, olivat ne sitten millaisia tahansa ja oli kunkin tapa osoittaa niitä (tai olla osoittamatta) millainen hyvänsä. 

  Veikkaan, että aika monien kyyneleiden edessä esitettyjen vihaisten tai turhautuneiden kommenttien taustalla on juuri se, ettei tiedetä, miten reagoida itkevään ihmiseen. Pitääkö antaa toisen vain olla? Pitääkö lohduttaa? Mitä pitäisi sanoa tai tehdä? Jos ei tiedä, miten reagoida, niin on yleensä parasta olla vain hiljaa. Pahinta, mitä kyynelehtivälle voi sanoa, on nimenomaan tuomita itkeminen, vähätellä itkevän tunteita tai kieltää näyttämästä niitä. 

  Onnea kovasti odotuksellesi! Raskaus on varmasti yksi niistä asioista, joka kirvoittaa läheisissä hyvin monenlaisia reaktioita. Yksi parhaista ystävistäni on jälkikäteen naureskellut, että minun reaktioni hänen raskauteensa oli minut tuntien todella kummallinen. Muutama hänen ystävistään oli alkanut itkeä uutisen kuultuaan, mutta minä (joka yleensä kyynelehdin vähän kaikelle) olin vain rauhallisesti kysynyt muutaman kysymyksen, onnitellut ja siirtynyt seuraavaan aiheeseen. :D Jälkikäteen en muista itse tilanteesta juuri mitään, joten ehkäpä olin jonkinlaisessa shokissa tästä uutisesta tai mitä lie. Mutta molempia ihmetyttää näin jälkikäteen ajateltuna, miten eri tavoin reagoin uutiseen kuin olisi voinut kuvitella.

  Toisaalta, vaikka olenkin herkkä itkemään, en voi koskaan pakottaa kyyneleitä. Ne tulevat, jos ovat tullakseen, mutta en minäkään voi tahdonalaisesti valita, että nyt itken. Siksi tuntuukin joskus kummalliselta, että vähemmän herkät toisinaan kuvittelevat helposti itkeskelevien tarkoituksella manipuloivan muita kyynelillään. Ainakaan minulla ei ole mitään valtaa siihen, milloin kyyneleet tulevat.

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 07:04

  Minusta on oikeasti tosi surullista, että moni joutuu tuntemaan kyynelistään surua ja häpeää. Ei herkkyyden ja tunteiden näyttämisen kuuluisi olla häpeä. Tällaiset tunteet kyllä heijastelevat vahvasti sitä, miten lapsia kasvatetaan ja millaisia asioita pidetään tässä yhteiskunnassa hyväksyttyinä. Toivon todellakin, että minun lapsuudestani tässä mielessä on menty eteenpäin ja myös herkkiä lapsia ymmärretään.

  Olen itse jotenkin oppinut tulemaan sinuiksi julkisilla paikoilla itkeskelyn kanssa. Sitä tapahtuu minulle melko harvoin, mutta joskus niinkin käy. Niissä hetkissä ajattelen vain, että kaipa ihmiset ymmärtävät, että minulla on syyni itkeä.

  Joskus minuakin nolottaa, jos tunteenpurkaukseni tuntuu ihan ylimitoitetulta tilanteeseen nähden. Muistan purskahtaneeni hillittömään itkuun, kun Heli Kajo esitti eräässä tilaisuudessa biisinsä ”Jos mä kuolen nuorena”. Itku ei pysynyt ollenkaan hallinnassa, vaan oikeasti kyyneleet vain ryöppysivät silmistäni – onneksi rakas blogikollegani Saarakin tirautti parit kyyneleet, niin ei tarvinnut yksin pillittää. :D Pahinta oli, kun itkun lomasta vilkaisin Saaraa ja näin hänen liikutuksensa, niin sehän yllytti meikäläisen kahta kauheampaan vollotukseen. Istuin esityksen aikana aivan eturivissä, varmaan alle kahden metrin päässä Helistä itsestään. Laulajatar ei siis voinut olla näkemättä lapasesta lähtenyttä liikutustani ja tuli keikan jälkeen halaamaan lohduttaen: ” Voiii, ei se nyt NIIN surullinen biisi ole!!!” :D No, sainpahan halin Heli Kajolta, hahaha.

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 07:10

  Minusta tuo ajatus on jotenkin ihan kamala. Että monet luulevat itkun olevan tahallista manipulointia. Se on varmasti osittain syynä siihen, että itku elämän eri tilanteissa hävettää, mutta tuntuu oikeasti aika julmalta se ajatus, että herkkä ihminen pyrkisi tahallisesti manipuloimaan itkullaan. Mieluiten olisin itsekin itkemättä, etenkin juuri noissa konfliktitilanteissa, koska koen ihan samalla tavoin kuin sinä, että se heikentää omaa uskottavuuttani. Pahinta on juuri se, jos muut pyörittelevät silmiään ja turhautuvat – ja vielä tulkitsevat reaktion tahalliseksi yritykseksi manipuloida.

  Moni tuntuu kuvittelevan, että itkuherkkä ihminen pystyy kuin tahdonalaisesti tirauttamaan kyyneleet kehiin missä tilanteessa hyvänsä, kuin tilauksesta. Minun kohdallani se ei ainakaan toimi ollenkaan noin. Joskus jopa haluaisin itkeä, mutta itku ei vain tule. Eivät ne kyyneleet käskemällä ryöppyä ja yhtälailla herkkä ihminen ei todennäköisesti voi itkulleen mitään, silloin kun se vain tulee. Yritän yleensä hillitä itkuni hankalissa tilanteissa, mutta useimmiten en vain pysty taistelemaan kyyneleitä vastaan. Kerron myös itse usein näissä tilanteissa, ettei itkuani kannata ottaa kovin vakavasti, että olen vain herkkä itkemään ja joskus reagoin voimakkaisiin tunteisiin kyynelehtimällä, eikä se tarkoita mitään sen kummempaa.

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 07:14

  Sama juttu, minulla ei vain tunnu olevan mitään kontrollia itkuun. Olen usein kuullut ihmisiltä, etteivät he ole koskaan tavanneet ketään, joka itkisi niin herkästi (sekä hyvässä että pahassa) kuin minä. :D Kirjoittamasi kuulostaa hyvin tutulta: myös minä asetun todella herkästi toisen ihmisen asemaan ja liikutun muiden iloista ja suruista.

  Olen itkenyt jopa Suurimmassa pudottajassa, kun jenkkimies oli kamalan vakuuttunut, että viikko oli mennyt tosi hyvin ja painoa pudonnut reilusti. Kun hän astui vaa’alle, se osoittikin, että hän oli LIHONUT hieman. Mies oli tuloksesta niin murtunut, että puhkesi kyyneliin – ja minä tein kotisohvalla myötätunnosta samoin. Kaiken huipuksi tämä oli aivan satunnainen jakso, jonka satuin katsomaan eli en todellakaan seurannut kyseistä sarjaa eikä minulla ollut mukaan oleviin kilpailijoihin minkäänlaista ”suhdetta” sitä kautta.

  Olen samoin itkenyt myös entiselle työnantajalleni, kun minusta tuntui, että konfliktitilanteessa minut ajettiin nurkkaan. 

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 07:16

  Voi miten lohdullista! :D Smith-kyykky on saatanasta, hahahaha. Ihanaa kuulla, etten ole yksin! Nyt viime kerralla tein onneksi siinä pirullisessa Smith-kyykyssä oman ennätykseni toistaiseksi, joten nyt on päästy yli tuosta itkukerrasta. ;)

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 07:17

  Haha, ihanasti sanottu! Joo, vähän kaikki itkettää! :D Minua ei poikakaverin edessä onneksi hävetä itkeä, muuten saisin hävetä harva se päivä. Hän on onneksi ymmärtäväinen ja jaksaa aina halia ja silittää päätä, kun meikäläinen kyynelehtii.

  Olen AIVAN varma, että olisin todella potentiaalinen autokoulu-itkijä myös. :D

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 07:18

  Itkuiita! Ihana sana. :D Itkijänaisten sukua taidan olla minäkin. Voi että, ei kyllä ole montaa yhtä söpöä ja liikuttavaa (!) asiaa kuin lapsen myötätunto. :)

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 07:21

  Minä en kyllä osaa peittää tai nielaista itkuani yhtään. Kyyneleet vain tursuavat silmistä ja ääni väpättää, joten siinä on vaikea peitellä mitään. :D Toisaalta suuttuessani itken herkästi myös, vaikka saattaa siinä tannerkin täristä. ;) Usein itku tulee suuttuessa ehkä vasta sen pahimman raivonpuuskan jälkeen, kun on saanut ensin päästeltyä isoimmat höyryt ulos. 

  Vastaa
• 

  FFFifi

  - 30.5.2014 07:24

  Mä en ole kyllä ikinä törmännyt tuollaiseen, olisiko kuitenkin omaa tulkintaasi noista tilanteista?

  Mitä taas tulee tuohon heikkouteen, niin kumpi on vahvuutta ja kumpi heikkoutta: se että tunnistaa jaksamisensa rajat ja kunnoittaa niitä, vai se että vääntää väkisin?

  Vastaa
• 

  Nii

  - 30.5.2014 07:29

  Mä haluan nyt kirjoittaa tästä salijutusta…

  Minä käyn salilla 1-3 kertaa viikossa, joskus neljäkin. Lisäksi juoksen ja pelaan lentopalloa. VIHAAN juoksua enkä saa siitä salistakaan mitään endorfiinikiksejä läheskään aina. Joskus toki, mutta aika harvakseltaan.

  Ei silti ole käynyt mielessäkään, että lopettaisin jommankumman kokonaan. Ei se, että se ei ole yleensä kivaa ja joudun tosissani motivoimaan itseäni lähtemään, tarkoita sitä ettei sitä tarvitse tehdä. Elämä nyt vaan on tällaista :D En minä pärjää siellä pelikentällä ilman salia tai juoksua, se on vaan yksinkertainen ja ikävä tosiasia. Ei kaikesta mitä tekee tarvitse hillittömästi nauttia, varsinkaan kun siitä on oikeasti hyötyä.

  Lihaskunnosta voi varmaan huolehtia juu ilman saliakin, mutta se on siihen yksinkertaisin ja melkeinpä tehokkainkin tapa. Hyvä lihaskunto auttaa varmasti myös sua niissä muissa harrastuksissa (racketball ja baletti). Oman kehon painolla voi joo tehdä kotona tehokastakin treeniä, mutta on se nyt vähän eri esim. kyykätä oman kehon painolla tai joku 12kg kahvakuula sylissä kuin 60kg rautaa niskan takana :) Joskus, jos salille ei kertakaikkiaan ehdi syystä tai toisesta tai on reissussa, noi oman kehon painolla tehdyt harjoitukset on ihan jees ja tyhjää parempia.

  Niin että tsemppiä toiselta ei-niin-super-motivoituneelta salillakävijältä! Kyllä se oikeasti helpottaa, kun tekniikka käy tutuksi ja touhuun saa varmuutta. Siitä tulee ennen pitkää rutiini, ja vaikka siitä ei välttämättä ihan hulluna nauti, niin kyllä sinne salille vahingossa huomaa joskus ihan kaipaavansa :)

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 07:30

  Tiedän tunteen! On monia tilanteita (etenkin juuri työelämässä), joissa toivoisi pystyvänsä estämään itkun tulon, mutta harvoinpa onnistun. Tsemppiä toiselta itkupilliltä! :)

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 07:32

  On tosi kurjaa lukea, että niin moni herkästi itkevä saa kielteisiä kommentteja kyyneleistään. Ymmärrän, että on vaikea olla sinut asian kanssa, jos lähipiirikin suhtautuu herkkyyteen negatiivisesti tai tuomitsevasti. Muistan, että minunkin itkuistani ovat joskus vanhemmat turhautuneet, mutta onneksi olen saanut pääasiassa olla hyvin vapaasti oma itseni. Tuomitsevimmat kommentit ovat tulleet kodin ulkopuolelta. Voimia ja tsemppiä – herkkyys ON vahvuus. :)

  Vastaa
• 

  Ilana

  - 30.5.2014 07:44

  Mä näen asian ihan eri tavalla. Saatan ehkä olla itkuherkkä, mutta olen myös aika temperamenttinen ja se, joka ei millään voi antaa periksi, vaan vääntää aina loppuun saakka verenmaku suussa (tämä on osittain tanssitunneilta nuorena opittu tapa). En koe ikinä saaneeni mitään erityiskohtelua itkemisen takia, ja kuten Jennikin, tällaisissa tilanteissa taistelen kyllä viimeiseen saakka, ettei tarvitsisi kyynelehtiä. Aina sille ei vaan voi mitään.

  Musta on vähän hassua, että täällä keskustelussa on myös otettu esiin erityisherkkyys, koska minusta se ei juurikaan liity itkemiseen. Ei herkästi itkevä mitenkään välttämättä ole erityisherkkä. Itse en ainakaan koe olevani (en esim. häiriinny kovasti äänistä tai hajuista ja kipukynnykseni on aika korkea). Ystäväni linkitti juuri eilen FB:hen Hesarin testin aiheesta, ja siitäkin sain tulokseksi vain 15/23.

  Vastaa
• 

  Ilana

  - 30.5.2014 07:46

  Ei vaan 14/23. No, joka tapauksessa.

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 07:52

  Hyviä mietteitä ja ehdotuksia! On totta, että PT on mahdollisesti jossain vaiheessa vaatinut minulta hieman liikaa, mutta pääasiassa koen, että treeni on hyvässä balanssissa omien toiveideni kanssa. Olen sen verran mukavuudenhaluinen tyyppi, että minua saakin salilla hiukan patistella ja tsempata kovempiin suorituksiin. Oma personal trainerini on minusta osannut aika sopivassa suhteessa tsempata ja samalla havaita, milloin ei ole syytä vaatia enempää. Pikkuhiljaa tässä tutustutaan ja molemmat osaavat tulkita toista jatkuvasti paremmin. Uskallan myös sanoa, jos treeni todella minusta on liian kovaa. 

  Oma näkemykseni salitreenistä on, että harjoittelun ei tarvitse olla äärimmäisen rankkaa eikä se saisi tuntua pahalta, mutta samaan aikaan tykkään myös haastaa itseäni vähän kovempiin suorituksiin ja pidän hyvänä sitä, että PT kannustaa minua siihen. Näin alkuvaiheessa varmasti haetaan vähän sitä linjaa, että mikä on minulle sopiva taso treenaamisessa, mutta tuntuu, että nyt sellainen on pikkuhiljaa alkanut löytyä. 

  Vaikka olenkin nyt kirjoittanut siitä, kuinka salitreeni on tuntunut ajoittain vaikealta ja vastenmieliseltä (ja tässä jutussa lähinnä sivusin tuota aiempaa aihetta käsitellyttä tekstiä asiasta mainitessani), se ei onneksi tarkoita, ettenkö olisi ehtinyt kokea salilla myös onnistumisen elämyksiä ja itseni voittamisen tunteita. :) Minusta on ihan mukavaa tuoda treenikeskusteluun muitakin sävyjä kuin sitä ainaista itsensä rääkkäämisen ihanuutta, mitä suuri osa treeniblogeista tuntuu olevan pullollaan. Etenkin näin alkuvaiheessa ja lähtökunnon ollessa melkoisen heikko, voimaharjoittelu yksinkertaisesti vain on melko raskasta ja hetkittäin hidas eteneminen tuntuu lannistavalta. Tämä viikko on onneksi ollut salitreenien osalta kaikkea muuta ja olen kokenut nimenomaan onnistumisen riemua ja ylittänyt itseni monella tavalla. Askeleet eteenpäin ovat pieniä, mutta on ollut mahtavaa huomata, että nyt viimein sitä kehitystä tuntuu tapahtuneen. Näistäkin kokemuksista tulen ilman muuta kirjoittamaan tänne blogin puolelle, kunhan seuraavan treenipostauksen aika koittaa.

  Minulle on ollut tärkeää nyt salitreenin alkuvaiheessa pitää sitkeästi kiinni siitä, että palaan kuntosalille, vaikkei harjoittelu olekaan alkuun ollut pelkkää onnea ja auvoa. Uskon, että useimmista täysin nollasta aloittavien ihmisten kohdalla punttien nostelu on ensimmäisten viikkojen/kuukausien aikana kaikkea muuta kuin palkitsevaa ja riemukasta, mutta tiedän myös, että kunhan tuloksia alkaa syntyä, ilokin nousee pikkuhiljaa pintaan. Moni todennäköisesti luovuttaa jo alkumetreillä siksi, että tuntuu niin kamalalta, mutta olen yrittänyt sinnillä päästä niiden alkumetrien yli, jotta saisin kokea muutakin. Ja nyt sinnikkyys on viimein alkanut tuottaa tulosta. :) Muistan myös juoksuharrastukseni alussa viisi vuotta sitten, kuinka joka lenkin jälkeen olisin voinut vannoa, etten halua juosta ikinä enää metriäkään. Mutta vähitellen, kun juoksu alkoi rullata ja kunto kasvaa, opin nauttimaan siitäkin hommasta. Uskon ja toivon, että samoin käy tämän lajin kanssa. Ja mikäli ei, en tietenkään aio pakottaa itseäni väkisin salille. Haluan silti antaa salitreenille mahdollisuuden. Jos vielä puolen vuoden päästäkin tuntuu yhtä hirveältä kuin noina pahimpina hetkinä, lupaan harkita vakavasti uudelleen, että onko tämä ollenkaan minun juttuni. :) Onneksi kuntosalin ohella on myös muita lajeja (kuten racketball), joista aidosti nautin todella. 

  Alku siis aina hankalaa, mutta eteenpäin mennään! :)

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 08:03

  Minäkin epäilen myös, että usein nuo tilanteet, joissa itkeminen koetaan manipuloinniksi, ovat nimenomaan kommentoijan omaa tulkintaa asiasta. Ihan varmasti on sellaisiakin ihmisiä, jotka ovat kykeneviä ja halukkaita käyttämään itkemistä vallan välineenä, mutta veikkaisin sellaisten olevan todella harvassa. Uskallan väittää, että aidosti herkistä ihmisistä (joita suurin osa meistä itkeskelijöistä on) tuskin kukaan haluaa käyttää itkua hyväkseen tuolla tavalla. Jo tähän postaukseen tulleiden kommenttien perusteella useimmat herkkiksistä estäisivät itkunsa ainakin työelämän tilanteissa, jos pystyisivät.

  Todella hyvä pointti myös tuosta todellisesta vahvuudesta! Minusta on paljon rohkeampaa ja vahvempaa myöntää suoraan, että nyt en pysty enempään kuin vääntää väkisin hampaat irvessä ja itku silmässä.

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 08:13

  Minä olen myös itkuherkkyyteni ja tunnekuohujeni keskellä melko temperamenttinen ihminen. Tämä persoonallisuuden piirre tulee selvästi tulisen luonteen omaavalta isältäni – veljeni puolestaan ovat tässä asiassa tulleet enemmän rauhalliseen äitiini. En ole koskaan ollut luovuttajatyyppiä, vaikken tiedä liittyykö se suoranaisesti temperamenttiini. Enkä varsinkaan koe, että olisin saanut itkuherkkyyteni tähden mitään erivapauksia tai erityiskohtelua missään elämän tilanteessa. Enemmänkin olen kokenut sen kielteiseksi ja haitalliseksi piirteeksi omalta kannaltani (ikävä kyllä). 

  Sinänsä en pidä hassuna, että erityisherkkyys nostetaan tällaisen aiheen yhteydessä esille. Aika moni herkästi itkeskelevistä lienee muutenkin tunne-elämältään melko herkkiä ja empaattisia tyyppejä, jollaisiksi nimenomaan erityisherkkiä usein kuvaillaan. Nämä asiat eivät tietenkään automaattisesti linkity toisiinsa, mutta veikkaan, että aika moni erityisen herkästi itkuun pillahtava ihminen voi hyvinkin  täyttää myös erityisherkkyyden määritelmän. Eivätkä kaikki erityisherkät reagoi kaikkiin ärsykkeisiin samalla tavoin, vaikka tuossa kyselyssä tuollaisia tyypillisiä esimerkkejä nostettiinkin esille. Minä en myöskään ärsyynny välttämättä kovista äänistä, mutta sen sijaan hiljainenkin mutta toistuva ääni saattaa olla minulle todella ärsyttävä ja keskittymistä suunnattomasti häiritsevä tekijä.

  Tuo oma testituloksesi itse asiassa täyttää jo jossain määrin erityisherkän määritelmän, sillä jutussa mainittiin, että yli 12 pistettä saaneella voi hyvin olla erityisherkkyyttä. Eiväthän nämä mitään absoluuttisia juttuja ole, että jokaisella erityisherkällä on tismalleen sama kokemus kaikista noista asioista – nuo kysymykset ovat vain antamassa suuntaa, millä tavoin erityisherkkyys voi näkyä ihmisessä. Yksilöllisiä yhdistelmiä noista erityisherkkyyden piirteistä on varmasti sitten lukemattomia. :)

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 08:17

  Tästä erityisherkkyydestä onkin nyt viime aikoina ollut mediassa paljon puhetta. En tunnista ihan kaikista erityisherkkyyden piirteistä itseäni, mutta sen verran paljon yhteneväisyyksiä on, että veikkaisin täyttäväni tuon määritelmän. 

  Todella ikävä kuulla, että äitisi on reagoinut itkemiseesi noin kielteisesti. Minusta asia on juuri noin kuin sanot: itku on vain sinun tapasi käsitellä tunteita. Mikä ylipäänsä on ”normaalia? Ei sellaista ole olemassakaan. Eikä suuttuminen toisen itkusta ainakaan ole minusta hyväksyttävää käytöstä.

  Vastaa
• 

  Ilana

  - 30.5.2014 09:57

  Juu näin toki on, etteivät kaikki erityisherkät ole samanlaisia ja koe samanlaisia juttuja häiritseviinä. Ja tosiaan tuo testitulos sanoi minulle ”herkkä”, mikä lienee totta :) Ehkä siltä kannalta ajattelen, etten kuulu erityisherkkiin, että moni on kertonut tunteneensa suurta helpotusta luettuaan erityisherkkyydestä ja samaistunut kovasti sen yhteydessä kuvailtuihin asioihin, ja minulle tällaista tunnetta ei ole tullut.

  Vastaa
• 

  Ilana

  - 30.5.2014 11:24

  Asia pohditutti sen verran, että jatkoin siitä vielä omalla tontillani. Kiitos siis tosi hyvästä ja ajatuksia herättäneestä tekstistä!

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 11:41

  Hahah, en uskalla edes ajatella, millainen itse mahdan olla, jos joskus olen raskaana. :D Liikutun itse herkästi myös positiivisista asioista. Etenkin lukiessani artikkeleita ihmisten hyvyydestä tulee todella herkästi itku. Tänä aamuna katsoin todella koskettavan videon, jonka alakouluikäisen lapsen vanhemmat olivat tehneet transsukupuolisuudesta. Heidän tyttärensä oli hyvin varhaisesta vaiheesta lähtien tuntenut ja ilmaissut olevansa toista sukupuolta kuin joksi oli biologisesti syntynyt. Kun tilannetta oli jatkunut jo vuosia, vanhemmat päättivät antaa lapsensa elää poikana. Olin jotenkin niin liikuttunut videosta ja sen välittämästä tarinasta, että vollotin vuolaasti tänään aamulla sitä katsoessani. :D

  Koen myös itse, että monissa elämän tilanteissa aistin muiden tunnetiloja varsin tarkkanäköisesti ja pystyn asettumaan toisen asemaan. Ehkä tästä syystä monet ovat kokeneet, että minulle on helppo kertoa huolista ja murheista. On muuten todella mielenkiintoinen huomio tuo, että monesti herkkä ihminen ei välttämättä sellaisessa tyypillisessä itkutilanteessa toimikaan sillä tavoin kuin ympäristö saattaisi olettaa. 

  Kiitos ihanasta kommentista ja hienoa kuulla, että osaat nauttia ja iloita herkkyydestäsi. 

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 11:50

  Kiva kuulla, että olet viihtynyt jo pitkään Pupulandian parissa. :) Kuulin itsekin tuosta Aamu-tv:n erityisherkkiä ihmisiä käsitelleestä haastattelupätkästä – itse asiassa poikaystävä taisi suositella sitä minulle katsottavaksi. Joistakin jutuista tunnistin vahvasti itseni, osasta en niinkään, mutta päädyin myös tekemään tuon herkkyystestin. Ja kyllähän se vahvasti siltä vaikutti, että minussakin on merkittävästi erityisherkän ihmisen piirteitä. Myös minulle tuli samankaltainen tunne, ettei tieto erityisherkkyydestä sinänsä muuttanut mitään, koska olen aina tiedostanut olevani poikkeuksellinen jollain tapaa tunteellisuudessani ja herkkyydessäni. Minun mieltäni ovat erityisen paljon lämmittäneet nämä teidän lukijoiden kommentit ja tarinat herkkyydestä – ihana kuulla, että siellä on iso joukko ihmisiä, jotka ymmärtävät minun kaltaisiani. <3

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 11:56

  Totta! Tuo on juuri niitä syitä, miksi varmasti itkevä kokeekin häpeää itkustaan tai vähintäänkin tarvetta saada se loppumaan mahdollisimman äkkiä (tai mieluiten estämään sen alkaminen alun alkujaankin). Hyvi usein lohdutukset sisältävät juuri tuon fraasin ”älä itke”. Minun yksi läheiseni meinaa herkästi aina sanoa minulle noin, kun kyyneleet tulvahtavat silmiini. Melkein aina ne sanat karkaavat ensin hänen suustaan, mutta liikuttavalla tavalla hän on oppinut korjaamaan heti perään: ”Tai siis, itke vain, jos tuntuu siltä tai jos se helpottaa. Ei ole mitään hätää.” Tuntuu hyvältä, että toinen ikään kuin hyväksyy reaktioni ja antaa minulle luvan itkeä, jos se on minule sillä hetkellä luonteva tapa ilmaista tunteitani.

  Ihan mieletöntä, että teillä on koulussa opetettu tällaisia taitoja näin fiksusti. Toivottavasti tuollainen tapa on levinnyt laajemmallekin. :)

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 11:59

  Erityisherkkyys on ollut paljon esillä mediassa viime aikoina ja on jotenkin hauskaa, että niin moni tämän jutun yhteydessä on ottanut tuon asian esille. Kaipa nämä liittyvät sitten kuitenkin melko vahvasti toisiinsa. :) 

  Olen itsekin sellainen empaattinen ihminen, joka herkästi ottaa muiden murheita kannettavakseen tai tunnettavakseen. Olen joskus itkenyt kaverin surulliselle tarinalle lohduttomasti, vaikkei tämä edes itse itkenyt tarinaa kertoessaan. :D Pystyin vain niin samaistumaan siihen, mitä hän on käynyt läpi. 

  On todella kiva lukea muiden herkkisten kommentteja, joten kiitos sinulle ja kaikille muillekin keskusteluun osallistuneille. :)

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 12:02

  Voi että, tulipa liikuttunut olo pelkästään siitä, kun mietin pikkulasta, joka yrittää viimeiseen asti olla itkemättä ja pinnistellä, vaikka hautajaiset nimenomaan olisivat se paikka ja hetki, jolloin olisi lupa näyttää surunsa itkemällä. <3

  Sattuipa tekstini juuri sopivaan kohtaan elämässäsi. Joskus on tosiaan parempi kohdata ne ikäviltäkin tuntuvat jutut ja uhrata niiden pohtimiselle hetki sen sijaan, että vain pyyhkisi ne pois mielestä. Toivottavasti sait muiden herkkisten kommenteista lohtua ja vertaistukea. :) Itkemisessä tai herkkyydessä ei todellakaan ole mitään hävettävää, vaikka kaikki eivät siihen osaakaan suhtautua. 

  Kiitos ihanasta palautteesta ja toivottavasti tilanteesi työpaikalla paranee pian!

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 12:28

  Ihana kuulla, että siellä lukijoiden joukossa on kohtalotovereita – niin itkeskelyn kuin salitreenin tuskankin suhteen. :D Jalkapäivät eivät todellakaan ole lemppareita, mutta muista TÄMÄ. ;) Tsemppiä salille!

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 12:33

  Todella samaistuttavia tilanteita listaat kommentissasi, I feel you. :) Tuo onkin hyvä idea, että herkkis voisi tiukassa tilanteessa pyytää sitä aikalisää, koska voisi tosiaan olla helpompi selvitellä asioita, kun olisi saanut ensin päästää tunteenpurkaukset pihalle. Tosin se ei kyllä välttämättä minun tapauksessani estäisi sitä, ettenkö mahdollisesti pillahtaisi uudelleen itkuun, jos keskustelun sävy kiihtyy. :D

  Ja joo, tuo keskenmenon yhteydessä lauottu kommentti oli kyllä todella tahditon. Kuvittelisi etenkin hoitoalalla olevan ihmisen osaavan reagoida tilanteeseen hienotunteisemmin. :/

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 12:41

  Minä olen kerran itkenyt ensitreffeillä, kun hätäännyin, että Hertan lapsoselle oli tapahtunut jotakin. Olimme juuri jutelleen Hertan kanssa puhelimessa ennen treffejäni, kun hänen piti äkillisesti lopettaa, sillä hän huomasi, että lapsi oli vetäissyt jotakin väärään kurkkuun. Hän pelästyi lapsen olevan tukehtumassa ja puhelu päättyi kuin seinään. Jäin ahdistuneena odottelemaan tietoa tilanteen kehittymisestä, mutta tällä välin treffien ajankohta ehti jo koittaa, joten vaelsin paikalle täysin poissaolevana ja varsin ahdistuneena tapahtuneesta.

  Kun Hertalta ei alkanut kuulua puhelua 10 minuutin sisään, minua alkoi toden teolla huolestuttaa ja yritin soittaa takaisin. Sain punaista luuria korvaan ja siinä vaiheessa iski kunnon paniikki, että onko siellä nyt oikeasti tapahtunut jotakin ja purskahdin hätäännyksestä itkuun. Treffiseuralaiseni katsoi minua hieman säikähtäneen ja hämmentyneen oloisena ja sopersi, että voimme kyllä siirtää treffejä toiseen ajankohtaan, jos nyt on huono hetki. Selitin tilanteen ja hän ymmärsi. Lopulta Herttakin soitti takaisin ja selitti, että kaikki ok, mutta lapsi oli oksentanut ympäriinsä, joten hänellä oli ollut siellä siivousurakka kesken, eikä siksi voinut soittaa takaisin aiemmin. Huh. Treffit saivat jatkua ja syntyipä siitä kohtaamisesta sitten itkuista huolimatta lopulta yksi tärkeimmistä parisuhteistanikin. :)

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 12:44

  Olen myös itse tehnyt sitä, että kun itku ei ole tullakseen, niin laitan jonkun ”itketysbiisin” soimaan, niin johan aukeavat hanat kuin taikaiskusta. :D Olen itse myös sellainen ”tunnollisen syndroomasta” kärsivä tyyppi, että jotenkin alkaa herkästi itkettää, kun joutuu myöntämään tulleensa jaksamisensa rajoille – joko terveydellisistä tai muistakin syistä. 

  Kiitos tsempeistä! Tällä viikolla meni jo huomattavasti paremmin ja kyyneleetkin pysyivät poissa. :)

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 12:48

  Tuo on muuten jännä juttu, että sinäkin osaat omien lastesi kohdalla hillitä hermosi ja tunteesi, ja pystyt kylmän rauhallisesti selvittelemään tilannetta liikuttumatta itse. :) Kaipa sitä jotenkin menee sellaiseen selviytymismoodiin tietyissä tilanteissa, kuten nyt sitten vaikka sellaisessa, kun omalla lapsella on hätä.

  Sen olen huomannut, ettei itkeskely useinkaan ole mitenkään erityisen loogista. Joku tilanne, jossa ”kuuluisi” itkeä, ei itketä lainkaan ja toinen tilanne, jossa muut eivät näe mitään liikuttumisen arvoista, saa välittömästi kyyneliin. Ihmismieli on kyllä kummallinen. :)

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 12:51

  Voi miten lohdullista lukea, että täällä on tällainen joukko muitakin kyynelehtijöitä! <3 Minä olen kyllä aikalailla päässyt eroon siitä häpeän tunteesta liittyen julkiseen itkemiseen ainakin, jos saan olla tilanteessa muuten ihan rauhassa. Esimerkiksi bussissa itkeskely ei enää tunnu mitenkään ahdistavalta, mutta jos olisin tilanteessa, jossa huomio jollain tapaa kiinnittyisi minuun, tunteiden julkinen näyttäminen varmasti tuntuisi epämukavalta. 

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 12:52

  Hahaha, ihana sinä! :D Eniten hymyilytti tuo, että itket tenteissä, jos et osaa vastata. Voi pieni! :D <3

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 12:54

  Voi teitä muita ihania itkuiitoja. :D Eipä enää nolostuta ollenkaan samalla tavoin meikäläisen omituisen itkunpyrskähdykset kummallisissa tilanteissa, kun lukee näitä teidän muiden lohdullisia tarinoita. <3

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 12:59

  Voi että, minua alkoi itkettää jo pelkkä kuvauksesi siitä pikkupojasta bussissa. :D Se tosiaan on aika harmillista, jos aikuiset eivät osaa reagoida rakentavasti ja rohkaisevasti lapsen tunteisiin. Omalla kohdalla aika on parantanut haavat, jotka eivät koskaan onnekseni kovin syviä olleetkaan. Joku tuolla kertoikin aiemmissa kommenteissa, kuinka ihanasti heitä oli koulussa opetettu lohduttamaan itkevää. Tutun ”älä itke”-fraasin sijaan oli ohjeistettu sanomaan jotakin sen tyylistä, että ”Sinusta tuntuu varmasti nyt tosi pahalta ja on ihan ok itkeä.” Tuolla uskoisin monen pääsevän jo pitkälle, jos tuntuu, ettei tiedä miten reagoida itkevään. :)

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 13:03

  Oivoi, lapsikuorot! :D Muistan, etten voinut lopettaa itkemistä lainkaan, kun joskus muutama vuosi sitten kuulin ensimmäisen kerran sen ihanan amerikkalaisen lapsikuoron tulkintoja tunnetuista pop-kappaleista. Etenkin tulkinta Phoenixin Lisztomaniasta sai kyyneleet ryöppyämään. En tosin tainnut olla ainoa, koska muistelen monien kommentoineen tuolloin postaukseen, jossa jaoin videon, että heille kävi samoin. :D

  Olen myös samanlainen sympatia-itkijä, joka tempautuu mukaan muiden tunteisiin niin voimalla, että toisen itkiessä itsekin tulee helposti itsekin tirautettua silkasta myötätunnosta. :) Minä olen perheessämme ainoa tällainen, mutta eipä se mitään. :D

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 13:06

  Muistan joskus takavuosilta tilanteen, kun kävelin aamulla aikaisin töihin ja kuljin työmatkallani erään kauppakeskuksen läpi. Kuulin kauppakeskuksessa kävellessäni kaiuttimista jonkun itselleni entuudestaan tuntemattoman kappaleen, joka kuulosti vain niin kauniilta, että minähän vuodatin sitten siinä töihin kävellessäni muutamat kyyneleet siitä syystä. :D

  En tiedä, miten tulen ikinä selviämään omista häistäni, jos joskus päädyn naimisiin, kun kavereidenkin häät ovat aikamoinen koettelemus tällaiselle herkistelijälle. ;)

  Tsemppiä valtavasti myös sinulle salitreeniin ja balettiharrastuksen aloitukseen! Alku voi olla kankeaa, mutta älä luovuta. :)

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 13:07

  Olen välillä miettinyt, millainen mahtaisin olla ilman e-pillereitä. Olen aina ollut todella herkkä, mutta mietin välillä, ovatko pillerit herkistäneet vielä entisestään, vai olisinko muutenkin juuri tällainen. Olen kyllä monilta kuullut, että ne ovat aiheuttaneet vielä entistä pahempaa itkeskelyherkkyyttä.

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 13:09

  Minulla ei onneksi mene kovin helposti tuohon, että itkisin kerralla kaikki maailman murheet. :D Muuten en varmaan muuta ehtisikään! Ja hei, mahtavaa, jos salilla tulee esiin joku räyhäkäs sporttipirkko. Kyllä se kiroileva eukko on minussakin olemassa ja nostaa joskus päänsä esiin nimenomaan salilla, mutta joskus näemmä menee herkistelynkin puolelle. :D

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 13:10

  Voi ei, te olette kyllä niin ihania ja liikuttavia tyyppejä! :D <3

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 13:13

  EIKÄ!!! Joku muukin tunnustautuu siis matematiikkaitkijäksi! :D Itsehän olen kyseistä itkijätyyppiä myös. Meidän perheessämme on koettu myös nuo tukiopetustuskat ja isän hermostuminen, kun tytär pillittää välittömästi pudotessaan kärryiltä. Itkin vielä lukiossakin pitkän matematiikan tunnilla, kun en kerta kaikkiaan tajunnut jotakin juttua. Ope oli onneksi kärsivällinen ja piti minulle muutaman kerran jopa ihan kahden kesken tukiopetusta, haha. Mutta joo, matematiikka saa jostain syystä myös meikäläisen hanat auki, kun ei vaan tajua. :D

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 13:20

  Voin kuvitella, että asiakaspalvelutyössä tuollaisia potentiaalisia itkutilanteita tulee tuon tuosta, jos on oikein inhottava asiakas. Ihme kyllä, en koskaan itse itkenyt ruokakaupassa työskennellessäni, vaikka toisinaan asiakkailta sai kyllä kuulla ties mitä. 

  Minulle urheilu on aina ollut vähän työn ja tuskan takana ja olen taistellut motivaation kanssa koko elämäni enemmän tai vähemmän. Tai siis sen ajan elämästäni, jolloin olen jollain tapaa urheillut. Alkutaival salitreenille ei ole ollut se ruusuisin, mutta toisaalta, harva laji heti ensimetreillä tuntuu täysin omalta jutulta, jos taidot ja voimat eivät vielä oikein riitä. Muistan esimerkiksi juoksuharrastukseni alussa vihanneeni kyseistä hommaa, mutta hetken harjoiteltuani ja kun homma alkoi rullata, opin nauttimaan juoksemisesta kovastikin.

  Salitreenin lisäksi on varmasti monia muitakin tapoja, miten voimaa voisi kehittää, mutta olen nyt halunnut kokeilla tätä perinteistä kuntosalia. Olen lähtenyt liikkeelle sillä ajatuksella, että aluksi se voi olla vaikeaa ja raskasta, mutta pikkuhiljaa, kun kehitystä tapahtuu, treenaaminen muuttuu mielekkäämmäksi. Ja näin on jollain tasolla käynyt jo nyt. Tällä viikolla koin jo mahtavia onnistumisen elämyksiä, joten eiköhän tämä tästä. :) Ja jos vielä tuntuu epämukavalta lähteä salille vaikkapa puolen vuoden päästä, niin sitten on syytä miettiä, onko tämä minua varten. Näin alkuvaiheessa haluan kuitenkin antaa tälle jutulle mahdollisuuden ja katsoa, mitä tästä voisi pienen kehittymisen jälkeen tulla. :)

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 13:22

  Joo, tuo on varmasti hyvä tapa, että jos hankalassa tilanteessa tulee itku, voi vetäytyä omiin oloihinsa. Muistan joskus ihastuneeni palavasti yhteen levyyn, joka sai minut aina itkemään. Minun teki kamalasti mieli kuunnella levyä töissä, mutten oikein voinut, koska se sai minut välittömästi kyynelehtimään, enkä halunnut itkeä muiden edessä toimistolla. :D Siitä huolimatta en pystynyt lopettamaan tuon ihanan albumin kuuntelua, joten kävin sitten aina muutaman minuutin välein vessassa itkemässä, hahaha.

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 13:25

  Tuo on kyllä mahtavan omituista, miten ihmismieli toimii liikutuksen suhteen. Joku käsittämätön liikutuksen aalto voi vallata mielen ties minkä kirvoittamana, mutta samaan aikaan jokin oikeasti surullinen oman elämän tilanne ei välttämättä aiheuta kyyneleitä lainkaan. 

  Joskus toivoisin, että pystyisin itse nielemään itkuni, mutta meikäläinen on niin runsaasti kyynelehtivää sorttia, että sitä ryöppyä ei vain pysty nielaisemaan. :D

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 13:25

  Hahaha, mahtavaa! Taitoluistelu on herkkä asia. ;)

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 13:28

  Mielenkiintoista, että moni on tämän postauksen yhteydessä nostanut esiin tuo erityisherkkyyden ja erityisen jännittävää on, että sinulle tämä asia oli tullut mieleen jo ennen tämän postauksen julkaisemista. :) Veikkaan itsekin, että olen varmaankin juuri tuota ihmistyyppiä ja tein joku aika sitten aiheesta testinkin, joka kyllä vahvisti tätä ajatusta. Kiitos kiinnostavasta linkistä!

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 13:33

  Myös minä suhtaudun itkuun nykyään vähän siten, että no mitäs sitten. Eiköhän jokainen itkuni näkevä tajua, että minulla on syyni itkeä siinä hetkessä, kun kyyneleitä vuodatetaan. 

  Olenkin tämän postauksen aiemmissa kommenteissa jo avannut ajatuksiani tuohon PT- ja treeniasiaan. :) Arvostan kovasti neuvoja ja ajatuksia aiheesta, mutta uskoisin, että meillä on tilanne hallinnassa. Uskallan sanoa PT:lle jos treeni tuntuu liian rankalta ja huomasin nyt kyllä sen itkutreenin jälkeen, että seuraavana jalkapäivänä hän oli selvästi vähän varovaisempi – ja siitä huolimatta tein uuden ennätykseni kyykyissä. Eli onnistumisen kokemuksia ja hyviä fiiliksiä on löytynyt saliltakin tällä viikolla. :) 

  Rohkaisevaa kuulla, että treeni on sinulla tuottanut noin hyvää tulosta! Se kannustaa minuakin sitkeästi harjoittelemaan lisää. Oma personal trainerini on onneksi todella tarkka tekniikasta eli liian suurilla painoilla ei koskaan tehdä, jos näyttää siltä, että tekniikka alkaa kärsiä. Onneksi nuo lannistuneet tunnelmat alkavat nyt olla takanapäin ja nyt olen ehtinyt kokea jo monta itseni voittamisen hetkeä. Kiitos kannustuksesta ja hyvistä vinkeistä! :)

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 13:35

  Sekin on varmasti aika luonnollista itkeä pettymyksestä. Omalla kohdalla en niinkään usein ole itkenyt kateutta, mutta omia suorituksiani kohtaan olen joskus tuntenut niin suurta pettymystä, että se on purkautunut itkemällä. 

  Minä en oikein tiedä, mistä oma herkkyyteni tulee. Isäni on selvästi äitiäni tunteellisempi, joten uskon tunteellisen luonteeni tulevan isän puolelta, mutta itkeskelyherkkyyteni on kyllä meidän perheessä aivan omaa luokkaansa. :)

  Vastaa
• 

  Aelina

  - 30.5.2014 13:39

  Mäkin olen aika itkuherkkä tyyppi. Osittain uskon sen johtuvan siitä, että olen aina ollut aina melko kiltti ja ”hyvin kasvatettu” lapsi, eikä meillä ole tarvinnut aikuisten juuri korottaa ääntään kotona. Siksi muiden aikuisten puhuttelut ja huutaminen on aina johtanut siihen, että itku tulee. Itken kyllä myös elokuvissa, kirjoja lukiessa ja joskus töissäkin kun on tullut työkaverilta tosi ilkeää tekstiä. Pahin tilanne on silloin kun on vihainen ja tekisi mieli huutaa toiselle tiukkaan sävyyn jotain, mutta alkaakin itkettää niin ettei saa enää sanottua mitään. Monet pitävät heikkoutena ja lapsena en halunnutkaan katsoa elokuvia esim. koululuokassa, koska pelkäsin olevani ainoa joka pillittää lopussa. Nykyisin olen asian kanssa ihan sinut ja ihan onnellinen siitä, että minulla on vahvoja tunteita, onneksi myös paljon sellaisia jotka eivät ilmene kyynelinä. Nykyisin on mielestäni kiva kun telkkarissakin tuntuu olevan ihan ok itkeä julkisesti. (Bjurström nyt oli siinä tanssiohjelmassa koko ajan tippa linssissä, mutta niin on duudsonitkin omassa sarjassaan pillittäneet lukuisat kerrat, eikä siinä tunnu olevan mitään ihmeellistä.) Hyvä kehityssuunta mielestäni!

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 13:49

  Juu, hyvä lisäys lienee tähän kohtaan, että vaikka itken herkästi, myös hymyilen ja nauran paljon. Olen viimeisen päälle tunneihminen, hyvässä ja pahassa. Muistan äitini sanoneen minulle joskus teini-iässä, että ”Voi Jenni, elämä olisi niin paljon helpompaa, jos et tuntisi niin voimakkaasti. Vuoristoradan sijaan voisit yrittää ajelehtia vähän loivemmilla aalloilla.” Voi äiti, olisipa se minun päätäntävallassani. Toisaalta, en haluaisi olla toisenlainen. Olen onnellinen, että tiedän, mitä on tuntea voimakkaasti. Se ehkä tarkoittaa, että tunnen voimallisesti surua, mutta toisaalta tunnen vähintään yhtä voimallisesti myös iloa ja onnea. Tämä on sellainen piirre itsessäni, mitä en voi enkä edes haluaisi muuttaa, vaikka sitä joskus muiden onkin vaikea ymmärtää.

  Tuo on muuten hämmentävää, että olet lapsena reagoinut negatiivisiin tunteisiin noin voimakkaasti fyysisellä tavalla, kun et ole osannut ilmaista niitä muuten. Ihminen on kyllä kummallinen psykofyysinen kokonaisuus. :)

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 13:53

  Minä olen myös kyynelehtinyt hammaslääkärissä viimekeväisen viisaudenhammasleikkauksen yhteydessä. :D En muuten voisi varmaan koskaan työskennellä itse terapeuttina tai psykologina, koska myötäelän muiden tunteissa niin voimallisesti, että todennäköisesti kyynelehtisin siellä potilaiden tarinoille aivan valtoimenaan. Muuten voisin varmasti soveltuakin tuollaiseen työhön, mutta itkuherkkyyteni takia en missään nimessä.

  Olen itse samanlainen, että itkun lisäksi myös hymy ja nauru ovat herkässä. Useimmiten minua kuvaillaan ensisijaisesti iloiseksi, vaikken pelkää näyttää myöskään negatiivisia tunteita. Minä en oikein edes osaa teeskennellä tunteita ja aistin varsin herkästi, ovatko muiden reaktiot aitoja vai eivät. 

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 13:54

  Ehdinkin jo lukaista tuon ja kyllähän sieltä paljon tuttua löytyi! :) 

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 13:56

  Aivan ihana teksti, kiitos vinkistä! Kävin lukemassa ja tunnistin tekstistä vahvasti myös itseni. :) Tässä linkki myös muille kiinnostuneille: http://www.lily.fi/blogit/laura-de-lille/sydan-hihassa-3

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 13:59

  Se voi hyvin olla, että jotenkin tuo kovuus on osa sitä muinaista hammasta purren -asennetta. Minusta herkkyys on ehdottomasti ennemmin vahvuutta kuin heikkoutta – vaatiihan se melkoisesti roheutta asettua tunteineen alttiiksi erilaisissa tilanteissa ja näyttää rohkeasti sisimpänsä. Huolestuttavinta minusta on kuitenkin se, että jotkut pitävät herkkyyttä vain keinona manipuloida muita. Aidosti herkkänä ihmisenä en voisi kuvitella juuri mitään, mikä olisi kauempana totuudesta. 

  Kiitos hienosta kommentista. :)

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 14:00

  No kiitos samoin vertaistuesta. ;) Tiedän todellakin tunteen, miltä tuntuu, kun riidellessä alkaa itkettää. Teen itsekin noissa hetkissä samaa kuin sinä, että pyyhin vain kyyneleitä sitä mukaa, kun niitä valuu ja yritän pitää keskustelun silti elossa. :D

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 14:03

  Minäkn koen itkemisen usein terapeuttiseksi ja puhdistavaksi. Joskaan ei se sitä aina ole – joskus itkeminen on hyvinkin ahdistavaa. Onneksi useimmiten kuitenkin tuota ensin mainittua.

  Samaistun todella vahvasti kuvailemaasi liikutukseen epätäydellisyydestä! Koin juuri samanlaisia tunteita, kun olin ensimmäistä kertaa katsomassa Wannabe Ballerinasia. Esitys oli todella kaunis, mutta samaan aikaan jollain tapaa niin inhimillinen, ettei sen edessä voinut kuin tirauttaa pari kyyneltä. :) Toivon, että olen itse voinut olla jakamassa samankaltaisia elämyksiä muille.

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 14:05

  Kiitos linkistä! :) Täällä onkin ilahduttavan moni herkkis intoutunut kommentoimaan. <3 Kiitos linkeistä! Hesarin jutun ehdinkin jo lukaista, mutta pitää vielä tsekata se radiohaastattelu!

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 14:11

  Olette ihania, kun huolehditte. :) Minusta tuntuu, että kenelle tahansa salitreenaaminen on alussa hankalaa. Jos lihaksissa ei ole voimaa, tottakai se tuntuu raskaalta. En halua luovuttaa heti alkumetreillä vain siksi, että tuntuu hankalalta, vaan haluan antaa uudelle jutulle mahdollisuuden. Enhän voi tietää, onko salitreeni minun juttuni, jos luovutan ennen kuin olen päässyt kunnolla edes alkuun. :) Vaikka olenkin kertonut täällä blogissa toistaiseksi näistä epäonnistumisen kokemuksista, niin se ei missään nimessä ole koko totuus salitreeneistäni. Esimerkiksi tällä viikolla molemmat treenit menivät todella mukavasti ja koin mahtavia onnistumisen elämyksiä.

  Minulla treenitahti on varsin maltillinen. Salitreenejä on ollut nyt viikossa kaksi kertaa, minkä lisäksi olen käynyt kävelemässä, pelaamassa racketballia ja vesijuoksemassa. Balettia olisi tarkoitus jatkaa nyt kesällä uudelleen pienen tauon jälkeen. Kuuntelen aina treenaamisen suhteen omaa kroppaani ja olen siinä määrin mukavuudenhaluinen, että en mene treenaamaan, jos ei tunnu hyvältä. Ei siis huolta, että rääkkäisin itseäni liikaa – minulla ei ole siihen vaadittavaa itsekuria edes. ;)

  Olen nyt päättänyt, että annan salitreenille mahdollisuuden. Haluan edes päästä tämän alkukankeuden yli, jotta saan huomata kehitystä ja kokea, miltä treenaaminen tuntuu sitten, kun ei tarvitse enää hinkata tekniikkaa joka liikkeessä PT:n kanssa. Jos kuntosali ei tunnu omalta jutulta vielä puolen vuodenkaan päästä, niin sitten mietitään asiaa uudelleen. Nyt en kuitenkaan halua heti luovuttaa, vaan katsotaan hetken aikaa ensin, miten homma lähtee rullaamaan. :)

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 14:14

  Kiitos tästä kommentista! :) Itse suhtaudun tällä hetkellä salitreeniin vähän samoin, että tiedän siitä olevan minulle hyötyä, vaikken siitä välttämättä juuri nyt niin suunnattomasti nautikaan. Olen myös sitä mieltä, että koska esimerkiksi migreenipäänsärkyjeni suurin aiheuttaja on huono ryhti sekä niska-hartiaseudun kroonistuneet jumitukset, on salitreeni aidosti panostusta parempaan oloon tulevaisuudessa. 

  Kiitos ihanasta tsemppauksesta ja hyvistä vinkeistä. Kiva saada keskusteluun myös toisenlaista näkökulmaa. :) 

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 30.5.2014 14:17

  Minä olen myös ollut aina aika kiltti lapsi ja minut on myös ”kasvatettu hyvin” ja tiukassa nuhteessa. Tosin meillä kyllä on ääntäkin korotettu, kun temperamenttia löytyy sekä isältä että tyttäreltä. :D Siitä huolimatta olen kyllä itkenyt herkästi lapsena, eikä siihen tarvittu edes kenenkään huutamista. Mutta voin hyvin uskoa, että jos kotona ei ole tottunut moiseen kovisteluun, se voi kiltille lapselle olla kova paikka. 

  Muistan myös, että koulussa on ollut tosi vaikea joskus katsoa elokuva, kun on näin herkkis. Lapset osaavat olla aika häijyjä toisilleen. Pakko muuten sanoa, että Marco Bjurström on kyllä kyynelineen yksi sympaattisimpia tyyppejä telkkarissa – niin aidon oloinen ihminen. <3

  Vastaa
• 

  Loki

  - 30.5.2014 14:24

  No voi olla, että oma tulkintani itkijöistä on hiukan negatiivinen, mutta naisvaltaisilla aloilla varsinkin kuvatunlaisia legendoja esiintyy. Rästihommat niille, joita ei itketytä. Herkkyys ja itkeminen eivät kylläkään ole synonyymejä. Itse kuulun siihen kategoriaan, joka ei itke, mutta miksen silti olisi herkkä? Lapsenahan ne taidot on opittu vanhemmilta: on tarjottu joko keppiä tai porkkanaa, kun vastoinkäyminen ja itku on tullut. Jos keppiä, niin aikuisenakin osaa pitää sisäiset myllärrykset omana tietonaan.

  Mitä tulee liikuntaan: Jos tuntuu kivalta, kehitystä ei tapahdu. Tämän olen huomannut. Vastenmielisyyttä oppii sietämään ja sitten siitä oppii nauttimaan niin perverssiltä kuin se kuulostaakin. Toivotan sinulle mahdollisimman raskaita salipäiviä jatkossakin, että saat siedätyshoitoa. :-)

  Vastaa
• 

  Loki

  - 30.5.2014 14:42

  Tulin ajatelleeksi, että ehkä tärkeää on tietää minkälaisen kohtelun itkijät haluaisivat tai yleensä saavat kanssaihmisiltä, kun he itkevät? Jos odotuksena on empatiaa ja matalaa aitaa niin eikö se silloin ole manipulointia ja vallan väline? Entä kuinka helppoa sille ihmiselle, joka seisoo rinnalla, kun joku itkee, on olla olematta empaattinen ja tarjota helpotusta, kun toinen on surkeana? Entä jos olisi vain etäinen ja odottaisi, että toinen lopettaa itkun?Olen sitä mieltä, että itku on opittua käytöstä ja tällöin tilanteisiin liittyy aina taka-ajatuksia ja odotuksia, vaikka niitä ei tiedostaisi. Ja varmistukseksi: en väitä, että kaikki itkijät manipuloivat tietoisesti, mutta se muuttaa tilannetta ratkaisevasti, kun joku alkaa itkeä. Se muuttaa muiden käytöstä ja keikauttaa vallan tasapainoa.

  Vastaa
• 

  pieta

  - 30.5.2014 15:12

  Mua alkaa aina itkettää kun olen vihainen. Se on tosi epäkätevää kun pitäisi pystyä pysyä vihan tunteista huolimatta rauhallisena ja käydä kiivaita keskusteluja. Ei ole kovin uskottavaa kun alkaa kesken mielipiteensä perustelemisen kyynelehtiä. Sitten kaikki luulee, että olen jotenkin kamalan rikki, vaikka oikeasti mua ei edes fiilistasolla itketä, se on vain fyysinen reaktio jolle en voi mitään. Tosi rasittavaa.

  Olen kyllä aika herkkis muuten ja itkeskelen milloin liikutuksesta, sympatiasta tai mistä lie.

  Vastaa
• 

  John Hole

  - 30.5.2014 18:00

  Ihana kirjotus. Olen ollut itsekin jostain syystä todella herkällä tuulella jo jonkin aikaa. Tänään meinasin alkaa itkeä pankin jonossa kun olin ostanut ystävälleni valmistujaislahjan, koska koin onnistuneeni niin hyvin lahjan valinnassa. Vaikka se olikin vain ”jotain pientä”, mutta silti. :)  Voi meitä! :’D

  Vastaa
• 

  FFFifi

  - 30.5.2014 18:19

  On harhaluulo, että liikunnan täytyy tuntua pahalta jotta voi kehittyä. Varsinkin aloittelija kehittyy oikein hyvin ilman että joutuu itku kurkussa tekemään.
  Itse olen esim. parantanut maratonaikaani yli puoli tuntia vuodessa ilman että tein yhtäkään pahalta tuntuvaa treeniä. Kaksi cooperia juoksin, muuten mukavuusalueella. Ehkä olisin parantanut enemmän verenmaku suussa -treeneillä, mutta mitenkään välttämätöntä se ei ollut.
  Mulla on myös ihan mukavasti kehittyneet lihakset vaikka en ikinä tee sellaisia salitreenejä että sattuisi. Kova treeni voi olla kivaa, mutta ei välttämätöntä.

  Vastaa
• 

  FFFifi

  - 30.5.2014 18:27

  Se on lyllä niin päin, että itku on luontaista, tukahduttaminen opittua.
  Ja ehkä sun ei kannattaisi ajatella noita tilanteita valtapeleinä, koska suurin osa itkijöistä ei mahda sille reaktiolleen mitään, eikä ole lainkaan kiinnostunut mistään peleistä.

  Vastaa
• 

  Silki

  - 30.5.2014 18:30

  Anteeksi vain, mutta nämä PT:t kuulostavat aika ikäviltä ihmisiltä. Miksi kuntosalinatsit eivät ymmärrä, että moni aloittelija kaipaisi kannustusta ja liikkumisen iloa oman lähtötason huomioon ottaen – sen sijaan, että vedetään heti alusta asti tylyllä armeijameiningillä? Anyway, sympatiani ovat täysin Jennin puolella.

  Vastaa
• 

  Silkkitassu

  - 30.5.2014 18:48

  Olen huomannut että itken nykyään herkämmin kuin aikaisemmin. Varsinkin iloiset tapahtumat joissa ihmiset kohtaavat jotain odottamatonta ja yllättävää saavat kyyneleet silmiin. Mutta sitten taas surulliset asiat eivät niinkään itketä. Eli itken helposti ilosta. 
  Olen joskus miettinyt että mitä jos omat vanhemmat kuolevat ja minä en osaa itkeä hautajaisissa. Tosin olen kyllä käynyt melkein ventovieraiden hautajaisissa ja itkin, joten ehkä voin olettaa että tulen itkemään myös oikeasti tärkeiden ihmisten hautajaisissa. Lapsuudesta muistan isomummin hautajaiset, joissa tämän asian kanssa jouduin kovasti tekemään töitä, kun tuntui että niitä kyyneliä olisi odotettu ja minä en niitä osannut tuottaa vaikka todella rakas isomummi olikin kyseessä.

  Vastaa
• 

  Ninsku

  - 30.5.2014 19:10

  Voin kertoa, että minulla on pari sellaista ystävää, jotka eivät osoita empatiaa jos itken, vaan päinvastoin he muuttuvat jotenkin kylmiksi ja välinpitämättömiksi ja joko odottavat mitään sanomatta että lakkaan itkemästä tai kommentoivat jotakin vähemmän rohkaisevaa tyyliin:”Siis tollastako asiaa sä itket?”

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 31.5.2014 06:17

  Näin minäkin kyllä sanoisin, että tukahduttaminen on ”luonnottomampaa” kuin tunteiden näyttäminen, tässä tapauksessa nyt sitten itkemällä. Minä voin todellakin allekirjoittaa sen, että en pystyisi opettelemaan itkemisestä pois, sillä se ei ole millään muotoa tahdonalainen asia. Perheessäni kukaan muu ei ole koskaan itkeskellyt – en ole nähnyt äitini itkevän varmaan kuin muutaman kerran elämässäni eli ei tämä piirre kyllä sieltä ole ainakaan opittuna tullut. Minua ei ole myöskään mitenkään erityisesti kannustettu antamaan itkun tulla. Asiaan on suhtauduttu melko neutraalisti, joskin ehkä ajoittain hieman turhautuneesti ja juuri siten, että lapsenakin on tullut tunne, että nimenomaan pitäisi yrittää hillitä itsensä. Olen nyt 30-vuotias, enkä ole vielä tähänkään mennessä oppinut.

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 31.5.2014 06:27

  Ymmärrän, että itkuun voi joskus olla vaikea reagoida ja on varmasti totta, että se aina muuttaa jollain tavalla tilannetta, jos esimerkiksi työelämän konflikti saa toisen osapuolen kyynelehtimään. En silti allekirjoita lainkaan ajatusta, että itku olisi manipuloinnin väline, sillä kuten tässä on jo useampaan otteeseen todettu, suurin osa itkijöistä ei kerta kaikkiaan pysty estämään itkun tuloa. Jos he saisivat valita, useimmiten he antaisivat kaikkensa, jotta saisivat itkunsa tuollaisessa tilanteessa estettyä. Enemmän kai tuollainen tunteiden näyttäminen siihen sopimattomassa ympäristössä tuntuu nololta ja turhauttavalta itkijästä itsestäänkin. En siis halua tällä sanoa, etteikö työpaikallakin saisi itkeä, mutta suurin osa säästäisi tällaiset tunteenpurkaukset varmasti mieluiten vähän privaatimpiin hetkiin. Siksi tuntuu hiukan kohtuuttomalta, että tällaisesta täysin vailla kontrollia olevasta ja tahattomasta tunnereaktiosta puhutaan manipulointina.

  Ei varmastikaan ole mitään absoluuttisen oikeaa tapaa reagoida toisen itkuun. Itse toivoisin ainakin tuollaisessa tilanteessa itkun olevan mahdollisimman nopeasti ohi ja toisinaan, jos asiaa ryhdytään puimaan siinä hetkessä, se saa vain tunnemyrskyn yltymään. Jos kyse on työelämän tilanteesta, en odota, että toinen alkaa lohduttaa, mutta toivon edes jonkinlaista ymmärrystä tai empatiaa. Ehkä paras tapa säilyttää tilanteen neutraali luonne ja auttaa toista pääsemään tunnekuohusta yli voisi olla tarjota jonkinlaista aikalisää: ”Haluaisitko olla hetken rauhassa? Voimme jatkaa, kun tunnet olosi paremmaksi.” Tällä tavoin ei tarvitse ryhtyä paapomaan itkijää (mikä ehkä tuollaisessa tilanteessa voisi tehdä hetkestä itkeskelevälle vieläkin kiusallisemman), muttei silti tarvitse suhtautua toiseen kylmästi tai epäempaattisesti.

  Kertokaa muutkin itkijät, miten te toivoisitte toisen toimivan esim. työelämässä tällaisen tilanteen tullen? 

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 31.5.2014 06:35

  Lohduttavaa kuulla, että askelkyykyt tuottavat tuskaa ja tunnemyrskyjä muillekin. :D Luulen, että omalla kohdalla tuo itkettävä tunne noissa tilanteissa on yhdistelmä kovaa fyysistä rasitusta ja turhautumista omien voimien vajavaisuudesta. Ehkä joskus siinä on ripaus pettymystäkin, että enkö todella pysty parempaan? Muistetaan kuitenkin olla armollisia itsellemme, myös siellä kuntosalilla. :)

  Töissä (ja etenkin miesvaltaisella alalla) itkuherkkyys ei todellakaan ole mikään myönteinen piirre, mutta toisaalta, jos itkulle ei voi mitään, sille ei vain voi mitään. Mietin, että olisiko joskus helpompi antaa pomolle palautetta vaikka sähköpostin tai kirjeen muodossa, jos asian sanominen ääneen tuntuu ylivoimaisen vaikealta tai siltä, että itkua ei kerta kaikkiaan voi estää? Kannattaa myös mainita pomolle omasta itkuherkkyydestään ja todeta, että ei voi asialle mitään, eikä sitä kannata ottaa niin vakavasti. Itkua siis, viestin sisältö tietysti on syytä ottaa vakavasti. :)

  Vastaa
• 

  Nii

  - 31.5.2014 06:37

  Minäkin olen tosi herkkä ja itken milloin minkäkin telkkarisarjan ja joskus jopa mainoksien takia, mutta suunnattoman rakkaan ja läheisen anopin hautajaisissa en itkenyt kyyneltäkään. Sitä oli vissiin niin lukossa ja sumussa ettei edes itku tullut.

  Vastaa
• 

  Vierailija

  - 31.5.2014 06:53

  Toisin tähän keskusteluun vähän työelämän näkökulmaa. Minulla oli aikoinaan ”itkupilli” työkaverina ja se oli kyllä aika raskasta muille. Minusta ei ole aikuista/profesionaalista käytöstä itkeä työpaikalla milloin mistäkin pikkuasioista. Isot surut ovat sitten ihan eri asia.

  Vastaa
• 

  Jenniii

  - 31.5.2014 09:12

  Uskon, että voi olla jokseenkin rasittavaa, jos toinen tirauttelee työelämän tilanteissa itkuja joka välissä. Ymmärrän tilanteen molempia osapuolia – itkupilli varmasti tekee kaikkensa estääkseen kyyneleet, mutta jokaisen haastavamman keskustelun päättyminen toisen osapuolen itkeskelyyn on varmasti turhauttavaa. Pikkujutuista itkeskely voi tuntua epäammattimaiselta tai lapselliselta, mutta osa ihmisistä ei oikeasti vain mahda sille mitään.  

  Toisaalta voidaan miettiä, että yhtä epäammattimaista on korottaa ääntään tai huutaa toiselle työhön liittyvässä tilanteessa, mutta yhtä lailla sitä tapahtuu, eikä tällaisiin suuttumuksen puuskiin yleensä suhtauduta ollenkaan yhtä tuomitsevasti kuin itkemiseen. Loppujen lopuksi kyse on aivan samasta asiasta: tunteiden hallinnasta. Itku vain on fyysinen reaktio, jota ei välttämättä kykene estämään, siinä missä käyttäytymistään ja puhetyyliään on aikuisen ihmisen mahdollista hallita, oli tunnetila mikä hyvänsä.

  Vaikka itse olen kovasti herkkä, olen kyllä pystynyt onneksi hillitsemään itseni ja tunteeni hyvin työelämässä. Edellisen esimieheni edessä itkin kahden vuoden työsuhteen aikana vain kerran, vaikka herkälle ihmiselle siinä työsuhteessa tuli paljon hankalia tilanteita ja kovia paikkoja eteen. Myös opiskeluaikojen työpaikassani asiakaspalvelutyössä sain välillä kuunnella sellaista törkyä asiakkailta, että ihmettelen, etten koskaan vuodattanut kyyneleitä heidän edessään. Usein nämä negatiiviset tunteet ja tilanteet purkautuivat kyllä sitten jälkikäteen vapaa-ajalla kyynelinä. Eli kyllä sitä herkkäkin ihminen varmasti pystyy vaikuttamaan tunteenpurkauksiinsa jollain tasolla, mutta omasta kokemuksesta tiedän, että vaikeaa se on – ainakin kun on kyse itkusta.

  Vastaa
• 

  Tallulah

  - 31.5.2014 15:59

  Olet oikeassa siinä että esim huutaminen on myös epäammattimaista käytöstä. Tosin olen kuullut juttuja esim lehtitoimituksista joissa ennenvanhaan ”huudin” saaminen päätoimittajalta tai toimituspääliköltä pienestäkin mokasta saattoi olla ihan normaalia. Jotkut alat vain vaativat kovapintaisuutta, esim poliisi, ja siksi myös työyhteisön sisällä pidetään yleensä tunteet kurissa.

  Itse en ole itkenyt julkisesti tai toisen nähden kuin hautajaisissa, mummon tehdessä kuolemaa sairaalassa, ja parisuhteen riitojen ja eron aikana. Näin ainakin peruskoulun ensimmäisestä luokasta alkaen kun mokasin pihaleikissä, en ymmärtänyt sääntöjä, ja isommat sanoivat pahasti kun huomasivat että hieman tuhersin itkua. Silloin päätin etten anna muiden huomata jos he onnistuvatkin loukkaamaan. Olen varmaan ainakin jossain määrin erityisherkkä; mm. kovat äänet häiritsevät/ahdistava (paitsi konserteissa), vaadin ”yksin latautumista” erittäin sosiaalisten tilanteiden jälkeen, aistin helposti toisten mielialoja ja en yleensä pidä koskettamisesta. Ilmeisesti päällepäin annan viileän kuvan itsestäni ja saatan vaikuttaa tunteettomalta. Vaikka ulospäin olen lapsesta saakka näyttänyt rauhalliselta ja kiltiltä niin silti sisällä saattaa kuohua todella voimakkaasti. Itkun sijaan se yleensä purkautuu muiden ihmisten seurassa sarkastisuutena tai kiroiluna, kiukkuisena tehokkuutena ja jonkin verran myös pakkoneuroottisuutena. Sen sijaan yksin elokuvaa katsoessa voivat niagaran putoukset aueta.

  En silti koe että tällainen itsensä hillitseminen ja tietynlainen kovuuskin olisi huono asia, eikä vain suomalaisen kulttuurin piirre (esimerkiksi Britanniassa on hyvin vahvat perinteet tunteiden hillitsemisessä). Tietyissä työtehtävissä ne ovat vahvuuksia, kunhan muistaa käsitellä tunteet sitten vapaa-ajalla. Ymmärrän kyllä jos toiset helpommin näyttävät liikutuksensa tietyissä asioissa työelämässäkin, mutta naiset jotka alkavat itkeä kun asiat eivät mene heidän toivomallaan tavalla, käyttäytyvät mielestäni vain lapsellisesti ja itsekkäästi. Samoin esimerkiksi koulumaailmassa itkuherkkä opettaja joutuu helposti kiusaajien hampaisiin, eikä pysty auttamaanja puolustamaan kiusattuja oppilaita, mikä on mielestäni opettajan velvollisuus. Joskus herkkyyttä on kyky olla vahva jonkun toisen puolesta.

  Ja surkeuden hetkellä kannattaa miettiä mitä esim. Diana Vreeland tekisi ;)

  Vastaa
• 

  Anu Johanna

  - 1.6.2014 15:01

  Olipa silmiä avartava postaus ja koko tämä käyty keskustelu. Kiitos Jenni ja kaikki tänne kommentoineet!

  Mulla on ollut aina vähän vaikea suhtautuminen itkemiseen. Lapsena koin ylpeyttä siitä, etten itkenyt herkästi enkä koskaan esimerkiksi koulussa. Olen opetellut itkemisen taidon vasta aikuisena, ja taito se minusta nimenomaan on. Silloin kun itkettää mutta patoaa ne tunteet sisälle, se näkyy varmasti jossain negatiivisesti.

  Vaikka nykyään itkenkin pikkujutuille, kuten noin tunti sitten lukemani kirjan lopussa olleelle mietelauselle, itkiessäni seurassa häpeän edelleen tai pelkään asettavani hankalaan tilanteeseen ihmiset, jotka joutuvat näkemään itkuni. Varmaankin minulla on lapsuudesta kokemuksia, joissa itkuun on suhtauduttu ei-kannustavasti.

  Summa summarum, on ihanaa kuulla, että moni ymmärtää itkun voivan johtua jostain vähemmän vakavastakin ja osaa suhtautua siihen hyvin ja ihan arkisena asiana. Ehkä opin tämän myötä itkemään entistä avoimemmin. :)

  Vastaa
• 

  Jenni H.

  - 2.6.2014 20:47

  Kaikesta tästä inspiroituneena kirjoitin omaan blogiini oikean manifestin herkkyydelle liittyen juuri tähän erityisherkkyyteen, jonka joku tähän keskusteluun vinkkasi mukaan.

  http://www.lily.fi/blogit/teravat-hampaat/puolustus-herkkyydelle

  Puolustus herkkyydelle.

  Vastaa
• 

  iituliina

  - 12.6.2014 23:02

  (Lomailualomailua, niin luen näitä kovin jälkijunassa. Ikinä en edes kommentoi, mutta tämä itkemispostaus jotenkin kosketti niin läheltä omaa elämää.)

  On surullista miten monien mielestä itkeminen on jotenkin väärin. Meillä kotona ainoa ”hyväksyttävä” syy itkuun oli se, että johonkin oikeasti fyysisesti sattui. Varhaisteini-iässä itkeminen sitten loppui oikeastaan kokonaan ja muistan muutamia kertoja, jolloin olen saanut moitteita jo kyyneleiden nielemisestä, kun ”ei se itku mitään mihinkään auta” tai ”sattuuko sua johonkin vai mitä sä siinä itkua väännät”.

  Näin vuosia myöhemmin olen jälleen oppinut itkemään ja antanut itseni itkeä. Kotikotona, sukulaisten seurassa tai muutamien lapsuuden ystävien seurassa en silti ikinä, vaikka muuten pystyn itkemään vaikka ruokakaupan kassalla asioidessani. Olen aina ollut aika herkkä ja itken helposti nykyään niin surusta, ilosta, väsymyksestä, ahdistuksesta kuin onnesta tai liikutuksestakin. Saatan itkeä keikalla, taidenäyttelyssä tai elokuvateatterissa siinä missä riidellessä tai kolauttaessani varmaan kynnykseen. Järjettömän paljon se on kuitenkin vaatinut, että on uskaltanut alkaa itkemään ja näyttämään tunteensa. Terapiaa. Vertaistukea. Omista vanhemmista etääntymistä.

  Surullista. Ja niin ihanaa, että kirjoitit asiasta. ♥

  Vastaa
• 

  Liisapilli

  - 19.6.2014 19:03

  Toinen itkupilli täällä huutelee! :) Mä itken mm. ilosta, surusta, empatiasta, ahdistuksesta ja epäoikeudenmukaisuudesta. Samaistun myös tosi voimakkaasti ystävien ja tuttujen tunnetiloihin ja kertomuksiin ja eläydyn ehkä vähän liikaakin. :D Itku on mulle vähän sama kuin nauru, tulee automaattisesti tietyissä tilanteissa, eikä se läheskään aina ole negatiivisen tunnereaktion aiheuttama!

  En ole kerennyt palata kommentoimaan vaikka jutun heti luettuani koin voimakasta tarvetta jakaa myös oman itkuherkkyyteen ja etenkin treenaukseen liittyvän (katkonaisen ja ehkä epäloogisen) tarinan.

  Pari kolme vuotta sitten kävin salilla 3-4 kertaa viikossa, homma oli täysin hanskassa ja tiesin mitä tein, tuloksiakin näkyi. Jossain vaiheessa koin ainoaksi ratkaisuksi vaihtaa vapaalle liikunnan ja myös syömisen kanssa, kun kontrollia alkoi olla liikaa… erityisesti syömisen kanssa. Saliharrastuksen jäätyä aloitin aikuisbaletin (2,5 vuotta sitten), mukaan tuli myöhemmin nykytanssi ja ajattelin kuntosalin olevan mulle ihan turha harrastus. Etäännyin kovasti salilla puurtamisesta kunnes nivelet alkoivat oireilla: lihakset eivät pysykään tanssimalla tarpeeksi vahvoina tukemaan niveliäni ja pitkiä raajojani. :D

  Rupesin tekemään kotona ja harvakseltaan myös salilla fysioterapeutin neuvomia kuntouttavia liikkeitä, salilla luovutin aina muutaman liikkeen jälkeen. Jotenkin hävetti ja nolotti, kun ei voinut tehdä liikkeitä kuten ennen. Joka kerta tuntui vaikeammalta lähteä ja käytinkin päivistäni hyvin paljon aikaa miettiessä lähtiskö vaiko ei! Luovutin salilla käynnin kanssa taas, kunnes huhtikuun lopulla päätin, että jotenkin sinne on itsensä raahattava, muuten olen 10 vuoden päästä aivan rampa. Kaksi kaveria innostui lähtemään yhdessä treenaamaan. Jo ensimmäisenä päivänä, lämmittelyn aikana, punnertaessa, aloin itkemään. Olin todella jännittunyt ja peloissani, salilla käynnistä oli tullut iiiiiso mörkö mulle! Siitä kerrasta selvisin voittajana, kunnes seuraavalla kerralla erityisesti olkapääni kenkkuili ja aloin tietenkin itkemään. Olen käynyt salilla alle 10 kertaa nyt tässä 1,5 kuukaudessa, pakko jatkaa. Joka kerta lähteminen tuntuu yhtä vaikealta, kuitenkin treenin jälkeen on aina hyvä olo ja tiedän että päätös oli taas oikea.

  Ihanaa, jos sulla sujuu jo hieman jouhevammin, uudemman treenipostauksesi luettuani ainakin tuli sellainen fiilis. Näytät myös jotenkin tosi sädehtivältä!

  Vastaa