21/11/13

Vastauksia lukijoiden kysymyksiin, osa 3

44 44 P9295715.JPG

Olenkin jo ehtinyt vastailla suurimpaan osaan kysymyspostauksen kysymyksistä ja säästin viimeiseksi sen monia ehkä eniten kiinnostavan osuuden eli astetta henkilökohtaisemmat kysymykset sekä niiden ohella vähän kauneudenhoitoon liittyviä juttuja. Osa niistä henkilökohtaisemmista kysymyksistä liippaa ehkä niinkin läheltä, että en välttämättä halua jakaa ihan kaikkea, mutta suurimpaan osaan yritin vastata edes jotakin. Näitä kysymyksiä lukiessa heräsi myös mietteitä siitä, mitä bloggaajalta tai ylipäänsä toiselta ihmiseltä (varsinkaan tuntemattomalta) on edes sopivaa kysyä. Olen osaan niistä jutuista ottanut kantaa siellä vastausten lomassa. Jotkut kysymykset puolestaan olivat niin laajia tai muuten vain innoittavia, että joudun palamaan niihinkin vielä oman postauksensa kera. Eli tässä siis viimeinen varsinainen erä vastauksia ja setti sopivasti heilahtaneita potretteja tältä syksyltä kuvitukseksi.

Miten pysyt niin positiivisena?

Uskon, että positiivisuus on osittain luonne- ja osittain asennekysymys. Huomaan, että esimerkiksi toinen veljistäni on selvästi enemmän sellainen pessimistisyyteen taipuvainen realisti, siinä missä itse taas olen ehdottomasti enemmän optimisti, vaikka realistiksi joka tapauksessa lukisin itseni. Saman kasvatuksen olemme silti saaneet, joten ajattelisin, että se on varmasti luonteen ja itse valitun asenteen yhteissumma. Kyllä minullakin on hetkiä, kun en jaksa ajatella positiivisesti, mutta olen vain todennut, että se surkuttelu harvoin auttaa mitään. Se ei tarkoita, ettenkö hyväksyisi ja kohtaisi myös negativisia tunteita, mutta kieltäydyn vain jäämästä niihin asumaan.

Periaatteessa positiivinen ihminen tekee lähes päivittäin tietoisen valinnan suhtautua asioihin myönteisesti – tai näin ainakin minä koen itse tekeväni. Kun saan itseni kiinni turhasta murheissa tai kielteisissä asioissa vellomisesta, käyn ensin niitä tunteita läpi, mutta yritän tietoisesti suhtautua asiaan rakentavasti ja etsiä siitä jotakin hyvää tai toiveikasta. Olen monta kertaa kohdannut tilanteita, joissa ihmiset kuvittelevat, että minulla ei ole elämässäni laisinkaan vastoinkäymisiä juuri tämän asenteeni takia, mutta se ei tietenkään pidä paikkaansa. Sillä kuitenkin voi itse vaikuttaa omaan tilanteeseensa hurjasti, pyrkiikö itse aktiivisesti ulos ja irti sellaisista negatiivisista ajatuskehistä. Tästä voisi ehkä tehdä ihan oman postauksensakin. :)

Missä kaupungissa olet syntynyt ja viettänyt lapsuutesi? :)

Olen syntynyt Oulussa ja viettänyt siellä 4 ensimmäistä vuottani. Sen jälkeen muutimme Tuusulaan, jossa asuin 7-vuotiaaksi saakka. Ala-asteen ja yläasteen alun kävin Keravalla ja välissä asuin hetken Makedoniassa isän töiden takia. Lopun yläastetta ja lukion ajan asuin Orivedellä, missä vanhempani asuvat edelleen. Ja sitten lähdin opiskelemaan Jyväskylään, josta loikkasin vaihtoon Brysseliin, kävin pikavisiitin vielä asumassa opiskelukaupungissa, kunnes muutin Helsinkiin. Helsingissä olen asunut nyt 5,5 vuotta.

Viisivuotissuunnitelmasi/haaveesi uralla ja henkilökohtaisessa elämässä? Mistä unelmoit tällä hetkellä?

Koen aina kysymykset unelmista ja tulevaisuuden suunnitelmista jotenkin vaikeiksi. Se ei välttämättä tarkoita sitä, etteikö minulla olisi haaveita tai jonkinlaisia suunnitelmia, mutta ehkä en vain ole kovin hyvä pukemaan niitä sanoiksi tai jakamaan niitä muiden kanssa. Pääasiassa olen kuitenkin sellainen tyyppi, että keskityn tähän hetkeen, enkä mieti kamalasti tulevaa. Toki teen jonkinlaisia suunnitelmia, mutta etupäässä suunnitelmani ovat varsin lyhyen tähtäimen juttuja ja arvioin sitten aina tilannetta uudelleen ajan kuluessa sitä mukaa, kun asioita tapahtuu.

En siis oikeastaan harrasta mitään viisivuotissuunnitelmia, enkä edes osaisi tehdä sellaista. En minä vielä tiedä, mitä viiden vuoden päästä haluan ja missä silloin olen. Antaa elämän kuljettaa ja ajan näyttää! Etenkään uran suhteen en tykkää tehdä liian tarkkoja suunnitelmia, koska suurin osa minulle tapahtuneista asioista on tullut vähän sattumalta kohdalle. Olen aiemminkin kuvaillut tapaani elää elämääni siten, että valitsen suunnan ja kuulostelen, mikä tuntuu hyvältä, mutta määränpää selviää sitten matkan varrella. Joskus ihailen ja ihmettelen ihmisiä, jotka tuntuvat tietävän niin tarkkaan, mitä haluavat (tai ainakin antavat sellaisen mielikuvan itsestään), koska itse en osaa asettaa useinkaan itselleni niin konkreettisia tavoitteita tai toiveita.

Mitkä 3 asiaa haluaisit tehdä?

Apua, en osaa ollenkaan vastata tällaisiin kysymyksiin, jotka liittyvät haaveisiin ja suunnitelmiin, koska olen niin hetkessä eläjä. :D Mutta jos nyt on ihan pakko, niin vastattakoon tällä tavalla täysin intuitiivisesti, että haluaisin jossain vaiheessa matkustaa jonnekin lämpimään, saada viimeisetkin muuton jälkeiset epämääräiset kasat täällä kämpässä setvittyä ja käydä uudelleen Skopjessa, jossa asuin teini-iässä hetken aikaa isäni työn takia. Haluaisin kyllä käydä uudelleen myös vanhoilla kotikulmilla Brysselissä. Tulipas matkustuspainotteinen vastaus. :)

Yks kysymys tuli mieleen joka ois kiva tietää. Mikä on sun suhde uskontoon?

Minulla ei ole uskontoon oikein minkäänlaista suhdetta. En ole koskaan uskonut jumalaan ja erosin joitakin vuosia sitten kirkosta. Perheeni ei ole uskonnollinen, eikä perheeni viidestä jäsenestä kuulu kirkkoon enää kuin yksi. Omaa suhtautumistani uskoon kuvailisin ehkä siten, että olen sellainen ateismin suuntaan kallellaan oleva agnostikko, mutta loppujen lopuksi koko asia on minulle varsin merkityksetön. Kunnioitan silti ilman muuta muiden vakaumusta.

Missä asuisit jos ei tarvitsisi miettiä työkuviota tai taloudellisia seikkoja ollenkaan? Unelmien talo? Ja missä se sijaitsisi?

Asuisin varmaankin aika samalla tavalla kuin nyt. Viihdyn kaupungissa kävelymatkan päässä palveluista, ainakin tällä hetkellä. Ehkä kaikkein mieluiten asuisin jossain vanhassa eiralaisessa kivitalossa, jossa olisi paljon valoa, rauhallinen tunnelma ja pikkuisen enemmän neliöitä kuin tässä nykyisessä. ;) Ja jostain syystä näen itseni myös haaveissani Suomessa ja Helsingissä eli kaukokaipuuta ei pahemmin ole ainakaan juuri nyt.

Missä menoissa säästät tietoisesti vai säästätkö missään?

Itse asiassa säästän tietoisesti monissa pienissä jutuissa. Koen isoiksi säästöiksi arjessani, että en tupakoi, käy juuri koskaan baareissa (tai kun käynkin, en käytä rahaa siellä juomiseen yleensä muutamaa drinkkiä enempää), en juo erikoiskahveja kahviloissa (tosin en juo kahvia ollenkaan, siis muutenkaan) enkä syö lounasta ulkona kuin tosi harvoin. Olen vain huomannut, että monilla kuluu juuri noihin pieniin asioihin todella paljon rahaa. En usko säästämiseen ja kitkuttamiseen sen itsensä takia, mutta minusta on ihan hyvä olla varautunut ”pahan päivän varalle”. Hemmottelen itseäni mielelläni, jos siihen on mahdollisuus ja rahalle ei numerona pankkitilin saldossa ole minulle arvoa. Raha saa minun silmissäni arvon vasta, kun saan vaihtaa sen johonkin iloa tai hyötyä tuovaan asiaan tai elämykseen. Yksi syistä, miksi kuitenkin pystyn sallimaan näitä pieniä ylellisyyksiä itselleni on se, että joissakin asioissa elän säästeliäästi. Jos kiinnostaa lukea tästä aiheesta lisää, olen tehnyt siitä ihan oman postauksensa noin vuosi sitten.

Rakkaushistoria? :) Minkä ikäisenä seurustelit ensimmäisen kerran?

Hmm, en mielelläni kirjoita näin henkilökohtaisista asioista blogiin, ellei sitten itsestä oma-aloitteisesti tunnu siltä, että haluan jakaa jotakin. Mitä tähän nyt sitten sanoisi… Ensimmäisen kerran seurustelin 18-vuotiaana ja sittemmin minulla on ollut kolme sellaista tärkeämpää ihmissuhdetta. Niiden lisäksi vuosien varrelle on mahtunut lyhyempiä suhteita ja tapailuja. Pisin suhteeni on kestänyt 2,5 vuotta. Jostain syystä minulla ei oikein koskaan ole ollut onnea rakkauselämässä.

Miten olet viihtynyt nyt uudessa elämäntilanteessa, siis sinkkuna? Oletko enemmän parisuhdeihminen vai yksineläjä? Miten selviydyit erosta (jos on liian henk.koht, niin jotain yleisiä vinkkejä kaipaisin)?

Olen aina ollut sellainen ihminen, joka viihtyy paremmin suhteessa kuin sinkkuna. Toisaalta, ilman muuta viihdyn paremmin yksin kuin huonossa suhteessa. Tykkään elämästäni nykyisellään ja on aika mukavaakin olla sillä tavalla riippumaton ja itsenäinen, että voi tehdä kaikki elämänsä valinnat aika vapaasti vain oman mielensä mukaan. Koen kuitenkin edelleen, että minulle harmonisin tila on vakaasti parisuhteessa. Pitää siis vain toivoa, että joskus joku sopiva tyyppi osuisi kohdalle ja tuumaisi vielä minusta samalla tavalla. :) Erosta selviydyn jollain tasolla varmaan edelleenkin. Tarkoitan sitä, että vaikka olen tullut eroprosessissa jo pitkälle, niin kyllä siinä on käsittelemistä vieläkin. Voiton puolella on oltu jo hyvän aikaa, mutta olen hyväksynyt sen tosiasian, että erosta toipuminen vie aikaa, kun toista on todella syvästi rakastanut. Ehkä voisit löytää lohtua kesän alussa kirjoittamastani jutusta surun käsittelemiseen liittyen.

Oletko lapsiystävällinen? Jos olet, mikset hanki lapsia? Ja jos et, miksi? Anteeksi henkilökohtaisuus…

Lapsiystävällinen on vähän hassu sanavalinta ihmisestä käytettäessä. :) Pidän kyllä lapsista, joten kaipa sinänsä olen lapsiystävällinen. Toki se riippuu lapsestakin – jotkut ovat siedettävämpiä kuin toiset, haha. Olen kuitenkin toiminut vuosia lastenhoitajana, joten enköhän minä aika hyvin lasten kanssa pärjää. Ainakin myönteistä palautetta on tullut pikkutyypeiltä itseltään. :)

Mitä tulee lastenhankinta-uteluihin, ne ovat minusta aina melko epäkorrekteja. Etenkään tuntemattomien ihmisten lasten hankinta-aikeet tai niiden puute ei kuulu mielestäni muille. Kysyjä ei varmasti ole tarkoittanut tällä mitään pahaa, mutta kysymyksen asettelu on melko tahditon. Jos blogiani on laisinkaan seurannut, tietää, että erosin vakavammasta suhteesta juuri viime keväänä, joten lasten hankkiminen tuskin on juuri nyt prioriteettilistallani kovin korkealla monistakaan syistä. Elän yksin eikä tällä hetkellä suunnitelmissani ole hankkia lasta yksin. Toisekseen, lapsia ei muutenkaan vain ”hankita”. Voisin kuvitella itseni äidiksi jossain vaiheessa, mutta se asia ei ole millään tavalla ajankohtainen nyt tai lähitulevaisuudessa. Kysyjälle kuitenkin vinkiksi, että toivottavasti et kysele tällaisia muilta, ainakaan noin töksähtäen.

Tämä saattaa tuntua liian henkilökohtaiselta kysymykseltä, mutta minua kiinnostaa, millaiset tulevaisuudensuunnitelmat sinulla on. Lähinnä mietin, kun lähenet kolmeakymppiä ja varmasti ystäväpiireissä alkaa olemaan paljon perheellisiä, niin onko sinulla stressiä tai paineita asian suhteen? Vai haaveiletko omasta perhe-elämästä ja lapsista ollenkaan? Ymmärrän toki, jos et halua aiheesta kertoa näin julkisesti :) mietin pitkään, kehtaanko edes kysyä tätä.

Tämä tosiaankin on melko henkilökohtainen kysymys, enkä ole varma, haluanko siihen edes sen syvällisemmin ottaa kantaa täällä blogissa, vaikka monia aihe varmasti kiinnostaa ja koskettaa omakohtaisestikin. Nämä tuppaavat olemaan vähän sellaisia juttuja, ettei niissä oikein suunnittelu auta, kun on niin monista tekijöistä kiinni, millaiseksi elämä muodostuu. Uskon, että haluaisin jossain vaiheessa oman perheen, mutta se ei nyt kuulu tämän hetken suunnitelmiin tai haaveisiin kovin keskeisesti. Jos löydän rinnalleni sellaisen kumppanin, jonka kanssa noista jutuista voisi yhdessä haaveilla, niin sitten ehkä.

Kerroit joskus, että olet tutustunut suurimpaan osaan nykyisistä ystävistäsi vasta vähän vanhempana, sen jälkeen kun muutit Helsinkiin. Kiinnostaisi kuulla, mikä mielestäsi on johtanut siihen että ystäviä alkoi kertyä: oliko syynä yksinkertaisesti muutto isoon kaupunkiin, vai tapahtuiko sinussa jokin muutos siinä miten toimit tai ajattelet suhteessa ihmisiin (aloitko esimerkiksi tietoisesti luoda aktiivisemmin suhteita tavatessasi ihmisiä), vai oliko kyse kenties vain sattumasta että aloit kohdata oikeanlaisia ihmisiä esim. työsi kautta? Aihe kiinnostaa siksi, että minulle on aina ollut vaikea tutustua ihmisiin ja ystävystyä syvemmin. Siksi ajattelin jos sinulla olisi jotain vinkkejä liittyen siihen miten itse teit sen, kun ymmärtääkseni sinulla on myös elämässäsi ollut aikoja jolloin ympärilläsi ei ole ollut laumaa läheisiä ystäviä. Pahoitteluni, jos tämä on liian henkilökohtainen kysymys:)

Kiinnostava kysymys. Taidankin omistaa tälle aiheelle ihan oman postauksensa eli palaan tähän myöhemmin.

Minusta olisi kiva nähdä postaus, joka käsittelisi vanhenemista. Toki omastakin (meidän 3-kymppisten näkökulmasta > ajatuksia ja tuntemuksia, kun on sinkku ja haluaisi kovasti perhettä = minä, ja varmaan moni muukin), mutta myös yhteiskunnan suhtautumisesta vanhenemiseen ja sen arvokkuuteen (joka aika lailla kadoksissa…). Olen pistänyt merkille, että vanhukset ovat nuoremmille yleisesti ottaen “läpinäkyviä” ja suhtautuminen ikääntyneisiin on välinpitämätöntä. Vanhus ei ole aina ollut vanhus, monilla heistä on korvaamatonta elämänviisautta ja pilkettä silmäkulmassa. Onko muilla samankaltaisia kokemuksia / huomioita?

Mielenkiintoinen ehdotus. Laitetaan tämäkin korvan taakse hautumaan, josko siitä jotain ajatuksen tynkää syntyisi!

Onko sinulla jokin tapa, joka saattaa tuntua meistä muista hassulta?

Minulla on varmaan paljonkin omituisia tapoja, mutta olen ainakin siinä määrin mummoutunut, että juttelen usein itsekseni. :D Saatan höpöttää kaikenlaista ääneen, kun olen yksin kotona. Joskus myös ajatuksissani ”harjoittelen” etukäteen keskusteluita ääneen itsekseni, kun mietin, miten haluaisin jonkin asian sanoa.

Toiseksi, olisi kiva tietää, kuinka pitkä olet? Itse olen tällainen pikkuruinen nainen (157 cm), ja oma pituus aiheuttaa ajoittain ongelmatilanteita pukeutumisessa. Suosin mm. aina korkoja, jotta saan jalkoihini pituutta.

Olen 165-senttinen, tietääkseni. Viime mittauksesta on melkoisesti aikaa. Taidan olla aika keskimittainen, mutta tykkään kyllä käyttää korkoja arjessakin.

Mistä asioista koostuu hyvä päivä?

Hmm, minulle hyvä päivä on usein jollain tapaa tuottelias tai toimintaa sisältävä. Olen sellainen aktiivinen ihminen, joka saa mielihyvää siitä, että saa kivoja ja hyödyllisiä asioita tehtyä. Yleensä hyvät päivät alkavat minulla heti aamusta, koska rakastan aamuja. Toisaalta tämäkin on niin suhteellista, koska yhtälailla hyvä päivä voi olla vaikka pelkkää rentoutumista ystävän ihanassa seurassa.

Mikä on paras tapa rentoutua/hemmotella itseään?

Se riippuu paljolti hetkestä, että mitä kulloinkin kaipaa. Joskus parasta on lähteä ystävän kanssa viinilasilliselle tai leffaan, toisinaan taas parasta on löhötä yksin kotisohvalla ja upottaa jalat kuumaan veteen. Tärkeintä minusta on se, että muistaa ottaa arjessakin niitä rauhoittumisen hetkiä ja kuunnella itseään.

Viimeisenä voisin kysyä vielä, mitkä ovat vinkkisi ankeasta & pimeästä syksystä selviytymiseen?

Oikeastaan voisin ohjeistaa kurkkaamaan arjen hemmotteluvinkkejä sisältäneen postauksen muutaman viikon takaa. Ne ainakin auttavat minua. <3 Tsemppiä pimeään syksyyn!

Onko sinulla bloggaajana kovasti ulkonäköpaineita?

En minä ehkä osaa bloggaajana tuntea sen enempää ulkonäköpaineita kuin muutenkaan. Minulla on ihan normaali terve itsetunto, joten arvelisin tuntevani ulkonäköpaineita ihan saman verran kuin muutkin terveellä itsetunnolla varustetut ikäiseni naiset. Toisin sanoen, epävarmoja hetkiä on aina joskus ja mietin toki, millaisia kuvia esimerkiksi itsestäni laitan tänne blogiin, mutta en ole kokenut bloggaamisen ainakaan lisänneen ulkonäköpaineita mitenkään. On tosin aika kauheaa joskus lukea keskustelupalstoja ja miten siellä ruoditaan bloggaajien ulkonäköä. Lähinnä ajattelen, että nuo kommentit kuitenkin kertovat ensisijaisesti kirjoittajistaan. En ymmärrä tarvetta julkisesti dissata muita.

Miten hoidat ihoasi?

Olen aika tunnollinen ihonhoidossa. Olen oppinut siihen nuoresta asti, koska kenkkuilevan ihoni takia on ollut tavallaan pakko. Talvisin vältän yleensä turhaa vesipesua, koska ihoni on niin kuiva, mutta puhdistan kasvot joka ilta puhdistuspyyhkeellä. Aamuisin pesen kasvot vedellä. Levitän kasvojen iholle aamuin ja illoin kosteusvoidetta ja nykyään myös laitan aina samalla silmänympärysvoidetta – tuttu meikkaaja huomautti minulle joskus, kuinka kuiva silmänympärysihoni olikaan. Myöhemmin hän totesi, että iho on paaaaljon paremmassa kunnossa, kun olin ehkä parin kuukauden verran skarpannut sen silmänympärysvoiteen kanssa. Aika perusjuttuja siis. :) Joskus teen kosteuttavia kasvonaamioita, mutta arkinen ihonhoitoni koostuu ihan noista perusrutiineista, joita en skippaa koskaan.

Minua kiinnostaisi ihonhoito rutiinisi ja aineet joita käytät puhdistukseen + voiteet ja meikit. Kiinnostaisi myös ruokavaliosi,mitä syöt ja mitä et. Ja syötkö jonkun tietyn kalorimäärän vuorokaudessa? Monta ateriaa syöt päivittäin?

Ihonhoidosta voisin tehdä jonkun ihan oman postauksen tuotteineen – siitä tulisi ehkä tässä vähän liian pitkä vastaus. :) Ruoan suhteen en noudata mitään erityistä ruokavaliota. Uskon siihen, että kaikkea voi syödä, kun tekee sen kohtuudella. En halua kieltää itseltäni mitään, mutta arjessa syön ihan perusterveellisesti. En laske kaloreita, enkä oikeastaan edes halua tietää niistä mitään – minusta se pilaisi kaiken ilon syömisestä. Söin paljon säännöllisemmin ollessani päivätyössä muualla, mutta nyt freelancerina kotitoimistossa ruokailutottumukset ovat vähän mitä sattuu. Yleensä syön aamupalan ja kaksi lämmintä ateriaa, mutta joskus saattaa aamupala tai vaihtoehtoisesti jompikumpi lämpimistä ruoista jäädä välistäkin. Syön kuitenkin sitten monesti niiden tilalla jotain muuta kuten leipää ja hedelmiä, tms. Minulla on vähän sellainen suhtautuminen ruokaan, että syön silloin, kun on nälkä. Ja joskus napostelen ihan huviksenikin.

käytätkö hajuvesiä? mitkä ovat suosikkituoksusi?

Käytän hajuvettä oikeastaan lähes päivittäin. Tällä hetkellä ovat vaihtelevasti käytössä Versacen Bright Crystal, Marc Jacobsin Dots ja Escadan Especially Escada. 

P9295722.JPG

Photos: Wikke / Luukku

Tags: , , ,

Categorised in: Elämä, Kauneus

44 Comments

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

  • Omppu

    Olitpa mukavasti vastannut kaikkiin kysymyksiin. Varsinkin kiinnitin huomiota niihin, joihin et tahtonut vastata. Monesti tällaiset postaukset ovat jotenkin töksähteleviä mutta sinun versiostasi olen pitänyt :)

  • Vierailija

    Kiitos, että jaoit henkilökohtaista elämääsi. Mielenkiintoinen oli tuo lapsiystävällinen-kysymys, jota itse aloin kovasti pohtimaan. Jossain tapauksissa lapsia mielestäni nimenomaan”hankitaan”, kun puhutaan esim. yksinelävistä, homoseksuaaleista, hedelmättömistä, jotka joutuvan turvautumaan mm. hedelmöityshoitoihin tai vaikkapa adoptioon. Mielestäni yksieläjäkin voi haluta lasta ja joutua turvautumaan edelle mainittuihin keinoihin. Ei pidä siis mielestäni ikäänkuin olettaa, että vain parisuhteessa oleva ihminen on halukas tai kykenevä perustamaan perhettä. Ehkä tälläinen fiilis jäi tuosta kysymyksestä ja vastauksesta. Muuten ihana blogi! :)

  • ttt

    Kiitos Jenni, että nostit esille tuon lapsenhankinta-asian tuosta henkilökohtaisuuden näkökulmasta. Sen kysyminen on nimenomaan töykeää, joskin useimmiten varmaan pelkkää ajattelemattomuutta. Samantyylistä on oman kokemukseni mukaan myös painosta puhuminen, esim. laihtumista saa tai on jopa velvollisuus kommentoida. Miksi ihmeessä?

  • ReetaJohanna

    Tuo lastenhankinta-asia on henkilökohtainen asia, totta puhut. Uskon kuitenkin, että eninosa kysyjistä ei tiedustele asiaa silkkaa uteliaisuuttaan, vaan hakeakseen vertaistukea. Edelleenkin nykyaikana naisten odotetaan tekevän lapsia, hankkivan lapsia tai ainakin haluavan niitä. Jos et jostain syystä haluakaan, niin olet itsekäs, oman navan ympärillä pyörivä. Tietyt äitityypit kokevat oikeudekseen osoittaa sormella niitä “onnettomia”, jotka eivät lapsia halua. Kuvittelevat, että vain äidit osaavat ja kykenevät ja tietävät elämästä kaiken. Olen itse 42-vuotias teinipojan äiti. Rakastan lastani yli kaiken, mutta aion nauttia myös uudesta vapaudesta, kun hän parin vuoden päästä muuttaa kotoa. Eikä kukaan eikä mikään saa tuntemaan huonoa omaatuntoa. Nostan hattua ja ihailen naisia, jotka uskaltavat sanoa, että “ei, minä en aio hankkia lapsia” vaikka muut ihmiset ja yhteiskunta niin painostaisivat. Voin myöntää, että itsekin mielelläni kuulen muiden avoimia mielipiteitä lasten hankinnasta. Minulla on sen verran ikää, että tajuan olla kysymättä sitä. Taustalla voi olla todella kipeitä asioita. Mutta haluan kuitenkin sanoa, että en usko useimpien lukijoidesi kysyvän asiaa ilkeyttään. Jos emme voi keskustella näistä muiden naisten kanssa, niin kenen sitten?

    Terveisin, Johanna

  • Aisha J

    Voi kun tykkään kirjoitustyylistäsi. :) Olen samaa mieltä tuossa lapsiasiassa- sen uteleminen on hyvin epäkorrektia, vaikka kysymistä ei pahalla olisikaan tarkoitettu. Asia saattaa olla joillekin hyvinkin arka. Olen itse kolmekymppinen parisuhteessa elävä nainen, ja jotkut ihmiset tuntuvat kummeksuvan sitä, ettemme jo ole hankkimassa lapsia. Etenkin sen jälkeen, kun menimme kihloihin. :D Minua eivät sinänsä tuollaiset kysymykset loukkaa, mutta kiusallista se saattaa olla. Nykyään osaan kuitenkin jo sanoa suoraan, jos en halua asiasta puhua.

    Ja ihana tuo takkisi! Leppoisaa oloa :)

  • Loki

    Hei, mitä tarkoittaa ettei sinulla ole ollut onnea rakkaussuhteissa? Onhan, jos on ollut suhteita ja niissä olet rakastanut ja saanut rakkautta takaisin. Ehkä sinä voisit ajatella asiaa vähän enemmän siitä näkökulmasta, että onnea on ollut paljonkin verrattuna niihin, joilla ei ole ollut rakkaussuhteita yhtään. Tiedän myös monia, jotka rakkaussuhteita tuskin koskaan tulevat samaankaan erinäisistä syistä, mutta jaksavat silti kuvitella vaikka kyynisyys alkaa jo kolkutella. Sinä sen sijaan… nuori ja nätti ja kohtalaisen (;D) päisevä. Ei mitään ongelmaa jatkon kannalta. (Ehkä. Voihan sulla olla hirveästi luonnevikoja, jotka blogissa ei ole tullut ilmi… :D)

    Mitä tulee lisääntymiseen niin suosittelen lukemaan Anu Silfverbergin Äitikortti: kirjoituksia lisääntymisestä. Uskon, että lukijat jotka kysyivät “henkilökohtaisuuksia” kysyivät niitä siksi, että kun me naiset alamme olla tietyn ikäisiä, henkilökohtaisista kysymyksistä tulee arkipäivää, kun sukulaiset, kaverit, työkaverit, yhteiskunta jne. alkavat odotella että neidot venyttävät välilihaansa rikki asti. Me itsekin odotamme sitä itseltämme, koska sukupuoleemme on sisäänrakennettu se mahdollisuus ainakin teoriassa. Ehkä sorrumme uteluun itsekin (myönnän), koska asiaa haluaa punnita ja pallotella, että miten muut tekevät tai ajattelevat asiasta. Lapsien hankkiminen on hauska juttu sinänsä, että sitä voi kysyä naiselta olipa hän sitten suhteessa tai ei, mutta tuleeko kenellekään mieleen kysellä sinkkumieheltä, että koska sinä niitä lapsia alat hommailla? Enpä ole ainakaan kuullut. Miehiä käsitellään silkkihansikkain. Ajatellaan, että se on miehen sydämen suru, jos ei ole naista, mutta jos naisella ei ole miestä niin se on saamattomuutta ja nirsoutta. Näin niin kuin sinkkuna voin myöntää, että kyllä iltaisin peiton alla lastenhankkiminen on mielessä, mutta siis “lastenhankkiminen”… kröhöm… sama se sille aktin lopputuotteelle, kunhan toimintaa on. Olen huomannut, että “koska hankit lapsia?” -painostus siirtyy naiselta naiselle, mikä on mielenkiintoista. Ja mielenkiintoista on myös se miksi asia nähdään painostuksena tai henkilökohtaisuuksien uteluna. Entä jos on normaalia, että naiset asioista toisiltaan kysyvät ja “epänormaalia”, että siitä loukkaannutaan? Miksi lisääntyminen on niin henkilökohtaista nykyään? Koska me voimme valita teemmekö niin vai emme (kiitos teknologian ja lääkityksen)? Entä onko väärin sanoa haluavansa lasta ennen kuin on löytänyt elämänsä rakkaustarinan? Ehkä tästäkin asiasta voisi syntyä keskustelua?

  • Minä vain

    Muakin ärsyttää suunnattomasti lapsenhankintautelut. Mitä se kellekään kuuluu, hankinko kakaroita vai en?

    Meillä on muuten yhteistä; mäkin olen kova höpöttämään itsekseni! :D

  • Vierailija

    Mielestäni juuri näin ei ole, että perheen perustaminen tarvitsee aina parisuhteen. Myös yksinelävä; mies tai nainen voi lasta haluta ja se ei ole väärin. Aavistuksen tuli Jennin postauksen perusteella sellainen mielikuva, että perhe tulisi aina perustaa parisuhteen ympärille. :) Mielenkiintoinen aihe!

  • lilji

    Niinpä, ne lapset… Itse olen sinkku ja raskaana, ja minulta taas udellaan jos kumi puhkesi vai miten tässä nyt näin kävi. Tosin, mielestäni vastauksesi lapsensaantikysymykseen on jyrkemmän puoleinen (tai sitten vaan hormoonit täällä taas hyrrää kun koen miten kysymyksen kirjoittaja on surullinen vastaustasi lukiessaan). Ymmärrän todella, että elämässäsi ja tilanteessa jossa olet tämä ei ehkä ole yksinomaan henkilökohtainen kysymys, vaan myös jopa arka paikka. Muistathan tosin, että ensinnäkin sinun arat paikat eivät ole arkoja kaikille, ja toiseksi, että blogillasi on paljon nuorempiakin lukiojoita, jotka eivät ehkä ihan ymmärrä meidän lähes/yli 30-naisten elämää ja elämänvaihetta.Toisaalta siis tosiaan yhdyn siihen, että naisilta oletetaan aivan toista kun miehiltä lapsi-asioissa, ja turhauttavaahan se ana on kun saman kysymyksen kuulee liian monta kertaa.

  • Sgson

    Hei. Katsoin juuri ikävä kyllä niin järkyttävää videota että oli pakko lopettaa kesken, mutta juuri sen takia haluaisin tehdä asialle jotain ja levittää sanomaa mahdollisimman monelle: Älkää ostako angoraa!! Voimme hyvin elää ilman angoraa. Ja koska olet suosittu blogi, olisin syvästi kiitollinen jos tämä sanoma saa mennä kauttasi eteenpäin <3

    http://action.peta.org.uk/ea-action/action?ea.client.id=5&ea.campaign.id=23870

  • Sgson

    Tässä toimiva linkki: http://action.peta.org.uk/ea-action/action?ea.client.id=5&ea.campaign.id=23870

    Jos ei toimi video löytyy hakemalla “peta angora”. Muodinkaan takia en enää ostaisi angoraa :/

  • Jenniii

    Kiitos, tämä on kiva kuulla. :)

  • Jenniii

    Tässä koen, että on sanomisiani tulkittu aika vahvasti yli. Puhuin vastauksessani vain omasta puolestani ja omista valinnoistani – en mitenkään yleisellä tasolla. Ainoastaan halusin korostaa, ettei lapsenhankinta ole mikään itsestäänselvyys edes heteroparisuhteessa elävälle, puhumattakaan sitten yksin elävistä tai homoseksuaaleista. Koska kysymys oli minusta asetettu vähän siihen tyyliin, että niitä lapsia voisi vain tuosta noin ryhtyä hankkimaan, niin halusin korostaa, että asia ei aina ole niin yksinkertainen ja siksi sitä on ainakin noin suoraan töksäyttäen minusta hiukan tahditonta kysyä, etenkin tuntematomalta ihmiseltä. 

  • Jenniii

    Ymmärrän kyllä, että asia kiinnostaa monia, eikä se minulle ole mikään maailmanloppu, jos sitä minulta kysytään. Tiedän kuitenkin todella monia, joille kysymys on varsin arka ja eikä minun mielestäni muutenkaan kenenkään tarvitsisi joutua selittelemään näin henkilökohtaisia valintojaan muille, etenkään tuntemattomille. Tuo on muuten myös totta, että laihtumiseen ja lihomiseen suhtaudutaan keskusteluissa ihan eri tavoin. Ei olisi ollenkaan niin sopivaa huomauttaa, että toiselle on kertynyt kiloja, mutta laihtumisesta on ikään kuin ok mainita. Vähän kuin se olisi saavutus ja lihominen jotenkin repsahdus, vaikka eihän kukaan näiden painon vaihteluiden taustalla olevia syitä tiedä, ellei ihminen niitä itse kerro.

  • Jenniii

    Ymmärrän toki myös tämän vertaistuki-näkökulman ja uskon toisen kysyjän kysyneenkin aiheesta juuri enemmän tästä lähtökohdasta, sillä kysymyksenasettelu oli varsin hienovarainen – toisin kuin tuossa toisessa. 

    Olet täysin oikeassa siinä, että naisten odotetaan haluavan (ja ilman muuta myös tekevän) lapsia jossain vaiheessa elämäänsä ja jos näin ei ole, usein naista katsotaan jossain määrin kieroon. Etenkin muotiblogeissa olen törmännyt tähän näkemykseen, että jos bloggaaja on itse valinnut lapsettoman elämän ja tuonut tätä esille blogissaan, kommenttiboksi täyttyy näkemyksistä, joiden mukaan tämä valinta on jollain tapaa hyvin itsekäs. En käsitä tätä ajatusmallia laisinkaan. Ihan yhtä itsekäs on valinta tehdä lapsia.

    Osittain juuri tuon nettimaailmassa käytävän äitiyskeskustelun kiihkeyden ja fanaattisuuden takia olen itse ottanut juuri sen linjan, että en edes välttämättä halua kommentoida näitä asioita sen kummemmin – ja miksi kommentoisinkaan, jos en itse edes vielä tiedä, saanko / hankinko lapsia. Usein ne ihmiset, jotka vahvasti eivät halua lapsia, tietävät sen melko selkeästi mielessään jo melko varhain. Minulle sellaista fiilistä ei ole koskaan tullut, että EN haluaisi, vaikka en myöskään aktiivisesti ole vielä tähän mennessä halunnut. Aika näyttää.

    Sen pointin haluaisin kuitenkin vielä nostaa esille, että vaikka näistä asioista olisi tietysti hienoa pystyä keskustelemaan naisten kesken ilman mihinkään suuntaan osoitettuja syytöksiä tai muiden valintoihin kohdistuvaa arvottamista, on jokaisella oikeus päättää, haluaako näin henkilökohtaisesta asiasta keskustella muiden kanssa. Muistuttaisin myös, että on kovin eri asia käydä tätä keskustelua vaikkapa kaveripiirissä tai opiskeluporukassa kuin jakaa mietteensä näin henkilökohtaisesta asiasta kymmenien tuhansien ihmisten kanssa ja antaa heille samalla mahdollisuus julkisesti ruotia valintojani ja ajatuksiani. Toivon siis ymmärrystä sille, että haluan vetää tietyt rajat yksityisyydelleni ja tämä aihe ainakin tällä hetkellä menee jossain määrin sille alueelle, jonka haluan pitää vain omassa ja läheisteni piirissä.

  • Jenniii

    Kiitos, tosi mukava kuulla! :) En usko, että tässä tapauksessa kumpikaan kysyjä tarkoitti kysymystään pahalla, kuten jo tuolla tekstissä totesinkin. Mutta etenkin tuo ensimmäinen kysyjä olisi voinut ehkä miettiä kysymyksenasettelua hieman tahdikkaampaan muotoon – toinen kysyjähän olikin omassaan varsin hienotunteinen.

    Voin kuvitella, miten kiusallista on joutua jatkuvasti vastailemaan tuollaisiin kyselyihin ja olen monilta tutuiltani kuullut samaa. Kuvittelisi, että pariskunta itse kertoo, jos jotain kerrottavaa on. Mitä se muille sitä ennen kuuluu.

  • Jenniii

    Minusta on vähän ikävää, jos omasta henkilökohtaisesta (ja vahvasti juuri tätä hetkeä ja elämäntilannettani peilaavasta) päätöksestäni ja vastauksestani vedetään automaattisesti yhtäläisyysmerkkejä siihen, mitä ajattelen muiden ihmisten päätöksistä tai valinnoista lasten hankkimisen suhteen. Kommenttisi ei kuvasta ajatusmaailmaani, vaan vastauksessani puhuin vain omasta henkilökohtaisesta tilanteestani.

  • Vierailija

    Pakko oli tulla kommentoimaan tuota rakkausonni-juttua: mä kyllä ymmärrän tuon lausahduksen täysin, joskin en välttämättä niistä syistä kuin miksi Jenni sen kirjoitti. Itsellä oli kolme parisuhdetta takana ennen kuin tapasin nykyisen avomieheni mutta ne olivat usein hyvin myrskyisiä ja eivätkä kestäneet vuotta pidempään. Samaan aikaan mun kaveriporukassa oli ja on paljon parisuhteita, jotka ovat kestäneet jopa 10 vuotta (olen 25-vuotias), joten kyllä siinä välillä tuntui että juuri minussa on se vika ja minulla ei ole onnea vaikka varsinkin niin nuorella ihmiselle ajattelutapa oli aika absurdi :D Loki puhuu mun mielestä kyllä asiaa tuosta positiivisen asenteen löytämisestä myös (epäonnistuneisiin) rakkausasioihin liittyen, mutta vaikeaa se on.

    Ja toisekseen tuohon lastenhankinta-kommentointiin: mä ainakin ymmärsin vastaukset niin, että kirjoittaja kirjoittaa asiasta lähinnä omista lähtökohdistaan, ei niinkään puhuen yleisesti siitä, miten ihmiset saavat/tulisi saada lapsia. Toisaalta tietenkin taustalla voisi olla jokin alitajuinen heteronormatiivinen ja parisuhdekeskeinen ajattelutapa, mutta jotenkin se tuntuu vaikealta uskoa. :)

    Kiitos Jenni kivasta blogista ja mukavaa syksyn jatkoa! :)

  • Jenniii

    Sehän on toki jokaiselle hyvin henkilökohtainen kokemus, että onko onnea rakkaudessa ollut vai ei. Koska en ole jakanut parisuhteideni tai erojeni yksityiskohtia, ei minusta ulkopuolinen voi tulla määrittelemään minulle, olenko onnekas vai en. Siinä mielessä olen toki ollut onnekas, että olen saanut rakastaa ja hetkittäin saanut myös vastarakkautta. Toki kokemus onnekkuudesta riippuu varmasti aina myös siitä, että mihin vertaa. Mutta siksipä minusta näissä asioissa ei voi tai ole syytäkään vertailla henkilökohtaisia kokemuksia, että miten kukin “saa” tuntea. Rakkausasioissa koenkin, että minulla on ollut nimenomaan epäonnea, koska yhtä hyvin asiat olisivat voineet mennä toisinkin. Sitoutumiskykyinen ja suhteellisen täyspäinen ihminen kun kerran olen. :)

    Tuo on ihan totta, että jotenkin tämä lasten hankkimiseen liittyvä keskustelu käy nimenomaan naisten ympärillä ja miehiltä samoja kysymyksiä ei kysellä. Toisaalta siihen on varmasti biologisesti looginenkin (joskaan ei silti minusta korrekti) syy, koska naisella lapsentekoikä on rajatumpi siinä missä miehellä ei. En minä loukkaannu siitä, jos minulta kysytään asiasta, mutta toki kysymyksen asettelussa voisi ottaa aina huomioon myös sen, että jollekulle tämä asia voi olla arka. Tällöin töksähtävä “Miksi et hanki lapsia” voi tuntua äärettömän loukkaavalta, jos taustalla on vaikkapa lapsettomuutta. Edelleen muistutan kuitenkin, että tätäkin keskustelua on ihan eri asia käydä kahvipöydässä tuttavien kesken kuin jakaa mietteensä asiasta kymmenien tuhansien kasvottomien ihmisten kanssa. Mielenkiintoisia kyseenalaistuksia kommentissasi on kyllä!

  • Jenniii

    Olen vähän samaa mieltä, että se ei kuulu muille. Toki asiasta voi yleisellä tasolla keskustella ja hienotunteisesti kysyminen vaikkapa juuri vertaistuen toivossa on minusta ok, mutta en pidä siitä, että asiaa udellaan pelkän uteliaisuuden vuoksi.

    Ja hauskaa kuulla, että muutkin pälisevät itsekseen. :D

  • Jenniii

    Todella epäkohteliasta kysellä tuollaisia, mitä sinulta on kysytty! Mitä omiin vastauksiini tulee, niin koen kyllä että vastasin erittäin ystävällisesti siihenkin kysymykseen, joka ei ollut minusta erityisen ystävällisesti muotoiltu. Toinen kysymyksistä oli varsin hienotunteinen sävyltään, mutta mielestäni myös vastasin hänelle hyvin ystävällisesti. Olen siis kovasti hämmentynyt, jos nyt kysyjää olen jollain tapaa vastauksellani loukannut tai hänelle surumieltä aiheuttanut. Tätä ensimmäistä kysyjää halusin vain muistuttaa, että tuohon tapaan töksähtäen uteleminen tällaisesta aiheesta ei todennäköisesti herätä useimmissa kovin myönteisiä fiiliksiä, joten jos asiasta haluaa kysyä, on ehkä syytä miettiä kysymyksen asettelua vähän paremmin ja hienotunteisemmin. 

    Koen, että tuon ensimmäisen kysymyksen muotoilu oli hieman epäkohtelias ja epäkorrekti muutamastakin syystä. On varmasti lukijoilleni selvää, että olen tämän kuluneen vuoden aikana kokenut suurta surua päättyneestä parisuhteestani, valtavan pettymyksen rakkaudessa ja joutunut käymään läpi eroprosessia. Itse luulin ennen eroa olevani suhteessa, jossa mahdollisesti myös lapset voisivat olla ajankohtaisia, mutta toisin kävi. Tämän elämäntilanteeni huomioon ottaen (ja olen ollut siitä etenkin viime keväänä poikkeuksellisen avoin) tuntuu jokseenkin tahdittomalta kysyä töksäyttää: “Mikset hanki lapsia?” En usko sen olevan kovin monelle tässä elämäntilanteessa olevalle varmastikaan päällimmäisenä mielessä. Toki voisin hankkia lapsen yksinkin, mutta koska minulla on tässä kymmenisen vuotta  “lapsentekovuosia” jäljellä, ei minulla mielestäni ole asian kanssa mitään kiirettä. Henkilökohtaisesti toivon, että jos joskus päädyn hankkimaan lapsia, saisin jakaa vanhemmuuden hyvät ja raskaammatkin hetket kumppanin kanssa, mutta jos sellaista sopivaa kumppania ei löydy, voisin varmasti tehdä lapsen myös yksin, jos kokisin äitiyteen suurta kutsumusta. Tällä hetkellä en osaa sanoa, tulenko hankkimaan lapsia vai en. 

    Minua ei niinkään loukkaa itse kysymys, vaan tässä tapauksessa nimenomaan sen tahditon muotoilu suhteessa siihen, mitä olen henkilökohtaisesta elämästäni täällä blogissa kuluneen vuoden aikana jakanut. Ja mitä taas tulee toiseen kysyjään, niin olenkin tässä useita kertoja todennut, että hänen esittämässään kysymyksessä oli aivan toisenlainen, hienotunteinen sävy. Joka tapauksessa koen kuitenkin itse nämä lastentekokysymykset varsin henkilökohtaisiksi ja en ole ainakaan tässä hetkessä halukas menemään syvemmälle tähän aiheeseen täällä blogissa. Kuten olen jo aiempiin kommentteihin kirjoittanutkin, niin on kovin eri asia käydä tätä keskustelua vaikkapa oman tuttavapiirin kesken kuin kymmenien tuhansien ihan tuntemattomien ihmisten.

  • Jenniii

    Juuri näin. Olet ymmärtänyt ihan tismalleen oikein kummatkin kohdat, mitä olen tarkoittanut. JES! :D Välillä tuntuu, että blogissa tosi herkästi ylitulkitaan kirjoittajan sanomisia niin, että jostakin kovin henkilökohtaisestakin valinnasta saatetaan päätellä, että bloggaaja on vahvasti asiasta jotakin tiettyä mieltä. Se on aika mustavalkoinen ajattelutapa. Eihän se tarkoita, että vaikka itse valitsisi jotakin, suvaitsisi muiltakin vain samankaltaisen valinnan. Ja ne omatkin valinnat saattavat eri elämäntilanteissa olla erilaisia. Kukaan minua pätkääkään tunteva ei koskaan osaisi edes ajatella kommenttejani tuosta heteronormatiivisesta tai parisuhdekeskeisestä näkökulmasta, koska minä olen juuri se tyyppi, joka on jostain yläasteelta lähtien paasannut homojen adotio-oikeuden puolesta kovaan ääneen. On harmillista, jos omista henkilökohtaisista valinnoistani siis vedetään tuollaisia yhtälöitä. :(

    Mitä noihin rakkausjuttuihin tulee, niin ne todellakin ovat niin suhteellisia, että ulkopuolisen on aika vaikea tulla kertomaan, että kuka on onnistunut ja kuka ei. Henkilökohtainen kokemushan sen määrittelee. Suhtaudun elämään ja rakkauteen varsin optimistisesti, joten en koe, että minulla olisi mitään erityistä syytä muuttaa asennettani tältä osin. Mutta kovin vakaita rakkaussuhteita kohdalleni ei ole tähän asti osunut ja sydämeni on särjetty pahasti useamman kerran. Olen toki oppinut ja saanut noista surkeastikin päättyineistä suhteista paljon hyvää, enkä vaihtaisi niitä kokemuksia pois. Mutta helpointa tietä en ole päässyt rakkaudessa kulkemaan. 

  • Jenniii

    Ja pahoittelut, jos tässä illalla kirjoittamani kommentit eivät ole sieltä ihan terävimmin jäsennellystä päästä. Pitkä päivä takana ja balettitreenit päättyivät vasta klo 22, joten ajatus ei juokse ihan kirkkaimmin juuri nyt. :D

  • Vieras

     

    Itsekin ajattelin tosiaan samoin kuin yllä oleva kommentoija, että onhan sinulla tosiaan ollut paljon enemmän rakkautta kun itselläni, kun parisuhteita on ollut se nolla. Toisaalta, onko epäonnea se, ettei ole ollut suhteita lainkaan, vai se, etteivät ne ole kestäneet kovin kauaa? Ehkä tämä on vähän mielipidekysymys. (haluaisin muuten tietää, mitä nämä ensimmäisen kommentoijan “erinäiset syyt” ovat… kuulosti  vähän masentavalta :/)
    Ja tosiaan olet Jenni erittäin kaunis, fiksu ja mukavan oloinen, joten vaikea kuvitella, ettei sinulle löydy sitä onnea rakkaudessa ennemmin tai myöhemmin. Sitä odotellessa kannattee nauttia vapaudesta. :)
    Ja tosiaan hyvä, että oma kysymykseni ei tosiaan loukannut. :) (kysyin siis tuon jälkimmäisen lapsi-kysymyksen). Olin toki utelias tietämään, haaveiletko itse ylipäätään lapsiperhe-elämästä, mutta ennen kaikkea haluaisin tietää, miltä tuntuu olla kolmeakymppiä lähenevä sinkkutyttö oikeastaan kummassakin tilanteessa (eli sekä jos haluaa lapsia tai ei niitä halua). Muun muassa juuri näiden töksähtelevien uteluiden vuoksi. :D Vastauksesi oli itse asiassa jopa avoimempi, mitä edes odotin, ja ymmärrän täysin, jos tällaisista asioista et julkisesti halua kertoa. 
    Itse olen vielä lähempänä kahtaakymppiä kuin kolmeakymppiä, mutta minusta tuntuu, etten ole valmis äidiksi ainakaan kymmeneen vuoteen. Lisäksi olen sinkkutyttö, enkä koskaan edes seurustellut, joten koko ajatus omista lapsista tuntuu erittäin kaukaiselta, ja sitä se tosiaan varmasti onkin. Joten juu, vähän tällaista vertaistukea ja mielipiteitä asiaan kaipasin, vaikka tse vielä vähän nuorempi olenkin. Mutta jos seuraavat viitisen vuotta kuluu yhtään niin nopeaa kuin edelliset, niin eipä kolmeenkymppiin kauaa edes ole…
  • Vieras

    en tiedä, miksi kaikki kappaleet meni yhteen pötköön höh :( laitoin kyllä rivinvälejä sinne… no, toivottavasti tuosta jotain selvää saa

  • Jenniii

    Hyvin saa selvän, vaikka kappaleet puuroutuivatkin yhdeksi pötköksi. Tekniikka on joskus ihmeellistä! :D

    Niin, se on hyvin suhteellista: onko enemmän epäonnea, että ei ole ollut parisuhdetta laisinkaan vai että on ollut parisuhteita, jotka eivät ole kestäneet ja joissa on saanut kovasti pettyä? Mielestäni sitä ei ole tarpeellista edes vertailla, koska oikeaa vastausta ei ole. Ei tuollaisia asioita voi mitata ja miksi tarvitsisikaan? Ei elämä ole mikään kilpailu – ei paremmuudessa eikä huonommuudessa. Sekä yksinolossa että parisuhteessa on molemmissa hyvät puolensa, ja kovin usein sitä kaipaa juuri sitä olomuotoa, jota itsellä ei ole. Olen itse ilman muuta kiitollinen niistä kokemuksista ja siitä opista, jota olen menneiden parisuhteideni kautta osakseni saanut, mutta kyllä minua on myös satutettu tosi paljon. Yksi asioista, joista tässä sinkkuudessa juuri nautinkin on se, että kellään ulkopuolisella ei ole sillä tavalla valtaa heilautella minun mielialojani tai onnentunnettani. Parisuhteessa elämä on usein sen verran sidoksissa siihen toiseen ihmiseen, että suhde vaikuttaa merkittävästi siihen kokonaisvaltaiseen fiilikseen elämästä ja onnellisuudesta, niin hyvässä kuin pahassakin.

    Muutkin voivat hei tähän kommentoida, jos on kokemuksia, joita haluatte vertaistukena jakaa! :)

  • ykskakskol

    Itse ihailen vastaustasi “lapsiystävällisyys”-kysymykseen. Annoit vastaukset kysyjän kysymyksiin, mutta totesit, ettei kysymyksenasettelu ollut kovin hienotunteinen, niin kuin ei ollutkaan. Mun mielestäni kysyjä oli älyttömän tahditon ja ainoa hyväksyttävä syy tällaiselle hölmöydelle on se, että kysyjä on n. 15.v. Ja vaikka nuori olisikin, on ihan hyvä, että joku kertoo muiden ihmisten huomioon ottamisesta.

    Hienoa Jenni, että jaksat jakaa elämääsi täällä:)
    Itse

  • Anonyymi

    Kumpi on rakkaudessa olevaa epäonnea; se, ettei ole löytänyt parisuhdetta ollenkaan vai se, etteivät parisuhteet ole kestäneet? Mielenkiintoinen kysymys. Olen samaa mieltä kuin Jenni, eli mun mielestäni tuohon kysymykseen ei ole oikeaa vastausta, mutta sitä on kuitenkin mielenkiintoista pohtia. Jokainen kokee asian eri tavalla.

    Itselläni on sellainen historia, että löysin parisuhteen vasta lähemmäs kolmikymppisenä. Haaveilin kyllä sinkkuvuosinani aina silloin tällöin poikaystävästä, mutta en kuitenkaan kokenut parisuhteen puuttumista olennaiseksi osaksi elämääni enkä ollut mielestäni onneton (tai jos olin onneton, niin se tuskin johtui sinkkuudestani :D). Parisuhteettomuus ei määritellyt minua. Varmasti parisuhde olisi tuonut onnellisuutta elämääni, mutta mielestäni tuo asia ei ole kaksijakoinen. Se, että parisuhde tuo (yleensä) onnea ei tarkoita että parisuhteettomuus tekisi onnettomaksi.

    Mielestäni tuohon onnellisuuden kokemiseen vaikuttaa muiden ihmisten suhtautuminen. Sain kyllä joskus sinkkuna hyväntahtoisia neuvoja rakkauselämään liittyen, mutta olen ollut siinä onnellisessa asemassa, että lähipiirissäni suhtauduttiin poikaystävättömyyteeni neutraalisti. En saanut osakseni ihmettelyä, vihjailuja tms. Jos olisin saanut lähipiiristä sellaisen käsityksen että olen omituinen, niin varmaan sitten olisin voinut tuntea itseni onnettomaksi. Niin kuin joku aikasempi kirjoittaja totesikin, niin hänen iässään ei ole outoa olla sinkku, mutta jos kaveripiirissä on nuoresta iästä huolimatta vuosikymmenen seurustelleita pareja, niin kai siinä voi herätä ajatuksia että onko itsessä jotain vikaa kun kumppania ei ole vielä löytynyt.

    Käytin tuossa tekstissä sinkku-sanaa selvyyden vuoksi, mutta “oikeassa” elämässä en termiä käytä. Kun en seurustellut en pitänyt itseäni kuitenkaan sinkkuna. Tuntui oudolta että minun olisi pitänyt määritellä itseni parisuhdetilanteen mukaan. Jos olisin ollut parisuhteessa ja sitten seurustelusuhde olisi loppunut, niin olisin voinut kutsua itseäni sinkuksi. Tai jos olisin kovasti etsinyt poikaystävää, niin olisin voinut kutsua itseäni sinkuksi. Mutta mulle parisuhde-elämä oli aika näkymätön osa elämää, en seurustellut mutta en kuitenkaan kokenut olevani sinkku. Minä vain olin :D Vähän sama asia kuin sana “lapseton”. Juu, olen siinä mielessä lapseton ettei mulla ole lapsia, en ole koskaan yrittänyt saada lapsia ja “jäänyt” lapsettomaksi enkä ole myöskään tehnyt koskaan tietoista päätöstä etten halua lapsia ja siten olisi lapseton. Mutta en määrittele elämääni lapsien kautta, niin tuo lapseton-sana tuntuu vieraalta. Ei tarvitse olla parisuhteessa eikä tarvitse olla lapsia, mutta ei silti tarvise olla sinkku ja lapseton. :)

  • “Raha saa minun silmissäni arvon vasta, kun saan vaihtaa sen johonkin iloa tai hyötyä tuovaan asiaan tai elämykseen. ”

    Hyvin ja kauniisti sanottu!

  • Blue Peony

    Mielestäni olet Jenni vastannut tässä postauksessa hienosti myös niihin ikävästi muotoiltuihin kysymyksiin. Mitä tulee lapsensaantitoiveiden yksityisyyteen, olen sitä mieltä, että on hienoa, kun ne saavat nykymaailmassa olla yksityisiä ratkaisuja/kokemuksia, jos ihminen itse niin päättää. Sairastan itse vaikeaa endometrioosia ja äidiksi tuloni – pettymykseen päättyneen parisuhteen jälkeen – oli ihme. Tulin äidiksi yksin, ja kun parisuhteeni aikana lapsiasioista oli udeltu, olikin sen jälkeen, kun päätin tulla yksin äidiksi, monien taholta vuorossa tuomitseminen. Sanottiin suoraan, etten ansaitse lasta, koska en ole tarjoamassa kasvualustaksi ydinperhettä. Se oli aika järkyttävä kokemus ja sai katkaisemaan välit moneen ennen läheiseenkin ihmiseen.

    Itse en ole koskaan kysellyt muiden lapsitoiveista, olen pitänyt hienona luottamuksen osoituksena, jos joku niistä on itse halunnut kertoa, ja näiden omien kokemusteni jälkeen olen entistä enemmän sitä mieltä, että nämä toiveet ovat yksityisiä asioita. Niitä ei tarvitse jakaa, ellei ihminen itse halua, eikä kukaan voi niistä kysellessään olettaa saavansa toiselta vastauksia! Onneksi emme enää elä sellaisessa yhteiskunnassa, jossa jokaisen on tehtävä asiat saman kaavan mukaan.

    Sama pätee parisuhteisiin. Aloin itse seurustella aika myöhään (tai siltä ainakin tuntui, kun olin jo abi ja kaikki muut tuntuivat kulkeneen poikaystävien kanssa siinä vaiheessa jo vuosikausia), ja pitkiä suhteita minulla on ollut tasan kaksi. Kumpikin päättyi ikävästi, ja mielestäni on todellakin ihmisen oma asia määrittää, onko hän ollut rakkaudessa onnekas vaiko ei. Ja minä sanon omalta kohdaltani suoraan, että vaikka eroista on jo vuosia ja kävin ne prosessit perin juurin läpi, kyllä tuntuu vieläkin, että tuurini on ollut todella huono, ja minulla on mielestäni oikeus olla tätä mieltä. Vasta viime aikoina on alkanut tuntua, että ehkä joskus olisin vielä avoin uudelle suhteelle. Katselen nyt, mitä elämä tuo. En usko, että uusi suhde löytyy, jos sitä ihan hakemalla hakee, ja ottaa sen löytymisen elämän tarkoitukseksi… Toivottavasti osaan ilmaista ajatukseni niin, että siitä saa kiinni. Se rakkaus tulee, jos tulee, ja tiedän, että näkövammainen yksinhuoltajaäiti ei välttämättä ole kuuminta kamaa markkinoilla. Mutta toisaalta, en usko, että se tekee elämästäni huonoa, vaikka en enää uutta parisuhdetta aloittaisikaan. Minulla on hyvä elämä, ihana lapsi, hyviä ystäviä ja sukulaisia, mukava työ… Haluan katsoa elämää positiivisesti ja nauttia näistä asioista, en haikailla sellaista, mitä minulla ei ainakaan tällä hetkellä ole.

  • Jenniii

    Kiva kuulla, etteivät kaikki ole kokeneet vastaustani epäkohteliaaksi, vaikka kysymys sitä mielestäni hieman olikin. Itse tulkitsin tuota kysymystä sen muotoilun perusteella juuri niin, että kysyjä on todennäköisesti joku hieman nuorempi. Tai ainakin toivon niin, koska en haluaisi uskoa, että joku oman ikäiseni tai vanhempi sortuisi moiseen. Juuri tästä syystä halusin ystävällisesti huomauttaa, että kysymyksen muotoilu ei mennyt ihan nappiin, jotta tämä henkilö ja muutkin ehkä nuoruuttaan ja ajattelemattomuuttaan tuollaisia töksäyttelevät tajuaisivat ajatella asiaa seuraavalla kerralla ehkä toisesta näkökulmasta ja ottaa huomioon myös vastaajan tunteet.

  • Moi!

    Kiitos kiinnostavasta ja loistavasti kirjoitetusta blogistasi. :) Mukava myös lukea välillä tällaisia persoonallisia juttuja, vaikka toki omat rajat saa itse asettaa.

    Hauskaa viikonloppua!

    – Ilon Päivä

  • Hosuli

    Täytyy kiittää kiinnostavista, kannustavista ja koskettavistakin vastauksista. :) Vaikken itse kysynytkään mitään, näitä oli mukava lukea. Tämä oli kysymyspostausten aatelia – myös kommenttivastausten osalta.

  • Jenniii

    Kiitos tosi kauniista, koskettavasta ja ajatuksia herättävästä kommentistasi. :) Minusta on kertakaikkisen ihmeellistä, että muut ihmiset kokevat asiakseen arvioida läheistensä tekemisiä ratkaisuja ja valintoja tökeröön sävyyn. Olet mielestäni tehnyt ihan oikein, kun olet antanut noille ääliöille lähtöpassit lähipiiristäsi. Kenelläkään ulkopuolisella ei ole oikeutta arvioida, kuka ansaitsee perheen tai mitään muutakaan. Eikä tällaisissa asioissa ylipäänsä ole olemassa mitään oikeutta “ansaita” jotakin. 

    Minusta suhtautumisesi parisuhteeseen tai sen puutteeseen on myös esimerkillinen. Olen aina uskonut itse ajatukseen, että jotta voisi aidosti olla onnellinen toisen ihmisen kanssa, on osattava olla onnellinen myös yksin. Onnellinen ja tasapainoinen parisuhde ei voi perustua riippuvuuteen. Jos ihminen lataa kaikki odotuksensa suhteeseen ja ikään kuin odottaa, että on toisen ihmisen tehtävä tehdä hänet onnelliseksi, mennään yleensä aika metsään. Ei sellaista vastuuta voi asettaa toisen harteille. Toki parisuhde tuo parhaimmillaan juuri sitä onnea, mutta ei se ole kumppanin tehtävä pitää puolisoaan onnellisena – useimmiten se on tuollaisista asenne-lähtökohdista varsin vaikeaa ellei jopa mahdotonta. On luonnollista tuntea toisen ihmisen kaipuuta, mutta harva asia karkottaa potentiaaliset kumppanikandidaatit yhtä tehokkaasti kuin epätoivo ja takertuminen. 

    Rakkaus ei todellakaan yleensä löydy etsimällä. Useimmiten se kolahtaa kohdalle juuri silloin, kun sitä vähiten osaisi odottaa – joskus jopa silloin, kun sille ei edes olisi kovin vastaanottavaisella päällä kuten esimerkiksi minulle kävi tuon edellisen parisuhteeni kanssa. Minusta tässä sinun kommentissasi on yksi erittäin olennainen ajatus: “Mutta toisaalta, en usko, että se tekee elämästäni huonoa, vaikka en enää uutta parisuhdetta aloittaisikaan. ” Ei parisuhde ole mikään hyvän ja onnellisen elämän mittari. Ennemmin olen yksin kuin huonossa suhteessa, vaikka valitettavasti näen jatkuvasti ympärilläni ihmisiä, jotka valitsevat juuri päinvastoin.

    Muutama parhaimmista ja rakkaimmista ystävistäni on siinä tilanteessa, että nuo “lapsentekovuodet” alkavat käydä vähiin eikä sopivaa kumppania rinnalle ole vielä löytynyt. On mielettömän rohkaisevaa nähdä, miten täyttä ja onnellista elämää he elävät tästä huolimatta. Toinen heistä on ollut pitkään yksin ja harkitsee lapsen hankkimista yksin – ja on jopa alkanut mieltyä ajatukseen tehdä se nimenomaan yksin. Toinen heistä on nyt jokin aika sitten löytänyt rinnalleen kumppanin, mutta myös hän oli vuosikausia yksin. Joskus kun sanoin ihailevani hänen vahvuuttaan ja itsenäisyyttään, hän totesi, että kyllä hänkin joskus tuntee surua siitä, ettei sopivaa kumppania ollut kohdalle sattunut, mutta totesi, että kieltäytyy ajattelemasta, etteikö voisi elää hyvää elämää myös itsenäisenä naisena ilman kumppania tai lapsia. Mutta että kyllä hänkin on joutunut ajatuksissaan tekemään rauhan sen ajatuksen kanssa, että mahdollisesti hänellä ei tule koskaan olemaan perhettä. Nyt hän on tuoreessa ja onnellisessa parisuhteessa, joten aika näyttää miten käy, mutta tiedän, että hän osaa olla onnellinen myös yksin. Tai eihän hän koskaan olisi yksin – hänellähän on minut, muut ystävänsä, harrastukset, kiinnostava työ ja monia muita upeita asioita elämässään. Myös tässä asiassa oma asenne on merkittävä tekijä, joskin on ymmärrettävää, että ainoana sinkkuna perheen perustaneiden kavereiden joukossa tai jatkuvia uteluita lapsi- tai parisuhdeasioista kuulevana voi olla vaikea pitää kiinni siitä ajatuksesta, että oma elämä on täyttä, hyvää ja onnellista, jos ympäriltä koko ajan toitotetaan ajatusta, että elämästäsi muiden mielestä puuttuu jotakin olennaista. 

    Olen itse saanut äärettömän rohkaisevaa esimerkkiä juuri näiden lähimpien, minua hiukan vanhempien ystävieni suunnalta. Minulla on parhaiden ystävieni joukossa niin vahvoja naisia, etten voi kuin ihailla sitä asennetta, jolla he elämäänsä elävät. Ja tiedän saaneeni heiltä mieletöntä viisautta hyväksyä elämän kummallisia ja joskus epäoikeudenmukaiseltakin tuntuvia käänteitä. Samaan aikaan on ollut hämmentävää ja kannustavaa kuulla heiltä, että he ajattelevat minusta samoin ja ihailevat minun vahvuuttani elämän ikävimmissä käänteissä. Ehkäpä olemme jotenkin kasvattaneet itseämme ja toisiamme samalla kertaa. :)

  • Kannustus

    Ymmärrän tuon “epäonnea rakkaudessa” -fiiliksen täysin. Silti väittäisin, että sä saatat vielä lopulta kiilata hyvinkin niiden onnekkaimpien joukkoon. Mulla oli vuosia sama olo ja samat kokemukset kuin sinulla. Ympärillä on viimeistään opiskeluaikoina muodostuneita ainakin ulospäin hyvin harmonisen oloisia pareja, ja itse miettii ihan tosissaan, löytääkö koskaan tasapainoista rakkautta (usein mietintöjen loppupäätelmä oli: en varmaankaan).

    Päälle kolmekymppisenä sitten löysin netistä miehen, jonka kanssa kaikki on paremmin kuin mitä olisin koskaan osannut toivoa. (Ja vinkkinä, että nettideitit on kuin kirppari: kun jaksaa kaivaa ja käydä usein, saattaa tehdä todellisia laatulöytöjä.) Hyviä puolia tässä on lisäksi mm. se, että monen sydänsurun jälkeen osaa todella arvostaa onnellisuutta. Lisäksi ei ole sellainen olo, että mitään olisi jäänyt näkemättä tai kokematta, kun on kuitenkin mennyt ja tullut vapaasti sinkkuvuosinaan. Toisaalta kun on taustalla vähän useampi ihmissuhdekokemus, ei todellakan tarvitse miettiä, olisiko ruoho jonkin aidan takana vihreämpää.

    Mua ärsytti aikanaan ihmiset, jotka ärsyttävällä varmuudella sanoivat, että hyvän ihmissuhteen löytyminen on vain ajan kysymys. Mutta samaa väittäisin sulle: fiksu, nätti, kiinnostava ja täyspäinen nainen. Ajan kysymys.

  • Aure

    Annoit ehdottomasti mielestäni tahdikkaan vastauksen tahdittomaan kysymykseen. Ymmärrän täysin henkilökohtaiset syysi pitää kysymystä huonosti muotoiltuna, mutta ihan näin parisuhteesta katsottunakin olisin todella hämmästynyt, jos joku kysyisi minulta lastenhankinnasta noin tahdittomaan sävyyn. Kysymys tuntui olettavan, että (kaikkien) naisten pitäisi (tiettyyn ikään mennessä) hankkia lapsia, mikä on jotenkin ihan mielettömän tuskastuttava ajattelutapa. Ikään kuin olisi jotenkin rikollista ja hirveän itsekästä olla lapseton, vaikka onkin hedelmällisessä iässä. Harvoinpa ketään pyydetään perustelemaan, miksi he haluavat lapsia.

  • Pikkujutt

    Hei, tuo kommentti jossa epäillään Jennin asennetta sateenkaariperheiden tai yksineläjien lasten “hankkimiseen” oli aika erikoinen, sillä esimerkiksi tässä postauksessa Jenni on puhunut parisuhteistakin vain sanoilla kumppani tms. josta ei voi päätellä että hän tarkoittaisi juuri heteroparisuhdetta..

  • Vieras

    Juu, eihän onnea tai epäonnea tosiaan voi tai pidäkään oikein vertailla, varsinkaan kukaan ulkopuolinen. Jokainen kokee niin kuin kokee, ja vaikea sitä toisen on tietää. Itse tovoisin, että minulla olisi edes jokin huonosti päättynyt suhde takana kuin ei mitään ihan jo siksi, että tämä kokemattomuus sinänsä ahdistaa, enkä voi olla miettimättä, mikä vikaa minussa on… Tästäkin huolimatta olen jäävi sanomaan mitään esimerkiksi sinun epäonnestasi, varsinkaan kun en yksityiskohtia tiedä (enkä siis tarvitsekaan tietää :D).

  • Kaiho

    Oli pakko tulla vielä kommentoimaan, vaikka kiivain keskustelu onkin jo hiipunut. Ymmärrän täysin Jenni suhtautumisesi lapsi-kysymyksiin. Kuulin äsken vastaavanlaisesta tapauksesta, jossa pappi oli tullut kastamaan lasta ja samalla alkanut ehdotella, että voisi vihkiä vanhemmatkin, kun he eivät vielä naimisissa olleet. Toki ymmärrän, että kirkon edustajana hänen ajatusmaailmansa on tietynlainen, eikä ehdotusta varmaan oltu tarkoitettu mitenkään loukkaavana, mutta ulkopuolisin ihmisen ei pitäisi mielestäni missään tapauksessa tehdä johtopäätöksiä omien olettamustensa ja itsestäänselvyyksinä pitämiensä arvojen pohjalta näin henkilökohtaisissa kysymyksissä.

    Mitä taas tulee keskusteluun siitä, että lapsettomuuteen päätyvät naiset ovat itsekäitä, ei voi muuta kuin puistella päätään. Olin itse hyvin pitkään sitä mieltä, että ainakin biologisten lasten hankinta on suurinta itsekkyyttä, kun miettii ylikansoittumista ja sitä, että maailmassa on suunnaton määrä huonoissa oloissa eläviä orpolapsiakin, jotka kaipaavat yhtälailla huolenpitoa ja rakkautta. Iän myötä kantani tässä asiassa on lientynyt, mutta silti minua suututti todella paljon, kun lääkärikäynnillä naistohtori puhui minulle lastensaannista ja äitiydestä aivan kuin se olisi itsestäänselvää! Kaikki naiset eivät unelmoi lapsista, eikä näin pitäisi mielestäni olettaa.

  • Jenniii

    Itse asiassa todella hyvä huomio! Nyt kun itse luin tekstini uudelleen, niin huomasin, että se on TÄYSIN sukupuolineutraali. Kuten on asenteeni rakkautta kohtaan myös. Rakastun ihmiseen, en sukupuoleen. Kritiikki kertoo siis enemmän kirjoittajiensa omista ennakkoasenteista kuin minusta.

  • anniel_

    Olen täysin samaa mieltä, mitä tulee lastenhankkimiseen tiettyyn ikään mennessä. Olen 26-vuotias ja parisuhteessa, ja olen saanut kuulla lähipiiriltäni jos en nyt suoraa painostusta, niin vihjailevaa kommentointia lastenhankintaan liittyen. Mielestäni on käsittämätöntä, että monilla on perusolettamus, että lapsia kuuluu hankkia, mutta koskaan heidän mielipiteitään, jotka lapsia haluavat ei kyseenalaisteta.

  • Mainitsit että tulevaisuudessa voisit miettiä Brysselin-reissua. Mikäli matka-suunnitelma tulee ajankohtaiseksi, niin annan mielelläni siinä vaiheessa vinkkejä koskien kivoja kahvoloita, ravintoloita, vintage & second-hand paikkoja ja pikkuputiikkeja. Itse olen täällä asunut nyt viitisen vuotta enkä jaksa enää edes hämmästellä sitä miten paljon kaupunki muuttuu koko ajan. Työmatkan varrella nököttänyt ruma teollisuusrakennus saattaa yksi kaunis päivä muuntautua taidekahvilaksi, jossa järjestetään luomumarkkinoita jazz-bändin säestämänä. Usein tuntuu ettei Brysselistä jää turistille käteen kuin ranskalaisten haju ja Manneken Pis-jääkaappimagneetti ja kaupungin todelliset helmet jäävät kokematta. Tietysti sinulla jo jonkinlainen kuva kaupungista on, mutta mielelläni annan vinkkejä kaikille Brysseliin tuleville, koska tämä on vaan niin mahtava mesta :-)

  • Jenniii

    KIITOS! Ihana kuulla! :) Koin itse, että sain oman puolivuotiseni aikana Brysselistä erityisen paljon irti juuri siksi, etten hengannut vaihtariporukoissa, vaan kaikki kaverini olivat paikallisia. Siksi pääsin näkemään ja kokemaan mitä mahtavimpia juttuja. Olen siis ehdottomasti sinuun yhteydessä, jos/kun reissu tulee ajankohtaiseksi. :)

  • auuune

    oon tän keskustelun kanssa nyt todella pahasti jäljessä, mutta pakko tulla ottamaan osaa vielä keskusteluun, joka pysäytti mun päivän täysin (hyvällä tavalla).
    Naurattaa miten väärin Jennin vastauksia on koettu tulkita, hieman saa nähdä vaivaa että löytää sieltä ahdasmielisyyttä perheenperustamiskeinoja kohtaan. Nojoo.

    Itse olen halunnut äidiksi 12 vuotiaasta saakka. Taustallani on kaksi pidempää parisuhdetta, joista toisessa haaveilin häistä ja äitiydestä ja ero tuli itselleni yllättäen ja täysin puun takaa- luulin kuolevani. En siis todellakaan ymmärrä, että pitäisi kokea olleensa “onnekas” , kun on käynyt vastaavaa läpi. Olin ehkä joskus aiemmin pohtinut, keitä ovat ne ihmiset, joille näin voi käydä? Miten joku ei huomaa, jos omassa parisuhteessa puoliso voi huonosti? Yhtäkkiä olinkin itse siinä tilanteessa.
    Toki, kuten Jennikin sanoi, parisuhde on sisältänyt hyviä ja kauniita hetkiä ja kasvattanut minua ihmisenä.

    Edelliseen parisuhteeseeni päädyin aivan vääristä syistä- tapailin poikaa, joka oli mukava ja kunnollinen. Ajattelin, että olen 25 vuotias, nyt pitäisi jo olla hyppysissään se kumppani, jonka kanssa perustan perheen. 12 vuotiaana ajattelin, että 25 vuotiaana olen jo naimisissa ja kahden lapsen äiti. Kaikkeahan voi toki aina ajatella, mutta kyllä mun elämäni suurin tragedia on ollut, että näin ei käynyt. Koska olen niin lapsirakas, olen jo vuosia saanut vastailla ympäripyöreästi lisääntymiskysymyksiin. Joskus olisi tehnyt mieli vastata, että “no, ei meillä harrasteta seksiä kotona kun minä haluaisin lapsen ja mies ei , niin kummallakaan ei ole mitään fiiliksiä asian suhteen.” tai että “no tämä nykyinen poikaystävä nyt vain ei vastaa käsitystäni hyvästä isästä, niiin, tosiaan, en itsekkään tiedä miksi viivyn vielä suhteessa.” Niin kipeästi olen aina äidiksi halunnut.Tässä tuoreemmassa parisuhteessa jaettiin jonkinverran samoja ajatuksia ja arvomaailmaa, mutta haaveet tulevaisuudesta eivät kohdanneet millään tavoin. Tajusin erota, kun vajaa 3 vuotta kestäneessä suhteessani ymmärsin päivittäin haaveilevani äitiydestä -yksin. Mies ei haaveillut isyydestä enkä minä edes halunnut saada lasta seurustelukumppanini kanssa, vaan pohdiskelin adoption ja keinohedelmöityksen välillä.
    Ystäväni kommentoi tuolloin, että miten järjetöntä on erota ja rikkoa jotain jo olemassaolevaa, “sellaisen henkilön vuoksi, joka ei vielä edes ole olemassa” (lapsen). No, oli niitä syitä erota onneksi muitakin.

    Ero oli täysin oikea päätös, vaikka se vaikeuttikin elämääni taloudellisesti ja hankaloitti arkeani. Ajattelin keskittyä itseeni, opintoihini, kummilapsiini. Pohtia adoptio- ja keinohedelmöitysasiaa parin vuoden päästä, kun maaginen kolmekymmentä kolahtaa lasiin. Olin menneiden vuosien aikana tehnyt rauhaa jo lapsettomuudenkin kanssa -joku ylempänä puhui lapsettomuus termistä hienosti. Minä en ollut koskaan yrittänyt lasta, mutta koin silti itseni lapsettomaksi, sillä olisin ollut valmis lapsentuloon- tai oikeammin sen oikean isän kohtaamiseen- jo kymmenen vuotta.

    En ole vielä äiti, mutta enää en ole lapsetonkaan. Tiedätkö sanonnan, “someday someone will walk into your life and make you realize why it never worked out with anyone else” – juuri niin minulle kävi. Ja nyt me yritämme lasta, ja kaikki tämä on tehnyt merkityksettömäksi sen, mikä aiemmin oli niin kipeää ja raskasta. Tiedän, että tämän ihmisen rinnalta kestän kaiken: vaikka sen lapsettomuudenkin, jos se varjo vielä ylleni lankeaa.

    Kiitos Jenni avoimista vastauksistasi ja niiden synnyttämästä keskustelusta!

Related posts