Miten viettää unelmien loma – kotona?
Miten minusta tuli ammattibloggaaja, osa 1
25 64Moni on jo malttamattomana kaipaillut vastauksia pari viikkoa sitten tekemääni kysymyspostaukseen, jonka yhteydessä te lukijat saitte siis vapaasti kysellä minulta kaikenlaista mieltänne askarruttavaa. On kiehtovaa lukea, millaiset jutut teitä kiinnostavat ja moni kysymyksistä olikin niin laajoja, että lienee järkevämpää tehdä niistä aiheista ihan omat kokonaiset postauksensa. :) Todella monissa kysymyksissä toistuvia teemoja ovat kuitenkin olleet työ, koulutus ja se, mitä bloggaajan arki oikeasti on, joten tuumasin, että voisin omistaa ihan oman postauksensa näille aiheille. Samoja kysymyksiä tulee minulle paljon kysymyspostausten ulkopuolellakin, joten toivon, että pystyn nyt tässä vastaamaan mahdollisimman monen mieltä askarruttaviin kysymyksiin. :) Lisääkin saa toki vielä postauksen kommenteissa kysellä, jos jokin miete jää vielä tämän jälkeen askarruttamaan!
Tosi monelle tuntuu olevan hyvin hämärän peitossa, että mitä oikeastaan teen työkseni, millaisista asioista työpäiväni koostuvat, miten olen nykyiseen tilanteeseeni päätynyt ja teenkö bloggailun ohella ”oikeitakin töitä”. Jotakuta myös mietitytti, että mitä freelancerin työ oikein on. No täältä pesee, vastauksia tulossa! :) Oikeastaan tuumasin, että voisin jakaa tämänkin jutun pariin osaan, koska tulossa on sen verran pitkää tarinaa. Nyt siis vuorossa 1. osa ja myöhemmin tällä viikolla saatte toisen pätkän. :) Tässä ensimmäisessä osassa valotan hiukan opiskelutaustojani ja sitä, miten ylipäänsä päädyin aloittamaan blogini.
*
Loikataan siis ajassa 10 vuotta taaksepäin… (Apua, siitä on jo 10 vuotta, haha!) Pääsin lukion jälkeen vuonna 2003 opiskelemaan haluamaani opiskelupaikkaan Jyväskylän yliopistoon. Oikeastaan ainoa minua kiinnostanut ala oli puheviestintä ja olin aikamoisen onnekas, kun pääsin ensimmäisellä yrityksellä haluamaani opiskelupaikkaan, jossa vapaita aloituspaikkoja on vuosittain vain 15-20. Olin vain bongannut yliopiston ainetarjontaa esittelevästä oppaasta puheviestinnän ja se tuntui osuvan minulle kuin nappi silmään, joten oikeastaan sen jälkeen en enää edes harkinnut muita pääaineita. Puheviestintä ei terminä yleensä kerro kovinkaan monelle mitään, joten ehkä voisin vähän kertoa, mistä siinä on kyse. :) Puheviestinnässä tutkitaan yksilöiden välistä viestintää eli siihen sisältyy oikeastaan kaikki henkilökohtaisella tasolla tapahtuva viestintä (esimerkiksi yhteisöviestintä ja journalistiikka ovat sitten omia ihan erillisiä ainekokonaisuuksiaan). Jyväskylässä puheviestinnän alalla on tarjottu minun opintojeni aikana kursseja esimerkiksi seuraaviin aiheisiin liittyen: johtamisviestintä, kriisiviestintä, henkinen väkivalta vuorovaikutussuhteissa (esim. koulu- ja työpaikkakiusaaminen), teknologiavälitteinen viestintä, esiintymisjännitys sekä monia muita. Nämä antavat kuitenkin vähän osviittaa siitä, miten monipuolisesta alasta on kysymys.
Puheviestinnältä ei valmistuta mihinkään konkreettiseen ammattiin, vaan suuntautuminen työelämässä riippuu sitten paljolti omista kiinnostuksista ja sivuainevalinnoista. Viestintä on alana siinä mielessä hauska valinta, että se antaa hyvin monipuolisesti edellytyksiä toimia erilaisissa tehtävissä, sillä ihan joka alalla tarvitaan viestintää. Toisaalta koin myös opiskeluaikoina ahdistusta siitä, että pitäisi itse keksiä niistä kaikista tarjolla olevista vaihtoehdoista, mihin suuntaan lähteä. Olen aina ollut kiinnostunut internetistä ja verkossa tapahtuvasta viestinnästä, joten minulle oli luontevaa valita paljon teknologiavälitteiseen viestintään liittyviä kursseja. Satuinpa jotenkin aloittamaan opintoni vielä juuri sopivasti niin, että kesken opintojeni opetusohjelmaa uudistettiin ja näistä syistä onnistuin käymään aivan ekstrasuuren määrän nimenomaan verkkoviestintään liittyviä kursseja, kun tein puolet opinnoista vanhan suunnitelman aikaan ja puolet uuden. :D Sivuaineina minulla oli muun muassa vieraita kieliä (ranskaa ja espanjaa), kulttuurienvälistä viestintää sekä erinäisiä muita kulttuurialan opintoja.
*
Olin pitkään aika hukassa sen suhteen, mitä haluaisin tehdä jossain vaiheessa lopulta työkseni ja asia hiukan ahdistikin minua. Teknologiavälitteisen viestinnän ohella minua kiinnostivat eniten satunnaiset kulttuuriin liittyvät kurssit, joita kävin erään sivuainekokonaisuuden kautta. Ehkä suurin käännekohta opinnoissani oli pohjoismaista muotoilua käsittelevä luentosarja. Tuntui hassulta, että yksi sattumanvarainen sivuainekurssi vaikutti lopulta minuun niin paljon, että olen monesti myöhemmin sanonut sen yhden luentosarjan olleen koko yliopisto-opintojeni kiinnostavin asia. Kurssilla käsiteltiin tunnettuja pohjoismaisia muotoiluun vaikuttaneita merkkihenkilöitä kuten Alvar Aaltoa ja Ikean perustanutta Ingvar Kampradia. Olin aina ollut kiinnostunut muodista ja muotoilusta, mutta edelleenkään en tiennyt, mitä MINÄ voisin niiden aiheiden parissa tehdä – enhän ollut itse suunnittelija.
Muotoilua käsitellyt kurssi jäi muhimaan ajatusteni perukoille ja lennähdin kevääksi 2007 Brysseliin opiskelijavaihtoon. Kaipasin reissussa Suomen kieltä ja päädyin kerran puolivahingossa googlailemalla suomalaisten muotiblogien pariin. Niitä oli keväällä 2007 vasta muutama kourallinen ja taisinpa lukea kaikki löytämäni blogit siltä seisomalta alusta loppuun, kun oikein innostuin. Ajatus omasta blogista heräsi heti päässäni, mutta hauduttelin silti suunnitelmaa muutaman viikon ajan itsekseni, ennen kuin ryhdyin tuumasta toimeen. Tuntui kuitenkin, että mahdollisia postausideoita alkoi suorastaan ryöpytä ajatuksissani, joten parin viikon pohdinnan tuloksena syntyi Pupulandia. (Blogin nimeen ja sen syntyyn palaan vielä myöhemmissä vastauspostauksissa!)
*
Palasin kesällä opiskelijavaihdosta takaisin Suomeen ja olin varmaan jonkinlaisen paluushokin kourissa, koska arkeen sopeutuminen tuntui todella vaikealta. En saanut koko syksynä oikein mitään järkevää aikaiseksi ja blogikin oli tuona aikana vähän hunningolla, kun inspiraatio ihan kaikkea kohtaan oli kadoksissa. Ajatus tulevaisuudesta ahdisti, koska tuntui, etten ollenkaan tiennyt, mihin suuntaan olin menossa ja mikä olisi se minun juttuni. Loppujen lopuksi yksi suunnitelmiani suuresti auttanut hetki oli juttutuokio kuusikymppisen tätini kanssa. Hän kyseli kiinnostuneena blogistani ja kiinnostuksistani ja jotenkin tulin siinä sivussa sitten maininneeksi sen muotoilua käsitelleen kurssin, joka oli minusta ollut niin mielenkiintoinen. Tätini tarttui aiheeseen ja tuumasi innostuneena, että selvästi muotoilu ja muoti tuntuvat kiinnostavan minua. Hän ryhtyi heti kannustamaan minua sille suunnalle myös työelämän osalta. Epäröin itse, mutta tätini vakuutti, että viestintää tarvitaan myös noiden aiheiden parissa. Hän kehotti minua hakemaan harjoittelupaikkaa jostakin näiden asioiden piirissä toimivasta firmasta, jotta saisin jalkaani oven väliin oikealle alalle.
Niinpä ryhdyin tuumasta toimeen ja aloin kartoittaa mahdollisuuksiani harjoittelupaikkojen suhteen – tavoitteissani oli työharjoittelu muodin, designin tai kulttuurin parissa. Laitoin hakemuksia sinne sun tänne ja lopulta sain kiinnostuneen oloisen vastauksen Sanoma-konsernilta. Olin hakenut työharjoittelupaikkaa tuolloin suositulta Tyylitaivas-nettisivustolta, enkä suinkaan ajatellut olevan pahitteeksi jos saisin Sanoman kaltaisen jättiläisen oven väliin sujautettua jalkani. Piinasin yhteyshenkilöä aiheesta sinnikkäästi, soittelin perään, enkä luovuttanut, vaikka päätös asian suhteen venyi ja vanui. Keskusteluita työharjoittelupaikasta käytiin pitkään ja hartaasti, ja tilanne näytti kaikesta huolimatta lupaavalta. Kunnes lopulta (jälleen itse perään soitellessani) minulle kerrottiin, että valitettavasti minua ei voitaisi ottaa työharjoitteluun resurssipulan takia. Laskin nopeasti yhtälöä päässäni ja päätin, että en vieläkään anna taistelematta periksi. Kysyin, tarkoittivatko resurssit tässä kohtaa rahaa? Koska minä voisin kyllä joustaa palkkiossa, kunhan vain saisin oikeasti kiinnostavan harjoittelupaikan haluamaltani alalta. Kas kummaa, puhelun lopputulos olikin, että minulla oli seuraavalla viikolla Helsingissä tapaaminen aiheeseen liittyen. Ja pian myös harjoittelupaikka.
*
Äitini jaksaa nauraa tälle, kuinka ”meidän Jenni” onnistuu puhumalla kääntämään jopa kieltävän vastauksen myönteiseksi. :D Ehkä näin onkin, mutta väitän, että ensisijainen avain harjoittelupaikan avautumiseen oli sinnikkyys. Olin itse todella aktiivinen ja soittelin perään, kun minulle luvattuja puheluita ei alkanut kuulua. Ja loppujen lopuksi en hyväksynyt kieltävää vastausta, vaan yritin kaikin tavoin löytää keinon, jolla unelmieni harjoittelupaikka aukeaisi. Se toimi! Eikä ole muuten ensimmäinen kerta, kun olen puhunut itseni työpaikkaan sisään. ;) Saman tempun tein myös opiskeluaikoina ruokakaupassa, josta sain ensin kielteisen vastauksen, mutta omien vakuuttelujeni ja sinnikkään peräänsoittelun myötä lopulta työpaikan moneksi vuodeksi. Mitä siis opimme: sinnikkyys usein palkitaan.
Työharjoittelun myötä koitti muutto Helsinkiin, mitä olinkin jo suunnitellut huolellisesti hyvissä ajoin. Hoidin opintoni siihen pisteeseen, että kaikki kurssit oli suoritettu, graduseminaarit takanapäin ja enää työharjoittelu sekä gradu edessä. Halusin muuttaa Helsinkiin pysyvästi niin, ettei minun tarvitsisi opintojen takia enää palata Jyväskylään. Pakersin graduani ensimmäisten Helsingissä asumieni 1,5 vuoden aikana ensin työharjoittelun ja sitten sen myötä saamani osa-aikaisen työn ohella vaihtelevalla menestyksellä, välillä ahkerammin ja välillä laiskemmin. Päädyin siis työharjoitteluni jälkeen jatkamaan töitä Sanoma Digitalilla, koska työpanokseeni oltiin tyytyväisiä. Tein etätöinä erilaisia ylläpitohommia, hakukonemarkkinointiin liittyviä juttuja sekä simppeleitä copywriter-tehtäviä ja tienasin juuri sen verran, että pärjäsin opintotuella ja palkallani jotenkin. Siinä sivussa sitten kirjoittelin gradua, ja blogia. Ehdin noiden vajaan parin vuoden aikana saada graduani kirjoitettua peräti 75 sivua (arvelisin siitä puuttuvan vielä noin 40 sivun verran), ja siihen se sitten lopulta tyssäsi. Opintotukeni loppui ja minun oli pakko ryhtyä etsimään kokopäiväistä työtä ja kun lopulta sain töitä, gradun kirjoittaminen jäi. Minulla ei ollut aikaa, energiaa tai kiinnostusta vääntää gradua päätökseen iltaisin ja viikonloppuisin, kun blogistakin oli siinä muutamassa vuodessa tullut jatkuvasti suositumpi ja suurempi – ja sitä myöten enemmän aikaa vaativa harrastus.
*
Samassa jamassa olen graduni kanssa vieläkin – sellainen kuuluisa viittä vaille maisteri. Kandin paperit otin ulos jossain vaiheessa, kun nykyinen tutkintokäytäntö näin edellyttää, mutta gradu roikkuu puolivalmiina tekeleenä arkistoissani yhä. Tällä hetkellä aikaa tai kiinnostusta sen loppuun saattamiselle ei ole, mutta voi hyvin olla, että jossain vaiheessa tartun itseäni niskasta kiinni ja puristan sen valmiiksi. Äitini on yrittänyt kaikkia mahdollisia keinoja lahjonnasta kiristykseen, mutta halun tehdä se työ loppuun pitää lähteä minusta itsestäni. Olen siinä mielessä onnekas, että opintojeni alkamisesta on niin kauan, että uudemmat tutkintosäännökset eivät meikäläistä koske. Minulla on siis rajattoman pitkä opinto-oikeus ja voin tekaista graduni valmiiksi vaikka vasta mummoikäisenä, mikäli niin tahdon. En sitten tiedä, onko se hyvä vai huono asia. :D Tällä erää en kuitenkaan pidä asiaa nyt ajankohtaisena, enkä ihan mahdollisenakaan, koska haluan nyt nauttia tästä elämänvaiheesta ja sen tarjoamista mahdollisuuksista. Olisi kiva tehdä gradu valmiiksi jossain vaiheessa, mutta tällä hetkellä tuntuu, että töitä on tarjolla paljon, eikä niiden tiimoilta juuri titteleitä kysellä – tärkeämpää näyttöä tuntuvat olevan tehdyt työt ja muilla tavoin osoitettavissa oleva osaaminen. On kuitenkin kiva tietää, että minulla on mahdollisuus saattaa gradu valmiiksi myös myöhemmin tulevaisuudessa, jos siltä tuntuu.
Seuraavassa jutussa kerron sitten tarkemmin, että mitä tämä työni sitten oikeasti on ja mitä kaikkea tällä hetkellä teenkään. :)
Tags: blogi, höpötyksiä, Oma elämä, Opiskelu, Työ
Categorised in: Elämä
Tähtiä silmissä ja korvissa
25 64
