Atooppinen ihottuma – paljon enemmän kuin pinnallinen ihovaiva
Suuria Oivalluksia Elämästä
57 90
Muutettuani tänne Lilyn puolelle päivitin uuden tekstin mietetauluuni ja totesin, että olen tänä keväänä oppinut elämästä paljon. Voisi jopa sanoa, että olen tehnyt Suuria Oivalluksia, joilla on ollut valtava vaikutus siihen, miten suhtaudun elämään ja sen minulle heittämiin haasteisiin. Olen jutellut näistä aiheista paljon ystävieni kanssa ja monet minua viisaammat ovat nyökytelleet hymynkare suupielessä ajatuksilleni, selvästi ajatellen, että olen vihdoin löytänyt sellaista viisautta, jonka he itse ovat kohdanneet jo aiemmin. Osan ystävistäni kasvoilla olen puolestaan nähnyt sen saman valaistumisen tunteen, jonka olen itsekin kokenut näiden oivallusten kautta. Eräs ystäväni kiitti siitä, että jaoin nämä ajatukset hänen kanssaan ja sanoi saaneensa mietteistäni mielettömästi lohtua, helpotusta ja toivoa tulevaa ajatellen. Siksi haluan jakaa nämä pohdinnat myös teidän kanssanne – ehkäpä nämä näkökulmat auttavat myös joitakin teistä.
Blogiani säännöllisesti seuranneet tietävät, että taakse jäänyt kevät on ollut minulle raskas monella tapaa. Olen käynyt läpi eron rakkaasta ihmisestä, keräillyt elämäni palasia kokoon, aloittanut alusta yksin uudessa kodissa ja etsinyt maailmaani uudelleen iloa ja valoa. Mikään tästä ei ole ollut helppoa, mutta ilokseni voin todeta, että nyt menee jo aika hyvin. :) Jokainen todellisia sydänsuruja läpikäynyt tietää, miten raastavaa se aluksi on. Ensimmäisen viikon verran kestäneen shokkivaiheen jälkeen minulla on ollut vahva tunne siitä, että kaikesta selvitään. Jokainen käsittelee surua omalla tavallaan, mutta tärkeintä on muistaa, että surun tunne on inhimillinen ja osa elämää, mutta vain ohikulkumatkalla oleva vieras, jolle ei saa pedata pysyvää sijaa sisimpäänsä. Surua kuuluukin tuntea, kun sen aika on, mutta siihen tunteeseen ei saa jäädä asumaan.
Ehkä se on sitten sitä aikuistumista, mutta jostain syystä olen ensimmäistä kertaa elämässäni osannut suhtautua suruun ihan eri tavoin kuin ennen. Aiemmin se on tuntunut pelottavalta, ja pelottavaahan se onkin, mutta ensimmäistä kertaa olen kokenut, että minä hallitsen suruani eikä suru minua. Tai ehkä hallita on väärä sana, mutta olen ikään kuin tullut sinuiksi sen tunteen kanssa. Olennaisimmat oivallukseni koskevat siis oikeastaan surua ja sen käsittelemistä – ja mikä kiehtovinta, en usko, että tulen enää koskaan noiden oivallusten jälkeen suhtautumaan suruun samoin kuin ennen. Toki surujakin on erilaisia ja itse olen käsitellyt tuota tunnetta nimenomaan eron ja rakkauden menettämisen näkökulmasta, mutta ehkäpä näitä ajatuksia voi kokeilla soveltaa myös muihin tilanteisiin, joissa surua joutuu kohtaamaan.
Ensimmäinen askel koko jutussa on hyväksyntä. On rankkaa kohdata se tosiasia, ettei voi muuttaa tilannetta, vaikka tekisi mitä. Siinä kohtaa ei oikeastaan voi kuin ottaa vastaan sen, mitä tulee ja yrittää selviytyä siitä parhaan kykynsä mukaan. Omassa tapauksessani tämän ajatuksen hyväksyminen auttoi jo yksinään paljon, koska sen myötä antaa myös itselleen luvan päästää irti niistä toteutumatta jääneistä toiveista ja haaveista, joiden kanssa on siihen asti elänyt. Elämän on mentävä eteenpäin, eikä muistoissa, turhissa toiveissa tai haaveissa eläminen vie eteenpäin. Tulevaa ei tietenkään voi ennustaa, mutta elämä on tässä ja nyt, joten on turha jossitella.
Minulle itselleni olennaisin oivallus on ollut ehkä se, että suru on prosessi. Minun tapani käsitellä murheita on usein sellainen, että sen pahimman shokin jälkeen pyrin aktiivisesti etsimään uutta ajateltavaa, uutta sisältöä ja uutta iloa elämääni. Ja se toden totta tekee hyvää saada surun keskelle muutakin ajateltavaa. Usein kuitenkin loistavan viikon tai hyvän kuukauden jälkeen voi tulla tolkuttoman huono päivä tai surkea viikko, jolloin helposti tuntuu siltä kuin koko asiassa ei sittenkään olisi päässyt lainkaan eteenpäin. Se tuntuu usein käsittämättömän lannistavalta – vähän kuin joutuisi aloittamaan jälleen alusta koko homman. Siinä missä olen tuollaisina hetkinä kokenut aiemmin jotenkin epäonnistuneeni, meneväni asioiden käsittelyssä taaksepäin ja pettyväni itseeni, olen nyt ymmärtänyt, että sellainen vain on surun luonne. Suru ei etene kronologisesti. Suru tulee ja menee, mutta suruprosessin kehitys on kuin nousevaa aaltoliikettä. Tulee huippuhetkiä, tulee aallonpohjia, on myrskyä, ailahteluita ja välillä tyyntäkin, mutta pitkällä tähtäimellä suunta on silti eteenpäin.
Sen jälkeen, kun olen alkanut ymmärtää surun luonnetta paremmin, on tuntunut helpommalta hyväksyä sen erilaiset vaiheet osana prosessia. Kun oikein tuntuu paskalta, hengittelen syvään ja muistutan itselleni joskus jopa vähän koomiseen sävyyn, että hei, tämä on vain osa prosessia. On oikeastaan jopa älyttömän vapauttavaa ja helpottavaa luottaa tuohon ajatukseen. Että tämä kaikki paskakin kuuluu asiaan, ja menee lopulta ohi. Koska suru on vain prosessi.
Yksi olennainen osa tätä prosessia on myös antaa kaikenlaisten tunteiden tulla ja henkilökohtaisesti minulle on ollut tärkeää antaa niiden tulla silloin, kun ne luonnostaan tulevat. Tärkeintä on, ettei niitä fiiliksiä survo jonnekin sielunsa syvimpään nurkkaan hautumaan, koska niin siinä valitettavasti vain käy, että ne eivät sieltä itsekseen katoa, vaan hautuvat ja valitettavan usein myös paisuvat entistä suuremmiksi, ja lopulta vyöryvät ylitse, halusi sitä tai ei. Siksi on parempi antaa tunteiden tulla luonnollisesti silloin, kun niiden aika on. Itke, puhu, huuda, tanssi, ole hiljaa yksin, juokse. Tee sitä, mikä ikinä kulloinkin helpottaa tai tuntuu oikealta, äläkä pidättele. Minä olen kevään aikana itkenyt mitä ihmeellisimmissä paikoissa. Vietin Rock The Ballet -shown ensimmäisen osan katsomossa liki hysteerisesti itkien ystävien ojentaessa vain sanaakaan sanomatta lisää nenäliinoja ja taputellessa olalle. Hetken aikaa mietin, mitäköhän toisella puolellani istunut ventovieras nainen mahtoi asiasta ajatella, kunnes totesin, että ihan sama. Mitä väliä? Eiköhän se nainen ymmärtänyt, että minulla oli syyni itkeä – ja se syy ei ollut Rock The Ballet. :) On ollut helpottavaa vapauttaa itsensä siitä, mikä sosiaalisten normien mukaan on missäkin hetkessä sopivaa. Olen itkenyt tasan tarkkaan silloin, kun on itkettänyt. Ja hitto vie, se on tehnyt hyvää.
Siinä kohtaa, kun sydän on säpäleinä, saattaa tuntua siltä, että tästä ei selviä. Ei millään. Mutta kyllä sinä selviät. Ja minä. :) Kunhan vain muistat, että ne kaikkein kaameimmatkin tunteet ovat osa suruprosessia ja että prosessin tehtävänä on viedä sinua eteenpäin. Ja lopulta muistat päästää irti. Voimia siskot (ja veljet)!
Photos: Masha Rudenko and Beata Paluszkiewicz by Cihan Alpgiray for Elele Turkey August 2012
Tags: höpötyksiä, Mieli & hyvä elämä, Mietteitä elämästä, Oma elämä, Rakkaus & suhteet
Categorised in: Elämä
Juhannusyön tunnelmia
57 90
