14/04/21

Korona-ajan epäsosiaalisuutta

5 43

Havahduin siihen aivan yllättäen eräänä lauantai-iltapäivänä: minulla ei ollut kertakaikkiaan mitään asiaa. Olin ystäväni kanssa kävelyllä ja hän pulputti kuulumisiaan tasaisena virtana ja minä kuuntelin tyytyväisenä. Eikä siinä mitään, välillä onkin hyvä ihan vain kuunnella. Minusta kuitenkin tuntui, ettei minulla ole oikeastaan mitään erityistä tarvetta jutella. Eikä sen puoleen mitään erityistä sanottavaakaan: sitä samaa, kiitos kysymästä. Annoin ystäväni puhua ja osallistuin kevyesti sopivissa kohdissa.

Elämä totta tosiaan on jo pitkään ollut yhtä ja samaa päivääni murmelina, jossa arki toistaa itseään ja päivät rullaavat puuduttavan rauhaisasti omalla painollaan. Eikä se ole oikeastaan haitannut minua pätkääkään. En ole ehtinyt tylsistyä enkä liiemmin ahdistuakaan. Olen kiltisti sopeutunut tähän korona-ajan etäarkeen enkä koe edes kärsineeni siitä. Rehellisyyden nimissä olen pikemminkin ollut ihan tyytyväinen, että on saanut kerrankin hyvällä omatunnolla olla rauhassa.

Hetkittäin olen silti tuntenut jopa syyllisyyttä siitä, että viihdyn vähän liiankin hyvin itsekseni ja olen huono pitämään yhteyttä ystäviini. Toki olen siinä mielessä onnekas, että turvana on näiden poikkeusaikojen keskellä ollut parisuhde. Pelkästään parisuhteen piikkiin tätä surkastunutta sosiaalisuuttani ei kuitenkaan voine laittaa, sillä olen huomannut monen avoliitossa elävän ystäväni kärsivän suunnattomasti kodin ulkopuolisten kontaktien puutteesta. Minä puolestaan olen löytänyt itsestäni aivan uuden, suorastaan epäsosiaalisen puolen.

Jokainen kanssani hetkenkin pidempään viettänyt tietää, että olen pulppuilevan puhelias ihminen. Höpötän, papatan, innostun ja rönsyilen – se on ollut osa luonnettani siitä lähtien, kun noin 36 vuotta sitten opin puhumaan. Äitini on joskus vitsikkäästi todennut, että “1,5-vuotiaana aloitit, etkä ole vieläkään lopettanut.” Rakastan pitkiä ja intensiivisiä keskusteluita, yksityiskohtiin uppoutumista ja ajatusten jakamista puolin ja toisin, ja keksin melkein aina jotakin puhuttavaa. Sivuhuomiona: on muuten kiinnostavaa, miten paljon puhelias ihminen suomalaisessa hiljaisuutta, harkitsevuutta ja vaatimattomuutta arvostavassa kulttuurissa monia ärsyttää. Sen olen totisesti saanut elämäni varrella huomata… Mutta olkoon se jonkun toisen postauksen aihe – keskitytään tällä kertaa nimenomaan puhumattomuuteen.

Puheliaisuuteni vastapainona minussa elää itsekseen viihtyvä introvertti, joka voi vallan onnellisena viettää vaikkapa 10 päivää putkeen puhumatta kellekään mitään – kuten juuri tuossa pääsiäisen aikaan aika pitkälti vietinkin. Juuri tuo tyytyväinen tuppisuu on saanut korona-arjen keskellä yhä enemmän jalansijaa. Luulen, että osin juuri tämän introverttipuoleni takia en ole kärsinyt näistä poikkeusoloista yhtä paljon kuin moni muu. Parisuhde ja sometyö ovat täyttäneet sosiaalisia tarpeita ja toisaalta ei ole omaa perhettä ja lapsia, joten olen saanut olla aika sopivasti seurassa ja rauhassa.

No sain kuin sainkin lopulta sillä kävelyllä suuni pitkän harkinnan jälkeen auki myös itse, vaikka muka mitään sanottavaa ei ollut. Ja huomasin, että olipa sittenkin ihan mukava jutella ja vaihtaa ajatuksia. Mieli keveni kummasti, kun ystävä jakoi omia näkemyksiään minua mietityttäneestä aiheesta. Hetkellisesti olo oli kuin valaistuneella: “Niin, totta tosiaan! Ehkä keskustelu joskus voikin tehdä ihan hyvää sen sijaan, että asioita pyörittelee yksinään vain oman päänsä sisällä.” No shit, Sherlock.

Mutta on siis ollut lähes huolestuttavaa, miten uuvuttavana koen nykyään kaiken sosiaalisen tekemisen. Juttelin tästä erään ystäväni kanssa, joka myönsi pohtineensa aivan samaa. Hän kertoi tavanneensa kaveriaan ja todenneensa puolen tunnin jälkeen, että olisikin varmaan aika lähteä kotiin. Muiden seurassa oleminen tuntuikin tauon jälkeen oudolta ja uuvuttavalta ja sosiaalinen kiintiö tuli yhtäkkiä täyteen paljon totuttua nopeammin.

Vaikka ystävien tapaaminen on tietysti ihanaa, samaan aikaan siitä on eristäytyneen arjen keskellä tullut hämmentävän kuormittavaa. Jo yksikin merkintä kalenterissa saattaa tuntua stressaavalta ja näin jälkikäteen ajateltuna pidän aivan absurdina sitä, että joskus ennen koronaa minulle oli täysin normaalia tehdä ensin aktiivinen, sosiaalisia kontakteja sisältävä työpäivä ja töiden jälkeen sopia vielä kahdetkin ystävätreffit samalle illalle. Nyt jo se, että menisin kerran viikossa jonkun kanssa kävelylle, tuntuu valtavalta suoritukselta.

Omiin oloihin vetäytyminen on muuttanut oman elämän rutiineja ja preferenssejä niin, etten oikeastaan huomaa kaipaavani sosiaalista elämää. Se on ristiriitaista, koska samaan aikaan kaipaan tietenkin silti ystäviäni. En vain jotenkin jaksaisi tavata ketään. Se ei tietysti tässä kontaktien minimoimiseen kannustavien suositusten aikana välttämättä ole huono asia, mutta tunnen siitä syyllisyyttä. Ja sosiaalisia kontakteja kipeästi kaipaavien ekstroverttiystävien voi olla vaikea ymmärtää vapaaehtoista vetäytymistäni.

Tiedän, etten ole näiden korona-aikana virinneiden epäsosiaalisten taipumusteni kanssa yksin. Lohdukseni on myös ystäviä, jotka ovat yhtä syvällä eristäytymisen suossa. Heitä ei haittaa siirtää kävelytreffejä, kun “ei vain tänään jaksa puhua”. Myönnän tunteneeni helpotusta ja riemua, kun ystävä vastasi viestiini: “Luojan kiitos, aivan sama fiilis! Kokeillaanko parin päivän päästä uudelleen?” Tästä on nyt pari viikkoa, emmekä ole vieläkään saaneet sovituksi mitään. Ja se on onneksi molemmille täysin ok.

Olen miettinyt, voiko tämä sosiaalinen uupumuskin olla jonkinlainen stressireaktio poikkeusolojen aiheuttamaan epävarmuuteen? Ja tietenkin huolestuttaa myös, pääsenkö enää koskaan siihen mielentilaan, jossa ajatus ihmisten tapaamisesta tuntuu ihanalta uuvuttavan sijaan… Kun pohdin viime keväänä, haluaisinko palata entiseen, kun tämä kaikki on joskus ohi, en odottanut olevani vuotta myöhemmin tällaisessa mielentilassa. Entäs te muut? Onko poikkeusarki nostanut pintaan yllättäviä puolia itsestä? Tunnetteko enemmän kaipuuta yksinoloon vai sosiaaliseen elämään?

Photos: Pupulandia

Related posts

12/04/21

Viikon ajatus: fokuksesta

23

Vietä vähemmän aikaa katsellen,

miten muut elävät elämäänsä

ja vietä enemmän aikaa

nauttien omastasi.

Photo: Pupulandia

Related posts

9/04/21

Parempaa virettä perjantaihin

15

Tällaisena sateisena perjantaina pieni tunnelmaa nostattava biisi voisi olla paikallaan, joten saamanne pitää! Viime aikoina omilla Spotify-listoillani mieltä on piristänyt Metro Arean Caught Up, joka sopii ihan täydellisesti tähän arkiviikon päätteeksi, kun vähitellen virittäydytään jo viikonloppuun. Olen viime aikoina kuunnellut paljon sekä uutta että vanhaa disco-musiikkia, jossa on sellaista “old school” -virettä. Brooklynistä lähtöisin olevan Metro Arean musiikki kuuluu siihen uudempaan, joskin Morgan Geistin ja Darshan Jesranin muodostama kokoonpano on ollut kasassa jo 90-luvun lopulta lähtien.

Metro Area on julkaissut uutta musiikkia melko rauhakseen 4-6 vuoden välein ja Caught Up -biisi löytyy kokoonpanon tuoreimmalta albumilta, joka on itse asiassa uusintaversio bändin vuonna 2002 julkaistusta debyyttilevystä. Esikoisalbumin 15-vuotissynttäreiden kunniaksi Metro Area päätti julkaista levystä uudelleen editoidun version vuonna 2017. Alkuperäistä levyä ei ainakaan Spotifysta löydy, mutta Caught Up on siis ensimmäisen kerran julkaistu jo 20 vuotta sitten – sinkkuna se on ymmärtääkseni nimittäin ilmestynyt jo vuonna 2001. Mutta biisi ei ole tässä ajassa vanhentunut pätkääkään.

Jos tämän tyyppinen musiikki sytyttää, niin kannattaa kurkata tämä soittolistani Spotifysta – se on täynnä juuri tämän henkisiä hyvän mielen biisejä. Lisää biisisuosituksiani pääset kuuntelemaan täältä sekä täältä.

Related posts

8/04/21

Voiko sijoittaminen koskaan olla oikeasti vastuullista ja eettistä?

4 28

KAUPALLINEN YHTEISTYÖ: TAALERI & ASENNEMEDIA

Kun viime syksynä puhuin ensimmäisen kerran impaktisijoittamisesta, sain muutamia viestejä, joista huokui melko epäluuloinen ja negatiivinen asenne sijoittamista kohtaan. Intouduin pohtimaan asiaa kriittisesti itsekin. Voiko sijoittaminen koskaan olla oikeasti eettistä tai vastuullista? Edistetäänkö sijoittamisella kuitenkin vain niitä eriarvoistavia valtarakenteita? Entä onko kapitalistinen järjestelmä yhdessä jatkuvaan kasvuun tähtäävän markkinatalouden kanssa mahdoton yhtälö vastuullisuuden näkökulmasta? Onko meidän sijoittamillamme pienillä roposilla ylipäänsä mitään merkitystä kokonaiskuvassa? Siinäpä joukko isoja kysymyksiä…

Kysymykset jäivät pyörimään mieleeni ja tuumin, etten voi olla ainoa, joka tällaisia miettii, joten päätin tarttua haastavaan teemaan ja pyysin avukseni aihetta pohtimaan Taalerin digitaalisista varainhoitopalveluista vastaavan johtajan Giuseppe Cocon. En lupaa, että tämä postaus pystyy tarjoamaan kaikkiin kysymyksiin suoria vastauksia, mutta ehkä se voi selkiyttää omaa ajattelua. Tunnen myös tarvetta muistuttaa, että en ole sijoittamisen, talouden, politiikan enkä yhteiskuntatieteiden asiantuntija, mutta senhän te varmasti tiedätte ilman disclaimereitakin. Nämä ovat vain tällaisia maallikon mietintöjä höystettynä sijoittamisen asiantuntijan näkökulmilla ja toivon, että ehkä näistä ajatuksista voi olla apua puntaroidessa ja reflektoidessa omaa suhtautumista asiaan.

Ehkä lähdetään liikkeelle järjestelmästä… Maailmanhistoriassa on kokeiltu monenlaisia talousjärjestelmiä, joista kapitalismi on todettu toistaiseksi toimivimmaksi. Se ei tarkoita, että järjestelmä olisi ongelmaton, mutta tähän mennessä ihmiskunta ei ole kyennyt keksimään toimivampaakaan. Tai jos uusia ideoita onkin kehitteillä, olemme vielä kovin kaukana ideoista toteutukseen siirtymisestä. Jos reitti johonkin parempaan malliin olisi jo selvä, olisin ehdottomasti mukana matkassa, mutta toistaiseksi elämme kapitalistisen järjestelmän ehdoilla. Palataan aiheeseen vähän tuonnempana, mutta puhutaan ensin vähän sijoittamisesta… 

Moni kokee sijoittamisen lähtökohtaisesti vähän pelottavaksi ja vaikeaselkoiseksi asiaksi. Minäkin ajattelin niin tosi pitkään. Jopa sosiaalisen median sijoituskeskustelu näyttäytyy kokemattoman silmiin kovalta, vaikeasti lähestyttävältä sekä kovin miehiseltä ja sisäänpäin lämpiävältä kuplalta, jossa keskustelua leimaa oletus, että kaikki osaavat alan jargonin ja ovat joskus sijoittaneet. Siksi on ollut ilahduttavaa huomata, että keskusteluun on viime vuosina liittynyt uudenlaisiakin ääniä. Julia Thurénin ja Mimmit sijoittaa -podcastin tarjoamat matalan kynnyksen näkökulmat ovat tehneet sijoittamisesta helpommin lähestyttävää myös kokemattomille sekä ennen kaikkea naisille, jotka aiemmin ovat olleet sijoittamisen parissa aliedustettuina.

Sijoittamista tekevät helpommin lähestyttäväksi myös erilaiset pankkien omat sijoituspalvelut, joiden rooli on tarjota sijoittamisesta kiinnostuneille riittävästi tietoa riskeistä ja tarjota matalan kynnyksen palveluita. Myös Taaleri kuuluu tavallaan tähän joukkoon.

Uskaltauduin itsekin viime syksynä vuosien pohdinnan jälkeen kokeilemaan sijoittamista Taalerin kautta impaktisijoittajana, mutta en vieläkään koe tietäväni tai ymmärtäväni finanssimaailmasta kovinkaan paljon. Sen verran kuitenkin olen minäkin tajunnut, että jos säästöjä on, niitä on järkevämpää sijoittaa kuin makuuttaa pankkitilillä inflaation syötävänä. Useimpien minun kaltaisteni tavallisten ihmisten päämäärä sijoittamiselle ei ole haave rikastumisesta, vaan ennemminkin säästöjen turvaaminen omien eläkepäivien varalle tulevaisuuden näyttäessä epävarmalta. 

Lisääkö sijoittaminen eriarvoisuutta?

Sijoittaminen konseptina herättää monissa myös voimakkaan kielteisiä tuntemuksia: sitä pidetään elitistisenä ja luotaantyöntävänä riistämisenä. Sijoittaminen liitetään ajatukseen eriarvoisuuden kasvusta ja monille idea siitä, että varallisuus karttuu, vaikka ei ole niin sanotusti “tehnyt mitään” sen eteen, tuntuu epäoikeudenmukaiselta. 

On toki totta, että esimerkiksi köyhyyden on havaittu olevan ylisukupolvisesti periytyvää. Suomi on edelleen monessa mielessä luokkayhteiskunta, vaikka haluaisimme mieluusti ajatella, että kaikilla on täällä yhtäläiset mahdollisuudet. Menemättä tässä tekstissä kamalan syvälle luokkakysymyksiin, on kuitenkin selvää, että taloudellinen turvattomuus perheessä vaikuttaa väistämättä jossain määrin myös jälkipolvien lähtökohtiin ja mahdollisuuksiin ponnistaa eteenpäin tässä yhteiskunnassa. Toisaalta paitsi vanhempien rahatilanteella, myös heidän asenteillaan ja kasvatuksellaan on merkitystä siinä, millaiseksi jälkipolvien suhde rahaan muodostuu.

Vaikka kuka tahansa voi ryhtyä sijoittajaksi, sitä ei välttämättä osaa nähdä edes vaihtoehtona, jos joko taloudellinen tilanne ja/tai opitut toimintamallit ohjaavat lyhyen tähtäimen ratkaisuihin ja “selviytymis-moodiin”. Kun ihmiset eivät näe mahdollisuutta kerryttää säästöjä eivätkä osaa, pysty tai uskalla sijoittaa vähästään, se luo eriarvoisuutta, sillä sitä kautta systeemi jättää osan auttamatta ulkopuolelle – ja se on ongelma. 

Onko syy lopulta kuitenkaan varsinaisesti sijoittamisessa vai ovatko ongelmat enemmänkin kansantaloudellisia? Onko esimerkiksi verotus hoidettu niin, että rikkaat eivät pääse rikastumaan liikaa eikä kukaan oikeasti joudu elämään köyhyydessä? Jos katsotaan Suomea kauemmas, maailmassa on ihan järjettömiä tuloeroja ja kansainvälisestä näkövinkkelistä katsottuna tilanne on Suomessa varsin hyvä, sillä maailman mittapuulla Suomessa ei ole kovin suuria tuloeroja – kiitos verotuksen. Silti myös Suomessa on köyhyyttä, joka asettaa ihmisiä hyvin eriarvoiseen asemaan. Luonnollisesti köyhyys tarkoittaa Suomessa eri asiaa kuin vaikkapa globaalissa etelässä, mutta se ei tietenkään poista eriarvoisuutta tai epätasa-arvoa Suomessa tai helpota suomalaisen pienituloisen tilannetta. 

Jos verrataan esimerkiksi Yhdysvaltoja ja Suomea yhteiskuntana, voidaan kysyä, onko Yhdysvallat lopulta edes valtio? Käytännössä maata hallitsee kolme valtavaa yritystä ja kansalaisen sosiaaliturva on liki olematon. Yhteiskunta, jossa jokainen kirjaimellisesti on oman onnensa seppä, saattaa kannustaa osan ottamaan selvää ja ymmärtämään myös sijoittamista, mutta käytännössä se jättää silti useimmat heikoimmassa asemassa olevat täysin vaille turvaa samalla, kun rikkaimmat vaurastuvat entisestään. Amazonin perustajan Jeff Bezoksen ja Teslan toimitusjohtajan Elon Muskin yhteenlaskettu varallisuus on suurempi kuin koko Suomen BKT. Mitä ihminen edes tekee sellaisella varallisuudella? Kukaan ei tarvitse niin paljon rahaa itselleen ja siksi Suomessa verotuksen avulla pidetään huoli, ettei varallisuutta kerry liiallisesti yksiin käsiin, vaan se pyritään kanavoimaan hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitoon ja mahdollistamiseen.

Jotkut pitävät Suomen verotusta kohtuuttomana, mutta rahan jakaminen tasaisemmin ja järkevämmin koko kansalle on hyvinvointivaltion perusta. Tuloerojen on itse asiassa todettu olevan loppujen lopuksi vain haitaksi sekä talouskasvulle että ihmisten hyvinvoinnille, joten siksi valtioiden pitää ja aidosti myös kannattaa pyrkiä vähentämään niitä. Ja siksi myös toivoisi, että veroparatiiseihin piiloutumisen sijaan yritykset ja niiden omistajat kantaisivat oman vastuunsa sen hyvinvointiyhteiskunnan ylläpidosta, jonka eduista ovat itsekin päässeet nauttimaan.

Voiko sijoittaminen konseptina koskaan olla eettistä tai vastuullista?

Sijoittamisen eettisyyteen ja vastuullisuuteen liittyvät kysymykset mietityttävät monia, mutta ehkä on hyvä ensin pohtia, mitä sijoittaminen oikeastaan ihan käytännössä tarkoittaa. Yksinkertaisimmillaan sen voisi esittää suoraviivaisen esimerkin kautta. Maija ja Liisa keksivät liikeidean – olkoon se vaikkapa koirille tarkoitettu päiväkoti. Yrityksen perustamiseen tarvitaan rahaa ja voi olla varsin pelottavaa ryhtyä yrittäjäksi, jos se tarkoittaa, että pitää luopua omasta taloudellisesta turvastaan eli esimerkiksi palkkatöistä ja käyttää yritykseen vielä omat säästötkin. Tällaisessa tapauksessa rahoituksen etsiminen ulkoiselta sijoittajalta voi olla hyvä idea. Olisiko joku ulkopuolinen valmis sijoittamaan yritykseen ja hyvään liikeideaan sitä vastaan, että saa pienen osuuden yrityksen mahdollisista voitoista? 

Kuvitellaan, että Maija ja Liisa saavat yrityksensä sijoittajan avulla perustettua. Mitä yritys on tähän mennessä saanut aikaan? Se on luonut kaksi työpaikkaa sekä palvelun, jolla ehkä tuodaan maailmaan jotakin hyvää ja tarpeellista – tässä tapauksessa koirille viihdykettä ja seuraa omistajiensa työpäivien ajaksi. Kun yrityksellä menee hyvin, se voi ehkä luoda uusia työpaikkoja ja sitä kautta auttaa yhteiskuntaa. Tässä vaiheessa sijoittaminen vaikuttaa vielä ihan järkeenkäyvältä ja hyvältä idealta – missä kohtaa tuo ajatus siis katkeaa? Kenties sijoittaminen alkaa näyttää negatiivisemmalta, kun yritys kasvaa suureksi ja “irtoaa” ihmisestä. Mukaan tulevat tuottojen maksimointi, yt-neuvottelut ja muut korporaatiotason ilmiöt ja ongelmat, joissa on kyseenalainen kaiku.

Moni ei kuitenkaan tule ajatelleeksi, mistä sijoittamisessa on kyse ikään kuin mikrotasolla. Esimerkki Maijan ja Liisan yrityksestä tuo sen konkretiaan yksinkertaistavan rautalankamallin avulla. Pieniin yrityksiin sijoittaminen on kuitenkin tietysti aina riskialttimpaa, joten tästä syystä ihmiset sijoittavat herkemmin suuriin. Eettisyyden näkökulmasta sijoittamisessa ei siis varsinaisesti ole mitään vikaa, mutta siinä puolestaan voi olla, miten yrityksiä pyöritetään ja mitä ne tekevät. Ja omilla valinnoillamme voimme sitten valita, millaisille yrityksille haluamme antaa tukea – niin arkisilla kulutusvalinnoillamme kuin mahdollisilla sijoituspäätöksillämmekin.

Ja tässä kohtaa onkin relevanttia puhua impaktisijoittamisesta sekä siitä, miten se eroaa vastuullisesta sijoittamisesta. Vastuullisessa sijoittamisessa kyse on siitä, miten yritys toimii: noudattaako se vastuullisia periaatteita toimintatavoissaan, maksaako se riittävää korvausta työntekijöilleen ja alihankkijoilleen ja ottaako se ympäristön huomioon tuotannossaan, jne. Impaktisijoittamisessa kyse on siitä, mitä yritys tekee: parantaako sen bisnesidea maailmaa ja tuoko sen toiminta maailmaan jotakin hyvää, tärkeää ja arvokasta? Impaktisijoittamisessa yrityksen on aina tehtävä jotain, mikä vaikuttaa jollain tapaa positiivisesti tähän maailmaan.

Havainnollistetaan tätäkin esimerkillä: Finnair mielletään lentoyhtiönä melko vastuulliseksi toimintatavoissaan, mutta se mitä yritys tekee, ei itsessään ole asia, joka parantaisi maailmaa. Päinvastoin, lentomatkailu on ympäristön näkökulmasta hyvinkin haitallista. Se, miten Finnair kohtelee työntekijöitään tai millaisia polttoaineita se käyttää, voi tehdä siitä niin sanotusti vastuullisen, mutta impaktisijoittamisen kriteereitä se ei täyttäisi. 

Toisaalta yritys voi myös muuttaa ja kehittää toimintaansa niin, että sen vaikutus maailmaan muuttuu positiiviseksi. Esimerkiksi tanskalainen energiayhtiö Ørsted käytti aiemmin maakaasua, mutta käänsi täysin kelkkansa täysin: yhtiö päätti luopua kokonaan fossiilisista polttoaineista ja lähteä tuottamaan pelkästään uusiutuvaa energiaa. Yritys kuitenkin tarvitsee rahoitusta tämän muutoksen ja siirtymän mahdollistamiseksi – ja tässä tapauksessa kyseessä on impaktisijoitus, sillä sen avulla mahdollistetaan hyvän tekeminen. Yrityksen lähtökohdilla ei siis välttämättä ole väliä, jos se on aidosti valmis sitoutumaan maailman kannalta tärkeään, positiiviseen muutokseen. 

Impaktisijoittamisella pyritään siis aktiivisesti muuttamaan maailmaa paremmaksi paikaksi YK:n kestävän kehityksen periaatteiden mukaisesti: muun muassa vähentämään eriarvoisuutta ja köyhyyttä sekä löytämään ja tukemaan ratkaisuja ilmastokriisin pysäyttämiseksi.  

Taalerin impaktisijoitussalkussa sijoituskohteina on vastuullisemman energiatuotannon lisäksi esimerkiksi mikrolainoja. Mikrolainarahaston avulla voidaan mahdollistaa vähävaraisille ihmisille (erityisesti naisille) oma elinkeino tai yrityksen perustaminen kehittyvissä maissa, joissa rahoituksen saatavuus on heikkoa ja maan oma tukiverkosto ei välttämättä toimi. Mikrolainojen avulla yrittäjät voivat perustaa oman yrityksen ja hankkia välineitä maanviljelyä varten tai vaikkapa ompelukoneen. Lainan avulla he pystyvät työllistämään itsensä ja parantamaan omaa ja läheistensä elämäntilannetta. 77% lainoista päätyy naisasiakkaille, mikä on erityisen hieno asia maissa, joissa naisen asema ei välttämättä muuten ole kovin hyvä. 

Suomessa yksi Taalerin impaktisijoituskohde oni Y-säätiö, joka tarjoaa kohtuuhintaisia asuntoja erityisryhmille kuten asunnottomille – ja osin sen ansiosta Suomi on ainoa EU-maa, jossa asunnottomuutta kokevien määrä on laskussa., vaikka koronatilanne tällä hetkellä hankaloittaakin monien asunnottomien tilannetta entisestään. Kaikkia Taalerin impaktisijoitussalkun kohteita voi tutkia Impakti-palvelun nettisivuilta

*

Vaikka ryhtyisikin impaktisijoittajaksi, saattaa huomata, että sijoitussalkun kaikki kohteet eivät olekaan impaktikohteita. Sijoitussalkun “koostumus” määräytyy osin asiakkaan oman riskinottohalukkuuden mukaan ja tämä vaikuttaa myös impaktisijoituskohteiden määrään omassa salkussa. Taalerin tehtävä varainhoitajana on tietenkin ensisijaisesti pitää huolta asiakkaidensa rahoista ja vielä tällä hetkellä pelkistä impaktisijoituksista ei voida rakentaa riittävän hajautettua sijoitussalkkua, joka sopisi kaikille erilaisille ihmisille joilla on erilainen riskinottohalukkuus. Ja koska sijoituksia on hyvän sijoitusperiaatteen mukaisesti hajautettava, osa sijoitetaan tavallisiin, toimiviin, vastuullisen sijoittamisen kriteerit täyttäviin yrityksiin. 

Ongelmana tässä yhtälössä tietenkin on, että jopa vastuullisen sijoittamisen kriteeristön täyttävien yritysten joukossa saattaa olla jokin yritys, jonka toimintaa ei haluaisi tukea. Monelle esimerkiksi energiayhtiöt tuntuvat tahoilta, joiden tukemisessa nähdään ristiriitoja. Energiasektorille mahtuu monenlaisia toimijoita, joista useimpien tuottamasta energiasta osa on uusiutuvaa energiaa ja osa ei. Asiaa voisi kuitenkin ajatella myös siitä näkökulmasta, että jos kategorisesti päätämme, ettemme halua olla missään tekemisissä energiateollisuuden kanssa, silloin käytännössä myös sanomme, että emme halua kehittää energiasektoria. Sijoittamalla energiasektorilla vastuullisuuteen pyrkiviin toimijoihin voimme parhaimmillaan edistää positiivista muutosta ja niiden saamaa markkinaosuutta energiateollisuuden kentällä. Tämä toimii vähän samalla logiikalla kuin se, että mitä enemmän teemme ekologisia sähkösopimuksia, sitä enemmän energiayhtiöt sitoutuvat tuottamaan uusiutuvaa energiaa.

Ovatko kapitalismi ja markkinatalous mahdoton yhtälö vastuullisuuden näkökulmasta?

Kapitalismiin järjestelmänä viittasinkin lyhyesti jo postauksen alussa, mutta jatketaan aiheesta vielä hiukan. Kapitalismi ei millään tavalla ole ongelmaton järjestelmä, mutta sitä on tutkittu paljon ja toistaiseksi tutkimukset osoittavat, että yksityinen sektori on tehokkain keino kanavoida rahaa niin, että siitä syntyy hyvinvointia. Yritysten olemassaololle ja kasvulle kapitalismi on otollinen järjestelmä, mutta kapitalismi ei toimi, ellei sitä säännellä ulkopuolelta. Tästä syystä kapitalismi ei toimi yhteisen hyvinvoinnin hyväksi esimerkiksi Yhdysvalloissa, missä järjestelmä suosii yrityksiä ihmisten kustannuksella. Kapitalismi tarvitsee tuekseen sääntelyä, sillä yritykset itse eivät pysty siihen.

Jos mietitään kapitalismin hurjimpia kärjistymiä kuten jättimäisten yritysten valtaa maailmassa, on hyvä pohtia, mikä on itse järjestelmän rooli kokonaisuudessa. Voitaisiin siis sanoa, että esimerkiksi Nestlé itsessään ei edusta kapitalismia, vaan sitä, mihin ahneus ja kapitalismi yhdessä ilman sääntelyä voivat johtaa. Sama ilmiö on nähty kommunismissakin: ahneus ja kommunismi yhdessä omia etujaan ajavan diktaattorin kanssa ei toimi. Toki myös kapitalismissa valtaa kertyy toisinaan liikaa niille, joilla on eniten rahaa. Verotus puolestaan on toimivin tapa jakaa varallisuutta tasaisesti, ja siten samalla rajata myös esimerkiksi yrityksille kertyvää valtaa. 

No entäs sitten jatkuvan talouskasvun vaatimus? Onko tarpeellista, että talous kasvaa? Täältä hyvinvointivaltiosta käsin on helppo kritisoida jatkuvan talouskasvun periaatetta, mutta niin kauan kun maailmassa on ihmisiä, joilla on huonot oltavat ja toive paremmasta, talouskasvulle on tarvetta. Jos talouskasvua ei syntyisi, meidän pitäisi tasa-arvon nimissä jakaa jo olemassaolevasta. Se on toki itsessään kiinnostava ajatus ja mahdollisuus – monella meistä on paljon enemmän kuin tarvitsisimme. Toistaiseksi toimivin tapa nostaa ihmisten elintasoa ympäri maailman on kuitenkin ollut juuri talouskasvun kautta. 

Esimerkiksi impaktisijoittaminen tarjoaa kuitenkin myös välineitä korjata tilannetta, sillä sen kautta on mahdollisuus sijoittaa nimenomaan eriarvoisuuden vähentämisen ja ilmaston puolesta toimiviin hankkeisiin. Talouskasvu itsessään ei siis itsessään välttämättä ole pelkästään huono asia, mutta voimme toki kyseenalaistaa, tarvitaanko esimerkiksi Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa edelleen lisää talouskasvua?

Voiko sijoittamisella oikeasti vaikuttaa mihinkään? Onko sijoittamillamme roposilla oikeasti jotain merkitystä?

Välillä voi iskeä epätoivo siitä, onko yksittäisen ihmisen pienillä teoilla lopulta mitään merkitystä tässä maailmankaikkeudessa. Onko omien muoviroskien lajittelulla mitään merkitystä, kun valtamerissä ajelehtii valtavia jätelauttoja ja tehtaat tupruttavat ilmatilaan hiilidioksidipäästöjä, minkä ehtivät? Meillä on usein tapana vähätellä omien tekojemme merkitystä, mutta yhdessä yksilöistäkin tulee suuri massa, jolla on valtaa ja vaikutusta. 

Mietimme vastuullisuutta arkisissa askareissamme ja kulutuspäätöksissämme: syömme kasvisruokaa, suosimme julkista liikennettä, valitsemme ympäristöystävllisemmän sähkösopimuksen ja pyrimme hankkimaan kestäviä ja laadukkaita vaatteita. Näillä kaikilla teoilla on vaikuttavuutta, mutta impaktisijoittaminen voi vastuullisuustekona olla jopa merkittävämpi kuin arkiset kulutusvalintamme. Esimerkiksi sijoittamalla uusiutuvaan energiaan, saattaa vähentää moninkertaisesti hiilidioksidipäästöjä suhteessa omaan kulutukseensa, kun energiayhtiö korvaa uusiutuvilla energialähteillä kivihiilen. Tietenkään sijoittamalla aikaansaadut hienot muutokset eivät vähennä vastuutamme arkisista kulutusvalinnoista, mutta yhdessä näillä valinnoilla voimme saada jo paljon enemmän aikaan. 

Edes impaktisijoittaminen ei tietenkään ole ongelmaton tai täydellinen järjestelmä maailman epäkohtien muuttamiseksi. Samoin kuin ei ole jätteiden lajittelu tai moni muukaan ratkaisu. Mutta vaikka täydellisiä ratkaisuja ei ole, se ei ole mielestäni syy olla tekemättä mitään. Esimerkiksi impaktisijoittaminen on ilmiönä uusi, mutta mitä enemmän tällaisille aidosti vaikuttaville ratkaisuille on kysyntää, sitä enemmän niitä myös on tarjolla. Sillä, että haluamme selvittää sijoitustemme vastuullisuutta ja vaikuttavuutta, on valtaa. Samoin kuin sillä on valtaa, että vastuutamme yrityksiä esimerkiksi niiden tekemästä työstä ympäristön ja ihmisoikeuksien eteen. 

Kiinnostavaa on pohtia myös myös naisten roolia sijoitusmaailmassa. Perinteisesti sijoittaminen on ollut hyvin vahvasti miesten dominoima kenttä, joten on mielenkiintoista, että esimerkiksi Taalerin asiakaskunnasta ennen Impaktisalkkua vain noin 20% oli naisia, mutta impaktisijoittamisen myötä nykyään 40-60% uusista asiakkaista on naisia. Tämä kertoo varmasti paitsi siitä, että yhä useampi nainen on kiinnostunut sijoittamisesta ja haluaa turvata oman taloutensa, mutta mahdollisesti myös siitä, että erityisesti naisia kiinnostaa tehdä maailmassa positiivista muutosta synnyttäviä valintoja. Vaikka sukupuoli ei tässä tietenkään ole määrittävä tekijä, on mielestäni hienoa, että naiset osallistuvat nykyään aktiivisemmin myös sijoittamista koskevaan keskusteluun.

Muutos on vastuullisemman maailman puolesta hidasta, mutta suunta on oikea. Siksi olisi sääli, jos ihmiset, joille vastuulliset arvot ovat tärkeitä, jättäytyisivät tästä keskustelusta ulkopuolelle, koska juuri teidän ja meidän ääntä tarvitaan. Niin kauan, kun meillä ei ole muuta kuin tämä järjestelmä, sen ulkopuolelle jättäytyminen ei hyödytä meitä itseämme eikä luo muutosta maailmassa. Ja uskon, että parhaiten järjestelmää voi muuttaa sen sisältä käsin.

*

Lue impaktisijoittamisesta sekä sijoittamisen aloittamisesta lisää aiemmin tekemästäni blogijutusta! Jos sijoitussanasto on hakusessa, apua siihen puolestaan voi löytää täältä.

Kannattaa kurkata myös Ida365-blogin jutut impaktisijoittamisesta, jos aihe kiinnostaa. 

Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts