1/05/18

Introvertin elämää: tasapainoilua sosiaalisten odotusten ja yksinolon välillä

19 87

Ensinnäkin, iloista vappua kaikille! Olen moneen otteeseen maininnut, että yleensä en oikein pidä näistä “pakollisista” juhlapyhistä, mutta tänä vuonna vappu sujuu mukavissa merkeissä poikaystävän kainalossa ja ystävien kanssa brunssin äärellä, joten enpä kaiken tämän mukavuuden keskellä edes ehdi angstata. :D

Haluaisin vielä kiittää kaikkia keskusteluun osallistuneita parin viikon takaisessa yksinäisyyteen liittyneessä postauksessani. Se jätti monenlaista ajatushyrrää takaraivoon pyörimään ja jotenkin jäi vielä tarve sanoa jotakin siitä omasta introverttiluonteesta sekä oman ajan tärkeydestä, vaikka tällä kertaa vietänkin vappua seurassa. Viime vuonna vappu hurahti muuttoa tehdessä ja hyvällä omatunnolla yksinään laatikoita purkaessa. Juhannukseksi karkasin yksin matkalle ja uutta vuotta puolestaan juhlistin ihan vain itsekseni kotona jäätelöpaketti, sipsipussi ja Netflix seuranani – enkä oikeastaan kaivannut yhtään mitään enempää.

Olen viime aikoina miettinyt aika paljon sitä, millaista oikeasti toivoisin elämäni olevan. Ehkä tämä on tuon viime viikolla päättyneen kolmen vuoden terapiajaksoni jatkumoa, että olen kriittisesti tarkastellut omaa elämääni pohdiskellen, millaiset asiat ovat elämässäni kohdallaan ja mitä vielä haluaisin jollain tapaa muuttaa. Koko kolmen vuoden prosessi on auttanut minua kuuntelemaan itseäni ja omia tarpeitani, olemaan hieman vähemmän vaativa itseäni kohtaan ja laskemaan standardejani vähäsen. Kukaan muu ei aseta minulle niin kovia kriteerejä kuin minä itse. Ja nyt kun olen viimein alkanut osata vähän hellittää, olen ryhtynyt miettimään, olisiko vielä joitakin elämän osa-alueita, joita olisi syytä rauhoittaa.

Kiire on suurelta osin itse aiheutettua, mutta viime aikoina se on myös osin ollut olosuhteiden sanelemaa. Kun deadlinet vain kertyvät samaan sumaan ja kaikki yksinkertaisesti tapahtuu yhtäaikaa, on aikatauluja vaikea organisoida järkeviksi paremmalla suunnittelulla. Perus-työarjen rullaamiseen sujuvasti olen kuitenkin kehittänyt viimeisen vuoden aikana ihan yksinkertaisia työkaluja, jotka ovat helpottaneet elämää kummasti. Lisäksi olen miettinyt, että mikäli en pysty vaikuttamaan työstä johtuvaan kiireeseen, voin silti vaikuttaa siihen vapaa-ajallani. Ja siihen olenkin nyt tarttunut…

Millaisista asioista kalenterini oikein täyttyy? Varsinaisten töiden kuten kirjoittamisen ja valokuvaamisen sekä tapaamisten ja pakollisten tai minulle vähintäänkin hyödyllisten työhön liittyvien tilaisuuksien lisäksi kalenterini on täyttynyt kaikenlaisesta ohjelmasta: on urheilua, treffejä ystävien kanssa, jokaviikkoinen tapaaminen mummoystävän kanssa, terapiatapaaminen, juhlia, tapahtumia, mitä milloinkin. Minulla on hyvin harvoin kalenterissani sellaisia päiviä, että niiden varalle ei ole yhtäkään merkintää. Ja tähän olen halunnut muutosta.

Olen huomannut reissujeni aikana nauttivani siitä tunteesta, että matkoilla kalenteri on likimain aina tyhjä. Vaikka tekisin matkan aikana töitäkin, kaikki ylimääräinen ikään kuin karsiutuu agendasta pois. Niin paljon kuin rakastankin ystäviäni, jokaiset sovitut treffit kalenterissa ovat pieni kuormitus takaraivossa ja pois siitä ajasta, mitä minulla on vain yksinololle ja rauhoittumiselle, mitä introverttinä koen tarvitsevani yllättävänkin paljon. Rakastan sitä, että matkoilla ja varsinkin yksin matkatessa saan ikään kuin hyvällä omatunnolla olla ihan rauhassa. Arjessa sosiaaliset paineet ja odotukset ovat ihan toisella tavalla läsnä. Tämän kanssa moni introvertti kertoikin yksinäisyys-postaukseni yhteydessä kipuilevansa: kaivatun yksinolon ja sosiaalisten paineiden ristitulessa tasapainoilu voi olla haastavaa ja herättää ristiriitaisiakin ajatuksia.

Poikakaverini on monessa mielessä kaltaiseni introvertti, vaikka hänellä on todella laaja ja aktiivinen ystäväpiiri. Jossain vaiheessa hän ahdistui toden teolla sosiaalisista velvoitteista, jotka täyttivät hänen kalenteriaan niin, ettei hän tuntenut enää olevan aidosti oman elämänsä ja ajankäyttönsä herra. Pettymysten tuottaminen ystäville ja sosiaalisen paineen alla omien tarpeiden kunnioittaminen tuntui niin vaikealta, että hän päätti lopulta muuttaa pariksi kuukaudeksi ulkomaille, osittain pakoon omaa liian ylikuormittavaksi käynyttä sosiaalista elämäänsä. Se oli kuin äärimmäinen keino ottaa oma aika ja oma elämä haltuun jälleen.

Ulkomaille lähtiessään hän ilmoitti ottavansa taukoa kaikesta somesta eikä yksinkertaisesti jaksanut pitää yhteyttä juuri keneenkään. Hän ei tosin muutenkaan ole mikään aktiivinen someihminen tai ahkera yhteydenpitäjä, ja hänen ystävänsä tietävät tämän, mutta nyt poissaolo antoi hyvän tekosyyn pidättäytyä yhteydenpidosta vähän kuin luvan kanssa. Kotiinpaluun lähetessä häntä alkoi jo valmiiksi ahdistaa se viesti- ja puhelutulva, joka puhelimessa räjähtäisi, kun hän palaisi takaisin tuttuihin maisemiin. Kun hän tuskaili pahantuulisena ja ahdistuneen oloisena tilannettaan minulle, ripitin häntä, että pakenemisen sijaan hänen olisi itse otettava oma sosiaalinen elämänsä hallintaansa ja valikoitava, keiden ihmisten kohtaamisista hän saa energiaa ja keiden tapaaminen vain ahdistaa ja syö voimia. Ja sitten olisi vain tehtävä priorisointia oman hyvinvoinnin tähden. Eihän kenenkään tulisi voida pahoin vain siksi, ettei kehtaa kieltäytyä tapaamisista silloin, kun oikeasti tarvitsisi omaa aikaa. Introverttiluonteelle laajan ystäväpiirin kanssa toimiminen voi olla toisinaan todella uuvuttavaa, jos muiden odotukset yhteydenpidon määrästä ja tapaamisten tiheydestä ylittävät totaalisesti oman kapasiteetin.

Vaikka minun tilanteeni sosiaalisten paineiden ristitulessa on huomattavasti kevyempi, ryhdyin toiselle antamieni neuvojeni myötä miettimään, miten itse hoidan omaa tilannettani ja elämääni tältä osin. Miksi ihmeessä minun pitäisi lähteä ulkomaille reissuun asti saadakseni sitä kipeästi kaivattua omaa aikaa ja rauhaa? Rakastan ystäväni ja minusta on ihanaa viettää heidän kanssaan aikaa, mutta jossain vaiheessa olen vain huomannut täyttäväni kalenterini liian tukkoon unohtaen siinä samalla kokonaan itseni.

Tajuttuani tämän ryhdyin tarkoituksellisesti jättämään kalenteriini täysin merkinnöistä vapaita päiviä. Arkena se on harvoin mahdollista, mutta edes yksi tai kaksi ihan vapaata arki-iltaa viikossa tekee jo toisinaan ihmeitä. Isoin juttu on kuitenkin ollut, että olen nyt viettänyt muutaman viikonlopun ihan yksin omassa rauhassani ja on tuntunut, kuin jokin rauha astuisi sisimpääni samantien, kun tiedän, että minulla on pari päivää ihan vain itselleni. Oivallus voi tuntua ihan naurettavalta ja yksinkertaiselta, mutta kun on tottunut sopimaan ystävien kanssa kaikkia mukavia menoja melkein viikon jokaiselle päivälle ja yhteistä aikaa on muutenkin rajallisesti, on ollut aiemmin tosi vaikeaa lykätä treffejä viikon-parin päähän, jos kalenterissa periaatteessa olisi kuitenkin tilaa. Nyt en kuitenkaan ole potenut tarpeestani syyllisyyttä, vaan olen yksinkertaisesti vain ottanut tarvitsemani ajan. Ja välittömästi tuntuu, että elän enemmän omannäköistäni elämää, kun suon aikaa myös yksinololle.

Yksinolo on antanut mahdollisuuden latailla akkuja rauhassa, lueskella, kuunnella podcasteja, siivoilla ajan kanssa (minkä olen havainnut ihan uskomattoman meditatiiviseksi puuhaksi), käydä urheilemassa ja toisinaan olla vain. Ja olen jo nyt huomannut, että se ruokkii paitsi omaa jaksamista myös luovuutta ja intoa olla paremmin läsnä niissä viikon varrelle sovituissa sosiaalisissa kohtaamisissa.

On tottakai tärkeää huomioida ystäviään ja juuri tuon viimekertaisen yksinäisyys-postauksen yhteydessä mietin myös sitä, kuinka tärkeää on välillä uhrautua ja olla mukana niissä ystävien tärkeissä hetkissä ja merkkipäivissä, jotta kukaan ei sellaisella merkittävällä hetkellä joutuisi tahtomattaan olemaan yksin. Mutta samaan aikaan on muistettava huolehtia myös itsestä, ja jos on kaltaiseni introverttiluonne, joskus se tarkoittaa muutamia treffejä vähemmän ystävien kanssa ja kalenteriin tietoisesti raivattuja hetkiä yksinololle.

Photos: Liisa Kivi

Related posts

25/04/18

Afterwork-podcast: Vauvoja ja ruuhkaista arkea

9 25

Kolmekymppisten kaveripiirissä vauvoja syntyy kuin sieniä sateella. Petran jäätyä mammalomalle pohditaan Afterworkin äärellä yllätysvieraan kanssa, mitä tapahtuu ystävyyssuhteille ruuhkavuosien pyörityksessä. Vieläkö on aikaa ystäville vai imaiseeko vauvakupla uumeniinsa?

Aiemmin julkaistut AW-jaksot löydät tämän linkin takaa. Pääset myös kuuntelemaan podcastiamme esimerkiksi iTunesin, Acastin sekä erilaisten podcast-sovellusten kautta. :)

Photo: Jenny Jungell

Related posts

15/04/18

Yksin ystävien keskellä?

72 160

Kun kerroin muutama vuosi sitten täällä blogissa kärsineeni nuorempana yksinäisyydestä, moni ei ollut uskoa silmiään. Miten muka tällainen iloinen ja sosiaalinen tyyppi olisi koskaan voinut jäädä yksin? Vaikka minulla on nykyään useita läheisiä sydänystäviä, joiden kanssa tunnen vahvaa yhteyttä, erilaiset ulkopuolisuuden tunteet ovat seuranneet elämässä joskus myöhemminkin.

Olen saanut kuulla ja lukea paljon sellaisia kommentteja, joissa on esimerkiksi todettu, että ei minun näköiseni tai kaltaiseni ihminen voi olla yksinäinen. Yllättävän moni ei tunnu ymmärtävän, ettei yksinäisyys katso välttämättä ulkokuorta tai edes sitä, millainen persoona on. Samaan hengenvetoon saatetaan mitätöidä yksinäisen kokemuksia vähättelemällä ja vertailemalla.

Moni ajattelee, ettei parisuhteessa oleva voi olla yksinäinen tai että todellista yksinäisyyttä on vain se, kun päivän ainoa ihmiskontakti on ruokakaupan kassalla. Minusta olennaisinta yksinäisyyden kokemisessa on kuitenkin sitä kokevan oma tunne. Jokainen varmasti kokee yksinäisyyden tunteita elämässään joskus hetkellisesti, mutta kun tunne jatkuu kuukausia tai vuosia, voidaan minusta ihan oikeutetusti puhua yksinäisyydestä.

Usein myös näkee sekoitettavan käsitteitä: yksinäisyys on eri asia kuin yksin oleminen. Itse valittua yksinoloa ei minusta voi kutsua yksinäisyydeksi, sillä yksinäisyyden kokemukseen liittyy olennaisesti se, että se ei ole toivottua tai itse valittua, vaan olosuhteiden ja ympäristön sanelemaa. Varmasti kaikille tekee tosin ihan hyvää olla joskus itsekseen ja yksinolosta on tärkeää oppia myös nauttimaan tai sitä on vähintäänkin hyvä opetella sietämään.

Olen itse sellainen ihminen, että nautin yksinolosta ja olen selvästi persoonana enemmän introvertti, vaikka sitä ei välttämättä päällepäin arvaisi. Introvertit mielletään usein ujoiksi sekä sellaisiksi ihmisiksi, jotka jopa mielellään vähän karttelevat sosiaalisia tilanteita, siinä missä ekstrovertit ovat niitä puheliaita ja sosiaalisia liihottajia, jotka nauttivat ihmisistä ympärillään.

Todellisuudessa nämä stereotypiat eivät välttämättä pidä lainkaan paikkaansa, sillä introverttiys tarkoittaa oikeastaan vain sitä, että ihminen tarvitsee paljon omaa aikaa ja uupuu ihmisten kohtaamisesta, vaikka samanaikaisesti nauttisikin siitä. Ekstrovertti puolestaan saa kohtaamisista ja sosiaalisista tilanteista energiaa.

Luulin itse pitkään olevani ekstrovertti, sillä olen tosi sosiaalinen ja puhelias tyyppi, kunnes tein muutamia psykologisia testejä ja yllätin hieman itsenikin, kun tulos oli ilmiselvästi introvertti. Myös psykologini oli vahvasti sillä kannalla, että olen selkeästi enemmän introverttiluonne. Satun vain olemaan sosiaalinen introvertti: rakastan ystäviäni ja nautin suunnattomasti ajan viettämisestä heidän kanssaan, mutta sosiaaliset tilanteet ja varsinkin uusien ihmisten kohtaaminen uuvuttaa minua ja tarvitsen omaa rauhaa palautuakseni niistä.

Koska tähän työhön kuuluu paljon uusien ihmisten kohtaamista sekä kaikenlaisiin tilaisuuksiin osallistumista ja verkostoitumista, huomaan välillä olevani todella uuvuksissa työpäivän jäljiltä. Ystäväni Annika kirjoitti muuten introverttiydestä tosi osuvasti itse asiassa juuri tänään.

Vaikka omalla kohdallani varsinainen yksinäisyys on onneksi jäänyt taakse historiaan, koen yhä hetkittäin ulkopuolisuuden tunteita ja usein ne liittyvät juuri siihen, että vaikka minulla on paljon ystäviä ja kavereita, minulla ei oikein ole sellaista omaa kaveriporukkaa. Inhoni kaikenlaisia juhlapyhiä kohtaan kumpuaa osin juuri siitä, että ne ovat sellaisia hetkiä, kun on helppo jäädä ulkopuoliseksi, kun milloin mistäkin yhteydestä toisilleen tutut kaveriporukat kerääntyvät joukolla viettämään pyhiä yhdessä.

En tiedä, onko se jotenkin suomalainen piirre, mutta varsin monissa porukoissa ollaan kovin sisäänpäin lämpeneviä ja ulkopuolisia ei kovin mieluusti pyydetä mukaan oman joukon kekkereihin ja illanviettoihin. On toki ymmärrettävää, että jos kaikilla muilla ryhmän jäsenillä on jokin selkeästi yhdistävä tekijä (yhteinen harrastus, kouluhistoria, työpaikka tai jokin muu selkeä yhteys) voi täysin ulkopuolisen ihminen mukaantulo porukkaan tuntua epäluontevalta. Usein iso rooli porukoiden hauskanpidossa on juuri yhteisen historian muistelulla ja keskustelut pyörivät herkästi kaikille tuttujen yhteisten asioiden ympärillä. Ja kun oman tärkeän kaveriporukan voimalla ehditään ehkä kiireisen arjen keskellä tavata vain kovin harvoin, halutaan kohtaamiset pyhittää juuri niille omille yhteisille jutuille ja laatuajalle näiden ihmisten kanssa ihan kokonaan uusiin tutustumisen sijaan.

Helpoimpia porukoita uusille ihmisille ovat luonnollisesti sellaiset joukot, jotka ovat muodostuneet vähän sattumalta ilman jotakin yhtä tärkeää nimittävää tekijää, mutta sellaiset tuntuvat yleisesti olevan harvassa. Olen miettinyt, että kaipaisin Suomeen enemmän sellaista mukaan kutsuvaa kuin ulos sulkevaa kulttuuria. En halua sanoa, että kyseessä on nimenomaan suomalaiseen kulttuuriin liittyvä ilmiö, mutta reissuillani maailmalla olen silti kokenut, että ulkomailla ihmisiin tutustuminen ja porukoihin mukaan pääseminen on usein helpompaa. Ihmiset juttelevat rohkeammin tuntemattomille ja aivan tuore tuttavuuskin saatetaan kutsua perheillalliselle ja ystäväporukan illanviettoon. Ehkä se on osa tätä individualistista kulttuuria, että pitäydytään omissa asioissa, pärjätään yksin ja suhtaudutaan uusiin ihmisiin toisinaan vähän varautuneesti.

Vaikka syitä omaan “porukattomuuteeni” voi etsiä kulttuurista, sattumista ja oman itseni ulkopuolelta, olen joskus miettinyt, että ehkä syy on joltain osin myös minussa itsessäni. Ehkä en olekaan vain itse sellainen porukassa viihtyvä ihminen ja se voi olla osasyy siihen, miksi en ole oikein päätynyt osaksi sellaista. Ehkä se on tuo introvertti minussa, joka karttelee vähän huomaamattanikin kaikenlaisia ryhmätilanteita? Viihdyn itse kaikkein parhaiten yhden tai korkeintaan muutaman ihmisen seurassa kerrallaan ja rehellisesti sanottuna koen suuremmissa joukoissa sosialisoimisen joskus haastavaksi ja uuvuttavaksi. On mahdollista, että isompien kaveriporukoiden ulkopuolella pysyttely on siis osin oma tiedostamaton valintani, mutta valitettavasti se johtaa joskus vastentahtoiseen yksin jäämiseen. Tietenkin omia ystäviä voi tutustuttaa toisiinsa, mutta sellaisen oman porukan luominen ei aina ole niin helppoa, kun sellaista valmiiksi yhdistävää tekijää ei oman itsen lisäksi ole.

En sinänsä kärsi porukattomuudesta itsessään, vaan vain niistä tilanteista, joissa jään tahtomattani yksin siitä syystä, että sitä omaa porukkaa ei ole ollut. Olen esimerkiksi oppinut välttelemään minkäänlaisten juhlien järjestämistä (en ole kyllä mikään juhlien järjestäjä persoonana muutenkaan), kun olen muutaman kerran panostanut ja järkännyt synttärit, läksiäiset tai muut juhlat löytääkseni vain itseni yksin odottelemasta vieraita, jotka toinen toisensa jälkeen peruvat viime hetkellä tulonsa kuka mihinkin syyhyn vedoten.

Ongelma on varmasti se että, kun ystäväpiiri koostuu enemmänkin yksittäisistä tyypeistä, jotka eivät välttämättä tunne toisiaan, kynnys jättäytyä pois yhteisestä illanvietosta on varsin matala. Yhteisen porukan ja siihen liittyvän sisäsyntyisen sitoutumisen puuttuessa kaikki ajattelevat, että no ei se varmaankaan haittaa, jos yksi peruu tai jättää saapumatta, kun ei nyt tänään jaksakaan tai kun oli jotain muutakin kilpailevaa ohjelmaa samaan ajankohtaan. Onhan siellä niitä muita varmasti, niin ei sillä omalla poissaololla ole niin suurta merkitystä. Mutta kun lopulta kaikki ajattelevat näin, lopputulos on se, että kukaan ei tule.

Alleviivattakoon vielä, että minulla on ihan äärettömän rakkaita ja ihania ystäviä, joihin tiedän voivani luottaa ja jotka tukevat minua kaikenlaisissa elämän käänteissä, enkä tietenkään syytä heitä mistään. Ymmärrän hyvin, että ihmiset ovat kiireisiä ja elämässä ja arjessa tulee vastaan kaikenlaista. Monien syyt poissaololle ovat olleet ihan todellisia. Ongelma on nimenomaan se, ettei kukaan ole tajunnut oman poissaolonsa tarkoittavan, että KUKAAN ei todellakaan lopulta tullut. Ja vaikka tietääkin sisimmässään, että yksittäisen ystävän pois jäämiselle on ollut jokin itseen liittymätön syy, silti se satuttaa jäädä yksin tärkeällä hetkellä.

Olen jutellut tästä asiasta muutaman ystäväni kanssa ja olemme todenneet, että ihan kaikilla on peiliin katsomista. Olen varmasti itsekin jäänyt joskus kotiin väsymyksen, epämääräisen aikaansaamattomuuden, alakulon tai muuten vain epäsosiaalisen fiiliksen takia. Eikä koskaan noissa hetkissä ole käynyt edes mielessä, että minulle rakas ihminen saattaisi todella tarvita paikalle juuri minua. Että minun poissaoloni saattaisi tarkoittaa, että kukaan ei tule.

Uskon, että näiden keskusteluiden myötä meistä jokainen suhtautuu tällaisiin tilanteisiin vähän toisin. Ystävien merkkihetkissä läsnäolo on tärkeää ja joskus se tarkoittaa sitä, että tekee pieniä uhrauksia ystävyyden tähden ja priorisoi elämäänsä uusiksi. Vaikka omasta itsestä huolehtiminen on tietysti elämässä ykkössijalla, en halua että yksikään ystäväni joutuu viettämään syntymäpäivääsä, läksiäisiänsä tai mitään muutakaan itselleen merkityksellistä hetkeä yksin ja/tai ajatellen, että hän ei ollut minulle niin tärkeä.

Juttelimme tästä asiasta hiljattain erään ystäväni kanssa, totesimme, että vaikka aika monelta puuttuu sellainen oma porukka, niin sellaisen voi myös itse koota ympärilleen kutsumalla juuri niitä yksittäisiä ystäviä yhteen ja olemalla itse se yhdistävä voima. Eihän se tietenkään ole aina niin yksinkertaista ja vaatii aina hieman vaivaa, yhteistä tahtotilaa ja kiireisten aikataulujen yhteensovittelua, mutta asiaan on kuitenkin mahdollista vaikuttaa myös itse.

Itse asiassa minulla on jo nyt muodostunut sellainen pieni joukko ihmisiä, joiden kanssa yhdessä aikaa viettäessä on oikeasti kotoisa ja luonteva fiilis sekä aina hauskaa. Pitäisi ehkä vain loikata oman mukavuusalueen ulkopuolelle ja järjestää yhteisiä tilaisuuksia aktiivisemmin itsekin. Liian usein miettii vain itsekseen, että niillä muilla on varmasti jo kiinnostavaa muuta tekemistä, vaikka loppujen lopuksi kaikki ilahtuvat yhteisestä ajasta tällä omalla pienellä joukolla. Ja tällaisten kohtaamisten kauttahan se porukka juuri syntyy ja tiivistyy.

Omat yksin jäämisen kokemukset ovat olleet myös erinomainen paikka miettiä, millainen ystävä itse on muille. Tiedän olevani monella tapaa hyvä ystävä ja etsin aina aikaa tärkeimmille ihmisille vaikka väkisin, jos tilanne sitä vaatii, mutta silti aina voi parantaa. Ehkä voisimme jokainen miettiä, mitä voisimme tehdä, että kukaan ei jäisi yksin – ei jokapäiväisessä arjessa eikä niinä itselle tärkeinä hetkinä.

Kuvat: Isatou Jeng

Related posts

29/10/17

Ystävän kotona: Sannan ja Heikin vintage-aarreaitta

7 69

Olen viime aikoina keskittynyt sisustusjutuissa esittelemään lähinnä tätä omaa kotikoloani, koska pitkästä aikaa siinä on ollut jotakin esittelemistä. Mutta koska vaihtelu virkistää, niin tuumailin, että voitaisiin välillä taas kurkistaa myös ihanien ystävieni koteihin. Minulla on mahtava joukko upeita, persoonallisia ja tyyleiltään ihan erilaisia ystäviä, joiden kodeista osa voisi hyvin koristaa sisustuslehden sivuja ja osaa tuskin niille huolittaisiin. Silti ihastelen joka kerta kavereitteni persoonallisia sisustusratkaisuja ja luovuutta sekä heidän tarinoitaan tavaroiden taustalla.

Monet ystävistäni ovat elävä esimerkki siitä, että kauniisti ja tyylillä sisustaakseen ei tarvita valtavaa budjettia tai designerkalusteita. Hyvää silmää ja makua ei voi ostaa rahalla ja usein kiinnostavimmat kodit syntyvät juuri sellaisesta kerroksellisuudesta, kun kalusteita ja tavaroita on kertynyt matkan varrella milloin mistäkin. On ihastuttavaa vierailla kodissa, jossa lähes jokaiseen tavaraan liittyy jokin tarina tai muisto. Ja juuri sellainen koti on rakkailla ystävilläni Sannalla ja Heikillä. Sekä Tuhtilla, johon pääsittekin aiemmin tällä viikolla tutustumaan. <3

Taidekriitikkona ja vapaana kirjoittajana työskentelevä Sanna ja toimittaja-muusikko Heikki asuvat Helsingissä kaksiossa pörröisen koirakaverinsa Tuhtin kanssa. Suurin osa pariskunnan huonekaluista ja tavaroista on hankittu käytettyinä tai saatu sukulaisilta ja ystäviltä. Aiemmin kaksikko on metsästänyt kalusteita kirpputoreilta, mutta nykyään hankinnat tehdään yleensä netistä esimerkiksi FB-kirppareilta. Alun alkujaan syy tavaroiden hankkimiseen käytettynä oli lähinnä taloudellinen, mutta nykyään se on myös ideologinen valinta. He ovat myös todenneet, että löytämisen ilo on käytetyn tavaran kohdalla paljon suurempi, kun kohdalle osuu jotakin sopivaa. Tavaroiden historiaa ja taustatarinaa löytyy tarkemmin jutun kuvateksteistä.

Jos muuten taide ja kulttuuri kiinnostavat, niin suosittelen ehdottomasti tutustumaan Sannan ja muutaman hänen ystävänsä perustamaan Edit-taidemediaan, jonka sivuilta pääsee lukemaan myös Sannan kirjoittamia tosi mielenkiintoisia ja tarkkanäköisiä tekstejä. Jos puolestaan viihde-tekniikka ja hifi-asiat kiinnostavat, niin niistä voi lukea Heikin pienellä porukalla perustamasta AVplus-lehdestä. Tuhtin touhuja sen sijaan voi seurailla Instagramin välityksellä.

Valoisassa kaupunkikaksiossa on neliöitä 46 ja se sijaitsee mukavalla paikalla, jonka liepeillä on Tuhtille hyviä lenkkeilyreittejä. Sannalle erityisen tärkeää oli asuntoa valitessa se, että ikkunoista näkyy maisemaa ja luontoa – ikkunoista näkyvistä puista voi seurailla vuodenaikojen vaihtumista. Sannan suosikkiasioita omassa kodissa ovat myös vanhalle talolle tyypilliset korkeat huoneet ja leveät ikkunalaudat. Bonuksena asunnossa on kaunis vanha takka, joka tosin on enemmän koristeena kuin käytössä.

Vuokra-asunnossa joutuu usein tekemään pieniä kompromisseja makuasioiden suhteen ja tässä tapauksessa sellaisia ovat keittiön kaapit, jotka eivät ihan istu Sannan makuun, mutta pienillä sisustusratkaisuilla keittiötäkin on saatu tuunattua vähän omaan tyyliin sopivammaksi.

Omanlaisiaan sisustushaasteita on aiheuttanut pörheä Tuhti-koira, joka on tuonut asuntoon oman uljaan habituksensa lisäksi melkoisen kasan koiratarvikkeita. Säilytystilaa asunnossa on niukasti eivätkä koiran tarvikkeet ole aina sieltä esteettisimmästä päästä, joten niiden jemmailussa ympäri asuntoa on käytetty luovuutta. Esimerkiksi valtava koiranruokasäkki on piilotettu keittiön nurkassa olevaan sinkkitynnyriin. Tässäpä siis oiva sisustuniksi myös muille koiran kanssa asuville, joilla on ongelmia mahduttaa jättiläismäisiä ruokasäkkejä kaappeihin.

Pariskunnan intohimoinen lukuharrastus näkyy myös kodin sisustuksessa, sillä kirjoja on PALJON ja niitä on kaikkialla. Sannan viimeisimpiä kirjaihastuksia ovat olleet Anni Kytömäen Kultarinta- ja Kivitasku-teokset, Saara Turusen Rakkauden hirviö, Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta sekä Linda Boström Knausgårdin tuotanto. Klassikoista hän suosittelee erityisesti Mika Waltarin historiallisia romaaneja sekä John Steinbeckin Vihan hedelmät -teosta.

Tässä kodissa kirjat eivät mahdu kaikki kirjahyllyyn.

Asunnossa on hauskat vanhat kaariovet.

Vanha matkalaukku on toimittanut aikojen saatossa myös bassorummun virkaa, kun Heikki soitti opiskeluaikoinaan katusoittobändissä.

Keittiön seinälle kehystetty juliste on todellisuudessa keittiöpyyhe Heikin syntymävuodelta.

Sanna löysi olohuoneen vanhan kaapin Jyväskylässä opiskeluaikoina kirpputorilta, mutta ei saanut autottomana kuljetettua sitä kotiin mitenkään. Lopulta ystävät ostivat Sannalle synttärilahjaksi kuljetuspalvelun, jolla kaappi saatiin perille asti kotiin.

Vanha lampaantalja on kulkenut matkassa Heikin lapsuudesta asti.

Makuuhuoneen upea valaisin on Sannan kirpputorilöytö.

Olohuoneen seinällä roikkuvat nyrkkeilyhanskat kuuluivat aikanaan Sannan isoisälle. Myös keittiön vanha ruokapöytä on papan perintöä – hän on nikkaroinut sen itse.

Pieni pyöreä maljakko on Sannan muotoilijaystävän kätten työtä. Hevospatsas puolestaan on matkamuisto Espanjasta Granadasta ja ehti kiertää ympäri Espanjaa Sannan kainalossa hyvän tovin ennen kotiinpaluuta.

Lapin Sallasta kotoisin oleva Heikki on löytänyt poron kallon vaelluksillaan metsästä.

Kehruuharrastus on Sannan uusin kiinnostuksen kohde. Kuvan lanka on kehrätty Tuhtin karvasta, jota irtoaa harjatessa kiitettäviä määriä.

Käsitiskiaine on tylsän muovipullon sijaan vaihdettu kauniiseen lasipulloon.

String-kirjahylly on yksi harvoista asuntoon uutena hankituista kalusteista.

Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts