5/04/17

Ystävyydestä ja jäätelöstä (+ kisa)

72 33

Kaupallinen yhteistyö: Asennemedia & Ingman

Jos pitäisi nimetä maailman parhaita asioita, niin uskallan sanoa, että aika korkealle listallani pääsisivät sekä ystävät että jäätelö – mielellään yhdessä nautittuina. Eilinen päivä oli omistettu molemmille, kyllähän te tiedätte, mitä kuuluu tehdä, kun pakastin pullistelee vegaanista jäätelöä? No kutsua tietenkin vegaaniystävä auttamaan urakassa!

Edellisistä treffeistä Liisan kanssa oli ehtinyt vierähtää jo vähän tarpeettoman pitkä tovi, joten oli jo aikakin tavata. Parhaimmillaan ystävyys on minusta silti sitä, että erossa vietetyllä ajalla ei jälleennäkemisen hetkellä ole enää mitään merkitystä. Ja Liisa on yksi niitä ihmisiä, joiden kanssa aika katoaa niin yhdessä ollessa kuin erossakin. Tapasimme viime kesänä yhteisellä bloggaajareissulla ja 12 vuoden ikäerosta huolimatta tuntui kuin olisimme olleet kavereita aina.

Minulla on paljon varsin eri ikäisiä ystäviä. Läheiseen ystäväpiiriini kuuluu useampi yli 10 vuotta minua nuorempi, samaten kuin minua 10 vuotta vanhempikin ystävä. Ja onpa yksi 50 vuotta vanhempikin. :) En olisi ehkä 10 vuotta sitten uskonut, että vuosikymmentä myöhemmin viihtyisin yhä täpärästi parikymppisten seurassa, mutta jos jotain tässä vuosien varrella on oppinut, niin sen, että monessa tapauksessa ikä todellakin on vain numero. Vuodet tuovat toki mukanaan elämänkokemusta ja näkemystä, mutta useimpien ystävieni kanssa numerot menettävät merkityksensä. Ihailen nuorten ystävieni kypsyyttä ja fiksuutta – tuntuu, että itse samanikäisenä olin tuhannesti lapsellisempi ja enemmän pihalla.

Loppujen lopuksi ne elämän peruskysymykset ja -ongelmat, ilot ja surut ovat aikalailla samoja iästä riippumatta. Elämäntilanteet vaihtelevat, mutta ei sitä välttämättä tarvitse jakaa toisen kanssa samaa elämäntilannetta voidakseen silti löytää yhteistä jutunjuurta ja samaistumispintaa. Joskus erilaiset elämäntilanteet ajavat etäämmälle, mutta arvostan erityisesti niitä ystäviä, jotka pitävät ystävyydestä kiinni ja huolen, vaikka toisen elämä hetkittäin tuntuisikin olevan kuin eri planeetalta.

Olen ihan valtavan kiitollinen siitä, että minulla on ympärilläni ihmisiä, joita saan kutsua ystäviksi. Kun on kokenut myös yksinäisyyden, ei ystäviäkään pidä itsestäänselvyytenä. Olen joskus yrittänyt miettiä, miksi ystävien löytäminen tuolloin aikanaan oli niin haastavaa, ja miten ihmeessä niitä tuntuu nykyään tupsahtelevan elämään tuon tuosta. En ole keksinyt asialle muuta selitystä kuin sen, että vietän nykyisin ihan toisenlaista elämää ja toisenlaisessa paikassa.

Pikkukaupungin ympyrät ja elämänpiiri, jossa uusia ihmisiä ei luontevasti tapaa koko ajan, rajaa helposti ystävystymisen mahdollisuuksia paljonkin. Suuremmassa kaupungissa ja sosiaalisissa työ- ja harrastuskuvioissa uusia ihmisiä kohtaa jatkuvasti. Jotenkin ystävystymisestä on vain tullut vanhemmiten tosi paljon helpompaa, mutta isoimmaksi tekijäksi koen silti sen, että vaihdoin maisemaa ja löysin oman ammatillisen identiteettini. Todella suuren osan ystävistäni olen löytänyt tavalla tai toisella työni kautta.

Tunnen toisinaan syyllisyyttä siitä, ettei minulla ole ystävilleni niin paljon aikaa kuin toivoisin, mutta toisaalta tosielämä ei ole kuin Frendeissä tai Sinkkuelämässä. Nuorempana haaveilin sellaisesta niin tiiviistä ystävyydestä, että juteltaisiin ja nähtäisiin päivittäin, mutta aikuisena on ollut pakko katsoa elämän realiteetteja silmästä silmään. Arjen vaatimukset, työt, perhekuviot  ja harrastukset nielaisevat vapaa-ajasta leijonaosan ja nykyään olen onnellinen, jos ehdin nähdä läheisimpiäkin ystäviäni edes kerran kuussa. Vaikka mieluusti treffailisin ystäviäni vaikka joka päivä, ei siihen yksinkertaisesti ole mahdollisuutta ja välillä kahden kiireisen ihmisen aikataulujen yhteensovittelu on melkoista kalenteri-tetristä.

Juuri tästä syystä ne harvinaiset yhteiset hetket ystävien kanssa ovat ihan erityisen arvokkaita ja eilinen jätskituokio Liisan kanssa on ollut yksi viimeisten parin viikon kohokohtia. Juhlistaaksemme tätä pitkän tauon jälkeen koittanutta jälleennäkemisen hetkeä, päätimme viedä jätskikekkeritkin seuraavalle levelille. Marssin siis ruokakauppaan ja ostin kasan kaikenlaisia herkkuja, joilla sitten pimppasimme jätskiannoksemme aivan uuteen uskoon. Ja nyt kun sen kerran tein, niin en tajua MIKSI EN OLE TEHNYT TÄTÄ KOSKAAN ENNEN!

Ihan vakavasti puhuen tyypit, parilla maailman pienimmällä kikalla saa kotoisat herkutteluhetket singautettua ihan uusiin sfääreihin. Tästä lähtien tämän talouden jätskiannokset eivät ole enää entisiään. Eikä siihen tarvita kummoisiakaan aineksia. Jo suklaakekseillä, suklaakastikkeella ja tuoreilla marjoilla saa tehtyä ihmeitä. Sekä tietenkin minikokoisilla sateenvarjoilla! ;) Ja psst, vinkkinä kaikille vegaaniruokavaliosta kiinnostuneille, että aika monet ihan tavallisista suklaakekseistä sekä suklaakastikkeista ovat maidottomia – yllätyin kaupan hyllyjä tutkiessani. Erittäin vahva suositus etenkin murustetulle suklaakeksille jätskin seassa. Pelkään, että tämän keksittyäni (hohhoo, pun intended) kuluttamani jätskin (ja keksien) määrä tulee nousemaan pilviin…

Vaikka Liisa on ollut vegaani jo jonkin aikaa, niin näitä Ingmanin Choice-jäätelöitä hän ei ollut tullut vielä maistaneeksi. Ja ensimmäisen lusikallisen popsittuaan ei siitä ylistyssanojen tulvasta ollut tulla loppua. En itse ole maistellut muita vegaanijäätelöitä, mutta Liisa on ehtinyt testata liki kaikki markkinoiden muut maidottomat vaihtoehdot. Ja Choice kiilasi kirkkaasti kärkisijalle. Parasta tässä oli Liisan mukaan se, että nämä jätskit oikeasti maistuvat ihan tavalliselta kermajäätelöltä ja koostumus on kuohkeudessaan jopa perusjätskiä parempi. Ja voin yhtyä tähän mielipiteeseen.

Yritimme tehdä makutestiä ja löytää jätskien joukosta suosikkimme, mutta kun kaikki maut saivat yhtä ylistävät arviot, arviointitaulukon tekeminen tuntui aika turhalta. Jos nyt ihan pakko olisi nimetä kaksi lempparia, niin sanoisin, että mansikkainen soijajäätelö ja vaniljainen riisijäätelö olivat tämän kahden hengen raadin suurimmat suosikit.

Jos haluatte itse kutsua ystävän kotiin jätskikemuja viettämään, niin nyt olisi mahdollisuus päästä yhdessä maistelemaan Ingman Choice -jäätelöä. Saan nimittäin arpoa yhteensä 6 kpl 15 euron arvoisia Choice-jäätelölahjakortteja. Jos siis mielit päästä herkuttelemaan kaverisi kanssa, niin kerrohan tämän postauksen kommenteissa mikä Ingman Choice -vaihtoehdoista kuulostaa herkullisimmalta ja miten itse tuunaisit oman jätskikulhosi? Jätä vastauksesi ma 10.4.2017 mennessä ja muista liittää kommenttiisi toimiva sähköpostiosoite. 

Photos: Jenni Rotonen & Liisa Kivi

Related posts

27/12/16

Mummo ja minä

33 252 mummokaveri

Tämä vuosi on vierähtänyt niin vikkelään, että välillä ihan ihmettelen, mihin se oikein hurahti. Yksi vuoden isoimpia juttuja on ehdottomasti ollut uusi ihminen, joka astui elämääni aika tarkalleen 7 kuukautta sitten. Aloin nimittäin toukokuun lopulla vierailla SPR:n ystävätoiminnan kautta 82-vuotiaan rouvan luona ja hiljattain heräsin huomaamaan, että yhteistä taivalta on meillä takana jo yli puolen vuoden verran.

Kirjoitin tuolloin ihan ensimmäisen tapaamisemme jälkeen postauksen ja kerroin tästä tuoreesta, nupullaan olleesta ystävyydestä. Minulla oli alusta alkaen ajatuksissani kertoa jossain vaiheessa siitä, miten ystävyys on edennyt, mutta mummoystävästä on tullut tarinoitua enemmän Snapchatin (@jennipupulandia) puolella. Siellä mummotarinoistani onkin tullut yksi suosituimmista teemoista ja ihmiset aina jaksavat kysellä, mitä mummoystävälle kuuluu. Blogin puolellakin moni on kysellyt, miten ystävyys lähti alun jälkeen rullaamaan, joten ajattelin, että ehkä nyt vuoden lähestyessä loppuaan voisi olla hyvä hetki kertoilla kuulumisia. Koska puoleen vuoteen mahtuu paljon, jutustakin tuli aika pitkä. Kannattaa siis keittää itselle vaikka kuppi kuumaa ennen kuin ryhtyy luku-urakkaan. :)

Tahmea alku

Tutustuminen mummoystävän kanssa lähti käyntiin varsin varovaisesti ja se on ihan ymmärrettävää. Voin kuvitella, että on aika kummallinen tilanne, kun omaan kotiin yhtäkkiä tupsahtaa ihan uusi ihminen, jolle pitäisi alkaa kertoilla itsestään ja omasta elämästään. Etenkin, jos tämä ihminen on 50 vuotta nuorempi eikä ole kauheasti tottunut olemaan tekemisissä nuorten kanssa.

Mummoystäväni myönsi heti kättelyssä, että oli odottanut jotakuta vanhempaa, vähän lähempänä omaa ikäänsä. Hän tuumi, että vähän iäkkäämmän ihmisen kanssa voisi olla enemmän yhteistä ja juteltavaa. Ehdotin, että antaisimme tuttavuudelle silti mahdollisuuden ja katsoisimme, miten juttu lähtisi luistamaan. Parhaimmillaanhan ikäero voi olla rikkaus ja voimme avartaa toistemme maailmoja ihan uudella tavalla. Totesin myös, ettei tapaamisia olisi pakko jatkaa, jos tulisi tunne, ettei juttu luista ollenkaan. Hän kuitenkin avoimin mielin asian suhteen, joten sovimme, että kokeilemme, miten homma lähtee sujumaan.

Voin kertoa, että ystävyytemme alku ei ollut ihan helppo. Uuden ystäväni varautuneisuus näkyi keskusteluissamme siten, että juttu ei vain oikein tuntunut lähtevän lentoon omalla painollaan. Jutustelin ja kyselin, mutta vastaukset olivat lyhyitä ja napakoita eikä sellaista luontevaa flowta keskusteluun oikein syntynyt. Ajattelin, että ehkä tilanne vaatii vain aikaa ja olin toiveikas, että pienen totuttelun jälkeen keskustelu lähtisi rullaamaan omalla painollaan

Jossain vaiheessa aloin kuitenkin jo olla hiukan epätoivoinen, kun viikoittaisia tapaamisia oli takana jo parin kuukauden ajalta, eikä mainittavaa kehitystä ystävyyssuhteen lähenemisessä tai keskusteluflown löytämisessä ollut tapahtunut. Oman haasteensa tilanteelle asetti se, että ystäväni oli tuolloin vuodepotilas, joka ei päässyt liikkumaan kotoaan mihinkään, joten tapaamiset rajoittuivat neljän seinän sisälle eikä voinut esimerkiksi lähteä ulos kävelemään tai tehdä mitään muuta aktiivista, mikä olisi helposti synnyttänyt myös keskustelua. Olin kuitenkin päättänyt, etten luovuttaisi ihan helpolla, vaan sinnittelisin vielä.

Kyselin Snapchatissa ihmisiltä ideoita siitä, mistä mummon kanssa voisi keskustella (ja sainkin niitä, kiitos). Olin toiveikas, että jos vain onnistuisin löytämään sopivaa jutunjuurta, keskustelu kyllä lähtisi sujumaan. Sitä odotellessa keksin ehdottaa, että voisin vaikka lukea hänelle ääneen jotakin kirjaa. Liikuntarajoitteiden lisäksi mummolla nimittäin on niin huono näkö, että edes silmälasien kanssa hän ei näe lukea mitään. Meillä oli ollut puhetta siitä, että hän on aina tykännyt itse lukea kovasti ja oli oikein odottanut sitä, että eläkepäivinään voisi vain uppoutua lukemaan kirjoja. Mutta toisin kävi, kun näkökyky meni. Ehdotin alkuun äänikirjoja, mutta koska tämä ehdotus ei saanut kovin innostunutta vastaanottoa, tarjouduin lukemaan hänelle ääneen itse. Tällä kertaa sain enemmän vastakaikua ehdotukselleni, joten yhteisistä lukutuokioista tuli osa tapaamisiamme.

Yhteiset lukuhetket helpottivat tilannetta, kun keskustelun tyrehtyessä saatoin vain ehdottaa, että jatkaisimmeko lukemista. Tosin sopivan kirjan löytämisessäkin meni tovi. Ehdimme lukea pariakin kirjaa ennen kuin löytyi mieluisa. Olen aina miettinyt, että haluaisin lukea Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen ja se löytyi mummon omasta kirjahyllystä. Kun tavasin kirjojen takakansia hyllyssä, olin havaitsevinani mummon äänessä pientä innostusta, kun kohdalle tuli tämä nimi. Hän kertoi lukeneensa kirjan joskus nuoruudessaan kauan sitten, mutta että voisi kyllä uppoutua tarinaan uudelleenkin. No mutta tämähän on win-win-tilanne, ajattelin riemuissani. Minä saisin viimein luettua tämän klassikkoteoksen ja mummokin tykkää kirjasta. Paksuhan tuo romaani on, suorastaan järkäle, mutta mihinkäs meillä oli kiire.

Ystävyyden käännekohta

Yhteinen lukuprojekti auttoi antamaan rytmiä tapaamisillemme ja vähitellen tunnelmakin alkoi rentoutua. Muistan ikuisesti, mikä oli ystävyytemme olennainen käännekohta. Olin kertonut ystävälleni olevani kesän lopulla menossa käymään Tukholmassa ja ollessani jo eteisessä pukemassa, hän huikkasi minulle kujeilevasti: “No pidähän sitten hauskaa siellä Ruotsissa, med svenska pojkar!” Leukani oli loksahtaa auki tästä heitosta, sillä se oli ensimmäinen kerta, kun näin mummoystäväni silmäkulmassa tällaista pilkettä.

Koin tuon vitsikkään toivotuksen eräänlaiseksi oven avaukseksi ystävältäni, sillä ensimmäistä kertaa tuntui, että hän näytti minulle todellista luonnettaan. Ja tästä pilkahduksesta minä pidin! Ja nyt, kun minut oli selvästi päästetty jollekin uudelle tasolle, halusin pitää tämä väylän avoinna. Niinpä päätin paljastaa mummolle, että itse asiassa olin kuin olinkin menossa Ruotsin reissullani treffeille. Hän tuntui kiinnostuvan tästä tiedosta välittömästi ja kyselikin hiukan aiheesta. Pienen juorutuokion päätteeksi lupasin kertoa hänelle seuraavalla tapaamisellamme, miten treffit olivat sujuneet.

Tästä oikeastaan alkoi ihan toisenlainen vaihe ystävyydessämme ja huomasin, että kun minä olin jakanut mummon kanssa jotakin henkilökohtaisempaa, myös hän alkoi vähitellen avautua. On toki ihan luonnollista, että useimmissa ystävyyssuhteissa kehitys menee juuri tähän tapaan – jakamisen pitää olla vastavuoroista, jotta on mahdollisuus päästä syvemmälle.

Olin ehkä arkaillut alkuun turhaan tällaisia henkilökohtaisempia aiheita, mutta koska meillä tosiaan on ikäeroa 50 vuotta, ei aina voi olla ihan varma, millaisia mietteitä täysin eri aikakauden ja sukupolven kasvatilla on vaikkapa parisuhteista ja treffailusta. Kun osoittautui, että ystäväni on varsin moderni ja ajatuksiltaan liberaali nainen, tuntui heti luontevammalta jutella hänelle myös treffijuttuja ja muita sinkkunaisen elämään liittyviä mietteitä. Ja sitä kautta pääsimme vähitellen sellaiselle tasolle, että tunsimme molemmat voivamme kertoa toiselle hiukan avoimemmin ja henkilökohtaisemmin itsestämme ja elämästämme.

Huomaan, että on tiettyjä aiheita, joista ystäväni ei selvästikään halua keskustella, ja tällöin keskustelu kuivuu kasaan varsin nopeasti. Vastaukset muuttuvat lyhyiksi eikä keskustelu etene omalla painollaan. Tällöin annan olla ja vaihdan aihetta. On kuitenkin ollut ilo huomata, että loppujen lopuksi meillä on hyvin samankaltainen ajatusmaailma monista asioista ja jaamme monia samankaltaisia arvoja. Se helpottaa juttutuokioita kovasti ja onpa nyt ystävyyden syvennyttyä keskusteltu ihmissuhteiden lisäksi myös monista päivänpolttavista teemoista ja politiikastakin.

Kännykkäsovelluksia ja yhteisiä herkkuhetkiä

On ollut ilo huomata, miten utelias ja avoin vanhakin ihminen voi maailmaa kohtaan olla. Uskon itse vakaasti siihen, että parhaiten elämässä pärjäävät he, jotka jaksavat loppuun asti säilyttää halun oppia uutta sekä uteliaisuuden ympäröivää maailmaa kohtaan. Vaikka mummoystävälläni ei todellakaan ole älypuhelinta, nettiyhteyttä taikka muitakaan nykyaikaisia hienouksia, olen kertoillut hänelle modernin maailman ihmeellisistä keksinnöistä. Epäluulon sijaan hän on suhtautunut kännykkäsovelluksiin ja muihin outouksiin ilahduttavalla avoimuudella. “Kuulostaapa kätevältä”, hän on todennut esimerkiksi Uberista.

Jossain vaiheessa huomasin ystäväni laihtuneen melkoisesti ja hän itsekin valitteli pudonnutta painoaan. Tulin kysyneeksi, että miten ne kotipalvelun toimittamat ruoat maistuvat ja sain selville, että eiväthän ne oikein maistu. Kun paljastui, että olemme molemmat melkoisia herkkusuita, ryhdyin säännöllisesti ilahduttamaan ystävääni tuomalla mukanani aina jotakin herkkua, pullaa, viineriä tai vaikkapa tuoreita kesämarjoja. Naureskelin ääneen, että kyllä se paino pullalla saadaan taas nousuun ja ajattelin, että olennaisinta lienee, että tarjolla on jotakin, mikä maistuu.

Sitten keksin loistavan idean… Koska mummo ei liikuntarajoitteidensa takia pääse asunnostaan oikein mihinkään, ei meidän ole ollut mahdollista käydä ulkona syömässä. Niinpä kerroin hänelle Wolt-sovelluksesta ja ehdotin, josko tilaisimme joku kerta sieltä kotiin ruokaa. Ainakin se olisi vaihtelua niille kotipalvelun ankeille aterioille. Viikon asiaa pohdiskeltuaan mummo ehdotti itse, että kokeiltaisiinko sitä ruoan tilaamista kotiin.

Ja niin siitä tuli oikeastaan jonkinlainen perinne, että usein kyläillessäni tilaamme Woltilla jotakin ruokaa kotiin ja mummo pääsee edes kerran viikossa herkuttelemaan jollakin vähän maistuvammalla aterialla. Hän on osoittanut ihastuttavaa ennakkoluulottomuutta ruokatilauksissaan: esimerkiksi thaimaalaista tilasimme siksi, että hän ei ollut koskaan ennen kokeillut ja halusi maistaa. Hänen toiveestaan on testattu muun muassa myös kiinalaista, nepalilaista ja meksikolaista.

On ollut hauska huomata, kuinka näistä ruokatilauksista on tullut eräänlainen yhteinen juttumme. Mummo harvoin ehdottaa sitä itse, mutta jos minä ehdotan, hän ei ole ensimmäisen kokeilumme jälkeen kieltäytynyt kertaakaan. Enemmänkin sieltä on aika innostuneesti tullut aina myöntävä vastaus.

Edistysaskeleita – henkisiä ja fyysisiä

Myönnän miettineeni joskus ystävyyden alkutaipaleella, että kuinkakohan suuri osa ystäväni kivuista ja liikuntarajoitteista on fyysisiä ja kuinka suuri osa henkisiä. En missään nimessä tarkoita vähätellä hänen kipujaan ja vaivojaan, mutta koska ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, kaikki liittyy kaikkeen. Ja vaikka mummo itse alusta lähtien oli hyvin selkeäsanainen mietteissään siitä, että kävelemään hän tuskin tulee koskaan kunnolla enää pystymään, uskalsin hiljaisesti oman pääni sisällä haastaa tätä hänen itselleen langettamaansa tuomiota.

Uskon, että hänen kipunsa ovat ihan todellisia ja alkuvaiheessa liikkuminen tosiaan rajoittui muutamiin kodin sisällä vaivoin otettuihin askeleisiin rollaattorin tukemana. Myös istuminen aiheutti kipua, joten oikeastaan ainoa siedettävä asento tuntui olevan makuulla. Kyseenalaistin kuitenkin mielessäni ajatuksen, että tämä olisi välttämättä hänen lopullinen tilanteensa ja kohtalonsa. Ja toden totta, huomasin kuukausien kuluessa pientä kehitystä. Askeleita otettiin vähitellen vähän useampia ja liikkuminen muuttui sujuvammaksi. Yhtenä päivänä istuminenkin jo sujui ilman kipuja ja mummo ehdotti itse teehetkeä pöydän ääressä sängyn ja nojatuolin sijaan. Tällaiset pienet edistysaskeleet loivat toivoa siitä, että ehkä tilanne ei olisikaan ihan niin toivoton kuin miltä se oli alkuun vaikuttanut.

Uskalsin joskus ehdottaa, että jos ystävästäni joskus tuntuisi siltä, että hän uskaltaisi lähteä kokeilemaan pientä kävelyä ulkona – vaikkapa ihan pienenpientäkin pyrähdystä haistelemassa ulkoilmaa – olisin valmis sitä hänen kanssaan kokeilemaan. Alkuun hän vastusteli ajatusta voimakkaasti, mutta vähitellen vastustelu muuttui laimeammaksi ja laimeammaksi. Lopulta protestointi liittyi enää siihen, että joutuisin kantamaan rollaattoria puoli kerrosta portaissa ja mummo oli huolissaan, mitä siitäkin sitten tulisi.

Tästä ei ollut enää pitkä matka siihen, kun me toden totta teimme pienen kävelylenkin ulkona. Kävelimme rauhallista tahtia parin lähikorttelin ympäri ja kiljuin pääni sisällä riemusta. Olin ollut toiveikas, mutta tämä ylitti kaikki villeimmätkin kuvitelmani. Ja vielä lisää oli tulossa!

Olin huomannut, että kun mummon liikkuminen oli vähitellen muuttunut sujuvammaksi, hän oli alkanut jättää rollaattorin käyttöä kotioloissa vähemmälle. Fysioterapeutin määräämät harjoitukset olivat vahvistaneet heiveröisiä lihaksia siinä määrin, että hän uskalsi liikkua jo kotona ilman rollaattorin tukea. Niinpä ehdotin, että jos hän uskaltaisi, voisimme joku kerta kokeilla ihan pientä kävelyhetkeä myös ilman rollaattoria. Mummo tyrmäsi ajatuksen lähtökuoppiinsa, mutta selvästi se jäi hänen mieleensä hautumaan, sillä muutamaa viikkoa myöhemmin hän ehdotti sitä ihan itse. Ja niin me kävelimme muutaman sadan metrin päässä olevaan lähiravintolaan lounaalle – ilman rollaattoria! En olisi kuuna päivänä uskonut näkeväni tällaista edistystä, vaikka siitä olin salaa vähän haaveillutkin.

En voi sanoin kuvailla, miten palkitsevaa tällaisten konkreettisten kehitysaskeleiden huomaaminen toisen elämässä on ollut. Mutta näiden fyysisten askeleiden ohella olen myös huomannut valtavan muutoksen ystäväni vireystilassa. Kun ensimmäisiä kertoja kävin hänen luonaan vierailulla, hänestä huokui jollain tapaa sellainen luovutusmieliala. Tuli tunne, ettei yksinäinen vanhus oikein nähnyt syytä, miksi tässä kannattaisi enää taistella. Se on valtavan surullista – ja veikkaan, että varsin moni yksinäisyydestä kärsivä ihminen käy läpi samanlaisia tuntemuksia.

Vaikka ystävyytemme alku olikin hiukan jähmeä, oli silti helppo huomata, kuinka käyntini piristivät mummon elämää. Voitte vain itse kuvitella, millaista mahtaa olla maata sängyssä liikunta- ja lähestulkoon näkökyvyttömänä yksinään päivästä toiseen. Vähempikin vetää mielen matalaksi. Puuduttavan arjen keskellä viikoittaiset vierailuni antoivat hänelle jotakin, mitä odottaa.

Aitoa ystävyyttä

Myös mummoystäväni katsoi sen taannoisen A2-yksinäisyysillan televisiosta ja keskustelimme seuraavalla kohtaamisellamme ohjelmasta. Minua hieman jännitti, miltä hänestä mahtoi tuntua, että puhuin televisiossa myös meidän ystävyydestämme, mutta ilokseni hän suhtautui asiaan hyvin myönteisesti. Ohjelma itse asiassa sai aikaan meidän välillemme kiinnostavan varsin keskustelun ystävyyssuhteestamme. Mummo totesi, että olin ollut ihan oikeassa, kun aikanaan aistin hänestä luovuttamisen merkkejä. Hän kertoi todenneensa jo puhelimessa veljelleen olevansa valmis mihin tahansa (viitaten selvästi kuolemaan). Mutta että kun minä tupsahdin sinne kylään, hänessä heräsi uteliaisuus katsoa, että mikäs juttu tämä on. Eihän siinä joutanut vielä luovuttamaan, kun piti uteliaana seurata tilanteen kehitystä.

Tuntuu ihan uskomattomalta, miten pienellä asialla olen voinut oikeasti muuttaa toisen ihmisen elämän. Myönnän, että on hetkittäin ollut haastavaa löytää kiireisestä ja työmatkojen täyteisestä arjesta vapaita hetkiä viikoittaisille tapaamisillemme, mutta ajan löytäminen on viime kädessä priorisointikysymys. Olen todennut itselleni, että jos en onnistu nipistämään viikostani paria tuntia aikaa tälle yksinäiselle vanhukselle, ovat prioriteettini kyllä pielessä.

Tottakai reiluun puoleen vuoteen on mahtunut viikkoja, jolloin tapaaminen ei esimerkiksi matkan takia ole onnistunut, mutta aina, kun se on ollut mahdollista, olen pyrkinyt pitämään kiinni siitä, että tapaamme joka viikko. Tietenkään minun ei olisi pakko käydä ystäväni luona joka viikko, mutta olen halunnut. On nimittäin aika hitsin pitkä aika olla kokonainen viikko yksin kotona ilman yhtäkään keskustelua tai kunnollista ihmiskontaktia.

Olen miettinyt paljon sitä, miten luonnehtisin tätä ystävyyttämme ja kyllä minä tänä päivänä jo sanoisin, että tämä on aito, molemminpuolinen ystävyyssuhde. En ajattele tekeväni hyväntekeväisyyttä tai toimivani vapaaehtoisena, kun käyn mummon luona kylässä. Käyn siellä, koska haluan käydä. Ja koska tämä ystävyys antaa myös minulle valtavan paljon iloa ja sisältöä elämään.

Yleisesti ystävätoiminnasta

Oman kokemukseni perusteella voin todella lämpimästi suositella vapaaehtoiseksi ystäväksi ryhtymistä, sillä tämä on ylivoimaisesti antoisimpia ja palkitsevimpia juttuja, mitä olen koskaan elämässäni tehnyt. Ystävätoimintaan mukaan lähteminen on myös mainio tapa lääkitä omaa yksinäisyyttä, jos tuntuu, että itselläkin olisi tarvetta ystävälle. Ystävätoimintaa järjestää moni taho, mutta itselleni koin sopivimmaksi poliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumattoman Suomen Punaisen Ristin, jonka toimintafilosofia tuntui muutenkin istuvan ajatuksiini hyvin.

SPR:n ystävätoiminnassa minusta parasta on se, että sen kautta pyritään löytämään nimenomaan aitoja, molemminpuolisia ja antoisia ystävyyssuhteita, joista kumpikin osapuoli voi kokea saavansa jotakin. Jos siis sattuu esimerkiksi käymään niin, että ystävyyssuhde ei ota tuulta alleen, ei sitä ole pakko jatkaa. Jo ystäväpareja matchaillessa SPR:llä pyritään miettimään, ketkä voisivat perustietojen perusteella tulla keskenäään juttuun, mutta on toki mahdotonta ennustaa, löytyykö kahden toisilleen entuudestaan tuntemattoman välille yhteistä säveltä. Joskus ei löydy ja se on ihan normaalia elämää. Tällöin pyritään löytämään kumpaisellekin sopivampi kaveri.

Pidän tässä SPR:n ystävätoiminnassa positiivisena sitä myös sitä, että toimintaan sitoutuessaan saa silti itse määritellä esimerkiksi sen, miten usein ystävää ehtii tavata. Tapaamisia voi oman aikataulun puitteissa olla  esimerkiksi kerran viikossa, parin viikon välein tai vaikkapa kerran kuussa. SPR:ltä jopa kannustetaan siihen, että alkuun lähdetään liikkeelle varsin maltillisesti, sillä ystävyyden jatkuessa on helpompi tihentää kuin harventaa tapaamisia – ja se on yksinäisellekin mukavampaa niin päin. Yksi isoimmista kynnyksistä itselläni tällaiseen toimintaan ryhtymisessä oli juuri ollut se, että jännitti, kuinka kiireisen arkeni puitteissa minulla olisi mahdollisuus sitoutua säännöllisiin tapaamisiin, mikäli järjestön puolelta edellytettäisiin esimerkiksi jokaviikkoisia kohtaamisia. Oli siis ilo huomata, että ystävätoimintaan voi osallistua nimenomaan omien aikataulujensa mukaan.

SPR:n kautta voi tarjoutua ystäväksi paitsi vanhukselle, myös maahanmuuttajalle, mielenterveyskuntoutujalle, tuen tarpeessa olevalle nuorelle, vammaiselle tai vangille. Mahdollisuuksia olla mukana on siis hyvin monenlaisia ja itselle sopivalla ajankäytöllä ja panoksella. Parhaimmillaan toiminnan kautta syntyntyt ystävyyssuhde voi kuitenkin olla todella antoisa ja pitkäaikainen. Haluan siis kannustaa jokaista kiinnostunutta rohkeasti mukaan. :)

Related posts

1/12/16

Villasukkia ja kuohuvaa – vaihtoehtoiset pikkujoulut

65

Yhteistyössä Asennemedia & Yellow Tail

Pikkujoulusesonki on kuumimmillaan, mutta jos olen ihan rehellinen, mieluiten kaivautuisin jonnekin viltin alle villasukat jalassa jäätelökulhon kera ja napsauttaisin Netflixin päälle. Glittermekot ja bailuhommat eivät voisi juuri nyt vähempää kiinnostaa. Tai no okei, glittermekot kiinnostavat aina. Tänä syksynä kaamosväsymys on kuitenkin vienyt mennessään bilehalut, joten olen itse juhlistanut pikkujoulusesonkia hieman toisin…

Muistan kuinka lapsena oli maailman jännittävintä päästä yökylään ystävän luo. Lapsuus- ja nuoruusvuosien jälkeen yökyläilyjä kavereiden luona on tullut harrastettua vähemmän, ellei sitten ole ollut käymässä jossain kotikaupunkia kauempana. Muutaman kaverin kanssa olemme kuitenkin nyt vielä aikuisiälläkin halunneet pitää kiinni tästä hauskasta perinteestä. Nimittäin mikäpäs sen mukavampaa kuin kömpiä illalla kaverin kainaloon ja herätä aamulla hyvässä seurassa. Olemme joskus harrastaneet näitä yökyläilyjä jopa arkipäivisin – on paljon mukavampi herätä töihin ja touhuilla aamupuuhia kaverin kanssa, jos normaalisti asuu yksin.

Päätimme tuossa eräänä marraskuisena iltana rakkaan ystäväni kanssa järjestää taas pitkästä aikaa yökyläily-illan. Perinteisten pikkujouluhulinoiden sijaan halusimme viettää juuri sellaisen meidän näköisemme pikkujouluillan ihan kahden kesken: kotona peiton alla juoruillen, hyviä tv-sarjoja katsellen, popcornia puputtaen ja kuohuviiniä siemaillen. Kynttilöitä ikkunalaudalle tunnelmaa luomaan ja villasukat jalkaan. Ja suoraan sanottuna en juuri nyt voisi kaamoskoomassani ihanampia pikkujouluja kuvitella.

Laitoimme uudet Gilmoren tyttöjen jaksot pyörimään, poksauttelimme kattilallisen popcornia ja kaadoimme laseihin australialaismerkki Yellow Tailin uutta Bubbles-kuohuviiniä. Kieltämättä tuli sängyssä skumppaa siemaillessa juuri se fiilis, että I’M WORTH IT. :D Jotenkin huvittavaa, että koemaistelimme uutuusviinin siis todellakin peiton alla sängystä käsin. Itse viinistä maistiaisten jälkeen mainittakoon, että puolikuiva, raikas ja oikein maistuva. Sellainen mutkaton viini, joka sopii monenlaiseen tilanteeseen. Ja psst, vinkkinä muillekin, jotka haluavat nauttia viininsä punkan pohjalla: tuollainen painava marmoritarjotin pysyy hyvin vakaana vähän epätasaisellakin alustalla ja pitää viinilasit kiitettävästi pystyssä.

Gilmoren tytöt, Frendit ja Sinkkuelämää ovat paitsi nuoruuteni ikonisimpia sarjoja, joihin on vuosi toisensa jälkeen aina yhtä ihana palata, myös aika mahtavia ystävyyskuvauksia. Totuus kuitenkin on, että niin ihanalta kuin Carrien, Samanthan, Mirandan ja Charlotten ystävyys ja päivittäiset tai vähintään viikoittaiset treffit sarjassa vaikuttavatkin, meininki on melkoisen kaukana omasta elämästäni. Kaiken arkisen pyörityksen keskellä olen saanut todeta olevani onnekas, jos ehdin tavata parhaita ja läheisimpiä ystäviäni edes kerran kuussa.

Kun kiireisiä aikatauluja yrittää ystävien kanssa sovitella työn, omien menojen ja ihmissuhteiden ristitulessa yhteen, se on kuulkaa sellaista palapeliä ja tetristä, että kieli keskellä saa yrittää mahduttaa tapaamisia kalenteriin. Siitäkin huolimatta, että kyse on maailman rakkaimmista ihmisistä. Onneksi parhaat kaverisuhteet eivät muutu miksikään, vaikka välillä ehtisi hurahtaa pidempikin tovi näkemättä. Sen takia tällaiset ihanat hetket, kun ehtii viettää aikaa jonkun tärkeän ihmisen kanssa oikein kunnolla, ovat todellakin kullan arvoisia. Aikuisten yökyläilyille siis lämmin suositus ja iso peukku!

PS. Muistuttelen taas, että Valviran ohjeistuksen mukaisesti alkoholijuomia ei saa postauksen yhteydessä kommentoida, mutta muutoin keskusteluareena on vapaa. :)

Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts

29/11/16

Maailman ihanin Netta

1 77

Yhteistyössä Specsavers

Muistatte ehkä, että piipahdin viime kuussa Kalifornian lämmössä vajaan viikon visiitillä. Reissu liittyi Specsaversin Sähäkin Silmälasimalli -kilpailuun, jota on järjestetty Suomessakin jo vuosikausia. On aika hauskaa, että olen aikanaan jo joskus 6-7 vuotta sitten ollut seuraamassa tämän kilpailun finaalimittelöitä ensimmäistä kertaa – ja tänä vuonna olin mukana kilpailun tuomaristossa. Ja Kalifornian reissu oli tämän vuoden voittajan palkintomatka, ja ilokseni minä pääsin mallikisan voiton napanneen Netan matkaseuralaiseksi.

On aika jännittävää lähteä matkalle maapallon toiselle puolen ihmisen kanssa, jota ei ollenkaan entuudestaan tunne, mutta nyt reissun jälkeen on pakko sanoa, että en olisi voinut saada parempaa reissuseuraa! Vaikka meillä on Netan kanssa ikäeroa 11 vuotta, emmekä olleet koskaan edes tavanneet toisiamme ennen tätä matkaa, yhteinen reissumme oli aivan huikea. Lähtisin tuon mimmin kanssa uudelleen matkalle ihan milloin tahansa.

Tulipahan muuten Kalifornian auringossa myös todettua, että mallikisan voitto oli todellakin ansaittu ja valintamme voittajasta osunut nappiin, kun päästin Netan poseeraamaan kameran eteen. Neitokaisen nenälle istuvat rillit kuin rillit ja kameran edessä hän oli kuin vanha tekijä, vaikka todellisuudessa hänellä ei ole entuudestaan minkäänlaista kokemusta mallintyöstä. Pituus ei ehkä ihan ammattimallin työhön Netalla riitä, mutta mainosmallina hän voisi kyllä menestyä varmasti. Oli ilo kuvata ihmistä, joka on niin luonteva kameran edessä.

Tein uudesta ystävästäni pienen haastattelun, jotta tekin pääsette tutustumaan tähän huipputyyppiin. Ja samalla palataan näiden ihanien Kalifornia-kuvien kautta hetkeksi sinne Laguna Beachin ilta-aurinkoon. Tulipa ikävä noita maisemia!

Sitä ei näistä kuvista välttämättä heti arvaisi, mutta 21-vuotias turkulainen Netta on ammatiltaan talonrakentaja. Kaunokaisen työpäivät kuluvat siis raksalla ja myös matkan varrella tuli havaittua, että Netta on toiminnan nainen. Hän ei arastellut ryömiä auton alle tutkimaan mahdollista öljyvuotoa eikä liioin joutunut hämilleen muistakaan akuuteista käytännön tilanteista. Vapaa-ajallaan Netta harrastaa show- ja nykytanssia sekä pitää myös tanssitunteja nuoremmille tytöille.

Mikä sai sinut osallistumaan kilpailuun? Ja mitä ajattelit kun kuulit voittaneesi?

Näin Facebookissa mainoksen kisasta ja päätin hetken mielijohteesta osallistua. Olo oli suorastaan epätodellinen, kun kuulin voitosta, koska en olisi yhtään ajatellut, että minulla olisi oikeasti mitään mahdollisuuksia yltää kisan kärkeen.

Käytätkö itse silmälaseja? Millaisista silmälaseista pidät tällä hetkellä?

Lapsena en tarvinnut silmälaseja, mutta salaa haaveilin niistä, sillä tykkäsin siitä, miltä ne näyttivät päässä. 16-vuotiaasta lähtien minulla on oikeastikin ollut silmälasit, joita tarvitsen lukiessa. Lukihäiriön takia en kuitenkaan lue kovin paljon, joten lasejakin tulee käytettyä siksi vain harvakseltaan. Ne kyllä kulkevat laukussa aika mukana, mutta jäävät usein käyttämättä. Nyt olen vähän innostunut silmälaseista tämän kisavoiton myötä uudella tavalla, koska olen projektin tiimoilta tullut kokeilleeksi monenlaisia kehyksiä. Nyt ajattelen, että voisi olla kivaa, jos olisi muutamat erilaiset silmälasit.

Tällä hetkellä eniten viehättävät sellaiset hiukan pyöreämmän malliset ja vähän näyttävämmät kehykset. Näiden kuvausten laseista pidin eniten Osiriksen punertavan ruskeista kehyksistä, jotka puin punaisen samettipuseron kera, Tiger of Swedenin kullanvärisistä pilottilaseista sekä Tommy Hilfigerin pyöreistä aurinkolaseista.

Miten kuvailisit muuten tyyliäsi?

Tykkään sellaisesta tyttömäisestä mutta rennosta tyylistä. En niinkään seuraa muotia, vaan luotan omaan tyylitajuuni. Uskon siihen, että kun viihtyy omassa tyylissään, näyttää yleensä hyvältä. Työpäiväni kuluvat huppareissa ja likaisissa työhaalareissa, joten on ihana vapaa-ajalla laittautua naisellisemmin.

Pääsit ensimmäistä kertaa elämässäsi toimimaan mallina kilpailun myötä. Millaista se oli?

Mallina toiminen oli helpompaa kuin odotin enkä jännittänyt ollenkaan. Tietysti se vaikutti, että olimme ehtineet jo vähän tutustua, joten tutun kuvaajan seurassa oli luontevaa olla. Voisin mielelläni suostua toistekin kuvattavaksi ja olisi hauskaa tehdä mallin hommia myös tulevaisuudessa.

Ihan kertakaikkisen ihana mimmi – en voi muuta sanoa. Jos haluatte nähdä tämän kaunokaisen tyyliä enemmänkin, niin hänet löytää myös Instagramista. :)

Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts