2/10/18

Kuvamuistoja vuosien varrelta ja mietteitä valokuvauksesta

8 25

KAUPALLINEN YHTEISTYÖ: OLYMPUS

Mitä pelastaisit palavasta talosta? Useimmat vastasivat ainakin ennen, että pelastaisivat valokuva-albuminsa. Kansien väliin on talletettu omaa ja läheisten historiaa, kallisarvoisia muistoja, ikimuistoisia hetkiä sekä niitäkin tilanteita, jotka ilman kuvatodistetta vaipuisivat unholaan. Nykyään harvat kuvamuistot päätyvät enää paperikuviksi asti – ne ovat tallennettuina puhelimissamme, Instagram-tileillämme, tietokoneiden kovalevyillä ja pilvipalveluissa. Ja minun tapauksessani myös täällä blogissa.

On aika hullua, että blogini on tavalla tai toisella oikeastaan kuin elävä arkisto omasta elämästäni viimeisten reilun 11 vuoden ajalta. Vaikka en välttämättä ole kirjannut tänne päiväkirjan tapaan syvimpiä mietteitäni tai henkilökohtaisimpia muistojani, voin silti palata vanhojen postausten ja kuvien kautta noiden elämäni hetkein tunnelmiin ja tilanteisiin. Osa postauksista on haipunut muististani ja luen niitä kuin ne olisivat jonkun toisen kirjoittamia, osan teksteistä ja kuvista muistan kuin eilisen. Ja useimmiten lähes jokaisen postauksen pystyn kytkemään ajatuksissani johonkin oman elämäni hetkeen, muistoon ja tilanteeseen. Tavallaan olen kiitollinen siitä, että olen päätynyt aloittamaan tällaisen harrastuksen, sillä en tiedä, olisiko minulla ollenkaan tällaista muistojen kirjastoa ilman blogiani.

Olympus haastoi minut pohtimaan omaa suhdettani valokuvaukseen ja tämän postauksen ohesta löydätte myös lyhyen videohaastattelun aiheesta ja peilaanpa siinä vähän blogini historiaakin. Kiitos tästä pienestä projektista Olympukselle ja Kauakselle – onnistuitte minusta hyvin vangitsemaan juuri ne olennaiset ajatukset aiheen ympäriltä. Videon pääsette kurkkaamaan postauksen lopusta! Postauksen kuvitukseksi valikoin joitakin lempparikuvamuistoja omista arkistoista viime vuosien varrelta – Olympus PEN -kameralla kuvattuna, tottakai. :)

Nimenomaan blogin kautta myös valokuvaamisesta on tullut rakas harrastus vuosien varrella. Sain isältä lahjaksi ensimmäisen kamerani vuonna 2005 ja se oli sellainen pikkuinen pokkarikamera, joka kulki matkassa myös pari ensimmäistä vuotta blogitaipaleella ennen kuin siirryin järjestelmäkameraan. Muistan, että loikka pokkarista järkkäriin tuntui aivan huimalta ja kuvanlaatu koki pokkariajoista aikamoisen harppauksen – siitäkin huolimatta, että ensimmäiset vuodet kuvasin pelkästään automaattiasetuksilla.

Seuraava iso askel otettiin valokuvausharrastuksessa, kun opettelin viimein manuaaliasetusten perusjutut. Kannustukseksi muille sanottakoon, että minulta noiden olennaisten perussäätöjen ja kameran toimintalogiikan opettelu vaati oikeasti vain pari tuntia ja vähän harjoittelua eli se ei todellakaan ole kovin vaikeaa, jos vain malttaa uhrata asialle muutaman tovin. En ole mikään mestarikuvaaja edelleenkään, mutta ymmärrys asetusten ja objektiivien vaikutuksesta lopputulokseen auttaa onnistumaan monenlaisissa kuvaustilanteissa ja -olosuhteissa.

Vielä yksi olennainen loikka otettiin valokuvausharrastuksessa eteenpäin, kun siirryin Olympus PEN -kameraan. Voitin minijärkkärin omakseni aikoinaan vuonna 2011 katumuotikuvauskilpailussa ja vaihdoin suuren ja painavan järjestelmäkameran pikkuiseen,  kevyeen ja helppokäyttöiseen PEN-kameraan. Ostin kameraani vielä kiinteän 45mm f1.8 -objektiivin ja sen jälkeen muutos valokuvissani huomattiin kunnolla blogissakin. Kyselyistä ei ollut tulla loppua, kun kuvien laatu yhtäkkiä hyppäsi ihan eri sfääreihin entiseen nähden. Siitä alkoi myös tähän päivään asti jatkunut yhteistyöni Olympuksen kanssa. Vuosien varrella kameramallia on tullut päivitettyä uudempaan useampaankin otteeseen, mutta Olympus PEN tuli jäädäkseen.

Tällä hetkellä minulla on käytössäni uusin E-PL9 -malli, joka julkaistiin viime keväänä ja mikä hienointa, olen itse päässyt ihan konkreettisesti vaikuttamaan tämän kameran käyttöominaisuuksiin. Japanista tuli nimittäin vajaat pari vuotta sitten kehitystiimi Suomeen asti kuulemaan muutaman valikoidun aktiivikäyttäjän ajatuksia siitä, miten PEN-kamera voisi olla vieläkin parempi. Ja mikä parasta, omia toiveitani oli kuin olikin otettu huomioon uusimman kameramallin suunnittelussa. Voisi siis sanoa, että uusin malli on kuin täydellisyyteen hiottu custom made -versio lempparikamerastani!

Kaikkien teknisten ominaisuuksien ja näpsäkän koon lisäksi on myös yksi turhamainen asia, josta pidän Olympus PEN-sarjan kameroissa: ne ovat poikkeuksellisen kauniita. Jo 50-luvulla kehitellyn PEN-mallin muotoilu on pysynyt uskollisena alkuperäiselle designille ja tykkään siitä, että etenkin itse suosimassani mustassa mallissa on sellaista tyylikästä ja aikaa kestävää vintage-fiilistä, vaikka ominaisuudet kameran sisällä ovat uusinta teknologiaa. Olympuksen mallistossa on myös erityisen kauniita kameravarusteita hihnoista kameralaukkuihin. On huippua, että kameramerkin taustatiimissä on ymmärretty, ettei esimerkiksi kameralaukun tarvitse välttämättä näyttää kameralaukulta.

Moni kyselee edelleen minulta hyvin hämmentyneenä pikkuruisen minijärkkärini nähdessään, otanko todellakin kaikki kuvani tuolla lähes pokkarin kokoisella kameralla. Ja kyllä vain, tuo pikkuinen Olympus on ainoa kamerani ja se todellakin on ihan normaali järjestelmäkamera, joskin hiukan isoa järkkäriä pienemmällä kennolla vain. Olen joskus sanonut, että kaikkein paras kamera on se, joka on mukana. Minijärkkäri ei paina laukussa liikaa, joten sitä jaksaa kantaa laukussa spontaanejakin kuvaustilanteita ajatellen. Nykyään toki kännyköissäkin on jo sen verran korkeatasoisia kameroita, että aina ei tarvita edes erillistä kameraa.

Hyvä kamera on iso helpotus ja ilo kuvaustilanteessa, mutta jos minulta kysytään, niin valokuvaus ei viime kädessä ole silti välineurheilua. Monenlaisilla kameroilla saa otettua hyvää kuvaa, jos välineistöä osaa käyttää ja on siunattu hyvää visuaalista silmää. Minulle valokuvassa ei ole tärkeintä teknisesti täydellinen toteutus tai virheettömästi kultaisen leikkauksen sääntöjä noudatteleva asettelu. Ei ole maailmanloppu, vaikka kuva olisi hieman epätarkka tai jostakin kohtaa yli- tai alivalottunut, jos siihen on vangittu juuri oikeanlainen tunnelma tai täydellinen hetki. Joskus täydellinen otos syntyy puhtaasti vahingonlaukauksesta.

Tietenkin parhaissa valokuvissa yhdistyvät kaikki elementit: teknisesti onnistunut toteutus, otollinen hetki, kiinnostava kohde sekä kuvaajansa oma visuaalinen näkemys. Loppujen lopuksi minulle on silti aina kaikkein tärkeintä on se oma visuaalinen näkemys kuvan taustalla. Ihminen, jolle on suotu hyvää makua ja visuaalisista silmää, pystyy nappaamaan kiinnostavan tai kauniin kuvan kännykkäkameralla tai ikivanhalla pokkarillakin. Samanaikaisesti kuva voi olla teknisesti täydellinen mutta täysin vailla sielua tai tunnetta.

Kamera- ja valokuvausharrastajien joukkoon mahtuu monenlaista koulukuntaa ja osa suhtautuu tekniseen osaamiseen vakavammin ja osa kevyemmin. Minusta valokuvaamisen kuuluu ensisijaisesti olla kivaa, eikä ryppyotsaista pingottamista teknisistä säännöistä ja lainalaisuuksista. Tärkeimpien perusjuttujen hallitseminen ja harjoittelu auttaa kuitenkin onnistumaan kuvaamisessa myös sellaisissa hetkissä, kun valo ei ole täydellinen tai kuvaustilanteessa on muita haasteita. Sanoisinkin, että valokuvaukseen voi soveltaa tuttua ohjenuoraa: kun osaa ensin säännöt, on niitä sen jälkeen helpompi myös rikkoa. Kun perusjutut ovat hallussa, on helpompi kokeilla uutta ja leikitellä.

Olen aina ollut visuaalinen ihminen, mutta en tiedä, olisinko päätynyt valokuvausharrastuksen pariin ilman blogiani. Moni asia elämässäni kytkeytyy tavalla tai toisella blogiin, olenhan kasvanut sen parissa ja elänyt sen rinnalla melkein koko aikusikäni. Olen kuitenkin varma, että vaikka blogini joskus loppuisikin, valokuvaaminen tulee olemaan osa elämääni aina.

Valokuvaajana tykkään kuvata eniten ihmisiä, yksityiskohtia ja satunnaisia hauskoja tilanteita, joskaan tilannekuvaus ei ole välttämättä vahvuuksiani. Matkoilla ollessani kiertelen harvoin niitä perinteisiä nähtävyyksiä – mieluummin istuskelen kahviloissa, pengon paikallisia antikvariaatteja ja vintage-putiikkeja tai katselen puistonpenkillä ihmisiä. Myöskään loma-albumeissani ei juuri nähdä perinteisiä turistiposeerauksia paikallismaisemissa, vaan enemmänkin kuvaan bongaamiani hauskoja katukylttejä, kulkukissoja, kauniita valoja ja varjoja, torikojuja, graffiteja, ihanan värisiä ovia ja mitä milloinkin. Kiinnitän huomiota yksityiskohtiin ja joskus matkaseuralaisetkin ovat päivitelleet kuvattavia kohteitani. Tykkään kuitenkin siitä, että “valokuva-albumini” ovat juuri minun näköisiäni ja joku tällainen kuva voi viedä minut täydellisesti takaisin siihen hetkeen, kun olen kuvan aikanaan ottanut.

Koska valokuvaus on niin olennainen osa työtäni, huomaan välillä kaipaavani myös siitä vapaita hetkiä. Ehkä se on jonkinlaista vastareaktiota tähän someaikaan, jolloin kaikki pitää ikuistaa kuviksi ja videoiksi. Picture or it didn’t happen. Yhä useammin huomaan etenkin niissä oman elämäni tärkeissä hetkissä haluavani nauttia itse tilanteesta ilman kameraa tai puhelinta. Mietin joskus, olenko huono bloggaaja, kun en katsele maailmaa jatkuvasti linssin läpi. Takana on pian viikko täällä Pariisissa ja useimpina vapaina hetkinäni kamera on pääasiassa jäänyt laukkuun ja muistot on tallennettu vain omiin ajatuksiin.

Vaikka kaipaan nykyään enemmän myös niitä kamerasta ja sosiaalisesta mediasta vapaita hetkiä, en silti täysin allekirjoita ajatusta, etteikö ihminen voisi olla myös läsnä niissä hetkissä, joissa kamera on mukana. Saattaa kuulostaa ristiriitaiselta, mutta yhtä usein koen monissa tilanteissa, ettei parin kuvan tai instavideon ikuistaminen häiritse hetkeä lainkaan. Kaipa kyse on loppujen lopuksi vain omasta fiiliksestä ja mielentilasta, missä sattuu kulloinkin olemaan. Ja toisaalta olen iloinen kaikista niistä tuhansista ja tuhansista kuvista, joita olen vuosien varrella ikuistanut ja jakanut täällä blogissakin. Uskallan veikata, että todella moni niistä hetkistä olisi jäänyt unohduksiin ilman konkreettista visuaalista muistoa. Ja onhan niitä kuvia ja videoita otettu muistoksi ennen digiaikaakin.

Olisi kiinnostavaa kuulla, millä tavalla valokuvaaminen on osa teidän muiden arkea, vai onko se sitä lainkaan?

PS. Huikkaan vielä tässä samalla Olympuksen tarjouksesta, joka on voimassa vuoden loppuun asti: jos ostat Olympus PEN E-PL9 -kameran nyt, niin saat kaupan päälle 30mm makro-objektiivin veloituksetta (arvo 279€). Kurkkaa kampanjatarjous täältä!

Photos: Jenni Rotonen, Vesa Silver, Johanna Piispa & Kauas Creative

Related posts

25/09/18

Inspiraatiota syksyyn: 8 x koru ja syystyyli (+kisa)

18 36

KAUPALLINEN YHTEISTYÖ: KALEVALA KORU

Kalevala Koru on monelle tuttu merkki niin omista kuin äitien ja isoäitienkin korurasioista. Myös minulla on korulippaassani Kalevalaa, mutta ihan aktiivikäyttöön ne eivät ole viime aikoina päässeet. Niinpä otin vastaan haasteen tutustua Kalevala Korun tämän hetken tarjontaan, etsiä sieltä lempparini ja stailata ne omannäköiselläni tavalla.

Huomasin Kalevala Korun valikoimaan tutustuessani, että joukossa on ilahduttavan paljon vanhoja tuttuja mutta myös paljon sellaista uudempaa designia, johon en ollut vielä aiemmin törmännyt. Loppujen lopuksi valitsin kokoelmasta kaikkiaan 8 korua stailausprojektiini ja haastoin itseni luomaan korujen ympärille sellaisia tyylejä, jotka saattaisivat saada jonkun muunkin näkemään Kalevala Korun tuttujakin tuotteita ihan uusin silmin. Mukana tyyleissä on niin Kalevala Korun klassikoita, monia tuttuja koruja aiempien vuosien kokoelmista sekä pari ihan uutta tämän syksyn tulokastakin.

En tiedä, kuinka moni teistä tuntee Kalevala Korun taustaa entuudestaan, mutta yksi huomionarvoinen seikka on, että se on naisten perustama ja omistama yritys, joka on perustettu jo 80 vuotta sitten. Itse asiassa yrityksen syntytarina on aika mahtava, sillä 1930-luvulla joukko naisia sai villin idean kirjailija Elsa Heporaudan johdolla ja päätti pystyttää patsaan suomalaisen naisen kunniaksi. Rahoitus projektia varten päätettiin kerätä koruja valmistamalla ja myymällä. Naiset valitsivat 40 historiallista korumallia Kansallismuseon kokoelmista ja pääsivät esittelemään kokoelmaa presidentin puolison teekutsuille vuonna 1937. Ja näin alkoi Kalevala Korun tarina.

Korumallisto saavutti välittömästi huippusuosion, mutta patsasprojektissa tosin tuli mutkia matkaan, sillä talvisodan syttyessä naiset päättivät käyttää kerätyt rahat hädänalaisten auttamiseksi. Näin hyväntekeväisyydestä tuli jo alkumetreillä yksi Kalevala Korun pysyvistä arvoista, joka on ollut tärkeä osa yrityksen toimintaa tähän päivään asti. Tälläkin hetkellä mallistossa on mukana useita hyväntekeväisyyskoruja, joiden tuotoilla tuetaan muun muassa Roosa Nauhaa, Pelastakaa Lapset ry:tä sekä Ensi- ja turvakotien liittoa. On aika mieletöntä, että Kalevala Koru on syntynyt nimenomaan yritteliäiden naisten toimesta ja kunnianosoituksena suomalaiselle naiselle.

Pääsin yhteistyömme tiimoilta myös vierailemaan Helsingin Konalassa Kalevala Korun tehtaalla, jossa syntyvät siis kaikki merkin korut kotimaisena käsityönä. Tiesittekö muuten, että kaikki Kalevala Korun käyttämä kulta on 100% kierrätettyä ja hopeastakin 70% tulee tehtaalle kierrätettynä. Loput 30% on peräisin pohjoismaisista kaivoksista. Pääsin seuraamaan tehtaalla tämän syksyn uutuuksiin kuuluvan Melodie-kaulakorun valmistusta, joten jos korun valmistusprosessi kiinnostaa ja haluat päästä kurkistamaan kulissien taakse, niin kurkkaahan Instagram storyn puolelle, sillä siellä on videomateriaalia visiitiltäni tehtaalle. Psst, Instagramissa kannattaa piipahtaa siitäkin syystä, että siellä on käynnissä kilpailu, jossa voi voittaa omakseen 100 euron lahjakortin Kalevala Korun verkkokauppaan.

Koska Kalevala Koru on niin tuttu monille ja valikoin näihin tyyleihin mukaan myös noita perinnekoruja, olisi kiinnostavaa tietää, löytyykö jonkun korulippaasta jokin näistä jutussa nähdyistä koruista? Tai saivatko stailaukseni näkemään jonkun tutun korun ihan uudessa valossa? Vai löytyikö ihan uusiakin suosikkeja?

Tykkään itse luonnollisesti kaikista juttuun mukaan valitsemistani koruista, mutta ylivoimaiseksi ykkössuosikikseni nousivat nuo pyöreät ja näyttävät Kosmos-korvakorut, jotka tuovat minulle hiukan mieleen jopa jotkut afrikkalaiset perinnekorut. Itse valitsin mustalla onyx-kivellä koristetut korvakorut, mutta samaa korua saa myös turkoosilla kivellä. Olen miettinyt myös perinteikkäiden Kuutar-korvisten kohdalla, että niissähän voi oikeastaan jopa nähdä vähän jotakin sellaista itämaishenkistä inspiraatiota, kun katselee ihan ilman mitään ennakkoajatuksia. Nämä korvikset näyttävät jotenkin asusta ja stailauksesta riippuen aivan erilaisilta.

Muita erityissuosikkejani ovat pronssinen Perniön sormus, joka on suunniteltu jo yli 50 vuotta sitten. Tätä korua olen ehkä alun alkujaan hiukan vierastanut, kun muistelen omia teinivuosiani, mutta nyt sormus näyttää omalla tavalla stailattuna taas jotenkin todella tuoreelta ja kauniilta. Myös pelkistetty hopeinen Elegant-sormus on todella tyylikäs statement-koru moderninkin asun loppusilaukseksi.

Kaulakoruista tykkään erityisesti sinisellä Swarovskin kristallilla koristellusta uutuuskorusta Melodiesta, jossa on ripaus sellaista 20-luvun tyyliä. Myös toisessa tämän vuoden uutuuskorussa, sirossa ja herkässä Onnenhelmessä on jotakin suloista. Tähän omaan stailaukseeni kokeilin tuplaketjulla varustettua korua vain yksinkertaisena ja jätin toisen ketjun tyylistä kokonaan pois. Ketjut irtoavat siis helposti toisistaan ja niitä voi käyttää sekä yhdessä että erikseen.

Mukana jutussa nähdään myös klassinen Halikon käätykoru, jonka hopeisesta palleroriipuksesta olen aina tykännyt sekä Lumikukka-sarjan pronssinen rannekoru. Lumikukka on aina ollut yksi suosikeistani uudemman polven Kalevala Koru -designissa.

Lumikukka-rannekoru

Kuutar-korvakorut

 

Onnenhelmi-kaulakoru

 

Elegant-sormus

 

Kosmos-korvakorut

 

Perniön sormus

 

Melodie-kaulakoru

 

Halikon käätykoru

Photos: Vesa Silver

Related posts

23/09/18

Palanen Pariisia Helsingissä

4 19

KAUPALLINEN YHTEISTYÖ: ASENNEMEDIA & BRASSERIE RIVOLI

Minulla on jotenkin erityinen suhde Ranskaan, vaikka en ole koskaan asunut siellä enkä edes puhu kieltä kunnolla. Olen kuitenkin opiskellut ranskaa teinistä lähtien ja Pariisista on tullut minulle vuosien saatossa kaupunki, johon aina palaan uudelleen ja uudelleen. Kuulen jatkuvasti ihmisiltä kommentteja, että minä jotenkin “sopisin Pariisiin”. En ihan tarkalleen tiedä, mitä tällä tarkoitetaan, mutta rohkenen olla samaa mieltä. Sattuikin osuvasti, kun lopulta myös rakkaus löytyi juuri Pariisista ja nyt minulla on erityisen hyvä syy käydä siellä säännöllisesti.

Luulen, että kaikki tämä edellä mainittu on pantu merkille myös Brasserie Rivolissa, sillä he kutsuivat minut tutustumaan ravintolaan tässä hiljattain. Rivoli on kuin pieni palanen Pariisia keskellä Helsinkiä, ja juuri siksi tuntuukin niin uskomattomalta, että en ollut ennen tätä kutsua koskaan tullut käyneeksi! Rivoli on nököttänyt tutulla paikallaan Albertinkadun ja Kalevankadun kulmassa jo vuodesta 1962 ja olen kävellyt sen ohi lukemattomat kerrat, mutta jostain syystä en ole koskaan tullut astuneeksi sisään. Naapurissa sijaitsevan, pizzoistaan tunnetun Rivoletton antimia olen kyllä maistellut muutamaan otteeseen lounasaikaan (ja ne pizzat todellakin ovat mahtavia!), mutta itse Rivoli on jäänyt katsastamatta. Nyt asia tuli korjattua, kun eilen suuntasimme ystäväni kanssa viettämään ranskalaisten herkkujen parissa.

En oikein tiedä, mitä odotin Rivoliin astuessani, mutta en silti sitä, mitä siellä lopulta näin: kaunis art deco -henkinen sisustus on pysynyt samana jo noin 30 vuoden ajan eikä ole kärsinyt ajan hampaasta tippaakaan. Huokailimme ystäväni Sannan kanssa ihastuksesta upean miljöön äärellä ja napsimme kilpaa valokuvia niin kameralla kuin kännyköilläkin – ja onneksemme satuimme paikalle juuri pari minuuttia ennen kuin sali alkoi täyttyä, joten sain otettua kuvia koko kauniista tilasta.

Meillä on kaverini Sannan kanssa suorastaan muodostunut tavaksi, että näemme aina ruoan merkeissä, mutta hurjan usein tulee aina urauduttua käymään niissä samoissa tutuissa ravintoloissa. Olimme jotenkin aivan haltioissamme siitä, että nyt löytyi tällainen helmi, jonka olemme aiemmin onnistuneet tyystin missaamaan. Supatimme keskenämme, että “tänne pitää tulla uudelleen” jo ennen kuin olimme vielä maistaneet ainoatakaan annosta. Ihan vain siksi, että tunnelma ja miljöö olivat ravintolassa niin kohdallaan: vanhaa ranskalaista musiikkia, ihana palvelu ja kattauskin oli aterimia myöten kuin ranskalaisesta elokuvasta.

Tilasimme alkuun persikka kir -drinkit, joissa kuohuviinin sekaan on lisätty loraus persikkalikööriä ja kilistelimme tyytyväisinä treffit alkaneiksi. Rivolin syksyn uusi menu rakentuu small plates -konseptin ympärille, jonka ideana on, että pöytään tilataan useampia pieniä annoksia yhdessä jaettavaksi. Vaihtoehtoja oli valtavasti ja niiden joukossa sekä hyvin perinteisiä ranskalaisia annoksia että vähän modernimpiakin makuelämyksiä. Päädyimme lopulta tilaamaan ensimmäiseksi päivän keiton, joka oli tällä kertaa samettisen pehmeä kukkakaali-tryffeli-keitto. Keiton kanssa napostelimme (aivan liian hyvää) leipää ja hörpimme samppanjaa – kuinkas muuten, olimmehan viettämässä ranskalaista iltaa.

Tilasimme keiton lisäksi jaettavaksi myös siemenillä ja parmesanilla höystettyä vihreää salaattia sekä tatticarpaccion. Moni ehkä ajattelee, että vihreä salaatti on vähän tylsä vaihtoehto, mutta rakastan tilata salaattia nimenomaan Ranskassa, koska siellä se osataan maustaa! Unohdin kysyä, mitä kaikkea salaatinkastikkeeksi lorautellaan, mutta ensi kerralla pitää tarkistaa tämä. En nimittäin normaalisti ole mikään intohimoinen salaatin puputtaja, mutta kun se on maustettu hyvin, voisin hotkia sitä kulhotolkulla. Tatticarpaccio oli puolestaan oikein mainio makuelämys: annoksessa on siis carpaccion tyyliin leikattu ja marinoitu tuoreista tateista ohuen ohuita siivuja. Olimme Sannan kanssa ihan ihmeissämme siitä, miten sienet voivatkaan maistua niin raikkailta. Voin todella suositella kokeilemaan!

Maistelimme myös oikein perinteisiä ranskalaisia herkkuja, kantarelli-cocottea sekä Sannan toiveesta etanoita. Olen maistanut etanoita kerran aiemmin joskus reilut 10 vuotta sitten, kun olin ensitreffeillä kiinnostavan miehen kanssa ja hän halusi ehdottomasti tilata niitä ravintolassa. Vihjaisin, etten ollut koskaan maistanut niitä ennen ja kaiketi epäluulo paistoi kasvoiltani, mutta mies oli sitä mieltä, että kaikkea pitää kokeilla ainakin kerran. Koska halusin tehdä vaikutuksen, pistelin etanan poskeeni. Ja yllätyin, että se ei ollutkaan koostumukseltaan mitenkään ällöttävää ja makuakin hallitsi lähinnä se valkosipulivoi. Nyt pääsin maistamaan uudelleen, ja vaikka se ei ollut yhtään hassumpaa, jätin silti suosiolla suurimman osan Sannan herkuteltavaksi. Oeuf en cocotte puolestaan on sellainen uunissa valmistettu kananmunahyydyke, jossa on mukana kantarelleja, ja sekin oli oikein maukasta.

Olimme alun perin suunnitelleet syövämme vielä pääruoatkin, mutta kaikkien näiden pienten annosten jälkeen vatsa alkoi olla jo sen verran täynnä, että päätimme jatkaa samalla linjalla kuin siihenkin asti ja tilasimme jaettavaksi yhden pääruoan. Kokeilimme tällä kertaa kurpitsaa, kauden sieniä ja mustajuurta, joka vei sekin kielen mennessään.

Jätimme tietenkin tilaa vähän myös jälkiruoalle, sillä jälkkärimenu näytti herkulliselta. Ja mitä olisi ranskalainen illallinen ilman crème bruléeta tai juustoja! Minä valitsin ensin mainitun ja Sanna herkutteli juustoilla.

Illallinen oli kaikin puolin täydellinen ja huomasimme jossain vaiheessa istuneemme ravintolan pöydässä jo kokonaiset neljä tuntia! Oli ihana kerrankin istua iltaa tällä tavalla ajan kanssa, koska liian usein ravintolaan tulee mentyä vain hotkaisemaan nälkäisenä ruoka parempiin suihin. On myös pakko mainita Rivolin hintataso, joka yllätti. Vaikka tällä kertaa saimme illallisen tarjottuna, silmäilin uteliaana myös menun hintatietoja. Menua pääsee tutkimaan itsekin Rivolin nettisivuilta, mutta osviittaa antaakseni pienten jaettavien annosten hinnat pyörivät pääpiirteittäin 7-15 euron haarukassa ja pääruokien hinnat puolestaan 20-30 euron tuntumassa. Väittäisin siis, että hinta-laatu-suhde on todella kohdallaan ja edullisimmillaan Rivolissa herkuttelee 20-30 eurolla ja useamman ruokalajin menun saa jo 40-50 eurolla.

En ihmettele ruoan tasoa, kun kuulin, että Rivolin keittiömestarina toimii lontoolainen huippukokki Neil Fox, jolla on kokemusta Lontoon arvostetuimpiin kuuluvista ravintoloista (kuten Daphne’s ja San Lorenzo) ja joka on kokannut muun muassa Gordon Ramsaynkin kanssa. Hän on kuvaillut Rivolin ruokaa sanoilla seasonality, availability ja simplicity, ja hänen ruokafilosofiansa kuuluu: “Perfection is a lot of little things done well.” Tämä kaikki näkyy myös Rivolin menussa sekä erityisesti small plates -konseptissa.

Ruoka oli mielettömän hyvää ja puitteet kohdallaan, mutta suuri kiitos onnistuneesta illasta kuuluu myös mahtavalle palvelulle. Meistä huolehti illan ajan ravintolapäällikkö Merja, joka on työskennellyt saman yrityksen leivissä jo huimat 40 vuotta, samoin kuin toinenkin illan tarjoilijoista. Se kertoo paljon myös yrityksestä, kun työntekijät viihtyvät. Ja mikä mielenkiintoisinta, heillä on mahtavia tarinoita jaettaviksi firman historiasta.

Rivoli on siis perustettu jo vuonna 1962 ja sen omistaja, nyt jo 87 vuoden ikään ennättänyt Ragni Rissanen on aina suhtautunut intohimolla nimenomaan ranskalaiseen ruokaan. Saimme illan aikana kuulla muun muassa tarinan, että Rissanen on matkustanut vuosikymmeniä sitten Pariisiin ja yöpynyt matkansa ajan teltassa, jotta hänellä olisi varaa syödä matkabudjettinsa puitteissa kaikissa hienoissa pariisilaisissa ravintoloissa. Väittäisin, että tässä kohtaa voidaan jo puhua todellisesta rakkaudesta ruokaan. Saimme myös kuulla, että Rissasen omistamissa ravintoloissa on aina ollut johtorooleissa nimenomaan naisia – hienoa! Suosittelen tutustumaan Rissasen elämäntarinaan (joka on muuten painettu ihan kirjaksi asti muutama vuosi sitten), sillä siinä on kyllä todellista yrittäjähenkeä ja naisenergiaa.

Olin aidosti todella ilahtunut ja vaikuttunut tästä ravintolaelämyksestä ja aion ehdottomasti palata Rivolin asiakkaaksi toistekin. Henkilökunta kertoikin, että ravintolalla on paljon erittäin uskollisia kanta-asiakkaita, jotka ovat käyneet Rivolissa parhaimmillaan jopa vuosikymmeniä. Soisin lämpimästi, että myös nuorempi polvi löytäisi tämän klassikkoravintolan ja helmen, joka on arvokas palanen helsinkiläistä ravintolahistoriaa mutta myös onnistunut upeasti pysymään kiinni tässä päivässä. Eli seuraavan kerran, kun mietit, minne suuntaisit illalliselle, suosittelen koko sydämestäni kokeilemaan Rivolia! Merkittävin ero ehtaan pariisilaisravintolaan tässä paikassa on vain se, että se sijaitsee lähempänä ja palvelu on loistavaa. ;)

Vinkkaan tässä samalla myös, että syksyn aikana Rivolissa järjestetään monena iltana kaikenlaista kiinnostavaa ohjelmaa. Luvassa on esimerkiksi viininmaistelu-klubi “viinipastori” Juha Rantalan johdolla sekä jazz-iltoja erikoismenulla (tosin myös jazz-iltoina on mahdollista normaalilta listalta). Voitte olla varmoja, että minä aion käydä testaamassa ainakin tuollaisen jazz-illan! Seuraava jazz-ilta järjestetään jo ensi viikon perjantaina 28.9., mutta olen itse tuolloin (missäs muuallakaan kuin) Pariisissa. Myöhemmin syksyllä live-jazzia on kuitenkin päästävä kuulemaan! Jazzin lisäksi tulossa on kuulemma muitakin live-musiikin tahdittamia erikoisiltoja ja seinän takana sijaitsevan, italialaiseen keittiöön keskittyvän Rivoleton pöydissä kuullaan live-DJ:n soitantaa joka toinen perjantai.

Jos haluatte päästä kurkistamaan illallistunnelmia eiliseltä vielä lähemmin, niin Instagram storyn puolella on jaossa live-videota eiliseltä vielä muutaman tunnin ajan. Olisipa muuten hauska kuulla, kuinka monelle Rivoli on ihan uusi tuttu tai onko joku vieraillut joskus täällä ennenkin?

Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts

20/09/18

Hyväntekeväisyysmatkalle Tansaniaan!

13 37

KAUPALLINEN YHTEISTYÖ: SPECSAVERS

Oletko koskaan miettinyt, millaista elämä olisi, jos ei oikeasti näkisi kunnolla? Monelle ilman silmälaseja lukeminen, koulunkäynti tai töiden tekeminen olisi mahdotonta. Suomessa suurimmalla osalla tarvitsevista on mahdollisuus saada silmälasit elämää helpottamaan, mutta monessa maailman kolkassa huono näkö voi vaikeuttaa normaalia arkielämää valtavasti. Merkittävä osa maailman näköongelmista olisi korjattavissa vain silmälaseilla.

Specsaversin Anna Hyvän näön kiertää -keräys käynnistyi tällä viikolla jo kymmenettä kertaa ja kampanjan kautta voit tehdä hyvää lahjoittamalla omat vanhat ja käyttämättömiksi jääneet silmä- tai aurinkolasisi sellaisia kipeästi tarvitseville Tansaniaan. Tähän mennessä kampanjan kautta jo lähes 40 000 ihmistä on saanut apua näköongelmiinsa. Se on aika vaikuttava luku! Jos siis kaapeissasi lojuu vanhoja silmälaseja, joille itselläsi ei ole enää käyttöä, nyt voit antaa niiden avulla paremman näkökyvyn jollekulle toiselle.

Olen seurannut vierestä Specsaversin kampanjaa monena vuonna ja siksi olen todella innoissani, kun saan paljastaa, että tänä vuonna myös minä olen lähdössä muutaman kuukauden päästä tekemään hyväntekeväisyystyötä pariksi viikoksi Tansaniaan Specsaversin matkassa. Meitä lähtee matkaan Suomesta yhteensä 7 henkeä ja luvassa on kaksi intensiivistä viikkoa, joiden aikana tarkastetaan mahdollisimman monen ihmisen näkö ja lahjoitetaan eteenpäin valtava määrä silmä- ja aurinkolaseja. On todella hienoa päästä mukaan auttamaan ja olemaan osana tätä kampanjaa.

Tansanian Sansibarilla asuu yli miljoona ihmistä, mutta koko saariryhmän alueella on vain yksi optikko. Paikallisten mahdollisuus päästä näöntarkastukseen on siis arjessa liki olematon. Taloudellisesta näkökulmasta mahdollisuutta silmälasien hankkimiseen ei ole juuri kellään, sillä ne voivat maksaa monen kuukauden palkan verran. Toisaalta silmä- tai aurinkolaseja ei muutenkaan juuri ole paikan päällä saatavilla. Siksi Specsaversin tarjoama apu on kultaakin kalliimpaa.

Nyt siis myös sinulla on mahdollisuus auttaa Anna hyvän näön kiertää -kampanjan kautta viemällä vanhat silmä- tai aurinkolasisi lähimpään Specsavers-optikkoliikkeeseen, mistä ne jatkavat matkaansa marraskuussa Tansaniaan. Laseja kerätään Specsaversilla läpi vuoden, mutta tämän vuoden hyväntekeväisyysmatkaa varten ne tulee toimittaa Specsaversille lokakuun puoliväliin mennessä.

Lahjoitetut lasit puhdistetaan ja niiden vahvuudet sekä kunto tutkitaan Suomessa ennen kuin ne viedään Tansaniaan Sansibarille vapaaehtoisista optikoista ja avustajista koostuvan ryhmämme voimin marraskuun lopulla. Erityisesti keräykseen toivotaan hyväkuntoisia pluslaseja sekä lasten silmälaseja, sillä niistä on Tansaniassa kaikkein suurin pula. Jos haluat seurata omien vanhojen silmälasiesi matkaa, voit halutessasi merkitä omat lasisi ja päästä siten näkemään kampanjasivulla, kenelle ne ovat lopulta päätyneet.

Keräykseen toivotaan ensisijaisesti hyväkuntoisia laseja, mutta myös huonokuntoiset silmälasit ja kehykset saavat Specsaversille vietynä uuden elämän. Specsavers haluaa tukea kestävää kehitystä ja vähentää muovijätettä, joten kaikki keräykseen tuodut, Tansaniaan kelpaamattomat lasit kierrätetään tehokkaasti. Anna hyvän näön kiertää -kampanjan keräys-, varastointi ja kierrätyskumppanina toimii tänä vuonna Lassila & Tikanoja, joka toimittaa keräykseen tuodut huonokuntoiset silmä- ja aurinkolasit kotimaisen teollisuuden raaka-aineeksi.

Niin muovi- kuin metalliosatkin pystytään kierrättämään ja metalliosat päätyvät Stena Recycling Oy:n kautta muun muassa pesualtaiden materiaaliksi. Muovikehyset ja -linssit puolestaan matkaavat ekologisiin komposiitteihin erikoistuneelle Wimao Oy:lle, joka hyödyntää ne tuotantolaitoksellaan Lappeenrannassa. Wimaon patentoidulla teknologialla silmälasit murskataan, yhdistetään muihin kierrätysmateriaaleihin ja muovataan uusiksi ekologisiksi komposiittituotteiksi, joilla voidaan korvata esimerkiksi nykyisiä muovista, puusta, lasikuidusta tai metallista, jopa kivestä ja betonista, valmistettuja tuotteita tai komponentteja. On aika mieletöntä, että Suomessa syntyy tällaisia innovaatioita!

Osallistu Anna hyvän näön kiertää -kampanjaan näin:

♥ Vie Specsaversin liikkeistä löytyvään keräyslaatikkoon käytetyt silmä- tai aurinkolasisi. Erityisesti pluslaseille ja lasten laseille on suui tarve.

♥ Jos haluat seurata lasiesi matkaa uudelle omistajalle ja nähdä, kenelle ne lopulta päätyvät, vie lasit Specsaversille esimerkiksi Minigrip-pussissa, jonka sisällä on lasien lisäksi nimesi ja sähköpostiosoitteesi paperilapulla. Pyydä liikkeen henkilökuntaa ottamaan sinusta kuva tai lähetä kuvasti osoitteeseen tansania@specsavers.com. Specsavers julkaisee kuvat lasien lahjoittajista uusista omistajista kampanjan verkkosivuilla.

♥ Tämän vuoden keräys on käynnissä 15.10.2018 asti, mutta käytettyjä silmä- ja aurinkolaseja otetaan kuitenkin vastaan Specsavers-liikkeissä kampanjaa varten ympäri vuoden.

Photos: Specsavers

Related posts