19/06/14

Treenimietteitä kesäkiireiden keskellä

11 28 12029918p.jpg

Huh, aikamoinen viikko takana ja vielä aikamoiset pari viikkoa edessä! Jotenkin sitä aina kuvittelee, että kesän tullen meno ja meininki rauhoittuvat, mutta taitaapa olla, että loman edellä tahti usein vain kasvaa, kun ihmiset haluavat saada viimeisetkin velvollisuudet hoidettua ennen vapaalle vaihtamista. Eli kyllä se meininki varmasti vielä rauhoittuu, mutta tuskin ennen heinäkuuta. Varsinaista lomaa en aio itse pitää, mutta oma aikataulu hellittää hieman, kun muut ihmiset jäävät lomille heinäkuuksi ja monet toimistot sulkevat ovensa. Bloggailu jatkuu siis läpi kesän, mutta varmaankin vähän rauhallisemmalla tahdilla, jotta ei mene koko kesä koneen ääressä kököttäessä. :) 

Ajattelin, että tähän väliin voisi taas kirjoitella vähän treenikuulumisia. Kerroin viimeksi, kuinka olin pillahtanut itkuun kuntosalilla, kun treeni tuntui vain niin rankalta. Itkeskelyni herätti kommentoijissa monenlaisia tunteita: osa samaistui vahvasti herkän ihmisen tapaan reagoida moniin asioihin itkulla – tässä tapauksessa suureen fyysiseen ponnistukseen – ja osa taas herätteli miettimään, mitä treeniltä haluan ja tarvitseeko treenata niin kovaa, että itkettää. Tarkennettakoon vielä, että itku ei minun tapauksessani aina ole puhtaasti kielteinen asia tai kieli vain negatiivisista tunteista. Se on minulle tapa purkaa voimakkaita tuntemuksia, jotka voivat olla melkein mitä tahansa surusta väsymykseen, turhautumisesta stressiin tai säikähdyksestä liikuttuneeseen iloon. Itse koen, ettei itkua sinänsä tarvitse ottaa niin vakavasti, että se tässäkään tapauksessa kertoisi varsinaisesti mitään treenistäni. Enemmän se taitaa vain kertoa minusta ihmisenä. :)

Sittemmin olen selvinnyt treeneistäni itkuitta, mutta oli paitsi mahtavaa lukea muidenkin herkkisten tarinoita, myös kiinnostavaa pohdiskella muutamien kommenttien innoittamana sitä, miten kovaa pitäisi treenata ja miltä liikunnan kuuluisi tuntua. Kaikki ovat varmasti yhtä mieltä siitä, että ensisijaisesti liikkumisen pitäisi olla kivaa. Harva saa ylläpidettyä harrastusta, josta ei jollain tavalla tule hyvä olo ja mieli, eikä tosi vastenmielisen lajin harrastaminen varmaan olisikaan kovin mielekästä. Tosiasia taitaa kuitenkin olla, ettei mikään tunnu aina ihanalta ja joskus on astuttava oman mukavuusalueen ulkopuolelle päästäkseen eteenpäin. 

Kommenttiboksin keskustelussa nousi varsin harmonisesta keskustelusta esiin silti kahdenlaisia, keskenään vähän erilaisia mielipiteitä treenaamisesta. Jotkut ajattelevat, että tuloksia ei synny, ellei vie itseään epämukavuusalueelleen, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että aina ei tunnu hyvältä. No pain, no gain.  Joidenkin mielestä treenaamisen ei kuulu koskaan tuntua pahalta tai epämukavalta, vaan liikunnan tulee olla iloinen asia. Minusta nämä näkemykset eivät sinänsä kerro muusta kuin siitä, että ihmisillä on vain eri tapoja suhtautua samaan asiaan – toinen koulukunta ei ole absoluuttisesti enemmän oikeassa kuin toinen. 

12036841p.jpg

Tässä sitä PT:n kanssa treenaillaan! ;)

On ihan faktaa, että jos ei koskaan haasta itseään kovempiin suorituksiin, kehitystä ei tapahdu. Se puolestaan on hyvin subjektiivista, miten koviin suorituksiin kukin haluaa tai pystyy itsensä haastamaan. Toiset saavat kiksinsä äärimmäisestä rääkistä siinä, missä toisille riittää pienempikin ponnistelu. Olen itse siinä määrin mukavuudenhaluinen ihminen, että minusta on ollut ihan hyvä asia, että personal trainerini on hieman potkinut meikäläistä persuksille ja patistellut yrittämään enemmän. Olen nimittäin luontaisesti vähän sellainen ihminen, että sanon aika helposti, etten pysty enää, mutta kun toinen vaatii minulta enemmän ja tsemppaa vieressä, kummasti pystynkin vielä muutamaan toistoon lisää. Ja eikös sitä sanota, että ne ovat usein ne viimeiset, kaikkein raskaimmilta tuntuvat toistot, joissa se kehitys piilee? Ja juuri tuo kannustus ja pieni patistelu on ollut yksi asia, mihin olen kokenut personal traineria nimenomaan tarvitsevani saliohjelman ja tekniikan ohella.

Olen parissa viime tekstissä kertonut kuntosalitreenaamiseen liittyvistä ei-niin-myönteisistä fiiliksistä, joskaan sen itkupostauksen ei ollut tarkoitus olla mitenkään negatiivinen. Omasta mielestänihän tuo itkuun purskahtaminen oli lähinnä huvittavaa eikä niinkään dramaattista. Ymmärrän, että itku assosioituu monien mielissä hyvin negatiivisiin tunteisiin, mutta oma näkökulmani asiaan oli enemmänkin se, että näinkin voi itkuherkälle tapahtua. Onneksi olen kuntosalilla kokenut myös onnistumisen hetkiä ja positiivisia tunteita eli treenaamiseni ei missään nimessä ole ollut pelkkää itkua ja hammasten kiristelyä. ;) Tähän astiset saavutukseni ovat ehkä olleet melko vähäpätöisiä, mutta treenien jälkeinen väsymys ja kipu lihaksissa osoittavat, että jotain siellä kropassa tapahtuu.

Minusta on ollut kivaa tuoda kaiken ylenpalttisen fitness-hehkutuksen, crossfit-buumin ja treenimanian keskelle toisenlaisiakin puheenvuoroja, sillä itse en samaistu himoliikkujiin tai hillittömän itsekurin omaaviin fitness-mimmeihin ollenkaan. Olen ihan tavallinen treenimotivaationsa kanssa kamppaileva tyyppi – kuten varmasti moni teistäkin – ja usein omissa silmissä noiden himotreenaajien urheilujutut tuntuvat lähinnä absurdeilta ja itselleni täysin saavuttamattomissa olevilta tavoitteilta. Siksi on jotenkin kiva tuoda treenikeskusteluun tällaista vähän maanläheisempääkin näkemystä, että joskus treenaaminen on tuskaa ja varsinkin alku voi olla melko töyssyinen taival. Olisi tosi helppo luovuttaa parin kuukauden hankalan alun jälkeen ja todeta, että kuntosali ei ole minua varten, mutta koska tiedostan, että ennen kuin treenistä saa aidosti tehtyä rutiinin omaan arkeensa, salille lähteminen tuntuu takuuvarmasti joka kerta vähän vaikealta. 

12034176p.jpg

Oma arkeni on koko kevään ajan ollut tosi hektistä ja kiireistä, joten treenaamiselle on oikeasti joutunut raivaamaan tilaa kalenterista. Tiedän, että jos minulla ei olisi ollut joka viikko kaksia treenejä PT:n kanssa sovittuna, olisin varmasti skipannut monet harjoitukset ihan vain työkiireen takia. Eikä se olisi ollut edes huijaamista, koska monena viikkona olen saanut todella miettiä, miten ehdin tehdä kaiken. Varmaan osin tästä kiireestä johtuen treenaamisesta ei ole aidosti syntynyt sellaista rutiinia, jonka pariin olisi helppo palata, sillä aina takaraivossa on tykyttänyt tieto siitä, että todellisuudessa pitäisi nytkin olla tekemässä jotakin muuta. On silti hyvä, että olen malttanut irroittaa arjestani noita hetkiä urheilulle, koska se on varmasti tehnyt hyvää sekä keholle että mielelle.

Olen toki myös pohdiskellut itkupostaukseen saamieni kommenttien myötä myös sitä, onko PT vaatinut minulta liikaa tai treenaanko liian kovaa. Minusta tuntuu, että alkuvaiheessa on ihan luonnollista vähän etsiä tasapainoa sen suhteen, mikä on itselle sopiva tapa treenata. Samoin kun siinä vaiheessa vielä tutustutaan personal trainerinkin kanssa ja etsitään yhteistä säveltä ja tapaa toimia yhdessä. Koen kuitenkin, että PT kuuntelee minua ja osaa hyvin mukauttaa treenejä havaintojensa sekä minun toiveideni pohjalta minulle sopivammiksi, joten minusta tahti ja treenien rankkuusaste on ollut aika passeli. 

Voi hyvin olla, että salitreeni ei yksinkertaisesti ole minua varten ja totean jossain vaiheessa, ettei ole mitään järkeä väkisin raahata itseään punttikselle viikko toisensa jälkeen. Toisaalta voi yhtä hyvin olla, että opin nauttimaan kuntosalilla käymisestäkin, kunhan saan todella tehtyä siitä rutiinia arkeeni. Tiedän, että se on mahdollista – opinhan vuosia sitten jossain vaiheessa nauttimaan juoksemisestakin, vaikka aluksi en tiennyt mitään vastenmielisempää. Siksi en halua vielä tässä vaiheessa vetää automaattisesti johtopäätöstä, että tämä ei ole minua varten. Jos salilla käyminen tuntuu yhtä kamalalta vielä syksylläkin, on syytä miettiä, kannattaako sitä jatkaa, mutta vielä en ole valmis antamaan periksi. 

Ensi kerralla treenikuulumisten saralla luvassa sitten vaikka välähdyksiä niistä onnistumisen hetkistä. :)

Salikortin minulle sponssaa Motivus

Kuvat: Old Visuals / Lehtikuva (yhteistyössä STT-Lehtikuva)

Related posts

28/05/14

Päivä, jona itkin kuntosalilla

154 95 13991738m.jpg

Olen herkkis. Itkupilli, joka liikuttuu vähän milloin mistäkin, ajasta ja paikasta riippumatta. Reagoin kyynelin monenlaisiin asioihin: suruun, kipuun, myötätuntoon, väsymykseen, stressiin, huoleen, ahdistukseen tai säikähdykseen. Yhtälailla minut saattavat saada vetistelemään myönteisetkin asiat: aito ilo, liikuttava leffakohtaus, kaunis kappale, toisen ihmisen onni, lapsen innostus tai mikä vain.

Olen ollut tällainen lapsesta lähtien ja tuntenut usein joutuvani kokemaan itkuistani häpeää. Lapsuudessani tunsin, että herkkä lapsi sai usein aikuisilta osakseen turhautuneisuutta ja jopa suuttumusta tunnereaktioistaan. Mitä sinä nyt taas itket siinä? No mikä NYT on? Älä nyt viitsi! Ikään kuin itkemisessä olisi jotain häpeämistä tai pahaa.

Muistan eräänkin tilanteen, kun minua itketti joskus neljävuotiaana se, että pikkuveljeni satutti päiväkodissa itsensä niin pahasti, että sen takia hänet piti viedä kesken tarhapäivän lääkäriin. Olin huolissani veljestäni, tunsin myötätuntoa ja minua vähän pelotti jäädä yksin päiväkotiin, kun veljeä kiidätettiin terveyskeskukseen paikattavaksi. Joku hoitotädeistä tiukkasi minulta tuimasti: ”No mitä SINÄ nyt itket siinä?” Ei nelivuotias osannut pukea noita asioita sanoiksi, varsinkaan kun itkusta tunnuttiin olevan vihaisia. Sopersin onnettomana äkkiä keksimäni hätävalheen: ”Mua sattui polveen…” En keksinyt muutakaan ja kipu tuntui olevan oikeutetuin syy itkeä.

14030060m.jpg

Aikuisempana olen oppinut tulemaan sinuiksi herkkyyteni kanssa – pyöritelkööt muut vain silmiään tai naureskelkoot, minusta herkkyys on silti enemmän hyve kuin huono piirre. Vaikka olen nykyään melkoisen sujut sen kanssa, että joskus se itku vain tulee, toisinaan silti kohtaan tilanteita, joissa toivoisin, että olisin saanut hillittyä tunteeni. Yksi sellainen tuli vastaan viime viikolla, kun oli kuntosalilla…

Kerroin jokin aika sitten treenipostauksessa, kuinka salitreeni on lähtenyt alkumetreillä liikkeelle melko takkuisesti. Salille meneminen on tuntunut ajoittain vastenmieliseltä ja minua on turhauttanut suuresti, ettei keho olekaan pystynyt sellaisiin suorituksiin kuin olisin toivonut. Olen ollut suorastaan pettynyt itseeni, vaikka toki onnistumisen hetkiäkin on ollut muutamia.

Etenkin jalkapäivinä olen tuntenut salilla melkoista toivottomuutta. Tuntuu, että kropasta vain loppuu puhti kesken ja sellainen äärirajoille ponnistelu tuntuu tosi raskaalta. Olen pari kertaa naureskellut personal trainerilleni (kuitenkin vain puolittain vitsillä), että askelkyykkyjen jälkeen tuntuu siltä kuin itkettäisi ja oksettaisi yhtä aikaa, kun on vain fyysisesti niin lopussa. Kumpaakaan ei ole vielä koskaan tullut tuosta tuntemuksesta huolimatta, ei itkua eikä luojan kiitos myöskään ykää.

14057424m.jpg

Nyt kuitenkin kävi sitten se hetki, kun kesken treenin tuli itku. Kohtalokseni ei koitunut se valittelemani askelkyykky, vaan kyynelet ryöpsähtivät kesken Smith-kyykyn. PT oli ladannut tangolle hiukan ekstrapainoa (vaikka meikäläisellä on tekemistä jo sen pelkän laitteenkin kanssa ilman lisäpainoja) ja kyseessä oli vasta treeniohjelman ensimmäinen harjoitus, joskin sarjan viimeinen setti. Minusta tuntui siltä, että romahdan tuon painon alla. Lihaksissa kerta kaikkiaan tuntui niin kamalalta, että ponnistellessani siinä viimeisillä voimillani, tunsin kuinka itku alkoi poltella silmäluomien alla. Jotenkin se äärimmäinen fyysinen ponnistus vain sai tuollaisen reaktion aikaan ja lopulta kyyneleet vain ryöpsähtivät silmistäni, kun yritin pakottaa itseni jatkamaan.

PT ei tuntenut armoa, vaan patisteli yhä vieressä viemään sarjan loppuun. Tokaisipa vielä sarjan päätteeksi, että olisi kyllä odottanut, että lihakseni tärisisivät enemmän, jos kerran itkukin tuli. :D Yritin selittää, että olisivat kai ne tärisseetkin, mutta minun oli pakko tehdä liikkeet normaalia liikerataa vajaampina, koska jos olisin mennyt sentinkin alemmas, olisin romahtanut takapuoli edellä lattiaan. Nikottelin siinä itkuni lomasta toiveen, että josko voitaisiin tehdä väliin jokin muu liike kuin se askelkyykky, jossa muutenkin aina itkettää ja oksettaa. Onneksi kainoon toiveeseeni suostuttiin.

Ei minua oikeastaan se itku edes kamalasti hävettänyt. Salilla oli kyllä muitakin, mutta olen oppinut aika hyvin olemaan välittämättä muiden reaktioista itkeskelyihini. Eikä kukaan siellä kyllä tuntunut kamalasti kiinnittävän huomiota edes – liekö edes huomasivat kyynelehtimistäni. Myönnän silti, että tuon tilanteen jälkeen jalkapäivä kauhistuttaa. Olen onnistunut välttelemään sitä nyt reilun viikon ja tänään olisi jälleen edessä. Pitäkää peukkuja! Toivotaan, että selviän itkuitta.

Muut itkijät, ilmoittautukaa vertaistueksi! Vaikka ette olisikaan salilla kyynelehtineet. :) Entä onko joku muu saanut yllättäviä tunnekohtauksia rankan treenin yhteydessä? 

Photos: Superstock / Lehtikuva (yhteistyössä STT-Lehtikuva)

Related posts

22/05/14

Kesän eka Stadikka ja elämän eka vesijuoksu

18 18 P7085758.JPG

Minulla on monena kesänä ollut suuret suunnitelmat, että alkaisin lämpimien säiden tullen käydä uimastadionilla pulikoimassa. Puolimaratonille treenatessani (siis joskus sata vuotta sitten) kävin jossain välissä säännöllisesti uimassa, kun lämpötila tuntui liian tukalalta juoksemiseen, mutta sittemmin en ole saanut aikaiseksi. Muutama kaveri on myös houkutellut vesijuoksemaan, mutta toistaiseksi en ollut vielä uskaltautunut. Tällä viikolla sitten korkkasin Stadikka-kauden ja pulahdin samalla ensimmäistä kertaa altaaseen vesijuoksuvyö vyötäisilläni.

Olen päivärytmiltäni aika aamuvirkku nykyään, mutta tuntui silti melkoiselta suoritukselta kirmata reippaana tyttönä kohti Stadikkaa, kun kello oli vasta hieman yli kuusi aamulla. Myönnän, etten varmasti olisi tullut lähteneeksi, ellen olisi lupautunut poikakaverille seuraksi. Rivakan aamukävelyn jälkeen olimme lopulta altaalla vähän vaille seitsemän ja oli aika ryhtyä sovittelemaan vesijuoksuvyötä paikoilleen.

Sain opastusta, että vyö kannattaa asetella hieman vyötäröä alemmas ja kiristää mahdollisimman tiukalle eli siis selvästi tiukemmalle kuin mikä tuntuisi mukavalta. Veden varassa nimittäin vyö tuppaa helposti hölskymään ja vesijuoksu sujuu paljon paremmin, kun vyö on todella napakasti paikoillaan. Luulin kiristäneeni vyötä riittävästi, mutta altaassa totesin, että saisi olla vieläkin tiukemmalla. Lopulta vyötä kiskottiin miehisen avun voimalla äärimmilleen ja huomasin heti, kuinka esimerkiksi juoksuasento oli helpompi pitää hallinnassa.

Saatoin kuvitella, että vedessä polkeminen on raskasta, mutta yllätyin ehkä silti vähän, miten raskasta se olikaan. Myös juoksutekniikassa oli ensikertalaisella tekemistä ja muistamista: mahdollisimman ryhdikäs pystyasento, keskivartalo tiukkana, voimaa käsillä kauhomiseen ja jalkojen polkeminen kunnolla sekä riittävän ylös edessä että taakse alhaalla. Huomasin heti, että juoksu sujuu paljon paremmin, jos muistaa keskittyä pitämään keskivartalon lihakset tiukkana. Onneksi minulla oli osaava seuralainen matkassa ja sain paljon hyviä neuvoja ja opastusta tekniikkaan. Harjoitusta oikean tekniikan haltuunotto vaatii yhä, mutta ihan hyvin alkoi jo sujua. :)

Minulle vesijuoksussa ehkä haastavinta on se, että olen sellainen eteenpäin menijä ja tuntui välillä turhauttavalta liikkua niin älyttömän hitaasti. Poikakaveri kuitenkin muistutti, ettei vesijuoksu ole nopeuslaji ja että usein ne kaikkein hitaimmin liikkuvat juoksevat juuri teknisesti parhaiten. Altaassa näkee paljon ihmisiä, jotka lähinnä vain kelluskelevat puoliksi mahallaan eteenpäin vesijuoksuvyön kannattelemina. Ei siis tarvitse pyrkiä pääsemään eteenpäin mahdollisimman lujaa, vaan olennaisempaa on tehdä liikkeet oikein, vaikka vauhti olisikin sitten verkkaisempi. Positiivista vesijuoksussa on se, että sitä on kyllä kiva tehdä kaverin kanssa, kun voi samalla jutella. 

Tänään uskaltauduin kokeilemaan jo toistamiseen ja altaaseenkin pääsimme jo kymmenisen minuuttia aiemmin kuin alkuviikosta. En tiedä, tuleeko vesijuoksusta mikään minun suosikkilajini, mutta ainakin se tuntuu tehokkaalta ja huomaan, että kun juostessa muistaa kiinnittää ryhtiin huomiota, on altaasta noustessakin varsin ryhdikäs olo. Ja pakko sanoa, että tuo vedessä ja auringonpaisteessa pulikointi on kyllä mahtava tapa aloittaa päivä. On niin raikas ja hyvä olo ryhtyä sen jälkeen työntekoon, että jo sen takia ostin saman tien tänään kuukausikortin. Eli ehkä nähdään Stadikalla altaassa joku aamu! :)

PS. Jos vesijuoksutekniikka kiinnostaa, niin TÄÄLTÄ löytyy aika selkeät ohjeet!

Photo: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts

14/05/14

Tuskan hikeä kuntosalilla

13 19 12027845p.jpg

On tuntunut jotenkin tosi hankalalta tarttua näihin treenipostauksiin, vaikka aiheita pyörii päässä ties kuinka. En tiedä, miksi treenaamisesta tuntuu niin vaikealta kirjoittaa – ehkä ongelma on juuri siinä, että tunnelmat pitäisi päästä purkamaan heti tuoreeltaan ja myöhemmin oikeaan fiilikseen on vaikea päästä. Päätin, että lähden nyt vain liikkeelle jostakin ja kyllä se siitä sitten pikkuhiljaa alkaa rullata omalla painollaan.

Palkkasin siis itselleni alkuvuodesta personal trainerin ja olen nyt maaliskuun alkupuolelta asti käynyt salilla. Kun ryhdyin kalenterista laskeskelemaan kuluneita viikkoja, yllätyin huomatessani, että niitä on ehtinyt vierähtää jo 11! Kaksi viikkoa tuli yhdessä kohtaa taukoa treenaamisesta, kun olin ensin flunssassa ja sen jälkeen oli Wannabe Ballerinasin esitysviikko, jonka halusin rauhoittaa vain näytöksille, sillä esitysrupeama on jo itsessään melko rankka setti yhdelle viikolle. Tuntuu silti hullulta, että aikaa on kulunut jo noin paljon.

12029914p.jpg

Olen aloittanut treenaamisen aika iisisti ja alkuun kävin salilla vain kerran viikossa, mikä oli varmaan siinä vaiheessa ihan hyvä, sillä pelkkään palautumiseen meni jokaisen kerran jälkeen aluksi salitreeniin tottumattomilta lihaksilta melkein viikko. Kun tuntui, että enää en ollut aivan koko viikkoa jumissa salin jäljiltä, päätin lisätä treenin määrää kahteen kertaan viikossa. Nyt tavoitteena olisi tehdä 2-3 kertaa salitreeniä viikossa, minkä lisäksi käyn pelaamassa racketballia 1-2 kertaa viikossa. Wannabe Ballerinasin kevätnäytösten edellä en ehtinyt ollenkaan käydä varsinaisilla omilla balettitunneillani Footlightilla, koska pelkästään WB-treenejä oli 3-5 kertaa viikossa, mutta nyt olisi tarkoitus aktivoitua taas sillä saralla, kun Wannabe Ballerinasin esitykset ovat ohi. Olen myös luvannut ensi viikolla mennä elämäni ensimmäisen kerran kokeilemaan vesijuoksua, joten katsotaan mitä siitä tulee… ;)

Jos palataan niihin ihan ensimmäisiin salikertoihin tältä keväältä, niin voisin vähän kertoa, millaiselta tasolta lähdettiin liikkeelle. En siis ollut vuosiin tehnyt aktiivisesti mitään salitreeniin viittaavaakaan ja ylipäänsä kokemukseni kuntosaleista on todella vähäistä. Ennen puolimaratonia kävin jonkin verran salilla juoksemisen ohella, mutta siitäkin on aikaa jo pieni ikuisuus. Tuntui siis vähän siltä kuin aloittaisi täysin alusta. Ja sitä se sitten käytännössäkin oli. Jouduimme lähtemään PT:n kanssa liikkeelle hyvin perusasioista kerraten liikeratoja ja oikeaoppisia asentoja. 

12032312p.jpg

Luulen, että personal trainerini kuvitteli lähtötasoni olevan parempi kuin se sitten olikaan. Näin nimittäin oikeasti sen pienimuotoisen järkytyksen hänen kasvoiltaan, kun ryhdyttiin tekemään ensimmäisiä harjoituksia, vaikka hän yrittikin sitä varmasti peitellä. :D Olin kyllä mielestäni ollut alkukartoituksessa varsin rehellinen, mutta kaipa näytän päällepäin olevan paremmassa kunnossa, kuin mitä sitten todellisuudessa olenkaan. Olen varmaan juuri sellainen tyypillinen “laiha läski”, eli kroppa on silmämääräisesti katsottuna (ja vaatteet päällä) ihan näpsäkkä, mutta todellisuudessa lihaksia ei ole lainkaan. PT yritti kuitenkin lohdutella, että kehitystä tapahtuu varmasti nopeasti, kun ei ole painoa, mitä tarvitsisi pudottaa.

Olin aika pettynyt itseeni ensimmäisen salikerran jälkeen. Vaikka tiesin olevani huonossa kunnossa, en ehkä olisi itsekään arvannut olevani NIIN huonossa kunnossa. PT ihmetteli hiukan tilannettani, sillä olen kuitenkin harrastanut aikuisbalettia ja tehnyt muitakin sellaisia asioita, joiden periaatteessa pitäisi lisätä myös voimaa. Myöhemmin hän tosin havaitsi ruokapäiväkirjaani tutkiessaan, että proteiininsaantini on ollut todella pahasti retuperällä ja arveli sen selittävän sitä, ettei lihasvoima ole harjoittelusta huolimatta kehittynyt. En vain jotenkin ole vuosien varrella miettinyt koko asiaa tai kiinnittänyt ravitsemukseen riittävästi huomiota. Myönnän, että tuntui suorastaan masentavalta, että paljolti puutteellisen ravitsemuksen takia treenistä on jäänyt suuri hyöty saamatta. No, opinpahan nyt sitten kantapään kautta. :P Palaan noihin ravintojuttuihin varmaan vielä myöhemmin erikseen, mutta tosiaan, ne ovat treenin kannalta kyllä todella tärkeässä roolissa.

12032581p.jpg

Minulla oli alusta asti tavoitteena käydä salilla vähintään pari kertaa viikossa, mutta koska koko kevät on ollut yhtä hullunmyllyä töiden ja kaikenlaisten projektien kanssa, tiesin jo valmiiksi, että en tulisi pääsemään tavoitteeseeni, jos salilla käyminen olisi vain minusta itsestäni kiinni. Niinpä sovin PT:n kanssa, että tapaamme kaksi kertaa viikossa, jotta saisin tavoitteeni täyttymään. Koska salitreeni ainakin nyt alkuvaiheessa on tuntunut melko vastenmieliseltä ja tuskaiselta, olen huomannut, että jätän sen mieluusti muiden kiireiden tieltä väliin, jos vastuu treenaamisesta on yksin minulla. Niinpä taklasin lipsuilumahdollisuudet sopimalla kahdet PT-treenit viikon varrelle. Treenejä ei tule peruttua, kun niistä on sopinut PT:n kanssa – pelkästään itselle tehty lupaus on helpompi pettää.

Nyt olen sitten käynyt PT:n kanssa salilla kaksi kertaa viikossa ja mahdollisesti tarkoitus olisi jossain vaiheessa lisätä viikkoon myös yksi itsenäinen treenikerta. Myönnän, että oli vähän masentava startti koko treenaamiselle, kun lähtötaso oli niin tolkuttoman surkea. Toistaiseksi kehitys on ollut vielä melko hidasta ja harmillisesti siihen tuli pientä takapakkia flunssan ja parin viikon treenitauon takia. Tosi iso osa salitreeniajasta menee PT:n kanssa tekniikan hiomiseen, sillä liikeradat eivät tottumattomalta kerta kaikkiaan suju ihan kuten pitäisi. Vaikka se välillä turhauttaa, olen silti todella tyytyväinen siihen, että personal trainerini on niin tarkka siitä, että teen harjotukset oikein. Salilla kun voi helposti hajottaa itsensä pahastikin, jos liikkeitä tekee väärin – etenkin siinä vaiheessa, kun mukana on yhtään isompia painoja.

12034274p.jpg

Olen edelleen siinä tilanteessa, että kuntosalilla käyminen tuntuu melkoisen tuskaiselta ja epämukavalta, mutta olen päättänyt, etten halua luovuttaa, vaan annan tälle jutulle nyt mahdollisuuden ja toivon, että jossain vaiheessa homma alkaa sujua. Välillä tuntuikin jo siltä, että edistystä tapahtui, mutta sitten se pirun flunssa katkaisi lupaavasti alkaneen kehityksen. Ei tässä varmaan muu auta kuin sinnikkyys ja sitkeys. Pitäisi kai olla armollisempi itselleen ja hyväksyä se, että pohjalta ei ponnisteta huipulle muutamassa viikossa. To be continued…

PS. Piti muuten tässä yhteydessä vinkata viime hetken muistutuksena, että minulle salikortin sponssaava Motivus juhlii parhaillaa 30-vuotissynttäreitään (hieno ikä muuten, hehhee!) ja synttäreiden johdosta vielä TÄMÄN PÄIVÄN AJAN on Motivus-saleille tarjolla kuntokeskuksen omilla nettisivuilla ja verkkokaupassa ihan superhyviä tarjouksia. Juuri viime viikolla yksi parhaista kavereistani innostui minun esimerkkini siivittämänä liittymään tuollaisella loistavalla synttäritarjouksella myös Motivuksen jäseneksi – ja mikä parasta, nyt voimme käydä treenaamassa (sekä saunomassa, rentoutumassa ja juoruilemassa) Motivuksella yhdessä. :) Tarjoukset ovat oikeasti tosi hyviä, joten käykää tsekkaamassa! Lisäksi Motivuksella on vielä viikon ajan voimassa kuvakisa, jossa on jaossa 500 euron matkalahjakortti. Kisaan voi osallistua ihan kuka tahansa, vaikkei olisikaan Motivuksen jäsen. :)

14032927p.jpg

Kuvat: Old Visuals / Lehtikuva, Shutterstock / Lehtikuva (yhteistyössä STT-Lehtikuvan kanssa)

Related posts