2/06/15

Juoksulenkille piiiiitkän tauon jälkeen

6 99 Näyttökuva 2015-6-2 kello 18.39.15.png

Menin elämäni ensimmäisen kerran kunnolla juoksulenkille noin kuutisen vuotta sitten suunnilleen näihin aikoihin, ehkä kuukausi-pari taaksepäin. En ole montaa kertaa ollut yhtä näännyksissä kuin sen epätoivoisen rämpimisen jälkeen. Reilun 4 kilometrin lenkkiin kului aikaa 50 minuuttia. Juoksin, läähätin ja vaihdoin kävelyksi, kunnes hengitys tasaantui hiukan ja sitten juoksin taas seuraavaan läkähdykseen asti, joka koitti aivan liian pian. Pystyin tuolloin juoksemaan yhtäjaksoisesti ehkä alle viiden minuutin ajan ja olin varma, ettei minusta tule koskaan lenkkeilijää.

Kirjoitin tahmeasta ensijuoksustani blogiin ja sehän oli kuin reality-viihdettä parhaimmillaan. Samaan aikaan se tuntui olevan monille myös ilahduttavan lohdullista. Että joku uskaltaa astua esiin ja kertoa, miltä liikkumisen aloittaminen nollapisteestä oikeasti tuntuu. Lehtien palstoilla ja sporttiblogeissa kun on totuttu näkemään vain viimeisen päälle timmejä vartaloita, huipputuloksia ja treenaamiseen intohimolla suhtautuvia himosporttaajia. Se, että lenkkeilystä kirjoittikin huonossa kunnossa oleva sohvaperuna, tuntui olevan jotain mukavan erilaista. Ystävät ja blogin lukijat tsemppasivat – ja minä raahauduin kärsimään lenkkipoluille yhä uudelleen ja uudelleen siinä toivossa, että jonakin päivänä vielä helpottaisi.

Uskomatonta kyllä, kesän aikana tein aika käsittämättömän harppauksen rapakuntoisesta lötköstä sirpakaksi juoksuintoilijaksi. Selvitin jopa tieni puolimaratonille ja maaliin asti. Voin kertoa, että sitä ensimmäistä, tuskaista lenkkiä tarpoessani en olisi uskonut. Nyt kun katson ajassa taaksepäin, en ihan meinaa uskoa vieläkään. 

Puolimaratonin jälkeen juoksuinto laantui. Tavoite oli saavutettu ja minun oli jostain syystä vaikea saada itseäni motivoitua takaisin pururadoille, vaikka juoksu rullasikin hyvin. Kävin hyvin satunnaisesti lenkillä ja yllätyin aina pitkäksi venähtäneiden taukojen jälkeen huomatessani, että juoksukunto ei ollutkaan palannut pohjalukemiin, vaan kroppa tuntui muistavan sen yhden juoksukesän vieläkin. Muutama viikko sitten heräsin tajuamaan, etten ole käynyt yhdelläkään juoksulenkillä noin kolmeen vuoteen. Aloin olla jo aika epäuskoinen, mahtaisiko keho vielä muistaa kuuden vuoden takaista kuntokuuria.

Näyttökuva 2015-6-2 kello 18.48.38.png

Kolme vuotta, huh, se on pitkä aika. Ja aktiivisista juoksuvuosista tosiaan on vielä paljon sitäkin kauemmin. En ole kaivannut lenkkeilyn pariin ollenkaan, joten en ole ottanut asiasta myöskään paineita, mutta silloin tällöin olen miettinyt juoksemista edelleen. Tulisikohan hommasta näin pitkän tauon jälkeen yhtään mitään? Tuntuisiko se taas yhtä kamalalta kuin sillon ensimmäistä kertaa juostessani? Muutama viikko sitten päätin viimein uskaltautua kokeilemaan – jotenkin hetki vain tuntui kypsältä ja fiilis oikealta.

Katsoin valmiiksi sopivan mittaisen lenkin ja pinkaisin juoksuun aikaisin viikonloppuaamuna, kun tiesin, että saisin puuskuttaa ulkona ihan rauhassa. Musiikki vauhditti kuulokkeissa askeleita, jotka rullasivat yllättävän kevyesti. Kun takana oli reilut 4 kilometriä, olo oli hikinen mutta mitä mainioin. Jaloissa kyllä tuntui, että mitään ihan tällaista ei ole hetkeen tullut tehtyä, mutta kaiken kaikkiaan jäi fiilis, että voisin lähteä uudelleenkin. Ja että pidempikin matka varmasti luonnistuisi – nyt liikuttiin vielä aikalailla mukavuusalueella.

En tiedä, mistä olen sen saanut päähäni, mutta jotenkin olen ehkä ollut liian jumiutunut ajatukseen, että (juoksu)kuntoa voi ylläpitää vain juoksemalla. Hämmentävän hyvin sujuneen lenkin jälkeen tajusin, että todellisuudessahan olen hyvän aikaa treenannut tavalla, josta takuuvarmasti on nimenomaan juoksemista ajatellen ihan älyttömästi hyötyä. Pari-kolme kertaa viikossa toistuvat racketball-pelit ovat kuin 40-50 minuutin mittaisia intervallitreenejä: nopeita juoksupyrähdyksiä ja kiivaita syöksyjä korkealla sykkeellä. Hetkittäin äärimmäisiä ponnistuksia ja hetkittäin rauhallisempaa, mutta liike ei pysähdy pelissä kuin kahden lyhyen juomatauon ajaksi. Kunto on takuulla kasvanut racketball-kentällä kohisten, vaikka sitä ei suoranaisesti pelin tuoksinassa välttämättä huomaakaan.

Voipa siis hyvinkin olla, että kokeilen juoksua kesän mittaan vielä toistamiseen ja tunnustelen, josko intoa lenkkipoluille jälleen riittäisi. Se toisi arkeen taas hiukan erilaista liikettä tuon racketball-viuhtomisen rinnalle. Eli ehkä törmätään vielä kesällä juoksulenkillä! :)

Näyttökuva 2015-6-2 kello 18.48.24.png

Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia / @jennipupulandia

Related posts

18/05/15

Tältä sen kuuluu tuntua

9 31 Näyttökuva 2015-5-18 kello 8.58.32.png

Nyt olisi luvassa vähän kuulumisia treenirintamalta, todella pitkästä aikaa. Treenipostauksia ja sporttikuulumisia toivotaan kommenttiosiossa usein, mutta totta puhuen minulla ei ole pitkään aikaan ollut aiheesta mitään sanottavaa. Nyt olen haudutellut asiaa jo hyvän tovin ja viimein tuntuu, että mielessä olisi jakamisen arvoisia mietteitä.

Urheilu on monelle hirveän helppo ja luonnollinen juttu – pelaaminen, harrastaminen ja kisailu kuuluu luontevana osana elämään jo lapsesta saakka tai viimeistään aikuisuuden kynnyksellä löytyy se oma laji, jonka pariin on kerta toisensa jälkeen mukava palata. Ja sitten on sellaisia kuten minä, jotka kokeilevat vähän kaikkea, saavat treeni-intoa pidettyä yllä korkeintaan pari-kolme kuukautta kerrallaan, etsivät ikuisesti sitä kuuluisaa liikunnan iloa ja aloittavat aina pitkäksi venyneen treenitauon jälkeen alusta. Kuten varmasti olette vuosien aikana treenipostauksistani ymmärtäneet, minun matkani sohvaperunasta urheiluharrastuksen pariin on ollut töyssyjä ja mutkia täynnä.

Olen välillä tuntenut ihan suunnatonta riittämättömyyden tunnetta ja pettymystä itseeni: miksi minulla ei ole itsekuria tehdä liikunnasta elämäntapaa tai sinnikkyyttä raahautua kuntosalille monta kertaa viikossa, tai edes sitä yhtä kertaa viikossa? Miksi tämä kaikki on minulle niin vaikeaa ja vastenmielistä? Näen joka puolella ympärilläni ihmisiä, jotka elävät urheilusta. Ihmisiä, jotka nauttivat itsensä rääkkäämisestä äärirajoille ja entistä parempien suoritusten tahkoamisesta. Ihmisiä, joista paistaa palo harrastamaansa lajia kohtaan, niin että paluu treenien pariin ei todella tunnu heistä pakolta.

Kaiken kokeilemani jälkeen koen löytäneeni muutaman lajin, joista pidän aidosti: juokseminen, aikuisbaletti ja racketball. Juokseminen jäi jostain syystä sivuun jo vuosia sitten ja enkä ole moneen vuoteen saanut enää itseäni innostettua lenkille, vaikka se aikanaan tuntuikin hyvältä. Pari vuotta sitten tuli puolestaan aikuisbaletti, josta innostuin niin, että parhaina viikkoina saatoin käydä tanssikoululla 3-5 kertaa viikossa ja vielä sen päälle treenata iltaisin Wannabe Ballerinasin riveissä. Sitten tuli muutama töiden suhteen todella kiireinen kuukausi ja uupumus, ja skippasin kuormitusta sieltä päästä, mistä sitä tuntui helpoimmalta purkaa: balettitreeneistä. Treenit olivat usein sellaiseen aikaan, että olisin joutunut jättämään työt kesken tanssikoululle kiiruhtaessani ja mitä pidemmiksi tauot balettituntien välillä venyivät, sitä vaikeammalta paluu treenien pariin tuntui.

En ole käynyt juoksemassa varmaan kolmeen vuoteen (paitsi viime viikonloppuna, mutta siitä enemmän toisessa postauksessa) ja balettitunnillakin olen tainnut käydä viimeksi joskus puolisen vuotta sitten. En tiedä miksi, mutta jostain syystä palaaminen tanssikoululle tuntuu tolkuttoman vaikealta ja vastenmieliseltä, vaikka tiedän, että todennäköisesti nauttisin balettitunnista, kun vain raahautuisin paikalle. Olen toistaiseksi antanut itselleni luvan olla menemättä, jos sellaista sisältä kumpuavaa halua palata ei ole.

Näyttökuva 2015-5-18 kello 8.57.36.png

Havahduin viime viikolla siihen tunteeseen, että racketball on ainoa koskaan harrastamistani lajeista, jonka suhteen minulle ei ole vajaan 3 vuoden aikana IKINÄ ollut tunnetta, että ei huvittaisi lähteä pelaamaan. Nautin pelaamisesta aivan suunnattomasti ja saan joka kerta kokea kentällä mielettömiä onnistumisen elämyksiä. Työkiireet, satunnaiset flunssat tai esimerkiksi reissujen takia pitkiksi venyneet treenitauot eivät ole kertaakaan lässäyttäneet intoani palata pelikentälle. Tajusin sen vasta viime viikolla, ja samalla ymmärsin, että se on todella merkittävä juttu. Olen kuin olenkin löytänyt lajin, jonka pariin haluan oma-aloitteisesti palata päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. 

En olen koskaan tykännyt ajaa itseäni fyysisesti äärirajoille. Olen mukavuudenhaluinen ja kun kuntosalitreeni alkaa tuntua lihaksissa liian raskaalta, jätän mieluusti homman kesken tai kun juoksulenkillä uuvuttaa tosissaan, vaihdan kävelyksi. Ongelmani on varmaankin siinä, että kun tekeminen ei tunnu riittävän mielekkäältä ja kiinnostavalta, motivaatio puskea itseään pidemmälle kärsii. Racketball-kentällä voin juosta itseni henkihieveriin enkä edes huomaa asiaa. En pelin aikana ajattele urheilevani tai suorittavani jonkinlaista kuntoilusuoritusta, vaan nimenomaan pelaan, taistelen jokaisesta pallosta, kisaan voitosta ja keskityn taktikoimaan jo seuraavaa lyöntiäni. Vaikka syke on katossa, ei kropan uupumusta edes ehdi huomata pelin tuoksinassa. Tässä lajissa tapahtuu niin paljon ja niin nopeasti, että suorittaminen unohtuu ja jäljelle jää vain tekemisen riemu.

Olen miettinyt kovasti, miksi juuri racketballin kaltainen mailapeli sopii minulle. Olen aina ollut urheilussa enemmän yksilösuorittaja kuin tiimipelaaja. Minussa on kilpailuhenkeä, mutten pidä siitä tunteesta, että olen suorituksestani vastuussa koko joukkueelle – toisin sanoen, inhoan sitä, jos minun tarvitsee tuntea painetta siitä, että koko joukkue kärsii minun mokani takia. En myöskään pidä konktaktilajeista, jollaisia joukkuelajit usein ovat. En halua joutua taistelemaan pallosta, tönimään tai törmäilemään vastustajan kanssa kentällä, vaan keskittyä hoitamaan oman osuuteni mahdollisimman hyvin.

Toisaalta nautin urheilun sosiaalisesta puolesta. Vaikka haluan vastata suorituksestani vain itselleni, on minusta kivaa, että treenaamisen lomassa voi jutella ja harrastukseen sisältyy tuo sosiaalinen aspekti ja yhdessä tekeminen. Siksi tällainen kaksinpeli on minulle mieluisa vaihtoehto.

Joukkue- ja ryhmälajeissa on myös se haaste, että treenit ovat yleensä aina tiettyyn aikaan tietyssä paikassa, eikä treeniohjelmaa voi mukauttaa omiin aikatauluihin. Yksilölajeissa ja kaksinpeleissä on huomattavan paljon enemmän joustovaraa sovittaa urheilu muuhun elämään eikä päinvastoin. Se sopii minulle: pääsen treenaamaan kaverin kanssa, mutta omien aikataulujeni mukaan. Ja kun pelitreffit on sovittu, niitä ei ole yhtä helppo skipata spontaanisti huonon fiiliksen, väsymyksen, työkiireen tai muun tekosyyn takia – varsinkaan, kun pelivuoro pitää perua viimeistään 24 tuntia ennen vuoron alkua tai sen joutuu maksamaan kokonaan.

Näyttökuva 2015-5-18 kello 8.57.58.png

Viime aikoina olen käynyt pelaamassa racketballia 2-3 kertaa viikossa ja jatkuvasti minusta tuntuu, että jos vain aikaa olisi (sekä pelikaverilla että minulla), voisin hyvin käydä vaikka 4-5 kertaakin viikossa. Eikä pelaamiseen käytetty aika tunnu miltään uhraukselta tai siltä, että se olisi jostakin tärkeämmästä tai mielekkäämmästä pois – toisin kuin monen muun lajin kohdalla on tuntunut. 

Muistan viime keväänä tuskalta ja pakkopullalta tuntuneiden salitreenien jälkeen racketball-kentälle päästyäni ajatelleeni, että tältä sen kuuluu tuntua. Että hallille on kiva palata ja uusia treenejä suunnittelee jo innolla eikä niin, että kalenterista tuntuu vaikealta löytää sellaista hetkeä, jonka olisi valmis uhraamaan treenille ja treenaamaan lähtiessäkin tuntuu siltä, että tekisi melkein mitä tahansa muuta mieluummin. Siinä ehkä onkin juuri se juttu: racketball-treenien aikataulun saa päättää itse, mutta ei myöskään tunnu hankalalta sovittaa muuta elämää treenien mukaan, koska pelit tuntuvat itselle niin tärkeiltä.

Rakastan racketballin nopeatempoista ja intensiivistä luonnetta ja sitä, kuinka taktikoinnilla on pelimenestyksessä valtava merkitys. Kentällä pitää muistaa olla jatkuvassa liikkeessä, koska ikinä ei voi tietää, mihin pallo seuraavaksi lentää – seinien kautta se voi kimmota minne tahansa ja taitava pelikaveri laittaa vastustajansa juoksemaan toden teolla. Tahti ei hiljene koskaan, sillä syöttövuoron vaihtuessakin pallo on ulottuvilla koko ajan. Pelasin nuorempana tennistä, mutta turhauduin siihen, että kentällä menee paljon aikaa siihen, kun palloja joutuu vähän väliä hakemaan verkolta tai takanurkista – racketballissa tätä ongelmaa ei ole.

Minulle ei oikeastaan ole merkitystä sillä, voitanko yksittäisen erän tai pelin, sillä voitan itseni pelikentällä jatkuvasti. On mieletön tunne, kun lyönti onnistuu täydellisesti, kun ehdin kentän toiselta laidalta syöksyä kohti palloa aivan viime tipassa ja osun siihen kuin ihmeen kaupalla, kun juoksen niin kovaa, että tuntuu kuin lentäisin tai kun pallo osuu mailassa siihen “sweet spottiin” ja sinkoaa voimalla seinään. 

Juttelimme juuri ystäväni kanssa viime viikolla siitä, että jokaiselle meistä on tässä elämässä oma kutsumuksensa ja “juttunsa”, jonka kautta pääsee toteuttamaan itseään mielekkäällä tavalla – niin urheilussa kuin muillakin elämän osa-alueilla. Luulin itse melkein 30 vuotta elämästäni, etten vain pidä urheilusta, vaikka todellisuudessa en ollut löytänyt sitä lajia, joka tuntuisi omalta ja tekisi hikoilusta mielekästä. Urheilu voi olla niin monia asioita kuulantyönnöstä balettiin, aerobicistä jalkapalloon, tenniksestä skeittaamiseen ja akrobatiasta roller derbyyn. Ja se, että kuvittelee urheilun olevan yhtä kuin tähän mennessä kokeilemansa lajit, karsii paljon mahdollisuuksia ulkopuolelle.

Syyllistin itseäni vuosia siitä, että olen laiska ja saamaton sohvaperuna, joka ei innostu mistään urheilusta tai löydä itsestään riittävää itsekuria pitää harrastuksesta pitkäjänteisesti kiinni. Myöhemmin olen tajunnut, ettei vika oikeastaan ollut minussa. En vain ollut vielä löytänyt omaa intohimoani enkä sitä lajia, johon juuri minun kykyni, fyysiset ominaisuuteni ja ajatusmaailmani soveltuvat. Siksi haluan kannustaa teitä muitakin tutkimusretkeilemään, etsimään ja kokeilemaan rohkeasti uusia juttuja, sillä on aivan mielettömän palkitsevaa, kun se oma juttu viimein löytyy. Ja psst, samaa ajatusta voi ja kannattaa soveltaa muillakin elämän osa-alueilla! :)

Näyttökuva 2015-5-18 kello 9.06.45.png

Photos: Jenni Rotonen / @jennipupulandia

Related posts

25/09/14

Hyvää oloa arkeen

14 15 berryfect4.jpg

Kyselin viime viikolla teiltä, millaisia pieniä tekoja teette oman hyvinvointinne eteen arjessa. Kyselyn innoittajana oli kotimainen Berryfect ja siinä kyselyn lomassa pyörähti käyntiin myös kisa, jossa yhdelle onnekkaalle jaettaisiin ihana hyvinvointipaketti: Berryfectin marjajauheita sekä Nutribullet-blenderi. Kisan voittaja julkaistaa tämän postauksen lopussa, joten jos olet malttamaton, rullaa suoraan sinne. Koska teiltä tuli niin loistavia vinkkejä ja muistutuksia siihen, miten pienistä yksinkertaisista asioista arjen hyvä olo koostuu, päätin koota niitä tämän postauksen yhteen inspiraatioksi yhteisesti. Taidan itsekin palata näihin ajatuksiin ja ideoihin vielä myöhemmin, joskus kun stressi, väsymys ja alakulo uhkaavat vyöryä niskaan.

Ruoka & juoma

  • Muista juoda paljon vettä päivän aikana! Se pitää kropan ja aineenvaihdunnan toiminnassa sekä estää turhia päänsärkyjä. Jos et muista juoda riittävästi, pidä mukana vesipulloa tai täytä työpöydän vierelle vesikannua, josta näet, kuinka paljon olet päivän mittaan juonut. Kohtuus kuitenkin tässäkin asiassa, sillä myös vedenjuonnissa liiallisuus on haitallista.
  • Älä laiminlyö päivittäisiä aterioita. Usein lounaan tai aamiaisen skippaaminen johtaa ahmimiseen tai naposteluun jossain vaiheessa myöhemmin päivää. Kroppa voi parhaiten, kun se saa ravintoa tasaisin väliajoin. On siis parempi tankata ruokaa säännöllisesti pitkin päivää kuin syödä kerralla itsensä kamalaan ähkyyn. Jos tuntuu, ettei aikaa syömiselle aina ole, varaa laukkuun mukaan pieniä välipaloja: kirsikkatomaatteja, omenoita, banaaneja, kuivattuja hedelmiä tai muuta pientä. Pieni välipala estää nälän yltymisen kiljuvaksi, vaikka pääaterioiden väli venähtäisikin.
  • Tuoreet kasvikset, hedelmät ja kotimaiset marjat ovat paitsi herkullisia, niissä on myös valtavasti vitamiineja ja kropalle hyödyllisiä hivenaineita. Muista siis kiinnittää huomiota siihen, että lautasella on riittävästi värikkäitä luonnon antimia ja lisää marjoja ruokavalioon talvellakin. Esimerkiksi erilaiset smoothiet ovat helppo tapa saada päivittäistä marja-annosta kasvatettua.
  • Unohda einekset ja tee itse ruokasi. Säästät paitsi rahaa, tiedät myös mitä todella laitat suuhusi. Suosi mahdollisimman prosessoimattomia raaka-aineita ja kasviksia.
  • Mieti millainen on suhteesi päihteisiin. Jollakulla hyvä olo voi löytyä täysin päihteettömästä elämäntyylistä, toinen saa rentoutta arkeen satunnaisesta viinilasillisesta työpäivän päätteeksi. Jos kuitenkin huomaat usein herääväsi viikonloppuaamuun krapulassa, kannattaa miettiä, saattaisitko voida paremmin, jos nauttisit muutaman viinilasillisen vähemmän tai keksisit toisinaan kosteiden iltojen tilalle jotakin muuta hauskaa tekemistä.
  • Jotkut ammentavat hyvää oloa erilaisista ruokavalioista: gluteeniton, maidoton, lihaton tai esimerkiksi valkoisia sokereita välttelevä ruokavalio voi sopia sinulle, jos epäilet ruoan aiheuttavan huonoa oloa kropassa. Monilla vatsa- tai iho-ongelmat ovat kadonneet ruokavaliota tarkistamalla.
  • Tasapaino on kaiken A & O. On ihan ok syödä välillä suklaata tai jäätelöä, jos perusruokavalio on kunnossa. Turha nipotus ruoka-asioissa kiristää usein vain sekä omia että läheisten hermoja. Jos et tähtää fitness-ammattilaiseksi, voi ruoan suhteen antaa itselleen vähän vapauksiakin. On myös syytä muistaa, että jopa ne fitness-ammattilaiset noudattavat kaikkein kurinalaisinta ruokavaliota vain pienen hetken vuodesta, juuri ennen kisakautta – eivät siis suinkaan kitkuta mahdollisimman pienillä kalorimäärillä pitkin vuotta.

Liikunta & keho

  • Käy päivittäin pienellä lenkillä ulkoilmassa – se tekee hyvää sekä kropalle että ajatuksille. Joillekin toimii parhaiten armoton hikilenkki, joillekin rento hölkkä, mutta aivan yhtä hyvää tekee myös kävely. Oli kävelyvauhti sitten reipas tai rauhallinen, raitis ilma raikastaa fiiliksen. Myös uni tulee illalla paremmin pienen happihypyn jälkeen.
  • Liikunta usein tuo mukanaan aimo annoksen energiaa ja jaksamista. Jo työmatkojen pyöräilemisestä tai kävelemisestä saa hyvän tuokion arjen hyötyliikuntaa. Myös portaiden kävely liukuportaiden tai hissillä huristelun sijaan on mainiota arkiliikuntaa.
  • Etsi itsellesi mieluisa liikuntalaji, äläkä lannistu, jos sellainen ei löydy heti. Liikkua voi niin monella tapaa ja vaihtoehtoja on lukemattomia jääkiekosta nykytanssiin, joogasta parkouriin, paritanssista tennikseen, uinnista pesäpalloon ja salitreenistä kiipeilyyn.
  • Venyttele ja verryttele pitkin päivää. Tietokoneen äärellä tai muuten samassa asennossa työskentely vetää herkästi lihakset jumiin. Taukojumpan ei tarvitse olla mitään hartioiden pyörittelyä ja pientä kävelyä kummempaa – jo asennon vaihtaminen hetkeksi toiseen auttaa.
  • Luonnossa liikkuminen rauhoittaa mieltä kummasti. Joskus tekee hyvää vain hiljentyä kuuntelemaan metsän hiljaisuutta, vetää keuhkot täyteen puhdasta ilmaa ja olla hiljaa. Oikein stressaavalla hetkellä rauhallinen kävely metsässä voi olla juuri se tarpeellinen irtiotto arjen pyörityksestä.
  • Mieti, mikä on sinulle sopiva hetki liikkua töittesi ja oman henkilökohtaisen päivärytmisi puitteissa. Useimmat harrastavat liikuntaa töiden jälkeen, mutta jos olo on töiden jälkeen uupunut tai ilta ei muista syistä sovi, mieti voisitko lisätä arkisen liikunta-annoksesi aamun tunteihin tai pitää vaikka himpun verran pidemmän tauon päivällä ja reippailla siinä välissä.
  • Järjestä itsellesi pieniä hemmottelutuokioita normaalien ihonhoitorutiinien lomassa. Kasvonaamio, jalkakylpy tai vartalonkuorinta ovat pientä ekstrahellittelyä keholle ja tarjoavat samalla myös ajatuksille tovin rauhoittua.
berryfect8.jpg

Rauhoittuminen ja rentous

  • Riittävän pitkät yöunet ovat hyvinvoinnin perusta ja univaje tekee kenestä tahansa paitsi väsyneen, yleensä myös häiritsee keskittymiskykyä, saa pinnan palamaan vikkelään, tekee alakuloiseksi ja aiheuttaa päänsärkyä. Jos väsymys painaa, yritä lisätä unen määrää joko menemällä aiemmin nukkumaan, nukkumalla hiukan myöhempään tai nukkumalla päiväunet.
  • Muista läheiset ja ystävät kiireenkin keskellä. Vaikka kalenteri tuntuisi miten täydeltä, raivaa aikaa rakkaillesi. Lounastreffit, kahvituokio tai rupattelu vaikka iltakävelyn merkeissä antaa myös kummasti perspektiiviä omaa mieltä painaviin murheisiin.
  • Tee aktiivinen asennepäätös yrittää löytää hyvää jokaisesta päivästä. Joskus sitä huomaa jumiutuneensa märehtimään ja murehtimaan hölmöjä juttuja, joiden vatvominen saa mielen matalaksi jatkuvasti. Suhtaudu elämään positiivisen uteliaasti ja avoimin mielin. Isot murheet ovat oma lukunsa, mutta omalla asenteella voi vaikuttaa mielialaan ihmeen paljon.
  • Anna itsellesi iltaisin (tai aamuisin) pieni hetki omaa aikaa kynttilänvalossa teetä hörppien ja vaikka hyvää kirjaa tai lehteä lukien, musiikkia kuunnellen tai vaikkapa päiväkirjaa kirjoittaen.
  • Tee asioita, jotka juuri sillä hetkellä tuntuvat hyvältä ja oikealta äläkä pingota liikaa hyvinvoinnistakaan. On ihan ok syödä joskus kakkua tai suklaata ja löhötä sohvalla jos laiskottaa. Yksi aidosti hyvän olon lähteistä on armollisuus omaa itseä kohtaan.
  • Siisti ympäristö saa mielenkin rauhoittumaan. Puhdas ja siivottu koti, raikkaat lakanat, tiskatut tiskit sekä järjestyksessä olevat tavarat auttavat viihtymään kotona ja rentoutumaan. Joskus itse siivouskin voi olla mieltä ja ajatuksia tuulettavaa puuhaa.
  • Ole rehellinen itsellesi, äläkä pakota itseäsi tekemään mitään, mikä ei aidosti tunnu hyvältä. Joskus toki pitää haastaa itseään ja jotkut tympeät arkivelvollisuudet on hoidettava, mutta esimerkiksi harrastusten tai syömisen kanssa on tärkeää kuunnella omaa sisintä.
  • Uuden opiskelu ja oppiminen pitää mielen virkeänä. Kokeile uutta harrastusta, kielen opiskelua tai jotakin muuta itsellesi uutta juttua.
  • Joskus tietoinen päätös luopua turhasta stressistä auttaa sen hallinnassa. Kirjaa tavoitteet ja tehtävät vaikka listaksi itsellesi muistiin ja etukäteen murehtimisen sijaan ryhdy tuumasta toimeen. Usein turhan stressaajalla menee valtavasti aikaa ja energiaa vain siihen hermoiluun, vaikka saman ajan voisi jo käyttää itse työskentelyyn. On myös hyvä tapa vähentää mielen kuormitusta, kun muistettavat asiat kirjaa konkreettisesti paperille – ja valtavan tyydyttävä tunne vetää to do -listalta hommia yli, kun ne on saanut hoidettua. Jos tuntuu, ettet saa hyrrää pääsi sisällä pysähtymään, pidä tietoinen paussi stressaavista asioista ja mene vaikka tunniksi tekemään jotakin ihan muuta, esimerkiksi kävelylle, elokuviin tai urheilemaan.
  • Vähennä turhaa tietokoneen, tabletin ja kännykän räpläämistä sekä netissä roikkumista. Ihan aina ei tarvitse olla tavoitettavissa ja vapaa-ajalla voi tehdä niin paljon kivempiakin asioita. Määrittele vaikkapa jokin kellonaika, milloin tietokone laitetaan illalla kiinni tai laita puhelin välillä äänettömälle, jos jatkuvat piippailut ja some-muistutukset saavat tarttumaan luuriin vähän väliä. Unikin tulee yleensä illalla paremmin, jos ei viimeiseksi ennen nukkumaanmenoa ole tuijottanut valaistua näyttöä.
  • Muista, että kiire on yleensä viime kädessä osittain itse aiheutettua. Jos jatkuva hoppu ja hässäkkä ahdistavat, tutki omaa kalenteriasi kriittisellä silmällä. Mieti, mitä voisit karsia ja mikä on sinulle aidosti tärkeää. Jos oman ajan löytäminen tuntuu arjen pyörityksessä vaikealta, merkitse itsellesi kalenteriin myös sellaisia rauhoittumisen hetkiä, joille et saa sopia mitään muuta.
  • On tieteellisesti todistettu, että hymyileminen tuottaa hyvää oloa. Sama teho on kuulemma hymyllä jopa silloin, kun se on teeskennelty. Kokeile siis hymyillä peilin edessä vaikkapa minuutin verran päivittäin.
  • Opettele sanomaan ei. Tunnollinen ja kiltti ihminen ei välttämättä uskalla kieltäytyä avunpyynnöistä tai palveluksista silloinkaan, kun voimia tai aikaa ei oikeasti olisi. On tärkeää tiedostaa oman jaksamisensa rajat, joten mieti, riittävätkö voimavarasi, aikasi ja osaamisesi, ennen kuin suostut ottamaan vastaan ylimääräisiä hommia tai jeesaamaan muita.
  • Joidenkin pitää muistutella itseään rauhoittumaan ja toiset saavat enemmänkin potkia itseään liikkeelle. Jos sinulla on taipumusta jämähtää kotisohvalle, sovi kaverin kanssa kävelytreffit tai iltateet, jotta saat aktivoitua itseäsi mukavaan tekemiseen eikä kaikki vapaa-aika mene lamauttavaan tv:n tuijottamiseen.
  • Eläinten ystäville lemmikkin kanssa leikkiminen ja paijailu voi olla täydellistä terapiaa hektisen arjen tai murheiden keskellä. Jos omaa lemmikkiä ei ole, hankkiudu kylään lemmikin omistavan kaverisi luo tai aloita vaikka ratsastusharrastus.

Vaikka useimmat vinkeistä ovat hyvin yksinkertaisia ja arkisia asioita, ne tuppaavat kummasti unohtumaan välillä arjen ja stressin keskellä. Toivottavasti tästä sai joku hyvää vinkkiä syksyn piristykseksi ja hyvän olon tavoitteluun. :)

Ja nyt sitten on viimein aika julkistaa se onnellinen voittaja, joka saa omakseen herkullisen Berryfect-setin sekä Nutribullet-blenderin. Tällä kertaa onnetar suosi seuraavaa kommentoijaa: 

Emmssu:

Panostan sekä fyysiseen että psyykkiseen hyvinvointiini. Ruokavalioni on perusterveellinen, nautin hyvälaatuisesta huolella tehdystä ruuasta. En kuitenkaan tee ruuasta turhan suurta numeroa. En esimerkiksi kiellä itseltäni ns. “epäterveellisiä herkkuja”, sillä yksinkertaisesti nautin suunnattomasti suklaan ja jäätelön syömisestä aina silloin tällöin. Unohtamalla turha nipotus, pidän parhaiten huolen siitä, että fyysisen hyvinvointini lisäksi huomioin myös psyykkisen hyvinvointini.

Onnea! Käy kurkkaamassa sähköpostiasi, siellä odottaa lisäinfoa. :)

berryfect9.jpg

Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts

26/08/14

Treeniluuseri avautuu

49 26 P8263830.JPG

Kyselin jokin aika sitten postaustoiveita teiltä ja useampikin kaipaili jälleen treenijuttuja. Treenirintamalta ei kesällä ole ollut kovin paljon kerrottavaa, sillä otin heinä-elokuussa vähän lomaa kaikesta treenaamisesta. Olen itse asiassa pohdiskellut suhdettani urheiluun ja treenaamiseen viime aikoina paljonkin, ja monenlaisia ajatuksia on myös pyörinyt päässä sen jälkeen, kun kerroin pillahtaneeni salilla itkuun tosi rankan treenin takia. Vaikka tuolloin tunteikas reaktioni lähinnä huvitti minua, jäin silti miettimään kommentteja, joissa kyseenalaistettiin, treenaanko sittenkin liian kovaa tai mahtaakohan salitreeni ollenkaan sopia minulle.

Olin salitreenin alusta alkaen tuntemuksistani täällä blogin puolella hyvin rehellinen. Kerroin avoimesti kaikista turhautumisen, epämukavuuden ja vähän lannistumisenkin tunteista, joita aika ajoin koin kuntosalilla huhkiessani. Lähtötasoni ei alun alkaen ollut kovinkaan kummoinen ja tiedostin kyllä, että tulosten saavuttaminen tulisi vaatimaan minulta astumista oman mukavuusalueeni ulkopuolelle. Hyväksyin ajatuksen tasolla sen, että treenaaminen tulisi olemaan rankkaa ja ajoittain tuskaistakin, mutta toivoin, että pikkuhiljaa tulosten myötä alkaisi myös syntyä niitä onnistumisen ja itsensä voittamisen kokemuksia. Palkkasin projektiin avuksi personal trainerin monestakin syystä: a) halusin ammattilaisen apua saliohjelman tekemisessä, b) tarvitsin konkreettisia neuvoja ja opastusta treeniä tehdessä, sillä olen salilla kävijänä varsin kokematon enkä halunnut ottaa riskiä, että tekisin jotain väärin, c) sovitut tapaamiset motivoivat palaamaan salille säännöllisesti ja d) olen liikkujana varsin mukavuudenhaluinen ihminen, joten tunsin, että tarvitsen sopivassa suhteessa keppiä ja porkkanaa, jotta edistystä tapahtuisi.

treeniluuseri.jpg

Ensisijaisesti salitreenaamiseni tavoitteena oli kohottaa kuntoa ja saada lisää voimaa, mutta toki myös silmin nähtävillä muutoksilla oli sijansa motivaattorina. Alku tuntui kankealta ja olin jopa hiukan pettynyt lähtötasooni, kun salille ensimmäisiä kertoja astuessa paljastui, miten huonossa kunnossa joiltakin osin olinkaan. PT tsemppasi ja minä kipitin kiltisti salille pari kertaa viikossa. Edistys tuntui hitaalta ja myönnän kamppailleeni melko varhaisesta vaiheesta lähtien motivaatio-ongelmien kanssa. Salitreeni ei varmasti ole täysin minun juttuni, mutta ajattelin, että sitä on tehtävä, jos tietyissä asioissa haluaa kehittyä.

Huomasin jossain vaiheessa, että olin tunnollisesti käynyt salilla sen pari kertaa viikossa koko kevään ajan, mutta intoni treenausta kohtaan ei ollut kasvanut lainkaan. Homma tuntui ihan yhtä suossa tarpomiselta kuin alussakin. Jossain vaiheessa salille lähteminen alkoi tuntua suorastaan vastenmieliseltä ja oikeastaan ainoa asia, joka minut sai liikkeelle, oli sovittu tapaaminen PT:n kanssa. Tottakai koin aika ajoin onnistumisen elämyksiä ja tuntui hyvältä, kun jaksoikin enemmän kuin viime kerralla, mutta ei siinä huhkimisessa kyllä sellaista aitoa tekemisen iloa ollut. Treenin jälkeen oli hyvä fiilis, että sen oli saanut tehtyä, mutta en nauttinut siitä itse tekemisestä pätkääkään.

En silti halunnut lopettaa salilla käymistä, koska olin päättänyt, että tällä kertaa en luovuta. En aikonut antaa itseni luisua takaisin sinne mukavuusalueelle, vaan halusin haastaa itseni. Halusin antaa treenaamiselle edes mahdollisuuden – ja se puolestaan vaati, että en lopettaisi kesken. Olin asettanut itselleni tietynlaisen takarajan, että jos viimeistään syksyyn mennessä en olisi oppinut tykkäämään salilla käymisestä, saisin virallisesti luvan lopettaa ja todeta, että ei ollut minun juttuni.

Kesäkuun lopulla tuntui, että olin aivan uuvuksissa. Koko vuosi oli ollut töiden suhteen varsin vilkas ja aika ajoin olin paiskinut todella pitkiä päiviä. Siinä sivussa olin sinnikkäästi pitänyt kiinni kahdesta viikoittaisesta salitreenistä, käynyt viikonloppuisin pelaamassa racketballia ja juossut iltaisin Wannabe Ballerinasin harjoituksissa. Tässä yhtälössä omat tanssikoulun balettitreenit vain jäivät sivuun, vaikka asia minua harmittikin. Kesäkuun lopulla tuli tunne, että en vain halua mennä salille enää. Aluksi ajattelin, että pitäisin treenistä vähän lomaa ja kävisin salilla mahdollisuuksieni ja jaksamiseni mukaan aina silloin tällöin, mutta lopputulos oli, että kesäkuun jälkeen en ole astunut sinne jalallanikaan.

Aluksi tunsin syyllisyyttä siitä, etten ole saanut raahattua itseäni salille. Tunsin itseni suorastaan epäonnistuneeksi. Joka puolella ympärilläni on eläviä esimerkkejä siitä, kuinka treenaaminen on vienyt mennessään ja entiset sohvaperunat ravaavat lenkillä ja punttiksella kuin viimeistä päivää, puhumattakaan kaikesta siitä treenin mukanaan tuoman hyvän olon ja saavutettujen tulosten sekä lihasten hehkuttamisesta sosiaalisessa mediassa. Tunsin oloni entistä enemmän luuseriksi. Olenko valtakunnan ainoa ihminen, joka ei saa lietsottua itseään nauttimaan tuosta kaikesta?

Treenimasennuksen aiheuttamien luuserifiilisten jälkeen tunnelma kääntyi päälaelleen. Salilla käyminen olisi minulle varmasti fyysisesti hyväksi, mutta jos oikeasti inhoan sitä, niin se taas ei voi olla hyväksi henkisesti. Vai voiko? Voiko hyvinvointia etsiä asioista, jotka todellisuudessa tuntuvat huonolta? 

Motivaation puute on oikeastaan se ongelma, joka on leimanut kaikkea liikunnallista tekemistä koko ikäni. En ole oikein koskaan pystynyt samaistumaan niihin ihmisiin, jotka silmät loistaen kertovat rakastavansa jotakin lajia niin paljon, että se intohimo vain vetää heidät liikkumaan uudelleen ja uudelleen. On ihmisiä, jotka elävät liikunnasta ja rakastavat hyppiä, juosta, pinnistellä, hikoilla ja koetella kehonsa äärirajoja. Minä en vain ole yksi heistä. Olen kokeillut varmaan kymmeniä lajeja elämäni aikana, enkä ole oppinut rakastamaan niistä juuri ainoatakaan.

Pari mieluisaa liikuntamuotoa olen (hämmästyttävää kyllä) onnistunut lukemattomien kokeilujeni seurauksena löytämään ja olen nyt tullut siihen tulokseen, että on paras pitäytyä niissä. Toinen niistä on aikuisbaletti, jonka rauhallinen ja kurinalainen etenemistapa sekä kaunis liikekieli tuntuvat omilta ja mieluisilta. Toinen puolestaan on lähes edellä mainitun vastakohtaa edustava racketball, jonka nopea, syöksyilevä rytmi, kilpailuhenkisyys ja taktinen ajattelu ovat kuin toisesta maailmasta. Salitreenaamista koskevat mietteeni saivat jonkinlaisen sinettinsä viime sunnuntaina, kun kävin pitkän kesätauon jälkeen ystäväni kanssa pelaamassa racketballia. Tunsin siellä pelikentällä olevani niin onnellinen. Olin fyysisesti aivan puhki, huohotin ja hikoilin kuin pieni possu, mutta se ei tuntunut lainkaan vastenmieliseltä. Päinvastoin minusta tuntui, että olen vain tekemässä jotakin uskomattoman hauskaa ja se liikunta tuli siinä kuin vähän bonuksena sivussa melkein kuin huomaamatta. Tajusin myös, ettei palloiluhallille lähteminen ole ollut minusta koskaan vastenmielistä siinä missä salille lähteminen oli siltä lähes joka kerta. Siellä racketballkentällä tuli siis viimein sellainen vahva tunne, että tältä sen kuuluu tuntua. Ei pakkopullaa, ei vastenmielisyyttä, ei lannistumisen tunteita. Ei enää. :)

Kuva: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts