23/08/17

Mitä olen oppinut liikunnasta viimeisten 10 vuoden aikana

6 42

Muistan vieläkin, kun kirjoitin tänne blogiin ihan ensimmäistä kertaa urheilusta. Ikuinen sohvaperuna oli uskaltautunut juoksulenkille, joka oli kokemuksena suoraan sanottuna hirveä. 4,5 kilometriä silkkaa kidutusta. Kaiketi kärsimys kuului asiaan, kun lähtötaso oli nolla ja kunto pohjalukemissa. Mutta silloisen poikaystävän, kavereiden ja siellä ruudun takana lymyilevien kannustusjoukkojen innoittamana jatkoin sinnikkäästi kokeilujani juoksuharrastuksen parissa. Ehkä noin kuukauden mittaisen tuskan jälkeen askel alkoi viimein kulkea ja lopulta treenasin itseni muutamassa kuukaudessa sohvaperunasta puolimaratonille. Olen vieläkin vähän ällistynyt siitä tarmonpuuskasta, jonka sain itsestäni tuolloin irti.

Sittemmin liikuntaharrastus on ollut mukana menossa vaihtelevasti: omaa lajia etsiskellen, työn ja vapaa-ajan ristitulessa poukkoillen ja treenimotivaatiota metsästäen. Hetkittäin sporttaaminen on ollut hyvinkin säännöllistä, joskus puuskittaista ja välillä treenitauot ovat venähtäneet syystä tai toisesta pitkiksikin. Jotenkin koen silti löytäneeni viimein jonkinlaisen balanssin kaiken tämän keskellä, ja siksi ehkä haluan kirjoittaa tästä juuri nyt. Näistä ajatuksista voi olla iloa varsinkin kaikille teille, joilla on ollut samanlainen, hieman mutkikkaampi suhde urheilemiseen ja liikkumiseen.

*

Jos jotain olen matkan varrella oppinut, niin sen, että liikunnan pitää tuntua kivalta. Ja se on itse asiassa aika suuri oivallus entiseltä sohvaperunalta ja liikunnanvihaajalta. Tätä ei pidä käsittää väärin, sillä tietenkään hikoileminen ja fyysinen ponnistelu ei aina tunnu kivalta. Ja tottakai on päiviä, jolloin lenkille lähteminen ei vain huvita. Mutta aika usein, kun pinnistää itsensä sinne epämukavuusalueelle, kiitoksena saakin hyvän olon sekä henkisesti että fyysisesti. En kuitenkaan viittaa satunnaisiin laiskuuden hetkiin tai hetkellisiin ponnistuksiin paremman suorituksen puolesta, vaan puhun yleisemmällä tasolla.

Tarkoitan kivalla sitä, että liikuntaharrastuksen ei tarvitse olla puuduttavaa suorittamista, takaraivossa tykyttävää ja syyllistävää pakkoa tai verenmaku suussa riuhtomista lajissa, josta ei oikeastaan erityisemmin edes tykkää. Ei ole ihme, että treenimotivaatiosta on vaikea pitää kiinni, jos ei edes pidä siitä, mitä tekee.

*

Minulla kesti melkein 30 vuotta oppia nauttimaan urheilusta ja liikkumisen ilo löytyi lopulta vasta mieluisan lajin kautta. Sitä ennen en koskaan oikein ymmärtänyt, mistä muiden urheiluvimma oikein kumpusi. Sitä ennen liikkuminen oli minulle AINA vähän epämieluisaa ja pakotettua. Kun sitten yhtäkkiä löysin sen oman lajini, tajusin, että miltä liikkuminen voi parhaimmillaan tuntua: minulla oli urheillessa niin kivaa, että oikeasti halusin takaisin pelikentille. En malttanut odottaa, että pääsisin taas tekemään jotakin, mistä niin kovasti nautin – hikoilu ja kunnon kohoaminen olivat ikään kuin vain sen kivan tekemisen sivutuote.

Liian kauan yritin väkisin käydä salilla, koska kaikki muutkin tekevät niin. Yritin väkisin löytää mielekkyyttä lajeista, joista en vain henkilökohtaisesti saanut yhtään mitään irti. Toki tulokset ja kunnon kasvaminen itsessään motivoivat, mutta into lopahti aina jossain vaiheessa, kun tuntui, että itsensä joutui pakottamaan urheilun pariin. Olen allerginen kaikenlaisille, mitä on “pakko” tehdä ja rimpuilen herkästi irti sellaisista harrastuksista, joissa alkaa jossain vaiheessa tuntua pakon maku. Ja väistämättä melkein kaikissa kokeilemissani lajeissa pakko alkoi maistua ennemmin tai myöhemmin alkuinnostuksen jälkeen…

*

Mietin pitkään, oliko minussa vain jotakin vikaa? Ehkä minulta puuttui joku urheilusta tykkäämisen geeni? Ehkä jotkut eivät vain koskaan opi pitämään liikkumisesta? Tuntui turhauttavalta aloittaa aina jotakin uutta ja todeta hetken päästä, että no ei se tämäkään sitten ollut se minun juttuni. Ja koska sama tilanne vain toistui, aloin olla vakuuttunut, että sellaista lajia ei ole olemassakaan, mistä minä tykkäisin. Kunnes se lopulta sitten tupsahti eteen ja muutti elämäni. Racketballiin ja sittemmin squashiin en ole kyllästynyt tipan vertaa näiden viiden vuoden aikana, kun olen niitä harrastanut, pikemminkin päinvastoin! Veri vetäisi hallille pelaamaan vaikka joka päivä, jos vain aikataulu ja budjetti sallisi (vuoro ovat aika kalliita) sekä olisi yhtä innokas peliseuralainen.

Haluan siis kannustaa oikeasti kokeilemaan rohkeasti monenlaisia lajeja, koska olen melko vakuuttunut siitä, että ihan jokainen voi löytää jonkun tavan urheilla, joka tuntuu mieluisalta ja mielekkäältä. En ollut uskoa sitä itse todeksi, kun lopulta sellainen laji löytyi, että tekeminen ei koskaan tuntunut pakolta tai vastenmieliseltä. Squash-hallille lähteminen ei ikinä ole tuntunut uhraukselta tai siltä, että siihen käytetty aika olisi pois jostakin muulta tärkeämmältä.

Ehkä juuri tuohon ajatukseen tiivistyy se, mikä kaikkien muiden lajien kanssa lopulta alkoi kaivella: jossain vaiheessa tuli väistämättä tunne, että treenaaminen oli aikasyöppö, joka vei aikaa joltakin kiireellisemmältä ja tärkeämmältä. Todellisuudessa se taisi olla vain mielen tapa kertoa, että hei, tämä ei vain ole sinun juttusi. Tietysti elämässä on välillä kiireisempiä aikoja, mutta silti oma laji on tuntunut enemmänkin vapautukselta sen kiireen keskellä kuin ahdistavalta lisäkuormitukselta.

*

Sopivan lajin ja aidon liikunnan ilon löytämisen lisäksi toinen tärkeä ajatus on ollut muistaa pysyä armollisena itseä kohtaan. Vaikka liikkuminen yleisesti ottaen parantaa fiilistä ja elämänlaatua, joskus elämässä yksinkertaisesti on sellaisia aikoja, että ei vain ehdi tai jaksa urheilla. Ja se on ihan OK: joskus on kiire ja liian väsyneenä ei kannatakaan pakottaa itseään liikkumaan. Noiden jaksojen ei kannata antaa venähtää liian pitkiksi ja jossain vaiheessa on aina hyvä kysyä itseltään, missä todellinen ongelma piilee, jos energiataso on liian maissa kehosta huolehtimiseen tai kalenteri huutaa hoosiannaa.

On ilmiselvää, että tietyissä elämäntilanteissa ei vain oikeasti ole aikaa tai energiaa liikkua, mutta pidempään jatkuneena tilanne on usein merkki liian korkeasta stressitasosta, uupumuksesta tai jonkinasteisesta elämänhallinnan puutteesta, jos hyvät teot itseä kohtaan tuntuvat enemmän yhdeltä stressin ja uupumuksen aiheuttajalta lisää kuin rentouttavalta ja hyvinvointia edistävältä asialta. Uskallan sanoa näin, koska puhun kokemuksesta.

*

Olen kertonut täällä blogissa jonkin verran muutaman viime vuoden aikana kokemastani uupumuksesta ja kuormituksesta, jotka ovat olleet niin hektisen yrittäjäelämän, pari vuotta jatkuneen terapiaprosessin ja oman suorittamiseen ja toisinaan stressaamiseenkin taipuvaisen luonteeni aikaansaannosta. Kaiken pyörityksen keskellä liikunta on välillä vuosien varrella jäänyt sivurooliin. Olen kiitettävästi saanut pidettyä kiinni viikoittaisesta squash-hetkestä, mutta mihinkään muuhun liikuntaan minulla ei oikein olekaan sitten ollut aikaa tai energiaa. Yksikin kerta kunnon hikiliikuntaa viikossa on toki parempi kuin ei mitään, mutta olisi ilman muuta parempi, jos ehtisi enemmän.

Kesälomalta palattuani tajusin viimein, miten tärkeää sellainen täydellinen vapautuminen kaikista työhön liittyvistä arkivelvollisuuksista hetkeksi onkaan. Vaikka tekisi maailman rennointa ja kivointa työtä, joka ei usein edes tunnu työltä (kuten minä), tähänkin hommaan liittyy kaikenlaista arkista säätämistä, deadlineja, ankeita byrokraattisia kiemuroita, aikatauluttamista, bisnestapaamisissa laukkaamista, painetta, kiirettä ja stressiä sekä epämieluisia velvollisuuksia. Ei mitään ylitsepääsemätöntä, mutta yhdistettynä elämän muihin myllerryksiin parin viime vuoden ajalta sekä siihen, että en tosiaan ollut pitänyt paria päivää pidempää taukoa työnteosta yli kuuteen vuoteen, olin ehtinyt kehitellä itselleni melkoisen uupumuksen.

Kuten totesin hiljattain kirjoittamassani jutussa, vasta lomalla pysähtyminen ja tuon paussin kautta saamani lepo ja energia auttoivat tajuamaan, millaiseen jamaan olin ajanut itseni menneiden vuosien aikana. Ja yksi konkreettisimmista oireista uupumuksessani oli nimenomaan se, että olin liian väsynyt urheilemaan tai harrastamaan edes rauhallista liikuntaa. Siinä vaiheessa, kun ajatus leppoisasta iltakävelystä ystävän kanssa tuntuu liian rasittavalta, olisi syytä herätä. Minä heräsin vasta vähän viiveellä, mutta onneksi heräsin. Nyt tuon lomalla kerrytetyn energian ansiosta jaksan taas liikkua ja pystyn nauttimaan vaikkapa juuri niistä iltakävelyistä. Mutta tähän pisteeseen päästäkseni, minun oli ensin huilittava pari viikkoa ihan kunnolla.

*

Olen sanonut sen joskus muinoin aiemminkin, mutta liikunnan ei pitäisi olla yksi stressin aiheuttaja arjessa lisää, vaan sen pitäisi nimenomaan auttaa lievittämään sitä. Siinä kohtaa, jos ajatus urheilemisesta aiheuttaa ahdistusta ja stressiä, on ehkä hyvä miettiä, mistä se johtuu. Oletko yksinkertaisesti loman tarpeessa? Lempeydellä ja kuuntelemalla itseään ja omia tarpeitaan, pääsee todennäköisesti paljon pidemmälle kuin syyllistämällä itseään saamattomuudesta.

Nyt loman jälkeen olen tarkoituksella täyttänyt kalenteriani ystävillä ja urheilulla. Olen käynyt pelaamassa squashia ja pesäpalloa, juoksemassa, aamu- ja iltakävelyillä sekä joogatunneilla – ja saanut valtavasti hyvää oloa siitä kaikesta sekä fyysisesti että henkisesti. On mieletöntä voida taas kokea, että urheilu antaa enemmän energiaa kuin syö sitä.

Olisi kiinnostavaa kuulla, millaisia mietteitä ajatukseni herättävät sekä teidän muiden suhteesta liikuntaan. Onko oma laji löytynyt? Onko liikkuminen ollut sinulle aina itsestäänselvyys vai onko suhteesi urheilemiseen mutkikkaampi? Millainen vaihe sinulla on menossa liikuntaharrastusten suhteen juuri nyt?

Kuvitus: Jenni Rotonen / Pupulandia

 

Related posts

15/07/17

Magnesia – hyvinvoinnin festarit Lonnan saarella

2 40

Kaupallinen yhteistyö: Magnesia Festival

Harrastin lukiossa muutaman vuoden ajan joogaa ja olen sittemmin kokeillut sitä joitakin kertoja uudelleen, mutta jostain syystä en ole päässyt mukaan siihen intoon, mitä näen monien muiden joogaharrastajien tuntevan. Moni näyttää hurahtavan joogaan sellaisella palolla, että se tuntuu olevan parasta, mitä ihminen voi tehdä (jooga)housut jalassa. Minä olen liian rauhaton keskittymään joogan kaltaiseen lajiin, mikä kertoo juuri siitä, että todennäköisesti nimenomaan minun pitäisi joogata.

Kun joogafestivaali Magnesia otti minuun kesän alussa yhteyttä ja ehdotti yhteistyötä, oli reaktioni lähinnä epäuskoinen. Kysyin suoraan, että ymmärrättekö, että en ole mikään joogaihminen? En harrasta joogaa enkä muutenkaan ole oikein sellaista “jooga-tyyppiä”, vaikka ehkä haluaisinkin olla. Olen notkea kuin rautakanki, voimaa minulla ei ole nimeksikään enkä malta rauhoittua meditoimaan. Ja olen useammin kuin kerran nukahtanut loppurentoutuksen aikana. Ai mitä, eikö sitä ollutkaan tarkoitettu power napeiksi?

Hämmennykseni oli vieläki suurempi, kun näistä lausunnoista huolimatta joogafestareiden järjestäjät olivat sitä mieltä, että olisin täydellinen sanansaattaja heidän tapahtumalleen. He kertoivat, että haluavat Magnesian olevan nimenomaan sellainen paikka, johon myös aloittelijat, jooga-angstaajat ja minun kaltaiseni kömpelöt rautakanget voivat tulla matalalla kynnyksellä kokeilemaan joogaa – ja mahdollisesti löytämään sen ilon.

Kieltämättä tapahtuma kuulostaa aika ihanalta. Viime kesänä debytoinut tapahtuma järjestetään tänä vuonna to-pe 3.-4.8. Lonnan saaressa Helsingin edustalla ja viikonlopun kestävillä festareilla on luvassa joogaa, meditaatiota, musiikkia, tanssia, hyvinvointi-workshopeja, kiinnostavia luentoja, hyvää ruokaa, auringonlaskuja ja paljon kiinnostavia ihmisiä. Koko tapahtuman perimmäinen idea on pitää hauskaa ja nauttia elämästä Lonnan kauniissa puitteissa.

Olen tutkaillut nyt ennakkoon festareiden ohjelmaa ja siellä on ihan hurjan mielenkiintoisia workshopeja ja luentoja nimenomaan mielen hyvinvoinnin näkökulmasta, joten näillä festareilla saa kyllä melkoisen pläjäyksen eväitä hyvän olon löytämiseen ja ylläpitoon niin kehon kuin mielenkin kantilta.

Festareille myydään yhden ja kahden päivän lippuja, joiden hinnat ovat 55€ ja 98€, mutta blogini kautta tuon kahden päivän lipun saa nyt pienellä alennuksella hintaan 92€. Kahden päivän lipun hintaan sisältyy:

♥ Päälavan hyvinvointiohjelma (kaksi joogaa, kaksi ohjattua tanssiworkshopia, kaksi paneelikeskustelua, Liftedin kehopainoharjoitus sekä Maaretta Tukiaisen luento)

♥ Kaksi ennalta varattavaa workshopia yli 50 vaihtoehdon valikoimasta

♥ Mahdollisuus päästä jonottamalla lisäworkshopeihin (jos tilaa on)

♥ Koko festivaalin musiikkitarjonta ja perjantain päätösjuhlat

♥ Oheisohjelma festivaalialueella

♥ JT-Linen lauttalippu Lonnaan ja takaisin (matka taittuu 7 minuutissa)

Yhden päivän lippuun sisältyy yksi ennalta varattava workshop, muuten sama tarjonta yhdelle päivälle.

Osa ohjelman kuvauksista saattaa kuulostaa vähän henkimaailman hommilta tällaiselle ei-yhtään-jooga-orientoituneelle ihmiselle, mutta ajattelin lähteä tutkailemaan tapahtuman workshopeja ja joogatunteja avoimin mielin, omia epämukavuusalueitani haastaen. Ilmoittauduin itse muun muassa workshopeihin, jossa pureudutaan herkkyyteen voimavarana sekä workshopiin, jonka keskiössä on harjoitella tuntemaan myötätuntoa itseä kohtaan ankaruuden ja vaatimusten sijaan. Lisäksi olen ilmoittautunut esimerkiksi räppijoogaan, jossa joogataan 90-luvun räpmusiikin tahtiin.

Koska festareilla tietysti on myös musiikkia, odotan itse erityisellä innolla ihanan Suadin keikkaa perjantaina. Festarit päättyvät perjantai-iltanan juhliin, joissa on mukana niin dj-settejä kuin live-artistejakin. Meikäläisen korvaan kuulostaa aika täydelliseltä paketilta. :)

Jos siis hyvinvointi kiinnostaa ja haluaisit minun tapaani löytää sen joogan hyvää oloa tuovan ilon sekä päästä kuulemaan mielenkiintoisia puhujia erilaisista hyvinvointiteemoista, tule minun kanssani kompuroimaan Lonnaan luonnon keskelle muiden enemmän tai vähemmän kokeneiden joogien sekaan kesän lopulla. Ja lippuja sai siis täältä!

 

Photos: Matti Keski-Kohtamäki

Related posts

15/01/17

Miksi digiajan lapsi ei liiku?

50 68 urheilu

Kuinka moni teistä tykkäsi lapsena koululiikunnasta? Veikkaan, että aika moni käsi ei nouse. Tuntuu, että suurimmalle osalle ihmisistä koululiikunta on jättänyt enemmänkin traumoja kuin innostuksen urheiluharrastusten pariin. Minusta se kertoo siitä, että jotain on todella pahasti pielessä. Kehotan varautumaan pitkään avautumiseen, koska ajatusta ja asiaa on aiheesta niin runsain määrin, että en oikein tiedä edes, mistä aloittaisin…

Olen pyöritellyt tätä lasten ja nuorten liikkumiseen liittyvää teemaa päässäni jo vuosikaudet, mutta vasta tuossa loppusyksystä se alkoi hahmottua selkeämmäksi kokonaisuudeksi päässäni ja palaset loksahtelivat viimein kohdalleen. On ihan tosiasia, että digiajan lapset liikkuvat vähemmän kuin koskaan ja lasten lisääntyvä ylipaino on todellinen riskitekijä. Millaisin keinoin näihin ongelmiin voitaisiin tehokkaasti puuttua? Minulla on muutama ajatus.

tauko2

Siitä, miten lasten ylipainoon tulisi puuttua, jaoin jo muutamia mietteitä aiemmin tällä viikolla julkaisemassani postauksessa (kannattaa lukea myös kommenttiboksin puolella virinnyt keskustelu), mutta nyt tarkoituksena olisi pureutua nimenomaan liikuntapuoleen. Miksi lapset eivät harrasta liikuntaa? Miksi koululiikunta ei innosta lapsia urheilun pariin? Ja miten lasten liikuntaharrastuksia vapaa-ajalla voitaisiin tukea ja lisätä?

Tunnustan heti kättelyssä, että en ole ihan kartalla koululiikunnan nykytilasta, sillä peruskouluikäisiä tuttavia ei juuri ole ja omat kokemukseni koululiikunnasta ovat jostain 15-20 vuoden takaa. Tilastot kuitenkin puhuvat puolestaan ja vaikuttaisi siltä, ettei koululiikunnan rooli urheilun pariin innostamisessa ole juuri muuttunut. Korjatkaa toki, jos olen väärässä.

tauko2

Kävin loppusyksystä kaverini Facebook-seinällä uutisjutun innoittamana keskustelua hokkareista ja kaunoluistimista ja ajatustenvaihto rönsyili luistimista koululiikuntaan yleisemmällä tasolla. (Luistimista on kuitenkin sanottava sen verran, että molemmilla luistelleena kehotan muuten kaikkia tyttöjä hankkimaan ennemmin hokkarit, ellei harrasta taitoluistelua – hokkareilla on huomattavasti helpompi ja kivempi luistella, jos taitoluistelutekniikka ei ole hallussa!)

Mainitsin luistimiin liittyvän keskustelun yhteydessä, kuinka paljon harmitti, että minun lapsuudessani tyttöjen ja poikien opetussuunnitelma liikuntatunneille oli hieman erilainen. Esimerkiksi juuri luistelun osalta pojilla oli ohjelmassa jääkiekkoa ja pelejä siinä, missä tyttöjen oli määrä tehdä varsahyppyjä (mikä ei tietenkään niillä hokkareilla sitten onnistunut ja ärsytti opetussuunnitelmaa tiukasti seuraavaa opettajaamme suunnattomasti). Toivottavasti tällainen on jo historiaa ja opetussuunnitelmaa on sittemmin päivitetty vähän tasa-arvoisempaan suuntaan. Soisi myös, että opettajilla olisi näissä tilanteissa hieman pelisilmää muokata suunnitelmaa tarpeen ja tilanteen mukaan. Tarvitseeko tytöillä ja pojilla ylipäänsä olla eri liikuntasuunnitelmat?

Keskustelussa nousi esiin myös poikien kokemuksia liikuntatunneilta ja jääkiekkopelien parista. Paljastui, että monen pojan muistot liikuntatunneilta olivat harmistuneita ja katkeria lähinnä siksi, että he eivät koulun peleissä saaneet juurikaan edes peliaikaa. Ei-niin-taitavat pelaajat saivat nimittäin istua suurimman osan oppitunnista vaihtopenkillä, kun jääkiekon aktiiviharrastajat loistivat kaukalossa. Hetkinen… Eihän sen näin pitäisi mennä!

tauko2

Mikä viime kädessä on koululiikunnan tarkoitus ja päämäärä? Mihin sillä pyritään? Halutaanko liikuntatunneilla taata lapsille edes hetki liikuntaa viikossa noin niin kuin terveyden näkökulmasta vai onko liikuntatunneilla syvällisempääkin tavoitetta? Itse ajattelen, että parhaimmillaan koululiikunta voisi olla väylä tavoittaa liikuntaharrastusten pariin myös niitä lapsia, jotka eivät ole kotoa saaneet siihen kannustusta tai jotka eivät muuten luontaisesti ole osanneet niiden pariin hakeutua. Ehkä ajatukseni on idealistinen, mutta toivoisin, että koululiikunta toimisi nimenomaan innostajana urheilun pariin ja tarjoaisi paitsi viikoittaisen mahdollisuuden päästä purkamaan energiaa ja tekemään jotain fyysistä, myös innostavan tilaisuuden tutustua erilaisiin urheilulajeihin.

Todellisuudessa se tuntuu useimmille olevan jotakin ihan muuta… On ikävä sanoa, mutta ainakin omina kouluaikoinani koululiikunta oli ainakin aivan omiaan tappamaan kaiken innostuksen liikuntaa kohtaan. Usein tuntui, että opettajilla oli omat suosikkioppilaansa ja liikunnan aktiiviharrastajat saivat aina kympin riippumatta siitä, mitä tunneilla tekivät. Ja jos ei sattunut harrastamaan niitä opettajan lempilajeja tai olemaan niistä erityisen kiinnostunut, niin hyvistä numeroista oli turha haaveilla.

tauko2

Ymmärrän hyvin, että ei varmasti ole helppoa yrittää ohjata, motivoida ja arvioida niin kovin kirjavaa joukkoa, mutta jos mietitään konkreettisia käytännön ratkaisuja, niin varmasti jo pienemmällä ryhmäkoolla päästäisiin aika pitkälle. Ja sillä, että ehdittäisiin syventyä kuhunkin lajiin himpun verran pidempään, jotta mukaan ehtisivät hekin, jotka vasta ensi kertaa opettelevat ja kokeilevat. Sillä tavoin saattaisi jopa joskus syntyä niitä onnistumisen elämyksiä, jotka taitavat monella jäädä koululiikunnassa aika olemattomiin. Uskon, että juuri niiden onnistumisen elämysten kautta saataisiin heräteltyä lasten innostusta liikuntaharrastuksia kohtaan ja moni voisi rohkaistua kokeilemaan samaa lajia toistekin.

Monen traumat liikuntatunneilta liittyvät juuri osaamattomuuteen kytkeytyviin häpeän tunteisiin, joita ovat olleet edesauttamassa joko luokkatoverit tai opettaja itse. Aina viimeiseksi jääminen joukkueen jaossa ja tunne siitä, että ei ole haluttu kumpaankaan joukkueeseen, ei varsinaisesti edesauta buustaamaan intoa liikkua.

tauko2

Minusta on hieman ongelmallista, että usein liikuntatunnit ovat tuntuneet lähinnä aktiiviharrastajien tähtihetkiltä loistaa ja näyttää osaamistaan, vaikka tosiasiassa koululiikunnassa ohjausta, tukea, kannustusta ja peliaikaa tarvitsisivat paljon enemmän juuri he, joiden elämään liikunta ei vapaa-ajalla juuri kuulu. Ja siksi se, että ne taitavimmat aktiiviharrastajat saavat koulutunneilla eniten peliaikaa, tuntuu toden totta aika vinksahtaneelta – hehän sitä oikeastaan kaikkein vähiten tarvitsevat, jos vapaa-ajallakin pääsee treenaamaan.

Ja tästä päästäänkin niihin lasten ja nuorten harrastusmahdollisuuksiin vapaa-ajalla: ne ovat ihan mielettömän suppeita ja kapea-alaisia. Moni urheiluharrastus maksaa aivan tolkuttomasti ja on jo tästä syystä harrastusmahdollisuuksien ulottumattomissa. A2-yksinäisyysillassa tuli puheeksi paljonko esimerkiksi jääkiekkoharrastus kustantaa ja mikäli muistan oikein, se taisi olla noin 500 euroa/kk lasta kohden. Aika harvalla perheellä on varaa maksaa tällaisia summia harrastustoiminnasta, puhumattakaan siitä, jos lapsia on useampi.

Hinta on yksi iso ongelma, mutta minusta toinen iso ongelma on se, miten yksipuolisia liikuntamahdollisuuksia lapsille tarjotaan. Lapsille ja nuorille tarvittaisiin sellaisia rentoja, matalan kynnyksen harrastusryhmiä, joissa tärkeintä ei ole älytön kilpailuhenkisyys ja tavoitteellisuus, vaan mukaan pääsemisen edellytykseksi riittäisi uteliaisuus ja kiinnostus lajia kohtaan ja halu harrastaa liikuntaa.

Kun mietin omaa lapsuuttani ja nuoruuttani, minulla olisi varmasti ollut lahjoja moneenkin lajiin, mutta into lopahti aina siinä vaiheessa, kun olisi pitänyt sitoutua kilpailemaan ja käymään treeneissä 3-5 kertaa viikossa. Uskon, että luomalla vähän rennompia ja vapaampia harrastusmahdollisuuksia liikunnan pariin saataisiin aika paljon useampi lapsi ja nuori liikkumaan. Myös tutkimukset tukevat sitä ajatusta, että liika tavoittellisuus ja kilpailullisuus ovat itse asiassa ennemmin haitaksi kuin hyödyksi lasten liikuntakasvatuksessa – jopa niiden lasten kohdalla, joilla on edellytyksiä huippu-urheilijoiksi.

tauko2

Totuus on, että harva lapsi jaksaa pitää intoa yllä yhtä lajia kohtaan, jos se edellyttää hurjaa treenimäärää viikossa plus sen päälle tulevia mittelöitä, pelireissuja ja turnauksia. En minä ainakaan jaksanut. Itse liikkuminen kiinnosti kyllä, mutta ei veren maku suussa ryppyotsaisesti paahtaminen eikä varsinkaan kaiken vapaa-ajan uhraaminen yhdelle asialle. Itse asiassa tutkimustulokset vahvistavat, että myöhemmin huippu-urheilijoiksi päätyneitä kaikkein parhaiten on lapsuudessa tukenut nimenomaan monipuolinen liikunnan harrastaminen, joka mahdollistaa lapselle monenlaisten lajien kokeilemisen ja ilon kautta tekemisen.

Surullisinta nykyisissä liikuntamahdollisuuksissa lapsille ja treenaamisen kulttuurissa on se, että montaa lajia ei edes kiinnostuksesta huolimatta pääse harrastamaan, jos taitotaso ei ole riittävä. Sellaisia rentoja höntsäily-henkisiä harrastusryhmiä ei monilla paikkakunnilla ole lapsille ja nuorille edes olemassa. Kun harrastamisen keskiössä on nimenomaan kilpailu ja tiukka sitoutuminen treeneihin, lapsi putoaa harrastusmahdollisuuksien kelkasta varsin nopeasti, jos ei satu aloittamaan harrastusta riittävän nuorena tai ole luontaisesti erityisen lahjakas. Tässä on oikeasti aika iso ongelma.

tauko2

Meistä ei kaikista tarvitse tulla parhaita tai huippu-urheilijoita, mutta olisi silti toivottavaa, että jokainen voisi edistää terveyttään ja nauttia liikkumisesta oman taitotasonsa, sitoutuneisuutensa ja kokeilunhalunsa puitteissa. Eikö etusijalla harrastuksissa tulisi olla tekemisen riemu? Ei ole ihme, että lapset eivät liiku, jos urheilusta tehdään pienen etuoikeutetun joukon kallis, elitistinen ja lapsilta kohtuuttomuuksia vaativa harrastus. Mielipiteeni on toki kärjistetty, mutta tältä tilanne jossain määrin sivulta katsottuna vaikuttaa. Uskon, että mikäli nimenomaan lapsuudessa saataisiin tuotettua lapsille niitä ilon ja onnistumisen kokemuksia liikunnan parissa, rakennettaisiin samalla terveempää yhteiskuntaa, jossa liikkuminen on luonnollinen ja mieluisa osa elämää myös aikuisena.

Aihe herättää varmasti keskustelua, joten sana on kommenttiboksin puolella vapaa. Keskustelkaa, pohtikaa, haastakaa, korjatkaa ja tarjotkaa luovia ideoita – uskon, että jos yhteistä tahtoa on, tätä tilannetta voidaan muuttaa! Tätä juttua saa myös jakaa, sillä haluaisin todella herätellä tätä keskustelua laajemminkin ja kuulla, millaisia ratkaisuja ongelmaan voitaisiin keksiä.

Related posts

11/01/17

84% naisista ei ole tyytyväinen painoonsa

23 74 vaakakapina-b

Yhteistyössä Vaakakapina

Tiesitkö, että peräti 85% naisista kokee syyllisyyttä syömisestään? Tai että joka neljäs nainen on ajatellut jo alle 17-vuotiaana, että hänen pitäisi laihduttaa? Kuuntelin jokseenkin järkyttyneenä näitä tilastoja aiemmin tällä viikolla, kun osallistuin Vaakakapinan järjestämään tilaisuuteen, missä käytiin läpi koko projektin ideaa sekä näitä Taloustutkimuksella teetetyn kyselytutkimuksen tuloksia. Ne olivat osin aika surullista kuultavaa. Tilaisuudessa nousi esiin myös muita mielenkiintoisia näkökulmia teemaan liittyen.

Vaikka en ole itse joutunut kamppailemaan painoni kanssa, olen pohdiskellut täällä blogissa paljon kehonkuvaan ja itsetuntoon liittyviä juttuja. Hyvä olo alkaa ensisijaisesti siitä, että pystyy näkemään itsensä lempeydellä, hyväksyen ja ymmärtäen – ei vikoja ja puutteita etsien. Ja koska aihe on minulle tärkeä, lähdin mukaan kampanjan sanansaattajaksi, koska nyt ollaan minusta todella tärkeällä ja hyvällä asialla.

Kerroinkin jo vähän viime viikolla Vaakakapinan filosofiasta ja nyt olisi tarkoituksena purkaa vähän tällä viikolla julkaistuja tutkimustuloksia aiheeseen liittyen. Pähkinänkuoressa Vaakakapinan tavoitteena on mullistaa koko se tapa, miten lihavuudesta puhutaan ja millaisia ratkaisuja painonpudotukseen tarjotaan. Projektissa halutaan penkoa kliseitä ja myyttejä laihtumisen ja laihduttamisen ympäriltä sekä tuoda uudenlaista näkökulmaa koko paino- ja hyvinvointiteeman käsittelyyn. Mutta ennen kaikkea Vaakakapinan tarkoitus on auttaa ihmisiä löytämään hyvä olo itsestään juuri nyt, vaa’an lukemista riippumatta. Elämä ja onnellisuus ovat tässä ja nyt, eivätkä vasta sitten, kun olet ihannepainossasi.

vaakakapina-d

Suomessa puhutaan valtavasti ylipainosta ja sen aiheuttamista terveysongelmista, mutta tuntuu, että keskustelu kiertää aina sitä samaa kehää: painotetaan itsekuria ja toistellaan “syö oikein ja liiku enemmän” -mantraa. Kuten maanantain tilaisuudessa ravitsemusasiantuntija Patrick Borg kuitenkin totesi, niin vaikka oikeaoppisen syömisen kuvittelisi olevan kaikille tuttua ja selvää peruskauraa, näin ei todellakaan ole – ja senhän ihan käytäntökin osoittaa.

Kampanjan avulla pyritään kiinnittämään huomiota myös siihen, miten esimerkiksi terveydenhuollon ammattilaiset puhuvat ylipainosta ja miten he pystyvät tukemaan potilaitaan. Vaakakapinan alulle pannut toimittaja Jenny Lehtinen nosti keskusteluun esimerkkinä sen, kuinka häneltä on lääkärissä usein kyselty, onko hän miettinyt painonpudotusta ja kehotettu pudottamaan painoa. Totuus kuitenkin taitaa olla, että suurin osa ylipainoisista on yrittänyt pudottaa painoaan lukemattomia kertoja. Mitäpä jos asiaa lähestyttäisiinkin toisenlaisesta kulmasta: “Oletko yrittänyt pudottaa painoa? Oletko toistuvasti epäonnistunut näissä yrityksissä? Miten voisin auttaa sinua?” Painonpudotuksesta puhutaan, mutta harva saa konkreettisia vinkkejä, miten lähteä liikkeelle tai miten päästä pysyviin tuloksiin. Siitä ovat kuitenkin sekä asiantuntijat että tuoreimmat tieteelliset tutkimukset yhtä mieltä, että syyllistäminen, ihmedieetit, laihdutuskuurit ja muut vippaskonstit eivät painonpudotuksessa toimi.

Juttelin tilaisuudessa painonsa kanssa lapsuudesta lähtien jojoilleen ystäväni kanssa ja hän kommentoi oman kehonkuvan ja onnellisuuden välistä suhdetta kiinnostavasti. Kun tapasin ystäväni ensi kertaa, hän oli hoikka tyttö – nyt kiloja on rutkasti enemmän. Silti hän kertoi tuntevansa nyt itsensä paljon onnellisemmaksi kuin tuolloin vuosia sitten.

Kun laihduttaminen kumpusi perustavanlaatuisesta tyytymättömyydestä itseen, ei hoikistunut vartalo tuonut yhtään sen parempaa oloa, kun varsinainen ongelma oli korvien välissä. Ystäväni näki edelleen peilissä pelkkiä vikoja ja puutteita. Nyt vuosien terapian jälkeen hän kertoi tuntevansa olonsa onnellisemmaksi kuin koskaan ennen, vaikka elopainoa onkin rutkasti enemmän kuin silloin vuosia sitten tavatessamme. Siitähän hyvinvoinnissa viime kädessä on kyse, että ihminen voi hyvin omana itsenään ja arvostaa itseään. Ja jos painonpudotustavoitteita on, onnistuminen lähtee varmemmin juuri sieltä itsearvostuksesta ja halusta tehdä itselle hyviä tekoja myös terveyden näkökulmasta.

vaakakapina-a

Ylen Vaakakapina -projektin taustaksi haluttiin siis teettää kattava kysely suomalaisten laihdutuskokemuksista, -asenteista sekä -motivaatiosta. Tutkimuksella haluttiin selvittää, kuinka yleisiä laihtumistoiveet ovat eri ikäryhmissä ja sukupuolten välillä, mistä laihtumistoiveet kumpuavat ja kuinka on toiveiden toteutumisen laita: onko onnistuttu, miksi tai miksi ei? Ketkä haluavat laihtua, millaisia syitä siihen on, mikä laihtumista estää? Taloustutkimuksen kanssa toteutettuun tutkimukseen vastasi kaiken kaikkiaan 1059 suomalaista ikähaarukassa 15-79v. ja tulokset olivat varsinkin naisten osalta aika karua luettavaa.

Ehkä hurjimpia tuloksia ovat juuri nämä, joita olen nostanut postauksen kuvitukseenkin. Kyselyn mukaan naiset tuntevat huomattavasti miehiä useammin syyllisyyttä syömisestä ja kaikkein eniten syömisestään tuntevat syyllisyydentuntoja alle 25-vuotiaat, joista monilla tuntemukset ovat jopa päivittäisiä. Ja mikä surullisinta, mitä nuorempana laihduttamista on ensimmäisen kerran ajatellut, sitä todennäköisemmin syöminen aiheuttaa syyllisyyttä myöhemmin elämässä vähintään viikoittain. Ja toisaalta taas, mitä useammin syömisestä tuntee syyllisyyttä, sitä todennäköisemmin pudotetut kilot palaavat. Päivittäin laihduttamista ajattelevilla paino saattaa jopa nousta laihdutusyrityksistä huolimatta. Homma ei siis nykyisellään selvästikään toimi.

vaakakapina-e

Olen miettinyt monesti, että meidän pitäisi kiinnittää ihan valtavan paljon enemmän huomiota siihen, miten aikuisina puhumme lasten edessä painosta ja ulkonäöstä – sekä omastamme että muiden. Millaista esimerkkiä näytämme vaikutusalttiille nuorille mielille? Aika karua kuultavaa oli myös, kun painonsa kanssa kamppaillut ystäväni kertoi, että hänelle oli ensimmäisen kerran huomautettu painosta kouluterveydenhoitajan vastaanotolla, kun hän oli vasta 10-vuotias. Sitä ennen hän ei ollut kuulemma koskaan sen kummemmin vielä edes ajatellut kehoaan tai painoaan. Sen jälkeen tilanne muuttui ja painon tarkkailusta ja laihdutusajatuksista tuli arkipäivää.

Tarvitseeko 10-vuotiaalle puhua painonhallinnasta? Aika monella saattaa lapsuusvuosina olla vähän pyöreyttä kehossa ja melko monella se myös karisee kasvuvaiheen myötä itsekseen ajan kanssa. Sen sijaan, että puhuttaisiin painosta, olisiko parempi miettiä yhdessä, millaista ruokaa syödään ja etsiä vaikkapa yhdessä sellaisia harrastuksia, jotka tukisivat positiivista kehitystä ilon kautta? Varsin monilla epäterve suhde omaan kehoon ja syömiseen tuntuu nimittäin saavan alkunsa nimenomaan jo lapsuus- ja nuoruusvuosina.

Odotan siis mielenkiinnolla, millaista keskustelua ja asennemuutosta Vaakakapinan avulla saadaan aikaan. Jos aihe kiinnostaa enemmän, niin lisätietoa löydät Vaakakapinan nettisivuilta sekä FB-sivulta. Lisäksi Jenny ja läskimyytinmurtajat -keskusteluryhmä Facebookissa tarjoaa vertaistukea ja keskustelumahdollisuuksia, mikäli aihe tuntuu itselle ajankohtaiselta. Olisi tosi kiinnostavaa kuulla, millaisia mietteitä teillä muilla heräsi näiden esimerkkien ja tutkimustulosten myötä.

vaakakapina-c

Tulokset perustuvat Vaakakapinan Taloustutkimus Oy:lla marras-joulukuussa 2016 teettämään kyselytutkimukseen.

Related posts