15/01/19

Katastrofi-reissaajan kootut sähellykset, vol. 2

7 69

Terkkuja Intiasta! Reissun viimeiset hetket ovat käsillä ja pian on aika ottaa nokka kohti Suomea ja kotia pitkän poissaolon jälkeen. Viimeistä kokonaista matkapäivää vietän kuumeisena hotellihuoneessa Delhissä, joten muuta tekemistä tässä ei oikeastaan ole kuin naputella postauksia ja tujottaa Netflixiä. Parempi silti tulla kipeäksi reissun viimeisenä kuin ensimmäisenä päivänä!

Matkan varrelle  on ehtinyt mahtua kaikenlaista ja kommelluksitta harvoin selvitään, kun minä olen mukana. Olen joskus koonnut kaikenlaisia melko uskomattomia reissusähläyksiäni postaukseksi asti, mutta nyt voisi olla hyvä hetki tehdä uusi kooste reissusählärin touhuista, sillä tosiaan tässä menneen viikon varrella on ollut vähän kaikenlaista… Lisättäköön listaan myös pari muuta kohellusta, jotka ovat tapahtuneet tuon viime koonnin jälkeen. Kuinkakohan monta kertaa ihminen voi kadottaa passinsa kymmenen vuoden sisään… Aika monta, jos kyse on minusta!

♦ Tämä reissu oli minun ja poikaystäväni ensimmäinen matka yhdessä ja kaikki meni todella hyvin. Emme riidelleet kertaakaan ja muutenkin meillä on hyvin samanlainen, stressitön tyyli matkustaa. Tosin ehkä se on vähän liiankin stressitön, koska sain ilokseni (?) huomata, että tässä kokoonpanossa en ole ainoa sählääjä. Olimme saapuneet Langkawin saarelta takaisin Kuala Lumpuriin ja päässeet lentokoneesta ulos, hakeneet matkalaukkumme ja ryhtymässä setvimään, mistä poikakaverin paluulento Pariisiin mahtaisi lähteä, kun hän yhtäkkiä huomasi, ettei hänen takkiaan näkynyt missään. Se oli jäänyt lentokoneen matkatavarahyllylle. Tilanteesta turhautuneena hän tokaisi, että antaa vain olla: unohdetaan se takki. Minä en suostunut luovuttamaan noin helpolla, sillä olin varma, että takki voitaisiin vielä pelastaa, etenkin kun huomasimme asian niin nopeasti.

Jätin hänet jupisemaan itsekseen ja suuntasin määrätietoisesti lentokentän infotiskille (tähän kohtaan on sivuhuomiona mainittava, että Kuala Lumpurin lentokentän 2-terminaali KLIA2 on ehkä sekavin lentokenttä, jolla olen eläissäni asioinut, ja poikakaveri yhtyy tähän mielipiteeseen). Minua palloteltiin tiskiltä toiselle, mutta muutaman harharetken ja vajaan tunnin ympäriinsä juoksentelun jälkeen pääsin viimein oikealle luukulle. Ehdin sanoa virkailijalle vain, että saavuimme äsken Langkawilta ja poikakaverini villakangastakki jäi koneeseen, kun hän sen enempiä kyselemättä ojensi takin kouraani. Haa, onnistui!

♦ Kohellus ei samalle illalle todellakaan vielä päättynyt tähän… Meillä oli siinä useampi tunti aikaa ennen kuin poikaystäväni lento lähtisi yön pikkutunteina, joten otimme shuttle-bussin oikeaan terminaaliin ja vietimme viimeiset pari tuntia yhdessä, ennen kuin lähtisimme eri suuntiin. Hän jätti matkatavaransa lentokoneen ruumaan ja hengailimme lentokentällä väsyneinä ja vähän surkeina pian koittavasta eron hetkestä. Lopulta kun hänen oli määrä lähteä, hän halusi saattaa minut vielä taksiin, jotta pääsisin turvallisesti perille hotellilleni.

Taksi löytyi ja jätimme haikeita jäähyväisiä, kun kuski oli jo ripeänä miehenä siinä välissä pakannut tavarani autoon. Lähdin matkaamaan kohti hotellia ja kun lopulta pääsin perille, kuski kaivoi peräkontista tavarani. Lopuksi hän tokaisi, että hei, sitten täällä oli vielä tämä takki! Ihmettelin, että mistähän ihmeen takista tyyppi mahtaa puhua, kunnes hän kaivoi peräkontista sen poikakaverini villakangastakin. No niinpä tietenkin! :D Se oli ollut matkalaukkuni päällä jäähyväisiä jättäessä ja kuski oli vikkelänä pakannut senkin autoon, kun emme huomanneet. No, poikakaveri matkasi nyt sitten kuitenkin Pariisiin ilman takkiaan, mutta ainakin se on tallessa!

♦ Seuraavaksi oli määrä kirjautua sisään hotelliin. Tässä vaiheessa kello oli noin kaksi yöllä, mutta kiittelin onneani, että olin varannut ja maksanut hotellini jo etukäteen, jotta pääsisin nopeasti sänkyyn ja nukkumaan pitkän päivän päätteeksi. Jostain syystä varaustani ei kuitenkaan löytynyt hotellin järjestelmästä… Respan tyttö pyysi saada nähdä sähköisen varausvahvistuksen, jonka kaivoin hänelle sähköpostistani. Ja kappas vain: “Hyvä neiti, hotelliketju on kyllä sama, mutta teidän varauksenne on Puchongissa, joka on siis ihan eri kaupunki noin puolen tunnin ajomatkan päässä Kuala Lumpurista.”

Kaiken tämän samalle illalle mahtuneen sähläyksen jälkeen melkein jo nauratti. Tietenkään tätä väärää hotellibuukkausta ei siinä vaiheessa enää voinut perua eikä rahoja saada takaisin. Olisin toki voinut hypätä taksiin ja lähteä yötä vasten Puchongiin, mutta tuumasin, että rahaa se vain on ja varasin itselleni toisen huoneen tästä hotellista, jonka respassa nyt tönötin. Luonnollisesti heillä oli vain kalliimpia deluxe-huoneita jäljellä, mutta tuumin, että olen luksukseni ansainnut ja buukkasin huoneen.

♦ Minulla oli siis muutama päivä aikaa seikkailla Kuala Lumpurissa itsekseni, joten päätin lähteä tutkailemaan kaupunkia. Lähdin kävelemään hotellilta kuuluisille Petronasin Twin Towereille paahtavassa helteessä ja katselin uteliaana ympärilleni. Olin kartasta katsonut, että torneille olisi matkaa alle kaksi kilometriä ja ne olivat koko ajan näköetäisyydellä, joten oletin, että reitti olisi varmaankin aika helppo. Seikkailtuani aikani jossain paikallisella asuinalueella ja saatuani erittäin pitkiä ja ilmiselvän kummastuneita katseita paikallisilta, aloin miettiä, että ehkä valitsemani reitti ei ollutkaan ihan oikea. Paikallisten ilmeistä todellakin huokui, että mitähän ihmettä tämä neitokainen täällä tekee tai kuvittelee täältä löytävänsä. Uhatuksi en oloani tuntenut, mutta oli ilmiselvää, että en ollut siellä, missä olisi pitänyt.

Kun pääsin lopulta melko lähelle torneja, huomasin, että asuinalueen ja tornien välissä meni parissa eri tasossa moottoritietä, jota ei todellakaan päässyt siitä ylittämään. Ei auttanut kuin alistua ja lähteä hikisenä tarpomaan takaisin sinne, mistä olin tullutkin ja lopulta löysin oikean reitin tornien suuntaan. Kun viimein pääsin torneille, ovella oli lappu, että ne ovat aina maanantaisin suljettu yleisöltä. Arvaatte varmaan alleviivaamattakin, mikä päivä tuolloin oli.

♦ En lannistunut siitä, että pääsy torneihin ei onnistunut, vaan tyydyin kiertelemään tornien juurella sijaitsevassa ostoskeskuksessa, jonka ilmastointi tuntui hikisen kävelyurakan jälkeen ylelliseltä. Minulle oli selvinnyt, että sattumalta samaan aikaan kaupungissa oli myös tuttuja Helsingistä. Yes Dear -blogin Pauliina sattui myös olemaan Kuala Lumpurissa poikakaverinsa kanssa, joten sovimme illaksi treffit. Sumplimme tapaamispaikkaa, kun Pauliina kysyi, olinko tottuneempi liikkumaan julkisilla vai taksilla. Vastasin rehellisesti, että toistaiseksi olen kulkenut vain kävellen. Pauliina reaktio oli häkeltynyt: “Eihän täällä KUKAAN kävele!” No itse asiassa, nyt kun sanoit, niin totta, ei siellä kyllä kukaan muu oikeastaan kävellytkään. Kun myöhemmin päivittelin asiaa IG storyn puolella, sain useita kommentteja ihmisiltä, jotka olivat myös kokeneet Malesiassa hämmentäviä hetkiä kävelyreissuillaan, kun yhtäkkiä kävelytie vain kesken matkan päättyi ja tyhjästä alkoikin moottoritie. Suojateitä tai järkeviä tien ylityspaikkojakaan ei oikein ollut ja viisikaistaisen tien yli kirmaaminen tuntui jokseenkin hasardilta touhulta. Sen jälkeen taitoin matkani taksilla.

♦ Yritin varata taksia Aasiassa suositun Grab-sovelluksen kautta (joka on kuin Uber, mutta ennalta määritetty maksu hoidetaan matkan päätteeksi käteisellä). Kauppakeskuksen nettiyhteys ei oikein toiminut, joten päätin vain napata taksin ulkoa. Kysäisin paikalliselta taksitolpalta, mitä matka määränpäähäni kustansi, mutta hinta oli mielestäni aivan liian kova, sillä se oli yli nelinkertainen Grabin antamaan summaan nähden. Marssin takaisin sisään kauppakeskukseen ja yritin saada nettiä yhä toimimaan, kun paikallinen herrasmies seurasi minua pienen matkaa ja huikkasi, että oliko neiti vailla taksia. Olin vähintäänkin epäluuloinen, mutta kysyin kuitenkin mieheltä, mitä hän veloittaisi matkasta. Hinta oli puolet taksitolpan esittämästä summasta, joten taivuin tähän, sillä en vieläkään saanut Grabia toimimaan. Seurasin kuskia autolle jännittäen, mahtaisiko hän edes oikeasti olla taksinkuljettaja, mutta huojennuksekseni perillä odotti ihan tavallinen taksi. (Tiedoksi Kuala Lumpurissa matkaaville, että punavalkoiset taksit ovat edullisia ja siniset kalliimpia.)

Aloitimme matkanteon ja jutustelimme siinä samalla niitä näitä. Kuski kysäisi, että missä päin majoitun ja kerroin hänelle hotellin nimen. Miehen kasvot vakavoituivat ja hän tokaisi minulle synkkänä sen olevan varsin huonoa aluetta. Hän varoitteli minua erittäin painokkaasti olemaan liikuskelematta niillä seuduilla yksin pimeän tullen ja vannotti, että kun suuntaisin keskustasta takaisin hotellin, ottaisin taksin suoraan hotellin ovelle. Kortteli kuulemma oli tunnettua punaisten lyhtyjen aluetta, jossa pyörii paljon narkkareita ja muutakin epämääräistä sakkia. Jaiks! No mistäpä sitä olisi ensikertalainen turisti tiennyt, kun majapaikkana kuitenkin oli ihan arvostettu, tunnetun kansainvälisen ketjun hotelli…

♦ Otin kuskin isällisistä neuvoista vaarin ja tilasin illallisen päätteeksi kiltisti Grabin kautta taksin, kun sain sovelluksen viimein toimimaan. Kotimatka ei ollut kovin pitkä ja arvioin, että matkantekoon menisi ehkä noin kymmenisen minuuttia. Kuski käytti kännykkänsä reittiopasta perille suunnistaessaan, mutta jossain vaiheessa havahduin siihen, että matka oli kestänyt jo omituisen kauan. Lisäksi olimme jossakin elämääkin pidemmässä tunnelissa, joka vaikutti siltä, että olimme ajamassa jonnekin ihan väärään suuntaan ja poispäin keskustasta. En ollut huolissani sympaattiselta vaikuttaneesta kuskista, mutta aloin epäillä, olinkohan itse antanut hänelle väärän osoitteen, sillä olihan sen hotellin kanssa tullut sählättyä jo aiemminkin. Kysäisin varovaisesti, kauankohan vielä mahtaisi mennä, ennen kuin olisimme perillä. Tässä kohtaa mies tunnusti häpeissään ajaneensa vikaan ja että veisi minut kyllä oikeaan paikkaan, mutta siihen menisikin nyt hieman odotettua kauemmin. Rauhoittelin häntä, ettei minulla ollut onneksi kiire ja toivoin mielessäni, että en joutuisi itse pitkäksi venähtäneen kiertoajelun maksajaksi.

Tyyppi siis tosiaan ajoi niin pieleen, että löysimme itsemme jossain kohtaa moottoritieltä ja matka, jonka oli ollut tarkoitus kestää noin 10 minuuttia, vei varmaankin noin 45 minuuttia. Kuski kuitenkin veloitti minulta vain sen mitä pitikin. Hotellille lopulta päästessä lähinnä nauratti, että miten minulle voikin aina sattua ja tapahtua…

♦ Viimein koitti hetki lähteä Malesiasta Intian suuntaan ja olin Kuala Lumpurin lentokentällä jättämässä matkalaukkuani ruumaan, kun virkailija alkoi kysellä viisumin perään. Olin hoitanut itselleni e-viisumin, mutta enpä ollut tajunnut, että se pitäisi olla myös printattuna paperiversiona matkassa. Hetken verran oli kylmä hiki nousta otsalle, kunnes virkailija huojennuksekseni kertoi, että voisin pientä maksua vastaan käydä tulostamassa tositteen lentokentän kirjakaupassa. Huh! Hetken verran olin jo huolissani, että tähänkö matkantekoni tyssäisi… Sain siis onneksi lappuseni tuostettua ja printtaus kustansi vain 0,40 euroa.

♦ Intiassa viettämäni viikon päätteeksi oli määrä lentää Kolkatasta Delhiin, josta paluulentomme Suomeen on huomenna. Jo matkatavaroiden kirjaamisessa ruumaan oli pientä säätöä, sillä Intian sisäisillä lennoilla painoraja onkin 15kg. Virkailija kuitenkin vinkkasi, että voisin ylikiloista maksamisen sijaan myös korottaa matkustusluokkaani, jolloin saisin maksutta viedä ruumaan enemmän painoa. Tartuin tarjoukseen ja maksoin ilolla pari kymppiä upgreidauksesta, sillä sakko ylikiloista olisi ollut suunnilleen samanhintainen. Varsinainen säätö alkoi kuitenkin, kun olin päässyt Delhiin ja olin kirjautumassa hotelliin sisään. Passiani ei löytynyt mistään… Pengoin käsimatkatavarani ja taskuni läpi moneen kertaan, mutta passi oli ja pysyi kateissa.

Tässä kohtaa alkoi jo hieman hermostuttaa. Intia ei välttämättä kaikista maailman paikoista ole juuri se, missä haluaisin hukata passini. Muistin nähneeni passin viimeksi lentokoneeseen astuessa, joten varmuudella se oli kuitenkin matkannut mukanani Delhiin. Epäilin, että se oli joko pudonnut laukustani matkatavarahyllylle (laukku oli kumossa, kun perillä otin sen hyllyltä) tai jäänyt johonkin siihen istuimelle, kun vieressäni istunut äreän oloinen intialaismies hoputti minua suoriutumaan nopeammin. Hotellin consierge otti homman hoitaakseen ja soitti samantien lentoyhtiölle. Huojennuksekseni selvisi, että passini oli kuin olikin löytynyt koneesta ja laitettu talteen. Ei auttanut kuin lähteä yötä vasten takaisin kentälle hakemaan passia takaisin. Huojennuksen tunne oli huikaiseva, vaikka ärsyttikin väsyneenä keskellä yötä lähteä taittamaan parin tunnin matkaa takaisin kentälle! No, itseäni saan tästäkin syyttää… Olen kyllä suuresti kiitollinen hotellin consiergelle joka otti asian hoitaakseen, selvitti kaiken ja lähetti minut lopulta hotellin maksuttomalla shuttle-taksilla takaisin kentälle. Hän vielä soitteli perään ja varmisti, että olin saanut passini takaisin. <3

Että huhhuh, kyllä tähän menneen viikon varrelle on mahtunut kaikenlaista. Lisättäköön tähän loppuun myös pari muuta sähläystä, jotka olen saanut aikaan viimeisten parin vuoden aikana:

♦ Olin syksyllä 2017 lähdössä kolmeksi viikoksi Yhdysvaltoihin ja tarvitsin mukaan kaikenlaista, sillä määräpäässä oli tarkoitus vierailla niin muotiviikolla kuin tehdä toisella puolen maata eräretkiäkin. Matkatavaratiskillä osoittautui, että minulla oli matkalaukussani muutama kilo liikaa painoa, joten ei auttanut kuin maksaa kiltisti liikakiloista. Paitsi että korttimaksuni ei jostain syystä mennyt läpi. Kummastelin asiaa, mutta tuumin, että ehkä vika oli kortinlukulaitteessa ja menin käteisautomaatille nostamaan rahaa maksua varten. Korttini ei toiminut automaatissakaan, vaan laite vain käski ottamaan yhteyttä pankkiin. Tässä vaiheessa alkoi jo vähän huolestuttaa. Olin kuitenkin lähdössä matkalle kolmeksi viikoksi ja jos korttini ei toimisi, olisin todella pulassa. Lisäksi minulla alkoi kaiken tämän selvittelyn takia jo olla kiire lennolleni.

Lentoyhtiön virkailija oli myötätuntoinen ja kaikesta säädöstä huolimatta päästi minut läpi check-inistä ja sovin, että järjestän jonkun muun maksamaan ylikiloni, sillä samaan koneeseen oli lähdössä muitakin tuttuja. Soitin tutulleni, jonka tiesin jo olevan kentällä ja selitin tilanteen. Hän oli jo ehtinyt turvatarkastuksen läpi toiselle puolelle, mutta lupasi selvittää, saisiko jollain tiskillä siellä toisella puolen hoidettua asiaa. Siinä välissä minä aloin hädissäni soitella pankkiin. Jonotin ensin asiakaspalvelijalle pienen ikuisuuden saadakseni vain kuulla, että minun pitäisikin soittaa luottokuntaan. Ei auttanut kuin soittaa luottokuntaan vain kuullakseni, että heidän mielestään asia siltikin kuului pankin hoidettavaksi. Kaverini oli onneksi saanut liikakiloni maksettua, mutta boarding oli tässä vaiheessa jo alkanut, kun jonotin edelleen takaisin pankin asiakaspalveluun. Lopulta sain asian selvitettyä ja istuin jo lentokoneessa, kun virkailija lupasi, että saisi korttini jälleen toimintaan seuraavaan aamuun mennessä. Huh, se oli kyllä yksi aika hemmetin stressaava tuokio elämästäni. Sittemmin olen ihan varmuuden varalta hankkinut toisen luottokortin vastaavien tilanteiden varalta.

♦ Olen ansioitunut erittäin hajamielisenä passien hukkailijana viime vuosien aikana… Aiemmat tarinat voitte lukea tuosta edellisestä katastrofi-reissaajan kokoelmasta, mutta senkin jälkeen on ehtinyt sattua ja tapahtua. Viimeksi ennen eilistä hukkasin passini vajaa vuosi sitten. Olin epävarma, olinko jättänyt sen Tanskaan viime tammikuun lopulla vai hukannut sen kotona Helsingissä. Taas oli uusi reissu tulossa, joten ei jälleen kerran auttanut kuin hommata uusi, kun vanhaa ei kertakaikkiaan löytynyt mistään.

Tällä kertaa hoidin viimein itselleni myös päivitetyn henkilökortin, sillä yksi ongelmani on ollut se, että minkään muun voimassaolevan henkilöllisyystodistuksen puuttuessa passia on pitänyt roudata mukana arjessa aina, kun henkilöllisyys pitäisi todistaa esimerkiksi postipakettia noutaessa. Tämäkin kadonnut passi löytyi lopulta kuukausia myöhemmin jostakin epämääräisestä paperikassista, johon olin vaan sen kiireessä työntänyt postin tiskillä, kun kädet olivat täynnä tavaraa. Vannoin tuolloin, että tästä eteenpäin pitäisin erityisen hyvää huolta passistani, sillä mietin, että kohta ne varmaan jo epäilevät, että diilaan näitä passeja jonnekin mustaan pörssiin, kun hankin uusia niin tiheään. No, eiliseen asti passi oli pysynyt tallessa – melkein vuoden siis… Miten sitä voikaan olla tällainen tunari?!

Pliis kertokaa, että joku muukin koheltaa kuin vain minä!

Kuvituksena jutussa on likimain koko kuvasato, mitä menneiden kolmen viikon aikana kameraani ja kännykkääni on matkan varrella tallentunut. Ehkä sitä tekee välillä hyvää katsella maailmaa muutenkin kuin kameran läpi ja tallettaa muistoja ihan vain omaan mieleen.

Related posts

1/01/19

Väri-inspiraatiota uuteen vuoteen: minttu

7 55

Ajattelin, että uusi vuosi alkaa takuuvarmasti hyvällä fiiliksellä, kun sen aloittaa herkullisen väri-inspiraation merkeissä. Tammikuun ensimmäinen on omistettu ikilempparilleni mintunvihreälle sekä sitä läheltä liippaaville sinivihreän sävyille (jotka muuten sopii aivan fantastisen hyvin punaisten hiuksien kanssa yhteen)!

Annetaan kuvien puhua puolestaan ja jätetään turhat lätinät sikseen. Jos haluat kurkata myös aiemmin tekemäni väri-inspiraatiopostaukset, niin löydät ne näiden linkkien takaa: oranssi, keltainen, punainen, vihreä ja vaaleanpunainen.

Mahtavaa uutta vuotta 2019!

Related posts

26/12/18

Next up: LOMA!

10 48

Jouluterkut! Olen löhöillyt, syönyt hyvin, saunonut ja viettänyt laatuaikaa perheeni ja etenkin pienen veljenpoikai kanssa – ja kaikki on ollut juuri sitä, mitä joululta kaipasinkin. Joulu tuli kyllä omalla kohdallani aivan täydelliseen saumaan keskeyttämään hullun lailla hyrränneen duunirumban ja päätin, että tänä vuonna aion ensimmäistä kertaa sitten työelämään astuttuani pitää ihan varsinaisen joululoman.

Opiskeluaikoina työskentelin kaikki joululomat ja sittemmin olin töissä freelancerina, jolle ei palkallisia lomia kertynyt. Vakkarityössä viihdyin sen verran lyhyen aikaa, etten tuonakaan aikana ehtinyt pitää yhtään talvilomaa. Kerran olen joulun pyhiksi reissannut maailmalle, kun isäni asui töiden takia hetken aikaa muualla ja matkasimme koko perhe jouluksi isän luo. Viimeisten 8 vuoden ajan olen puolestaan ollut yrittäjä, joka ei ole malttanut jouluna lomailla niitä muutamaa pyhäpäivää enempää.

Tänä vuonna aion nyt kuitenkin pitää elämäni ensimmäisen kunnollisen joululoman ja lähdemme poikakaverini kanssa ensimmäistä kertaa yhdessä reissuun – ihanaa ja vähän jännittävääkin! Matkamme suuntautuu Kaakkois-Aasiaan, missä meistä kumpikaan poikaystäväni kanssa ei ole koskaan ennen käynyt, joten tähän reissuun liittyy paljon ensimmäisiä kertoja, kuten huomata saattaa.

Suurin syy matkakohteen valinnalle Aasiasta oli itse asiassa se, että jatkan lomareissultamme suoraan matkaa Intiaan, minne suuntaan töiden merkeissä Stockmann-yhteistyön tiimoilta. Luvassa onkin todella mielenkiintoinen reissu, sillä matkan päämääränä on vierailla tulevan yhteistyökokoelman tuotantoprosessiin liittyen laukkutehtaalla Intiassa. Pääsen siis ihan paikan päälle seuraamaan tuotantoprosessia, tsekkailemaan omien laukkuprotojen syntyä, tekemään viime hetken viilauksia sekä katsastamaan itse tuotantolaitosta. On todella mielenkiintoista päästä ihan itse näkemään, miten nuo laukut käytännössä syntyvät ja myöhemmin keväällä on tarkoitus esitellä tätä kaikkea teillekin.

Koska siis joka tapauksessa olen matkaamassa Intiaan töiden merkeissä tammikuussa, tuntui järkevältä pidentää reissua hiukan ja yhdistää siihen oma lomamatka. Nyt saan näppärästi yksillä  pidemmillä meno-paluu-lennoilla myös loman ja koko reissusta suuremman hyödyn irti.

Reissukohteeksi valikoitui osin sattuman kautta Malesia ja Langkawin saari, sillä kaipasimme poikaystävän kanssa molemmat jonnekin ensikertalaiselle kohtalaisen helppoon kohteeseen. Haaveilimme vähän jostakin pienemmästä ja intiimimmästä saarestakin, mutta aikataulusyistä päätimme minimoida matkustuspäivät paikan päällä. Olemme molemmat tässä vaiheessa vuotta todella loman tarpeessa, joten matkamme päämäärä on vain ottaa iisisti ja nauttia yhdessäolosta. Se onkin etäsuhteessa elävälle aikamoista luksusta, että saamme nyt lomallamme kerrankin viettää pidemmän tovin kerrallaan yhdessä, kun normaalisti pystymme arjessa treffaamaan yleensä vain muutamia päiviä kerrallaan.

En aio lomaltani päivitellä somea juurikaan, ellei Instagramin puolelle sitten tee mieli jotakin lisäillä. Blogi ei kuitenkaan hiljene täysin, sillä olen ajastanut jonkin verran postauksia myös lomani ajaksi. Postaustahti nyt loman aikana on kuitenkin hiukan normaalia rauhaisampi ja vastailen kommentteihin sitten vasta lomalta palattuani.

Jos jollakulla on hihassa ihan mahtavia vinkkejä nimenomaan Langkawia silmällä pitäen, niin niitä otetaan ilolla vastaan kommenttiboksin puolella. Myös Kuala Lumpur -vinkit ovat enemmän kuin tervetulleita, sillä vietän siellä muutaman päivän ihan yksinäni ennen Intiaan suuntaamista ja olisi tietysti kiva keksiä noille päiville jotain hauskaa tekemistä itsekseni.

Toivottavasti teillä kaikilla on ollut mukava joulu ja olette saaneet myös hiukan levätä tässä pyhien aikaan. <3

Related posts

18/12/18

Lahjaksi näkö – unohtumaton matka vapaaehtoistyössä Sansibarilla

3 60

KAUPALLINEN YHTEISTYÖ: SPECSAVERS

Herätyskello pirahtaa soimaan kuudelta. Puen ylleni ja raahaudun hotellin aamupalalle, jonka henkilökunta on järjestänyt meille varta vasten normaalia aikaisemmin. Syön pienen munakkaan ja paahtoleipää. Tarjolla olisi ihanalta näyttäviä tuoreita hedelmiä, mutta en uskalla koskea valmiiksi kuorittuihin ja paloiteltuihin hedelmiin vatsatautiriskin takia. Aamupalan jälkeen suuntaamme autolle ja aloitamme reilun tunnin mittaisen matkan möykkyistä tietä rytyyttäen paikkaan, jonne on määrä pystyttää tämän päivän näöntutkimusklinikka. Huonokuntoista tietä hytkyen etenevä matkanteko tuntuu kestävän ikuisuuden, eikä meistä kukaan varsinaisesti tiedä, mihin ollaan menossa.

Saavumme perille huonokuntoiselta näyttävän kivirakennuksen edustalle, missä ihmisiä jo parveilee liki satapäin odottamassa pääsyään näöntutkimukseen. Astumme sisään rakennukseen, joka paljastuu jonkinlaiseksi paikalliseksi terveysklinikaksi. Tilat ovat hyvin vaatimattomat ja tutkiskelemme rakennusta miettien, miten organisoimme toimivan systeemin näöntutkimusprosessille ja lasien jakamiselle tilojen puitteissa.

Neljä optikkoa saa tiloikseen kaksi ilmastoitua tutkimushuonetta. Esitutkimukselle varataan pieni pätkä klinikan käytävästä ja lasien luovutuspiste järjestetään suurempaan huoneeseen. Roudaamme pöytiä paikalle muista huoneista, jotta saamme levitettyä ja järjesteltyä lasit pöytien päälle. Huoneessa on periaatteessa ilmastointi, mutta se ei toimi. Päivästä taitaa tulla lämmin, sillä ulkona lämpötila on kohonnut jo reiluun 30:een, vaikka kello on vasta noin 9 aamulla.

Lopulta näöntutkimusklinikka päästään avaamaan ja ihmisiä alkaa valua sisään tasaisena virtana. Lasien jakopisteellä saa olla ripeänä: välillä haasteelliset silmälasireseptit tuottavat päänvaivaa, välillä viivästyksiä aiheuttaa kielimuuri. Yritän silti olla kohdata jokaisen asiakkaan lämmöllä ja kiireettä, olla läsnä tilanteessa 100%. Kiireestä huolimatta en halua kenenkään tuntevan oloaan vain liukuhihnan jatkeeksi. Jotkut osaavat muutaman sanan englantia ja kommunikoinnissa auttaa tueksemme tulostettu ”sanakirja”, josta löytyvät olennaisimmat sanat ja fraasit swahilin kielellä. Paikalla on myös tulkki, joka rientää hätiin, mikäli yhteisymmärrystä ei yrityksistä huolimatta löydy. Muutamat swahilinkieliset lauseet tulevat viikon varrella todella tutuiksi. Muistan varmaankin vielä kuolinvuoteellanikin, miten kysytään swahiliksi, näetkö hyvin. Unaona vizuri?

On ihana nähdä ilon pilkahduksia ihmisten kasvoilla. Osa reagoi uudelleen löytyneeseen näkökykyynsä hillitymmin suurempia riemuitsematta, osa puolestaan puhkeaa spontaanisti hymyyn ja kiittelee vuolaasti kaikilla osaamillaan kielillä. Viikon aikana nähdään yksi innostunut suukkokin, kun eräs rouva on niin onnellinen uusista laseistaan, että moiskauttaa spontaanisti optikon poskelle kiitospusun. Minulle jäävät mieleen erityisesti eräs herttainen vanhempi herrasmies, joka osaa hiukan englantia ja tokaisee tyytyväisenä uudet lasit nenällään: ”Yes, I see perfectly – like a teenager!” Kommentti kirvoittaa naurut molemmilta ja kohtaamisesta jää pitkäksi aikaa hyvä mieli.

Toinen erityisen mieleenpainuva kohtaaminen on arviolta pari-kolmekymppisen nuoren naisen kanssa, joka osaa myös hiukan englantia. Hän hymyilee minulle ujosti ja tyytyväisenä saatuaan uudet lasit päähänsä, kiittää kauniisti ja jatkaa matkaa. Hetken päästä tunnen olkapäässäni koputuksen. Nuori nainen on tullut takaisin ja kysyy englanniksi, voisiko saada puhelinnumeroni tai Facebook-yhteystietoni. Kirjoitan paperilappuselle yhteystietoni ja sovimme, että hän laittaa minulle myöhemmin viestiä. Jään uteliaana odottamaan, olenko todella saanut uuden tansanialaisen ystävän.

Päivä etenee vauhdilla ilman taukoja ja valehtelematta tunnen uivani hiessä. Saniteettitilat klinikalla ovat melko surkeat ja alkeelliset. Juoksevaa vettä ei käytännössä ole ja hikisiin käsiin tarttuu likaa pölyisistä silmälasipusseista ja pinnoista. Lotraan käsidesillä, mutta se tuntuu tekevän kädet entistäkin tahmaisemmiksi. Jossain vaiheessa päivää huomaan paitani olevan täynnä epämääräisiä tahroja, joiden alkuperästä minulla ei ole aavistustakaan. Kenties pölyä ja hikeä, en tiedä.

Nälkä alkaa jo kurnia vatsanpohjassa. Toivomme, että jotakin ruokaa on jossain vaiheessa tulossa jostakin. Lopulta sisään kannetaan kylmälaatikko, joka kätkee sisäänsä tortillan tapaisia rullia. Rullien välissä oleva salaatti jännittää hiukan, mutta ei auta kuin syödä ja toivoa parasta (eli sitä, että säästyisi vatsataudilta, jonka takia yksi meistä on jo kaatunut sängyn pohjalle ja joutuu viettämään päivän hotellilla toipilaana). Syömme optikoiden ”toimistossa”, joka tuntuu oman hikisen huoneemme jälkeen siltä kuin astuisi jääkaappiin. Jos meidän huoneessamme hikoilee tauotta, täällä saa pelätä vilustuvansa. Hetken viilennys tekee silti hyvää, samoin kuin pieni ruokatauko. Noin 20 minuutin paussin jälkeen työt jatkuvat. Ulkona odottaa vielä reilut 80 ihmistä vuoroaan.

Lopulta viimeisetkin asiakkaat ovat saaneet lasinsa ja pääsemme pakkaamaan tavaramme pitkän päivän päätteeksi. Jostain pöllähtää paikalle joku eksynyt lammas silmälasireseptinsä kanssa, kun olemme saaneet puolet laseista jo pakattua takaisin kasseihin. Kaivelemme pussukoita ja nyssyköitä, ja löydämme kuin löydämmekin myös tälle tyhjästä ilmestyneelle viimeiselle asiakkaalle sopivat lasit. Hoidamme pakkaamisen loppuun, kannamme tavarat autoon ja aloitamme hytkyvän matkan kohti hotellia.

Saavumme lopulta leikkisästi ”afrikkalaiseksi hieronnaksi” kutsutun poukkoilun jälkeen hotellille väsyneinä mutta tyytyväisinä päivän työhön. Auringonlaskuun on noin tunti aikaa, joten painumme välittömästi huoneisiimme vaihtamaan uimapuvut ylle ja pulahdamme mereen huuhtomaan päivän pölyt, lian ja hien yltämme. Pikaisen pulahduksen jälkeen suuntaamme suihkuun, josta saattaa tulla vettä tai olla tulematta – se on vähän tuurista kiinni. Päivän päätteeksi syömme illallisen yhdessä hotellilla ja yhden jos toisenkin päät nukahtelevat jo illallispöydässä. Porukka vetäytyy yöpuulle viimeistään yhdeksän maissa. Kaadun itse sänkyyn saman tien hampaat pestyäni. Ajattelen lukevani vielä hetken kirjaa, mutta havahdun hetken päästä nukahtaneeni kirjani äärelle noin puolen sivun jälkeen. Kun kello näyttää puolta kymmentä, olo on kaikkensa antanut ja on aika laittaa valot pois, silmät kiinni ja keräillä voimia seuraavaa päivää varten.

Suunnilleen tällaisissa merkeissä kuluivat päivämme Specsaversin hyväntekeväisyysreissulla Sansibarilla. Kotiuduin reissulta itsenäisyyspäivän alla ja tässä on ollut pari viikkoa aikaa kertailla kokemuksia ja koota ajatuksia matkan jäljiltä. Vaikka päivät olivat pitkiä, rankkoja ja hikisiä, olo on vieläkin vaikuttunut ja kiitollinen: oli todella mieletöntä päästä olemaan osa tällaista projektia ja lähtisin milloin tahansa uudelleen.

Specsavers on vienyt parempaa näköä maailmalle jo 10 vuoden ajan yhteispohjoismaisena projektina ja viimeisten kuuden vuoden ajan hanke on toiminut Tansaniassa. Paikan päällä käydään siis sekä Suomesta, Ruotsista, Norjasta että Tanskasta ja silmäklinikka järjestetään kaikkiaan 5 kertaa vuodessa, niin että apua saadaan ympäri vuoden sinne, missä sitä kipeimmin tarvitaan. Esimerkiksi Sansibarin saarella on yli miljoona asukasta ja vain yksi optikko sekä yksi silmälääkäri. Käytännössä näöntutkimukseen pääseminen on siis siellä liki mahdotonta, puhumattakaan siitä, että itse silmälaseja olisi saatavilla niitä tarvitseville. Tämän hankkeen kautta on kuitenkin viimeisten 6 vuoden aikana pystytty viemään Tansaniaan jo yli 40 000 paria silmälaseja.

*

Nykyisellään hanke työllistää vähintään 10 paikallista joka kerta, kun Specsaversin tiimi menee Tansaniaan. Kaikki kohteeseen matkaavat Specsaversin edustajat sekä vapaaehtoiset avustajat antavat työpanoksensa hankkeelle ilmaiseksi ilman korvausta (joskin Specsavers kustantaa heille lennot ja majoituksen), mutta paikallisille työntekijöille maksetaan klinikalla tehdystä työstä aina palkkaa. Paikallisten työntekijöiden tiimi koostuu yleensä paikallisesta optikosta, sairaanhoitajasta ja silmälääkäristä sekä heidän avustajistaan ja muutamasta tulkista. Klinikkakohteiksi valitaan yhdessä paikallisten terveysviranomaisten kanssa sellaisia paikkoja, missä avuntarpeen tiedetään olevan kaikkein suurin. Erityisen suuri tarve on maaseudulla sekä sellaisten ihmisten parissa, jotka pääsevät liikkumaan kotoaan vain vaivoin.

Hankkeen avulla on jo nyt pystytty auttamaan kymmeniä tuhansia ihmisiä, mutta Specsaversilla on vahva halu kehittää hanketta jatkuvasti parempaan ja toimivampaan suuntaan. Tähtäimessä onkin tehdä näöntutkimusklinikasta pysyvää ja jatkuvaa toimintaa sekä kouluttaa paikallisia ihmisiä optikoiksi. Kun paikan päällä on sekä toimivaa näöntutkimuslaitteistoa että osaavaa henkilökuntaa, klinikan toimintaa voidaan jatkaa itsenäisesti myös silloin, kun Specsaversin edustajia ei ole paikan päällä.

Specsaversin tavoitteena on siis jossakin vaiheessa perustaa pysyvä paikallinen silmäklinikka, jota pyöritettäisiin paikallisten voimin ja jossa olisi käytössä tarvittava nykyaikainen teknologia näöntutkimusten tekemistä varten. Toimintaa voitaisiin ylläpitää paikallisesti ja Specsavers voisi siis vain käydä lisäkouluttamassa henkilökuntaa sekä viemässä paikan päälle laseja.

Vaikka tavoitteena onkin, että toimintaa pystyttäisiin pyörittämään Tansaniassa ilman Specsaversin jatkuvaa läsnäoloa, tällä hetkellä paikallisilla ei yksinkertaisesti ole vielä riittäviä resursseja tai tarvittavaa osaamista pitää toimintaa käynnissä itsenäisesti. Toistaiseksi Specsaversin tukea paikan päällä tarvitaan siis varsin konkreettisesti ja pohjoismaisen tiimin läsnöolo paikan päällä on käytännössä ainoa tapa varmistaa, että silmälasit todella pääsevät perille, ovat kohteeseen päästessään ehjiä ja todella päätyvät sinne, minne niiden kuuluikin. Maassa, joka on todella korruptoitunut, tällaiset asiat eivät ole itsestäänselvyyksiä.

*

Näöntutkimuksissa tuli Sansibarilla viikon aikana vastaan hurjiakin lukemia. Eräs tyttö sai tulokseksi toisesta silmästä -19 ja toisesta päälle -20. Hän ei käytännössä siis näe juuri mitään, eikä saatavilla olevien lasien joukosta valitettavasti löytynyt sopivia, mutta hän sai mukaansa kehykset, joihin on mahdollista paikallisesti teettää sopivat linssit. Toinen mieleenpainuva tapaus oli nuori mies, joka laski ensimmäiseksi pöydälle autonsaavaimet. Kun näköä ryhdyttiin tutkimaan, paljastui, että toisessa silmässä tulokseksi tuli -8 ja toisessa -9. Mies oli saapunut paikalle autolla, vaikka hän ei käytännössä nähnyt juuri mitään… Mukaansa hän sai sopivat lasit ja toivottavasti autolla ajaminenkin sujuu jatkossa turvallisemmin.

Sansibarilla viettämämme viikon aikana tehtiin yhteensä yli 1000 näöntutkimusta ja laseja jaettiin niitä tarvitseville noin 1500 paria. Parhaimmillaan yhden päivän aikana neljä optikkoa suoritti yhteensä yli 200 näöntutkimusta – se tarkoittaa reilua 50 tutkimusta per optikko. Se on melkoinen tahti, kun vertaa, että Suomessa luku on maksimissaan 14 tutkimusta per päivä, mutta tärkeintä Tansaniassa tärkeintä oli pystyä auttamaan reissun aikana mahdollisimman montaa. Suuren hyödyn saivat näöntutkimuksista myös sellaiset, joilla havaittiin kaihi tai tarve jollekin muulle silmäleikkaukselle, sillä saatuaan klinikalla lähetteen silmäleikkaukseen, heillä on mahdollisuus saada ongelmaansa apua.

Kaiken kaikkiaan viikko oli täynnä pysäyttäviä kohtaamisia ja monen ihmisen tilanne jää varmasti pyörimään ajatuksiin vielä pitkäksikin aikaa. Erityisesti suunnilleen oman ikäisiä nuoria naisia kohdatessa kävi mielessä, minkälaista mahtaa olla tavallisen 34-vuotiaan naisen elämä Sansibarilla. Todennäköisesti ihmisten haaveet ja toiveet elämältä ovat viime kädessä aika samankaltaisia, satuimme sitten syntymään minne puolelle palloa tahansa.

Uskon, että elämä voi olla onnellista ja ihanaa ihan missä tahansa, enkä usko, että täällä Suomessa on automaattisesti parempi olla ja elää. Päinvastoin, täällä hyvinvointivaltioksi kutsumassamme kotimaassa olemme stressaantuneempia, masentuneempia ja yksinäisempiä kuin koskaan ja tuskinpa tämä nykyisenkaltainen länsimainen elämäntyyli on välttämättä monelle mikään tie onneen. Omaa tarinaansa kertoo se, että yhä useampi muuttaa jonnekin lämpimään yksinkertaisemman elämän pariin, kun oravanpyörä alkaa ahdistaa.

Siitä huolimatta moni asia täällä Suomessa toimii. Ennen kaikkea meillä on oikeus käydä koulua, naisen asema on täällä jokseenkin tasa-arvoinen, julkinen terveydenhuolto pelaa ja yhteiskunnassa on olemassa turvaverkko sellaisia tilanteita varten, kun elämä ei kannattelekaan. Näistä asioista sopii olla kiitollinen. Sansibarilla sellainen meistä ehkä aika yksinkertaiselta ja itsestään selvältäkin tuntuva asia kuin silmälasit ja näkökyky ovat kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. Sellaisista asioista on hyvä muistaa aina silloin tällöin tuntea kiitollisuutta.

Entäs se tansanialainen nuori nainen, joka pyysi puhelinnumeroani… Muutama päivä kohtaamisen jälkeen piippasi puhelimeni uuden Whatsapp-viestin merkiksi. 29-vuotias Khadija puhuu vähän englantia ja olemme tekstailleet nyt reissun jälkeen muutamaan otteeseen. Olen saanut selville, että hän tekee työkseen hennatatuointeja ja murehtii ihan samanlaisia asioita kuin suurin osa täällä Suomessakin asuvista ystävistäni. Sellaisia kuten mistä löytää mukava poikaystävä. Muun muassa tällaisista asioista me uuden tansanialaisen ystäväni kanssa juttelemme.

*

Haluan vielä loppuun lausua kiitokset kaikille teille, jotka olette lahjoittaneet omia käytettyjä silmälasejanne tähän keräykseen. Niillä todella voidaan mullistaa jonkun elämä tuolla toisella puolen maapalloa! Mahdollisesti olen siellä asetellut ihmisten nenille joidenkin teistäkin vanhoja silmälaseja. Ihan kaikkia kehyksiä ei pystytty Tansaniaan asti viemään, vaan mukaan valikoituivat parhaassa kunnossa olevat lasit ja loput on kierrätetty täällä kotimaassa L&T:n avulla teollisuuden raaka-aineeksi, joten kaikki lahjoitetut lasit ovat päässeet hyödyksi tavalla tai toisella. Muistuttelen tässä yhteydessä myös, että tuo Specsaversin keräys on käynnissä läpi vuoden, joten ihan milloin tahansa pitkin vuotta voi viedä omia käyttämättömiksi jääneitä silmä- tai aurinkolaseja kierrätettäväksi Specsavers-liikkeisiin.

Kiitos myös Specsaversille ihan mielettömästä työstä Tansaniassa sekä siitä, että olen saanut olla osana tätä projektia. Suurkiitos myös kaikille matkassa olleille – en olisi voinut kuvitella parempaa tiimiä! Oli todella ilo tutustua teistä jokaiseen.

 

Related posts