18/07/17

Luota vähän

7 55

Olen tässä miettinyt, että jotenkin haluaisin vielä avata sanaista arkkuani yksin matkustamisesta ja vähän muustakin… Hiukan jo ohimennen sivusinkin mietteitäni heti tuoreeltaan, kun Portugalin reissu oli lopuillaan, mutta kaikenlaisia ajatuksia jäi tuolloin vielä päänuppiin muhimaan.

Nyt jälkikäteen tuntuu hassulta, että jännitin yksin matkaan lähtemistä. Tiesin jo etukäteen, että jännittäminen oli ihan turhaa ja hölmöä, mutta kaipa se on inhimillistä, sillä olen kuullut monen muunkin jännittävän ajatusta yksin reissaamisesta. Nyt jälkikäteen on sellainen olo, että haluan matkustaa yksin vielä uudelleenkin, ehkä vähän pidemmänkin aikaa. Yksin reissaaminen nimittäin toden totta on ihan erilaista kuin kaverin kanssa. Molemmissa on puolensa, mutta yksin viihtyvänä itsekseen matkustaminen jätti uteliaisuuden kokeilla uudelleen.

Pidemmällä reissulla ehkä ehtisi oikeastikin viettää aikaa enemmän yksin. Nautin yksinolosta ja tykkäsin myös reissussa niistä kiirettömistä hetkistä, jotka sain viettää ihan itsekseni. Totta puhuen olisin mieluummin viettänyt aikaa yksin enemmänkin, mutta lyhyen reissun aikana tuli tutustuttua uusiin ihmisiin vähän liiankin helposti. :D Tietenkään en silti halunnut vain periaatteen vuoksi jättää hauskoja kohtaamisia kokematta, joten elin hetkessä ja nautin seurasta silloin, kun sitä luontevasti oli tarjolla.

Yksin matkustaessa ei todellakaan ole niin yksin kuin voisi ehkä ennakkoon kuvitella. Kaipa yksin liikuskeleva ihminen on niin paljon helpommin lähestyttävä, että tuon tuosta tuntui joku olevan tulossa juttusille. Reissuni oli täynnä mitä yllättävimpiä ja hauskimpia kohtaamisia, joista osa oli vain hetken ilona ja osa johti yhteydenpitoon matkan jälkeenkin.

Onnistuin tutustumaan ihmisiin reissullani esimerkiksi lentokentällä, ruokakaupassa ja sosiaalisessa mediassa ja päädyin kohtaamisten seurauksena baariin juhlistamaan entuudestaan tuntemattoman ihmisen synttäreitä, Massimo Duttin pressitilaisuuteen ja tapaamaan brändin markkinointijohtajaa, spontaanille drinkille keskiyöllä, elämäni ensimmäiselle surffitunnille ja paikallisen valokuvaajan malliksi.

Sain matkani aikana muutamia kommentteja, joissa pohdiskeltiin, miten uskallan lähteä tuntemattomien ihmisten matkaan oudossa maassa. Se jäi mietityttämään minua… Miten kukaan ylipäänsä vaikkapa uskaltaa lähteä esimerkiksi baarista toisen ihmisen matkaan? Tai Tinder-treffeille? Ihan siis Suomessakaan? Entä onko ulkomailla jotenkin lähtökohtaisesti aina vaarallisempaa kuin koto-Suomessa?

Jotenkin tuli jopa vähän surullinen olo noista varmasti hyvää tarkoittavista kommenteista. Jotenkin minulle se ajatus, että tuntemattomia ihmisiä pitäisi ensisijaisesti pelätä, on vain jotenkin surullinen. Uusiin ihmisiin tutustuessa ja varsinkin yksin matkustaessa on toki syytä pitää järki matkassa, mutta minä haluan ensisijaisesti tutkailla maailmaa ja nähdä muut ihmiset jostakin toisesta näkökulmasta kuin pelosta käsin.

Oman elämänkokemukseni perusteella uskallan luottaa omaan ihmistuntemukseeni aika vankasti. Intuitio kertoo yleensä hyvin nopeasti, tuleeko toisesta ihmisestä miellyttävä ja turvallinen olo vai ei. Jos aistin ilmapiirissä minkäänlaista outoutta tai toinen saa oloni millään tavalla epämukavaksi, se on jo merkki, jota on mielestäni syytä kunnioittaa. Joskus kyse on vain väärinkäsityksestä tai siitä, että kahden ihmisen kemiat eivät kohtaa, mutta en halua ottaa tarpeettomia riskejä, kun maailma on täynnä ihmisiä, joiden kanssa homma klikkaa eri tavalla jo heti alkumetreiltä lähtien.

Muistan käyneeni aiheesta joskus keskustelua teiniaikaisen poikaystäväni kanssa. Hänen maailmankuvansa oli, että ihminen on paha, kunnes toisin todistetaan. Minun maailmankuvani oli päinvastainen. Oli vaikea ymmärtää, mistä sellainen perustavanlaatuinen epäluulo kanssaihmisiä kohtaan oikein kumpusi, mutta meillä kaikilla on omat demonimme päihitettävänä. Joka tapauksessa, minä uskon ensisijaisesti, että muut ihmiset ovat suurimmalta osin ihan hyviä ja kilttejä tyyppejä. Joukkoon mahtuu aina myös mätämunia, mutta todennäköisyys, että juuri se sinun kohtaamasi tyyppi olisi massamurhaaja, on häviävän pieni – etenkin jos sinulla on herkkyyttä kuunnella sitä omaa intuitiotasi.

On ymmärrettävää, että pettymykset ja huonot kokemukset ihmisistä jättävät jälkensä, mutta on niin kovin sääli, jos menneisyyden traumat jäävät hallitsemaan nykyisyyttä. Siksi haluan kehottaa suhtautumaan maailmaan avoimin mielin, positiivisen kautta. Ei pilvissä haihatellen, mutta ei myöskään jatkuvasti katastrofeja odottaen. Elämä kantaa kyllä ja yleensä intuitio osaa kertoa vaikka mitä, jos sitä vain malttaa kuunnella. Yritän itse usein miettiä elämäni erilaisia valintoja ja jännittäviä tilanteita siitä kulmasta, että mikä olisi pahinta, mitä voisi tapahtua? Jos ei mietitä äärimmäisiä kauhukuvia ja sarjamurhaajia, vaan pysytään suhteellisen realistisissa visioissa, yleensä ne pahimmatkaan skenaariot eivät ole niin ylitsepääsemättömän kamalia. Mikä olisi voinut pahimmillaan tapahtua, kun vietin viikon yksin ulkomailla? Minulla olisi ollut tylsää ja yksinäinen olo? No, ehkä olisin siitäkin selvinnyt.

Jos katselisin maailmaa ympäristöä ja muita ihmisiä säikkyen, olisi aika monta mieletöntä tyyppiä jäänyt kohtaamatta, elämystä elämättä ja tilannetta tapahtumatta. En minä halua elää elämääni sillä tavoin. Minä olen juuri se tyyppi, joka juttelee tuntemattomille, tarttuu tilaisuuksiin ja heittäytyy seikkailuihin. Jos istuisin kotona pelkäämässä, olisi elämäni aika hitsin paljon tylsempää ja muistojen kirjassa aika monta kappaletta vähemmän hullunkurisia ja kallisarvoisia tarinoita kerrottavana niin teille kuin jälkipolvillekin.

Elämässä pitää vähän uskaltaa. Pitää uskaltaa luottaa siihen, että kaikki menee ihan hyvin. Kaikki järjestyy ja hyviä juttuja tapahtuu. Muuten jää sivustakatsojaksi omassa tarinassaan. Niinpä sanon sinulle, rakas murehtija, ole rohkea ja uskalla! Lähde reissuun, vaikkapa yksin kuten minä. Tartu hetkeen! Kerro hyvät ajatuksesi ääneen. Katso ihmisiä reilusti silmiin ja hymyile. Käytä maalaisjärkeä, mutta anna intuition johdattaa. Luota niihin ihmisiin, joiden puoleen sisäinen tuntumasi näyttää vihreää valoa. Ja ennen kaikkea: luota itseesi. Kyllä sinä osaat, pystyt ja selviät vaikka millaisista tilanteista – ei meitä ole tehty sokerista. Näillä eväillä olen itse saanut elää niin mahtavien sattumusten ja kohtaamisten täyteistä elämää, että uskallan suositella. :)

Kuvituksena vielä reissumuistoja Lissabonista muutaman viikon takaa.

Related posts

16/07/17

Porto ja punaisen mekon lumo

14 138

Tuon yllä näkyvän maagisen otoksen ikuistivat minusta Portugalin matkallani ystäväni Vini ja Paulo. Innostuimme yhteisestä valokuvaustuokiostamme rannalla niin kovasti, että päätimme kuvata seuraavana päivänä vielä vähän lisää ja tuon toisen kuvaussession hedelmiä ovat muun muassa nämä kuvat punaisessa mekossani, jossa onnistuin tahattomasti herättämään vähän liikaakin huomiota Porton katuja vaellellessani. Naiset, jos haluatte herättää erityisesti portugalilaisten papparaisten huomion, verhoutukaa punaiseen. :D

Hypätään ajassa muutama viikko taaksepäin… Olin juuri saapunut Portoon ja päätin lähteä lauantai-illan kunniaksi pienelle iltakävelylle tutustumaan uusiin maisemiin. Mietin hotellilla vaatteita vaihtaessani, että onkohan punainen vähän liian huomiota herättävä väri yksin liikuskelevalle naiselle, mutta päätin silti pukea kauniin kesämekon ylleni.

Sen sain ensimmäisellä yksin tekemälläni matkalla todeta, että sitä tosiaan saattaa hyvinkin päätyä kaikenlaisiin mitä kummallisimpiin tilanteisiin – yleensä onneksi lähinnä hauskoihin ja huvittaviin, kuten tällä kävelylläni Porton keskustaan. Koska oli lauantai-ilta, ihmisiä oli paljon liikkeellä.

Kaupungin keskustassa soitti eräällä aukiolla katusoittajakaksikko, joiden ympärille oli kerääntynyt iso joukko ihmisiä kuuntelemaan esitystä. Minä liityin muiden joukkoon ja olin juuri ottamassa kännykälläni musisoinnista videota, kun laulaja huudahti yhtäkkiä minuun osoittaen: “Hei, sinä siellä, nainen kauniissa punaisessa mekossa! Tämä on omistettu sinulle!” Koko väkijoukko kääntyi katsomaan minua ja vaikka ei ehkä tämän ammatin perusteella uskoisi, en erityisen hyvin viihdy huomion keskipisteenä, joten hieman nolostuneena ja jännittyneenä jäin odottelemaan, mitäköhän mahtaisi seuraavaksi tapahtua. Duo ryhtyi soittamaan 80-luvun klassikkoa Lady in Red ja yleisö taputti.

Yhtäkkiä jostain aukion poikki ponkaisi eteeni harmaantunut herrasmies, joka pyysi lupaa viedä minut tanssiin. Yleisö nauroi ja hurrasi ympärillä, enkä tietenkään voinut kieltäytyä kunniasta, vaan ei auttanut kuin antautua tanssiin. Käteni olivat täynnä tavaraa: oli laukkua, kameraa, kännykkää… Hätäpäissäni työnsin ne vain vieressäni seisoneen luotettavan näköisen perheenäidin kainaloon ja pyysin pitämään niistä huolta tanssin ajan.

En ollut pystyä pitelemään nauruani tuossa yllättävässä tilanteessa ja kanadalainen herrasmies kertoi myös vaimonsa hytkyvän naurusta siellä yleisössä. Mutta mikä hauskinta, kun saimme tanssin päätökseen ja palasin paikalleni, huomasin että tuon omaisuudestani huolta pitäneen naisen mies oli tarttunut kameraani ja ikuistanut tanssimme salaa videolle! Eli tässä alla nyt sitten ihan videon muodossa pieni muisto tuosta hassusta ja ikimuistoisesta hetkestä. Kaikkea sitä… :D

Niin ja itse mekkoon sekä tyyliin ihastuneille kerrottakoon, että mekko on kevään Holly & Whyte -mallistoa Lindexiltä, hattu A+more-mallistoa Stockmannilta ja kauniit kengät Pretty Ballerinasia Shoes like Candy -putiikista viime kesältä, ja kaikki on saatu blogin kautta.

Photos: Tribeguys.co

Related posts

9/07/17

Määränpäänä Marokko

11 33

Kerroin pari päivää sitten, että olen vihdoin ja viimein lähdössä lomalle – ja tällä kertaa matkakohteena on minua jo pitkään kiehtonut Marokko! Mietin pitkään, että viitsiikö sitä heinäkuussa edes lähteä Suomesta minnekään, kun se on niitä harvoja hetkiä, kun kotimaassakin tuurilla on hitusen lämpimämpi ja aurinkoisempi sää. Nyt kuitenkin viime viikkojen oikuttelevia sääjumalia tuskaillessa olen tullut siihen tulokseen, että matkan varaaminen oli vain ja ainoastaan hyvä päätös. Voinette uskoa, että Marokossa ei ainakaan heinäkuussa tarvitse palella… ;)

Olin itse asiassa alkuun jopa vähän huolissani, mahtaisiko tällainen paahteeseen tottumaton kalpeanaama edes pärjätä Pohjois-Afrikan heinäkuisissa helteissä. Kuitenkin nyt kun olen tutkaillut säätiedotteita matkan ajankohdalle, olen yllättynyt iloisesti. Lämpötilat tuntuvat vaihtelevan aika paljon kaupungista riippuen, mutta ne pyörivät pääosin sellaisissa lukemissa, että en ole enää huolissani selviytymisestäni. Jos kestin mainiosti viime kesän juhannushelteet Milanossa (asteita +38 eikä tuulenvirettäkään), uskon pärjääväni myös Marokossa.

Luonnollisesti rannikolla on viileämpää kuin sisämaassa, mutta onneksi matkapäivistä suurin osa vierähtääkin nimenomaan meren äärellä. Rannikolla päivälämpötilat näyttävät tällä hetkellä pyörivän jossain +27 ja +33 asteen välillä, mikä vaikuttaa ihan täydelliseltä. Marrakechissa lämpö näyttäisi ensi viikolla kohoavan peräti yli +40 asteen, mikä alkaa olla jo tällaiselle pohjoisen pallonpuoliskon ihmiselle vähän turhan paljon – onneksi kyseessä taitaa olla vain jokin ohimenevä lämpöaalto ja sen jälkeen hieman viilenee taas.

Näistä tämän postauksen kesäisistä uikkarikuvista huolimatta oman haasteensa noissa lämpötiloissa aiheuttaa myös se, että Marokossa on naisena soveliainta pukeutua melko peittävästi – ja se on myös oman matkustusmukavuuden ja -turvallisuuden kannalta varmasti järkevintä. Pitää siis varata reissuun pitkiä, väljiä housuja, maksimekkoja, löysiä paitoja ja pitkiä hameita – eiköhän niillä selviydytä. Joskus reilut 10 vuotta sitten Egyptissä matkanneena sain kokea sen, millaista voi olla matkata muslimimaassa vaaleana pohjoismaisena naisena, joten jo oman mukavuuteni takia pukeudun mieluummin vähän peittävämmin. Hotellin uima-altaalla voi sitten hillua uimapuvussa ja bikineissä, jos välillä tekee mieli paistatella auringossa.

Matkasuunnitelmana on aloittaa reissu Casablancasta, vuokrata sieltä auto ja ajella rauhaksiin rannikkoa alaspäin pikkukaupunkeja tutkaillen. Viimeisenä etappina reissulla on Marrakech, josta paluulennotkin on varattu. Roadtripin tarkemmat kohteet ovat monelta osin vielä hieman avoimina, joten nyt on mainio mahdollisuus Marokon kävijöille vinkkailla suosikkejanne rannikkokaupungeista! Missä mielestänne kannattaa ehdottomasti piipahtaa?

Odotan reissua todella suurella innolla ja uskon, että tuolla uusissa maisemissa mieli pääsee kyllä irtautumaan työasioista hetkeksi oikein kunnolla. Tuskin maltan pitää kameraa laukussa niissä Marokon kauniissa maisemissa eli nappailen varmasti valokuvia matkan varrelta ja osa niistä pääsee jakoon sitten reissun jälkeenkin, vaikka matkan päätarkoitus onkin lomailla. Suunnitelmana on silti ensisijaisesti unohtaa koko blogin olemassaolo pariksi viikoksi ja keskittyä elämään hetkessä sekä nauttimaan tilanteista nimenomaan tässä ja nyt. Saa sitten nähdä, miten hyvin se onnistuu 10 vuoden bloggaamisen jälkeen… Mutta eiköhän siellä aika stressittömään olotilaan pääse, kun reissun ajaksi blogipostaukset on etukäteen valmisteltu.

Tuleeko teillä Marokossa reissanneilla joitakin muita hyviä viime hetken tärppejä mieleen, mitä kannattaa ennen matkaa ottaa huomioon? Jonkin verran olenkin lueskellut juttuja netistä, mutta jos tulee mieleen joitakin must see -kohteita, erinomaisen ihania hotelleja tai muita hyödyllisiä vinkkejä, niin otan niitä ilolla vastaan! Kiitos jo etukäteen.

Nämä kesäiset kuvat napattiin aiemmin kesällä Barcelonassa ihanan hotellimme kattoterassilla. :)

Translation: It is holiday time! I am heading to Morocco next week so if you have any tips for cities to visit by the west coast or other must see destinations, feel free to share. :)

Photos: Liisa Kivi

Related posts

2/07/17

Avoimuudesta, heittäytymisestä ja tuttujen kaavojen rikkomisesta

4 50

Palasin eilen Espanjan Alicantesta EU-workshopista pää täynnä uutta kiinnostavaa tietoa ja Facebook täynnä uusia kavereita. Lähdin reissuun uteliain mielin ja ilman odotuksia, ja sain taas todeta, että tekee aina hyvää puskea itseään hieman mukavuusalueensa ulkopuolelle.

EUIPO:n Ideas Powered -workshop oli suunnattu 18-30-vuotiaille nuorille vaikuttajille (en niin välitä tuosta sanasta, mutta näin he itse tapahtumaansa kuvailivat) ympäri EU-maita. Olen itse ikähaarukkaan hieman yli-ikäinen, mutta se ei näyttänyt järjestäjiä häiritsevän, koska kutsuivat minut mukaan. Ja olipa paikalla muutama alaikäinenkin. Meitä oli paikan päällä tosi kiinnostava ja monenkirjava joukko: oli bloggaajia, vloggaajia, valokuvaajia, muusikoita, taiteilijoita, suunnittelijoita, startup-yrittäjiä, politiikan parissa työskenteleviä ja järjestöaktiiveja. Parasta tällaiseen cocktailiin hyppäämisessä on se, että pääsee takuulla tutustumaan mitä erilaisimpiin tyyppeihin, joihin ei normaalioloissa koskaan törmäisi.

Joskus sitä huomaa tuollaisessa joukossa, että läheisin yhteys löytyykin ihan eri tyyppien kanssa kuin ehkä paperilla ajattelisi. Istuin eilen lounaalla taiteilijoita mentoroivan ja omaa dokumenttielokuvaansa tekevän puolalaisen Kamilan, rastapäisen luxemburgilaisen järjestöaktiivin Vickyn ja drone-sovelluksen kehittäneen hollantilaisen Wilcon kanssa. Keskustelimme ihmissuhteista ja sosiaalisesta mediasta, ja toimme pöytään ilahduttavan samanlaisia ja virkistävän erilaisia näkemyksiä.

Yksi mieleenpainuvimmista kohtaamisistani reissulla oli tsekkiläisen lukiolaispojan Kristiánin kanssa. Voisi ehkä kuvitella, että lähtökohtaisesti meillä ei olisi paljoakaan yhteistä, mutta päädyimme keskustelemaan tanssija-nuorukaisen kanssa musiikista ja osoittautui, että meillä on liki identtinen musiikkimaku. Lopputuloksena huomasimme istuvamme saman keskustelun äärellä yhä aamuyön pikkutunteina silmät innosta sädehtien. Ikäni puolesta voisin melkein olla hepun äiti (apua, pelottava ajatus), mutta yhteisen mielenkiinnon kohteen äärellä sillä ei ollut mitään merkitystä.

Loppujen lopuksi omassa arjessa tulee usein ihan tiedostamattaankin elettyä aikamoisen yksipuolisessa kuplassa sen suhteen, millaisia ihmisiä päivittäin kohtaa (riippuu toki esimerkiksi ammatista) ja millaisten ihmisten kanssa vapaa-ajallaan on tekemisissä. Tiedän valtavan paljon ihmisiä, jotka jo lähtökohtaisesti eivät ole kiinnostuneita tai erityisen avoimia kohtaamaan ihmisiä, jotka eivät paperilla tai ensivaikutelman perusteella edusta sitä ihmistyyppiä, jonka kanssa he kuvittelevat ja olettavat parhaiten tulevansa toimeen. Myönnän harhautuvani itsekin hetkittäin ajattelemaan niin. Uuteen ihmiseen tutustuminen vaatii aina pientä eforttia, aikaa, keskittymistä ja avautumista.

Jotenkin taas tämän loppuviikon kokemuksen perusteella tuli silti sellainen olo, että tekee todella hyvää työntää itsensä joskus tilanteisiin, joissa ei ole ihan niin kotonaan. Workshop oudossa paikassa tuntemattomien ihmisen seurassa aiheesta, josta en tiedä juuri mitään tuntui paitsi kiinnostavalta, myös potentiaalisesti raskaalta ajatukselta. En ole hetkeen ollut niin uuvuksissa kuin sen parin päivän informaatiotulvan, minglaamisen ja tsemppaamisen jälkeen, mutta hitto vie, kun olen iloinen, että lähdin.

Puhuin muutama viikko sitten yhden ystäväni kanssa siitä, kuinka yksipuolisia vapaa-ajan viettopaikkamme ovat täällä Helsingissä. Aina ulos lähtiessämme päädymme samaan baariin ja ravintolaa valitessamme turvaudumme vanhaan tuttuun. Onko ihme, että kaupunki tuntuu pieneltä, jos käy aina samoissa paikoissa ja kohtaa sitä kautta aina ne lähes samat ihmiset?

Sovimme keskustelun innoittamana, että ryhtyisimme tuosta hetkestä alkaen seikkailemaan. Haastaisimme itsemme yhdessä käymään paikoissa, joihin normaalisti ei tulisi mieleenkään poiketa. Ideanamme oli paitsi avartaa omaa käsitystämme kotoisasta Helsingistä, myös tarjota mahdollisuuksia ihan uudenlaisille kohtaamisille – olla avoimia uusille ihmisille ja laajentaa omaa sosiaalista piiriämme. Päätimme, että teemme jonkinlaisen bucket listin, jota ryhdymme toteuttamaan yhdessä ja sitä kautta teemme tilaa ja annamme mahdollisuuksia ihan uudenlaisille elämyksille.

Vielä emme ole päässeet listamme laatimisessa saati toteutuksessa pitkällekään, mutta jo se, että suunnitelma kytee takaraivossa, tuo omanlaisensa sävyn arkiseen puuhailuun. Samaa ideaa voisi hyvin toteuttaa menemällä ihan itsekseen rohkeasti vain erilaisiin tilaisuuksiin, kokeilemalla uusia ja vähän yllättäviäkin harrastuksia tai tarjoutumalla vaikkapa mukaan vapaaehtoistyöhön.

Arkisen aherruksen keskellä vaatii aina hieman erityistä sysäystä poiketa totutusta. Luovuus ja spontaanius kärsivät, kun kalenteri on ahdettu liian täyteen ja takaraivossa tikittävät deadlinet. On helpompi vain pysytellä tutuilla poluilla. Ehkä tämä tajunnanvirtapostaus on enemmän muistutus itselleni kuin mitään muuta, mutta muutkin ovat vapaita ottamaan näistä mietteistä inspiraatiota.

Aina sitä ei edes heti tajua, mikä jonkun uuden tuttavuuden tai kokeilun merkitys omassa elämässä pidemmällä tähtäimellä onkaan. Epäonnistuminen tai käytetty aika johonkin, mistä ei näennäisesti heti ollutkaan hyötyä tai suurta iloa, ei välttämättä ole ollenkaan turhaa. Se on kaikki mahtavaa materiaalia luovuudelle ja itsensä tutkailulle. Jos jotain haluaisin kyetä säilyttämään vanhaksi asti, niin avoimuuden ja uteliaisuuden maailmaa, muita ihmisiä ja uusia asioita kohtaan. Se on varmin tapa pitää mielenkiintoa elämää kohtaan yllä, mieli positiivisena ja sielu nuorena.

Kuvituksena jutussa ne muutamat hassut kuvat, jotka kameraani Alicantessa tallentuivat.

Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts