21/09/18

Tyylimietteitä ja vintage-löytöjä

7 23

En ole itse koskaan kuulunut niihin ihmisiin, jotka laittavat vaatteet kiertoon heti, kun jotakin ei ole tullut käytettyä vuoteen. Joistakin vaatteista toki tietää, että ne eivät ole enää minua, tai pahimmillaan ole koskaan olleetkaan, mutta nykyisin koen löytäneeni tyylini ja tuntevani oman makuni siinä määrin hyvin, että hutiostoksia tai lyhyiksi jääviä ihastuksia tulee vastaan enää harvoin.

Oikeastaan uskallan väittää, että pukeutumisesta yhtään kiinnostuneelle omaan tyyli-identiteettiin syventyminen ja sen tutkiskelu on yksi tärkeimmistä ekoteoista. Kun ajatuksissa on selkeänä, millainen pukeutuja on, millaisesta tyylistä pitää, millaisiin tilanteisiin ja tilaisuuksiin vaatteita etsiskelee sekä mitä vaatekaapista jo löytyy, on helpompi hahmottaa paitsi omaa makua ja tarpeita, myös hillitä itseään haksahtamasta epäonnistuneisiin heräteostoksiin tai sesonkivillityksiin, joiden aika on auttamatta ohi heti trendin ja alkuhuuman väljähdyttyä.

Joskus vaatehankinnat voivat mennä pieleen siksi, että ostaa vaatteita “ihanneminälleen”, jollekin sellaiselle tyypille, joka haluaisi olla. Tyylin avulla voi ilman muuta myös leikitellä identiteetillään, mutta jos ostat värikkäitä vaatteita vain siksi, että haluaisit olla värikäs persoona, vaikka pukeudut silti aina harmaaseen ja beigeen tai cocktailmekkoja, vaikka viihdyt oikeastaan parhaiten ihan vain kotona, ei yhtälö ehkä toimi. Joskus uuteen tyyli-identiteettiin solahtaminen vaatii vain hieman rohkeutta, mutta joskus sitä tuleekin huomanneeksi, että haavekuva omasta itsestä ei loppujen lopuksi olekaan sitä, mitä kaipaa, ainakaan vaatekaapiltaan.

Vaikka ei heittäisikään surutta kaikkea vähälle käytölle jäänyttä heti kierrätyskasaan, turhan karsiminen ja kierrättäminen selkiyttää mieltä ja vaatekaappia Toisaalta oma vaatekaappi voi olla täynnä mahtavaa potentiaalia, jos on malttanut säilyttää jotakin hetkellisestä kyllästymisestä huolimatta. Huomaan itse, että minulla on aina elämän eri hetkissä tiettyjä suosikkeja, joita käytän kyllästymiseen asti ja muut vaatteet vain lojuvat kaapissa odottamassa vuoroaan. Joskus joku vaate on saattanut lymytä kaapin perukoilla vuosikausia, ennen kuin innostun taas käyttämään sitä. Usein minulla on tuolloin kuitenkin jokin sellainen vahva tunne, että tämän vaatteen aika koittaa vielä, vaikka en olisi käyttänyt sitä moneen vuoteen.

Olen todella iloinen, että vanhempanikin ovat säästäneet joitakin vähän erityisempiä vaatteita meille lapsille tai itselle vain muistona, vaikka eivät itse ole käyttäneet niitä enää ikuisuuksiin. Äitini kaapista löytyy useampi Vuokko Nurmerniemen vintage-helmi sekä esimerkiksi viime syksynä suurta ihastusta täällä blogissakin herättänyt punainen mekko on hänen perintöään. Nuoruusvuosina itselle ommeltu mekko ehti maata kaapin pohjalla parikymmentä vuotta käyttämättömänä, minkäjälkeen minä pelastin sen kierrätyskasasta itselleni ja makuutin puolestaan omassa kaapissani varmaankin melkeinpä vielä seuraavat 10 vuotta, kunnes viime syksynä löysin sen aktiivikäyttöön. Hetki oli viimein kypsä.

Vilautin eilen Instagram storyssani uusinta perintöaarrettani, kun äiti kaivoi jostakin muutama vuosi sitten isäni nuoruusvuosien biker-nahkatakin. En tiedä, miten isä on ikinä mahtanut mahtua siihen pikkuruiseen takkiin – todennäköisesti se on peräisin hänen teinivuosiltaan 70-luvulla, jolloin takin on kuulunut olla tiukkaakin tiukempi. Koska se ei kokonsakaan puolesta sovi kummallekaan veljistäni, minä sain siitä itselleni hieman oversize-nahkatakin, joka on tyylinsä puolesta ajaton ja tarinansa kautta hauska palanen perheeni historiaa. Tosin tuokin takki ehti roikkua naulakossa useamman vuoden, ennen kuin nyt viimein tänä syksynä otin sen käyttöön. Pitänee esitellä se joku kerta täällä blogin puolella myös.

Yksi hiukan aikaa vaatineista vintage-löydöistäni on olut tämä Marimekon pinkki Iloinen takki. Olin aiemmin nähnyt tästä vain sitä mustaa, värikkäillä taskuilla varustettua versiota, joka muistuttaa minua omasta isoäidistäni, mutta reilut kolme vuotta sitten tämä pinkki yksilö tuli vastaan tukholmalaisessa vintage-putiikissa. Mietin tuolloin, mahtaisikö se olla omaa tyyliäni ollenkaan, mutta kaveri väitti, että se sopii minulle todella hyvin ja yllytti ostamaan. En ole tuntenut pinkkiä oikein omaksi värikseni ja epäröin, mutta lopulta kaivoin kuitenkin kuvetta ja matkasin takaisin Helsinkiin vintage-Marimekkoa matkalaukussani.

Vintage-Marimekot ovat minusta aina ihania kirppislöytöjä ja omien vanhempieni vanhat Jokapoika-paidat ovat minulla ahkerassa käytössä. Silti tämä Iloinen takki ei vain jotenkin löytänyt tietään arkiseen pukeutumiseeni. En tiedä oliko se tuo vierastamani väri vai enkö vain osannut oikein yhdistää takkimekkoa mihinkään vai miksi en osannut käyttää sitä. Silti en halunnut luopua siitä, koska tästäkin vaatteesta oli sellainen olo, että sen hetki koittaa vielä.

Nyt viimein kesällä Suomen paahtavissa helteissä tuli sen aika. Väljä puuvillamekko tuntui ihanan vilpoisalta lämpimässä säässä ja kun kerran uskaltauduin laittamaan sen päälleni, sen jälkeen se on löytänyt tiensä ylleni jo monen monta kertaa. Tämä on myös ihanan monikäyttöinen vaate: sitä voi pitää ihan tällä tavoin väljänä mekkona, vyön kanssa vähän erimallisena sekä napit avattuina rentona takkina.Kääräisin myös hihoja hieman tehdäkseni siitä enemmän itseni näköisen.

Vaikka en yleensä välitä pinkin ja punaisen yhdistelmästä, tämän mekon kanssa olen tykännyt silti käyttää mustia kenkiä ja laukkuja. Näissä kuvissa kainalossa on Marimekon Karla-laukku ja jalassa Terhi Pölkin röyhelöiset sandaalit, jotka ovat garderobini viime vuosien kestosuosikkeja.

Mitä tuumitte vintage-löydöstäni tai tyylimietteistäni? Entä tietääkö kukaan, mistä ajalta tämä pinkki takkimekko mahtaa olla peräisin, sillä en muista aiemmin nähneeni?

mekko // dress Marimekko (vintage)

laukku // bag Marimekko*

sandaalit // sandals Terhi Pölkki*

aurinkolasit // sunglasses G-star Raw (Specsavers)*

* saatu blogin kautta / gifted

Photos: Vesa Silver

Related posts

16/09/18

33 kysymystä ja vastausta (+ päivän asu)

15 26

Törmäsin Facebook-kaverini seinällä tällaiseen hassuun, hölmöön kyselyyn ja ajattelin, että täytänkin sen Facebookin sijaan tänne blogiini. Moneen näistä kohdista ehkä jo tiesittekin vastauksen, mutta ehkäpä joukossa on myös jotakin uutta. Jos joku innostuu, toteuttamaan haasteen myös itse, niin saa vastailla kommenttiboksissa tai kopioida omaan blogiin tai somekanaviin. Kysymyksiin voi vastata ihan lyhykäisestikin, mutta minä tein tästä vähän kiinnostavampaa tarinoimalla vastausteni oheen vähän enemmänkin, jos heräsi ajatuksia.

Avioliittoja: nolla, toistaiseksi

En tiedä, tulenko koskaan menemään naimisiin. Tänä päivänä se ei monelle ole enää mitenkään kovin tärkeä juttu. Jostain syystä olen silti aina itse ajatellut haluavani naimisiin, jos sellainen oikea ihminen osuu kohdalle. En edes kuulu kirkkoon, mutta silti avioliitolla on ajatuksissani jokin sellainen kaunis symbolinen merkitys. Siinä, missä moni muu haaveilee häistä, minua taas ne hääjuhlat eivät oikeastaan kiinnosta lainkaan. Voisin hyvin vain karata vihille kumppanini kanssa salaa kahdestaan tai käydä toimittamassa asian ilman suurta hälyä arkipäivänä maistraatissa. Olin vitsaillut kavereilleni, että voisin hyvin mennä naimisiin vaikka Las Vegasissa, mutta sitten pikkuveljeni tempaisi ja karkasi naimisiin tyttöystävänsä kanssa juuri sillä. Pirulainen! Pääseeköhän äitiparkani todistamaan yhdenkään lapsensa naimisiinmenoa… :D

Kihloissa: ei sitäkään vielä koskaan

Lapsia: ei lapsia, ainakaan vielä

Minulla ei ole mitenkään polttavaa vauvakuumetta eivätkä lapset tunnu ajankohtaiselta asialta elämässäni juuri nyt. Olen kuitenkin aina pitänyt luonnollisena ajatusta, että jonakin päivänä olisin äiti jollekulle, joten kyllä haaveissa on jonakin päivänä myös oma perhe.

Lemmikkejä tällä hetkellä: ei ole

Minulla ei itse asiassa oikein koskaan ole ollut mitään varsinaista lemmikkiä. Meillä oli joskus lapsena akvaario ja tykkäsin häärätä sen parissa, mutta eiväthän ne kalat ihan varsinaista lemmikkiä korvanneet. Olisin kovasti halunnut koiran, mutta perheessäni oli allergiaa, joten mitään pörröistä lemmikkiä ei voinut ajatella hankkivansa. Unelmoin myös jossain vaiheessa kovasti lemmikkipapukaijasta sekä liskosta, mutta haaveiksi jäivät nekin. :D Ehkä jonakin päivänä voisin ottaa koiran, mutta en osaisi ajatella tähän elämäntilanteeseen lemmikkiä. Elän yksin, nautin vapaudestani ja matkustelen paljon. Kahden hengen taloudessa vastuuta olisi kantamassa itseni lisäksi joku muukin, joten katsotaan joskus tulevaisuudessa.

Leikkauksia: nolla

En ole koskaan ollut leikkauksessa eikä minulla ole ikinä murtunut tai mennyt poikki mitään. Olen ylipäänsä selvinnyt elämästäni suuremmitta tapaturmitta. Pyörällä olen kaatunut pari kertaa, mutta niissäkään rysäyksissä ei onneksi käynyt pahemmin, vaan selvisin säikähdyksellä ja pintanaarmuilla.

Tatuointeja: ei ole

Haaveilin teini-ikäisenä tatuoinnista ja jossain rohkeuden puuskassa jopa kysyin äidiltäni, saisinko luvan ottaa tatuoinnin. Taisin olla 13-vuotias, joten arvannette äitini vastauksen. Lupaa ei (yllätys, yllätys) irronnut ja parempi niin. Sittemmin tatuointihaaveet ovat haalistuneet ja mietin jossain vaiheessa, että ottaisin tatuoinnin jos ja kun keksisin jonkun riittävän timanttisen idean. Sellaista ei ole vielä päähän pälkähtänyt, joten alan nyt olla enemmän kallellaan siihen suuntaan, että en taida ottaa tatuointia koskaan. Vannomatta silti paras, tietenkin. Uskon kuitenkin siihen, että jossain vaiheessa voi tulla vastaan sekin päivä, kun tatuoimaton ihminen on erikoisempi ilmestys kuin tatuoitu, jos tämän hetken tatuointibuumi jatkuu samanlaisena.

Lävistyksiä: vain yhdet reiät korvissa

En ole koskaan ollut kovin kiinnostunut lävistyksistä itselleni. Korvikset riittävät minulle ja niitäkin loppujen lopuksi käytän tällä hetkellä perusarjessa aika harvoin. Muistan kuitenkin lapsena olleeni todella tuohtunut äidilleni, joka antoi minun ottaa reiät korviin vasta 12-vuotiaana. Ihailin aina ystävieni korurasioissa kimmeltäviä, toinen toistaan hauskempia korvakoruja ja odotin 12-vuotissynttäreitäni kuin kuuta nousevaa. Kun lopulta reiät laitettiin, ne tulehtuivat pahasti ja ensimmäiset viikot olivat korvisten kanssa yhtä tuskaa. Siitä onneksi selvittiin ja vaikka kokemus ei jättänyt kummempia traumoja, en silti ole tosissani koskaan miettinyt varsinaisia lävistyksiä. En koe, että ne oikein sopisivat tyyliini.

Muuttoja: 13

Olen muuttanut elämässäni kaikkiaan 13 kertaa ja asunut vähän ympäri Suomea. Varsinaisten muuttojen lisäksi olen asunut kaksi puolen vuoden jaksoa ulkomailla (ilman kunnollista muuttokuormaa): 14-vuotiaana Skopjessa Makedoniassa ja opiskeluaikoina 23-vuotiaana Brysselissä Belgiassa, missä blogikin sai aikoinaan alkunsa. Olen muuttanut lapsuus- ja nuoruusvuosinani sen verran monta kertaa, että olen nyt asunut jo Helsingissä pidempään kuin koskaan missään muussa kaupungissa. Olen aina viihtynyt Helsingissä ja se on alusta alkaen tuntunut kodilta. Suomessa en ehkä osaisi ajatella asuvani muualla, mutta voisin nähdä itseni asumassa myös ulkomailla.

Ampunut aseella: kyllä, mutta vain ilmakiväärillä

Ottanut lopputilin: kyllä

Olen ollut varsinaisessa vakituisessa ja täysipäiväisessä työsuhteessa vain kerran ja se päättyi omaan irtisanoutumiseeni. Voin huonosti työilmapiirin takia ja uuvuin liiasta työmäärästä. Pienessä työpaikassa tällaisten asioiden korjaaminen tuntui oikeastaan mahdottomalta, joten irtisanoutuminen oli ainoa vaihtoehto saada oma elämä takaisin hallintaan ja raiteilleen. Muut työpaikkani ovat olleet freelance-projekteja tai määrä- tai osa-aikaisia opiskeluaikojen töitä, joissa on lähtökohtaisesti ollut läsnä ajatus tilapäisyydestä. Yrittäjänä olen nyt toiminut käytännössä jo 7 vuotta.

Ollut saaressa: kyllä

Autosi: en omista

Minulla ei ole edes ajokorttia, joten ajelen vain pyörällä ja julkisilla kulkuvälineillä tai kävelen. Moni ihmettelee ajokortittomuuttani, mutta etenkin näin perheettömänä pärjäilee kyllä Helsingin kaltaisessa ja kokoisessa kaupungissa ihan erinomaisesti myös julkisia käyttämällä – ja onpa se ekologisempikin vaihtoehto.

Ollut lentokoneessa: kyllä

Onko joku itkenyt vuoksesi: on

Ollut rakastunut: olen

Ollut ambulanssissa: kyllä

Pääsin ambulanssin kyytiin, kun sairastuin lukioikäisenä keuhkokuumeeseen, joka vei minut lopulta yli kahdeksi viikoksi sairaalaan ja suonensisäiseen lääkitykseen. Tilanne oli vakava, sillä tauti oli päässyt leviämään verenkiertoon ja näin ollen minulla oli verenmyrkytys. Jotain voinnistani tuolloin kertoo se, että ensimmäisten 1,5 sairaalassa maatun viikon aikana en osannut edes tylsistyä, sillä käytännössä nukuin lähes koko tuon ajan. Vastajoskus kahden viikon rajapyykin lähetessä alkoi sairaalassa makaaminen tympiä, joten arvelin, että olin ilmeisesti paranemaan päin. Minulla jäi sairastumisesta ja pitkästä poissaolosta johtuen tuona keväänä useampi lukiokurssi kesken, joten jouduin tenttimään niitä itsenäisesti kesälomalla. Onneksi selvittiin säikähdyksellä ja toivuin tuosta kaikesta täysin.

Luistellut: kyllä

Mahtaakohan tästä maasta löytyä suomalaista, joka ei olisi koskaan luistellut?

Surffannut: no en varsinaisesti

Olen kerran kokeillut surffaamista toissakesänä surffiopettajan johdolla, mutta siitä hommasta ei kyllä ollut tulla yhtään mitään. Vietin takuuvarmasti enemmän aikaa uppeluksissa pinnan alla kuin laudan päällä. :D Surffaaminen näyttää kyllä mahtavalta ja ennen kaikkea hauskalta puuhalta, mutta epäilen, että taidan olla vähän liian arkajalka heittäytymään tuon lajin pariin.

Ollut risteilyllä: kyllä

Tässä kohtaa tulee mieleen sama kysymys kuin tuossa hieman ylempänä: mahtaakohan olla suomalaista, joka ei olisi ikinä käynyt risteilyllä? :D

Ajanut moottoripyörällä: tavallaan

En ole itse ajanut moottoripyörällä, mutta olen kyllä ollut sellaisen kyydissä. Minusta on muuten jokseenkin pelottava ajatus, että minä saisin ajaa mopoa ilman minkäänlaista korttia tai ajokoulua. Velvollisuus suorittaa mopokortti nimittäin astui voimaan vasta myöhemmin syntyneille, joten se ei koske minua. Tuntuu ihan hullulta, että minulla olisi lain nimissä lupa huristella mopolla tai skootterilla, vaikka en tiedä autoiluun liittyvistä liikennesäännöistä juuri mitään, kun olen itse ollut liikenteessä tähän asti vain kävellen tai polkupyöräilijänä…

Ratsastanut hevosella: kyllä

Tai itse asiassa ne ovat kyllä yhtä lukuunottamatta olleet poneja. Haaveilin joskus ratsastusharrastuksesta, mutta taisi olla liian kallis harrastus kolmilapsisessa perheessä. Pääsin sitten joskus kesäisin ratsastamaan, kun olin perhetuttujemme maatilalla auttelemassa kesätyttönä. Arjessa sitten vain luin ahmien Mervi ja Marvi Jalon hevostyttökirjoja ja elin sitä kautta tallielämää mielikuvissani.

Lähes kuollut: ilmeisesti

Silloin siinä keuhkokuumeessa ja verenmyrkytyksen kourissa ei ilmeisesti ollut hengenlähtö kaukana. Mutta itse en sitä tuolloin tiennyt, vaan tilanteen vakavuus paljastui minulle tässä mittakaavassa vasta myöhemmin.

Ollut sairaalassa: kyllä

No tämä tarina tulikin jo jaettua tuossa ambulanssi-kohdan yhteydessä. Tuon yhden kerran lisäksi en ole koskaan joutunut sairaalaan.

Suosikkihedelmä: appelsiini

Tykkään kyllä myös viinirypäleistä ja vesimelonista.

Aamu vai ilta: aamu

Tämä on paha, koska molemmissa on puolensa, mutta jollain intuitiolla tuli nyt valittua aamu. Pidän aamuista ja herään mielelläni aikaisin, jos vain olen saanut riittävästi unta. Minusta aina tuntuu kuin saisin vuorokauteeni ekstratunteja, jos herään aikaisin, koska usein aamulla tulee kuitenkin saatua enemmän aikaiseksi kuin iltaisin.

Lempiväri: hmm, jos pitää valita vain yksi, niin vihreä

On vaikea nimetä vain yhtä väriä, mutta pidän monista vihreän eri sävyistä kuten merenvihreästä mintusta, tummasta metsänvihreästä ja oliivista sekä kirkkaanpunaisesta, oranssista ja vaaleanpunaisesta. 

Viimeisin puhelu: poikakaverilta

Viimeisin viesti: Sannilta

Nähnyt jonkun kuolevan: onneksi en

Kahvi vai tee: tee

Tykkään aina järkyttää kanssaihmisiä sillä tiedolla, etten ole eläissäni juonut kuppiakaan kahvia. Jostain syystä tämä tuntuu monelle olevan todella vaikeaa ymmärtää. Jostain syystä kahvi ei ole koskaan edes kiinnostanut minua. Teetä sen sijaan olen juonut pienestä pitäen. Nykyään lemppareitani ovat kofeiiniton rooibos sekä erilaiset teemäiset haudukkeet, joissa ei oikeasti edes ole teetä, vaan vaikkapa jauhettua inkivääriä ja sitruunaa (kannattaa kurkata Clipperin valikoima). Kerran päätin yrittää antaa kahville mahdollisuuden ja tilasin kahvilassa jonkun “chococcinon” vai mikähän lie se mahtoi olla – joka tapauksessa kuulosti sellaiselta lempeän kaakaomaiselta ja vähän kuin pehmeältä laskulta kahvien maailmaan. Maistoin yhden siemauksen ja totesin, että yyh, ei vain ole minun juttuni.

Paras piirakka: olen enemmän suolaisen ystävä, joten vastaan, että feta-parsakaali-piirakka

Kissa vai koira: koira

Olen aina kokenut itseni enemmän koiraihmiseksi ja suhtaudun kissoihin varautuneesti. Ne ovat jotenki niin arvaamattomia ja olen muutaman kerran saanut kissaa lempeästi rapsutellessani ihan yhtäkkiä kynnet tai hampaat käsivarteeni ennalta varoittamatta. Koiria on helpompi lukea kuin kissoja ja muutenkin pidän siitä, että ne ovat useimmiten vähän seurallisempia. Ehkä kissat ovat joutuneet myös hieman sijaiskärsijöiksi siitä, että olen niille allerginen.

Paras vuodenaika: alkusyksy

Pidän eniten kesästä ja alkusyksystä, jolloin sää jo vähän viilenee, mutta on edelleen valoisaa ja puissa lehtiä sekä ympärillä syksyn värejä.

mekko // dress Samsøe & Samsøe (gifted)

sandaalit // sandals Church’s

vyö // belt vintage

 

Photos: Vesa Silver

Related posts

14/09/18

Meikistä, meikittömyydestä ja vähän pintaa syvemmältäkin

28 55

Olin eilen päivällä meikkimallina eräässä tilaisuudessa ja vaikka kasvoilleni taiteiltu look oli upea, vahva ja tumma silmämeikki oli ehkä omaan luonnolliseen tyyliini hiukan voimakas noin päiväsaikaan. Päivä oli kiireinen, joten riensin tilaisuudesta suoraan seuraavaan tapaamiseen, sieltä podcast-nauhoituksiin ja illan päätteeksi vielä pelaamaan squashia. Ehdin käydä kotona pyörähtämässä ainoastaan noin 10 minuutin verran vaihtamassa urheilukamat ylleni, nappaamassa sporttikassin olalle ja haukkaamassa nopean välipalan, ennen kuin piti taas jatkaa matkaa.

Minua huvitti ajatus siitä, että viiletin välietapin jälkeen ulkona urheiluvaatteissani ja iltameikissäni, mutta lyhyen kotipiipahduksen aikana ei ollut aikaa ryhtyä putsaamaan koko meikkiä. Mietin kadulla kävellessäni, että toivottavasti kukaan ei kuvittele minun meikkaavan tällä tavoin urheilemista varten. Sitten pysähdyin oman ajatteluni äärelle… Mitä se oikeastaan kenellekään kuuluu, minkä näköisenä minä urheilen? Ja loppujen lopuksi: mitä väärää tai pahaa siinäkään olisi, vaikka lähtisin joka kerta sporttaamaan täydessä tällingissä?

Pohdiskelin aihetta eilen Instagram-storyssani ja sain sen innoittamana valtavasti kommentteja naisilta, jotka kertoivat mietteideni avanneen silmiä. Moni nainen myönsi itsekin miettineensä samoja asioita mutta oivaltaneensa oikeastaan vasta nyt koko tilanteen ristiriitaisuuden. Mitä ihmettä on tämä meikkaamiseen liittyvä “sheimaus”, jota naiset erityisesti keskenään harjoittavat?

Olen elämäni aikana törmännyt lukemattomia kertoja niin internetin syövereissä kuin oikeassa elämässäkin kommentteihin, joissa naureskellaan ja pyöritellään silmiä, ylenkatsotaan tai tuhahdellaan naiselle, joka on lähtenyt urheilemaan silminnähden meikattuna. Ikään kuin ainoa oikea tapa olisi hikoilla salilla tai juoksulenkillä luonnonraikkaana, meikittömänä ja itsevarmana. Useimmiten näiden reaktioiden ja kommenttien takana ovat nimenomaan muut naiset, mutta olen kuullut myös miesten kritisoineen salille meikkaavaa naista. Eilen vasta heräsin ensimmäistä kertaa kyseenalaistamaan tämän ajatuksen. Voitaisiinko ajatella, että tällainen sheimaaminen ei olekaan ok, vaan jokaiselle pitäisi antaa rauha ja vapaus meikata juuri sillä tavalla kuin haluaa ja sellaisia tilanteita varten kuin se itsestä tuntuu hyvältä.

Siitä voi toki olla montaa mieltä, onko urheilemaan mielekästä mennä voimakkaasti meikattuna, kun meikki todennäköisesti tuhraantuu ja kulahtaa hikoillessa, ja sporttailun jälkeen edessä on joka tapauksessa suihku. Mutta onko se oikeastaan sinun asiasi tai ongelmasi, jos joku muu valitsee tehdä niin? Ei ole. Jos toinen ihminen saa itsevarmuutta ja paremman fiiliksen itsestään tuollaisella pienellä asialla, niin se hänelle suotakoon. Ja aika monelta unohtuu, että moni menee salille, jumppaan tai lenkille suoraan töistä tai muista päivän askareista, jolloin meikki on todennäköisesti naamalla jo ihan valmiiksi muutenkin. Miksi ihmeessä urheilemaan pitäisi mennä naamapesun kautta, kun tosiaan hikoilun jälkeen mennään suihkuun kuitenkin?

Sitä saattaa helposti ajatella, että on surullista, jos joku oikeasti kokee, ettei uskalla astua kotoa ulos ilman meikin tuomaa itsevarmuutta ja turvaa. Tai että meikillä peilikuva tuntuu edes jotenkin siedettävältä. Ja tietenkin olisi toivottavaa, että kaikki voisivat tuntea olevansa hyväksyttyjä, kauniita ja ihania ihan omina luonnollisina itseinään, mutta jos meikki auttaa tuomaan itsevarman ja hyvän fiiliksen omasta itsestä, ei siinäkään pitäisi mielestäni olla mitään väärää. Kyllä minustakin on mukavampaa mennä lenkille levänneen näköisenä, iho heleänä ja finnit kevyesti meikillä fiksattuina kuin suoraan “aamunraikkaana”, vaikka en välttämättä koe tarvitsevani mitään vahvaa meikkiä kotoa ulos astuessani. Ihmiset ovat erilaisia.

Kaikenlaisten vuosien varrella somessa kiertäneiden meikittömyyshaasteiden sanoma on ristiriitainen. On helppo luonnonkauniina ja vauvanpeppuihoisena liputtaa meikittömyyden puolesta, jos onnetar on ollut suosiollinen geenilotossa. Jos taas on siunattu sysimustilla silmänalusilla ja aknella, voi tilanne olla toinen. Ja yhtä usein itsevarmuudella ei ole mitään tekemistä sen kanssa, millainen naama sieltä peilistä tuijottaa takaisin. Moni perinteisillä mittareilla kaunis ihminen tuntee silti epävarmuutta omasta olemuksestaan ja yhtälailla esimerkiksi iho-ongelmainen voi olla täysin sinut luonnollisen itsensä kanssa. Omat epävarmuudet ovat aina ensisijaisesti korvien välissä.

Kiinnostavaksi tämä kaikki muuttuu, kun kiepsautetaan skenaario toisinpäin. Yhtä monessa tilanteessa, kun meikkaamista halveksutaan, katsotaan kieroon myös meikitöntä naista. Samanaikaisesti, kun naisia vähän syyllistetään meikkaamisesta ja suurin ihanne on loppuviimeksi kuitenkin aina luonnonkauneus ja se raudanluja itsevarmuus, monessa tilanteessa naiselta suorastaan edellytetään meikkiä, mikäli peilikuva ei meikittä olekaan se satumaisen kaunis ja heleäihoinen neito. Meikitön nainen saa helposti kuulla näyttävänsä kipeältä, kalpealta tai väsyneeltä ja meikkaaminen nähdään osana itsestään huolta pitävän naisen perusrutiinia arjessa, samoin kuin hiustenpesu ja vaatehuolto. Sosiaaliset normit pitävät huolen, että pesemme säännöllisesti hiuksiamme ja vaatteitamme, mutta suihkunraikas naama ei monessa paikassa riitäkään.

Olen törmännyt usein siihen ajatukseen, että esimerkiksi asiakaspalvelutyöhön naisen kuuluu meikata. Eräs IG-seuraajani kertoi, että hänet oltiin vähällä lähettää kotiin työpaikaltaan vaatekaupasta, kun hän eräänä päivänä ilmestyi töihin meikittömänä.Tarinan kertonut tyttö sanoi itse tunteneensa oloksi nätiksi ja raikkaaksi kesäisen päivettyneenä ilman meikkiäkin, mutta työnantaja oli toista mieltä. Työnantaja edellytti, että työhön sopivan vaatetuksen lisäksi osana huoliteltua olemusta työpaikalla oli myös kevyt ehostus. Ymmärrän tietysti myös työnantajaa: asiakaspalvelutyössä myyjä edustaa yritystä ja yrityksellä on tietenkin lupa päättää, millaista mielikuvaa se haluaa asiakkailleen välittää. On kuitenkin kiinnostavaa kysyä, mihin asti tämä valta ulottuu ja mikä kaikki kuuluu siistiin ja huoliteltuun olemukseen? Tässäkin piilee ristiriita, sillä väitän, että juuri sellaisen luonnonkauniin ja heleäihoisen naisen meikittömyyteen ei kukaan edes osaisi kiinnittää huomiota. Onko niin, että työpaikalle ei voi ilmestyä jättimäinen finni naamassa loistaen tai tummat varjot silmien alla, vaikka itse olisikin asian kanssa sinut? Sosiaaliset normit sanelevat yllättävän vahvasti, mikä on mielestämme sopivaa.

Jos kuitenkin palataan alkuperäisen aiheen äärelle, on sanomattakin selvää, että muiden ulkonäköä koskevat huomautukset eivät ole soveliasta käytöstä. Jos ei ole hyvää sanottavaa, niin on parempi pitää mölyt mahassaan. Oman päänsä sisällä voi ilman muuta mietiskellä muista ihan mitä hyvänsä, mutta haluaisin haastaa myös ajattelemaan toisin. Jos huomaan itse ärsyyntyväni toisen ihmisen ulkoisesta olemuksesta tai arvioivani sitä kielteisesti, yritän aina pysähtyä omien ajatusteni äärelle ja kysyä itseltäni, MIKSI ajattelen näin. Eihän se kuulu minulle tipan vertaa! Mikä on siis pohjimmiltaan se syy, miksi toisen ihmisen ulkonäkö herättää minussa jonkinlaisen tunteen tai reaktion?

Liian usein sitä vain ottaa annettuna kaikki tällaiset kulttuurin ja ympäristön mukanaan tuomat ajatusmallit kyseenalaistamatta niitä lainkaan. Asiaankuuluvasti nolostelee vahvoissa meikeissään urheilemaan lähtiessä ja miettii, että olisi se nyt ollut parempi pestä nämä pois ensin. Ja samaan aikaan sisäisesti pyörittelee silmiään muillekin, jotka tulevat lenkkipolulla tai jumppasalilla vastaan täydessä tällingissä. Herätys! Mitä ihmeen nolostelemista siinä on? Tästä eteenpäin pesen meikkini pois vain, jos itse haluan, ehdin tai jaksan. En siksi, että muut odottavat minun tekevän niin tai ajattelevat, että niin kuuluisi tehdä. Ja annan muidenkin meikata juuri sillä tavoin kuin itse kokevat sopivaksi.

On oikeasti aika kasvattavaa pysähtyä joskus kriittisesti miettimään omia toimintatapojaan tai ärsytyksiään. Aika moni oikeuttaa kielteisetkin reaktionsa pelkkään omaan tunteeseen pohjaten kykenemättä mitenkään perustelemaan niitä itselleen. Kuitenkin reaktio kertoo loppujen lopuksi paljon enemmän sinusta itsestäsi kuin siitä ärsytyksen kohteesta. Haastan siis jokaisen teistä miettimään omia reaktioitanne ja tuntemuksianne kriittisesti. Seuraavan kerran, kun jonkun toisen tekemiset, (jotka koskevat vain heitä itseään eivätkä aiheuta minkäänlaista haittaa muille ihmisille tai ympäristölle) herättävät ärtymystä, mieti, mistä tuo ärsytys kumpuaa. Mikä toisen valinnassa tuntuu typerältä, naurettavalta tai epäsopivalta? Ja miksi se vaikuttaa sinuun?

Tällä kertaa näihin pohdintoihin kirvoitti tietynlainen meikki, mutta samoja mietteitä voi soveltaa monelle muullekin elämän osa-alueelle. Annamme usein muiden ja jopa ihan tuntemattomien ihmisten mielipiteiden vaikuttaa ihan liikaa omiin valintoihimme sekä siihen, mitä ajattelemme itsestämme. Toivoisin, että pysähtyisimme yhä useammin omien ajatustemme äärelle ja kiinnittäisimme kaikki enemmän huomiota siihen, miten itse puhumme ja ajattelemme muista.

Väitän itse, että aika monet näistä ärsytyksen tunteista kumpuavat jonkinlaisesta tiedostamattomasta epävarmuudesta. Keittiöpsykologi täällä pohtii, että voisiko loppujen lopuksi olla vain kyse siitä, että erilaisuus ja toisen omista poikkeavat tavat ja valinnat herättävät epävarmuutta omista valinnoista? On helpompi vain velloa epämääräisessä ärtymyksessä kuin kohdata omia epävarmuuksia, joten moni ei koskaan edes pysähdy kyseenalaistamaan omaa käytöstään. On helpompi vain ärsyyntyä ja jupista itsekseen, pyöritellä silmiään ja tuhahdella muiden tekemisille kuin myöntää olevansa epävarma. Tai ylipäänsä kohdata niitä omia tuntemuksia silmästä silmään kriittisesti. Aina se ei ole helppoa, ja joskus pinnan alta kaivelemalla löytää asioita, jotka eivät olekaan niin mukavia ja miellyttäviä, mutta se antaa mahdollisuuden kehittää omaa itseä ja ajattelua rakentavampaan suuntaan. Heräsikö ajatuksia? Jaa mietteesi kommenttiboksin puolella!

PS. Kun joku kuitenkin kysyy myös tuosta mahtavasta paidasta ja asusta muutenkin, niin kerrottakoon, että upea paita on koruistaan tunnetun Efva Attlingin (saatu), nahkatakki Samsøe & Samsøen (saatu), Leviksen farkut täydellinen vintage-löytö Pariisista, hattu oma Pupulandia-nimikkohattuni KN Collectionin kokoelmasta sekä herrainkengät uskolliset lempparini, jotka olen ostanut vuosia sitten Filippa K:lta. Rakastan tätä vaatekaapin klassikoista koottua ajatonta tyyliä ja tällaisia lookeja suosinkin arjessa paljon sellaisina päivinä, kun en jaksa miettiä pukeutumista sen enempää. Ja ihanat kuvat on ottanut lahjakas Camilla Bloom. <3

Photos: Camilla Bloom

Related posts

8/09/18

Jäähyväiset kesälle

34

Eikö ole hassua, kuinka keväällä +15 astetta tuntuu suorastaan kesältä? Niin lämpimältä, että tekee mieli riisua takki ja heilua auringossa paitahihasillaan. Lämpimän kesän jälkeen puolestaan +20 saa vetämään pitkähihaisen ylle ja vilunväristukset vilistämään selkäpiissä. Kaikki on suhteellista. Ja on hämmästyttävää, miten nopeasti sitä tottuu vallitseviin olosuhteisiin, oli kyse sitten lämpötilasta tai jostain ihan muusta.

Tällä hetkellä on sellainen olo, että seilaan vähän kuin jossakin välitilassa monenkin asian suhteen. Vaikka näiden kuvien nappaamisesta ei ole edes kovin kauan, ne tuntuvat olevan kuin ihan jostain toisesta maailmasta. Tällä hetkellä mielessä siintävät jo villapipot ja kaulahuivit ja ensi viikolla Flow-festareistakin on jo kuukausi. Mihin nämä viikot oikein häviävät?

Näissä Jere Viinikaisen ikuistamissa otoksissa näkyy heijastus menneestä kesästä ja helteisen kesäillan tunnelmaa täällä kotoisassa Helsingissä. Postauksen lievästi sanottuna liioiteltu ensimmäinen kuva on yksi kaikkien aikojen lempparikuvistani – hassu asento tekee koko kuvasta vähän jotenkin surrealistisen, kuin olisin vain kiiltokuva liimattuna tuttuun maisemaan.

Näissä kuvissa päälläni on oman vaatekaappini uskollisia lemppareita ja rakkaita aarteita: Samujin kaunis merenvihreä silkkimekko, joka tuntuu sopivan melkein mihin tahansa elämän hetkeen, Berliinistä löytynyt turkoosi vintage-huitula sekä Samujin valkoinen silkkimekko, johon ihastuin lookbook-kuvissa ja jonka ainokaiseksi jääneen mallikappaleen onnistuin ostamaan omakseni, kun mekko ei lopulta päätynytkään tuotantoon asti. Jalkaan pääsivät tämän kesän ykkössandaalit Terhi Pölkiltä sekä monivuotiset lempparini ATP Atelierilta (molemmat saatu blogin kautta) ja päässä KN Collectionin hattuja, tottakai.

Jäähyväisten sanominen kesälle on hitusen helpompaa, kun on takataskussa liuta muistoja menneistä kuukausista niin valokuvien muodossa kuin omissa mielikuvissakin. Ehkä näiden avulla on helpompi sitten pimeimmän talvenkin keskellä muistaa, että kesä tulee vielä joskus taas.

Photos: Jere Viinikainen

Related posts