5/02/19

Voiko rakkaus olla valinta?

26 69

Mitä sinulle tulee mieleen, kun kuulet sanaparin järjestetty avioliitto? Suomalaiseen kulttuuriin kasvaneena ensimmäinen reaktio on varmaan monella jokseenkin kielteinen. Ajatus siitä, että joku muu valitsisi minulle puolison koko loppuelämäksi, tuntuu lähtökohtaisesti hyvin vieraalta ja ahdistavalta kulttuurissa, jossa avioliitto solmitaan perinteisesti rakkaudesta.

Saatatte ihmetellä, miksi kummassa tartun tällaiseen aiheeseen, mutta pääsin hiljattain keskustelemaan ihmissuhteista ja avioliitosta henkilön kanssa, joka itse on järjestetyssä avioliitossa. Olin tietenkin hurjan utelias asiasta ja kyselin keskustelukumppaniltani kaikkea mahdollista, mitä mieleen juolahti. Ja huomasin, että juttutuokio herätti ihan uudenlaisia mietteitä sekä ehdottomasti myös jossain määrin muutti ajatuksiani asiasta. Koko järjestetyn avioliiton konsepti on minulle lähtökohtaisesti melko vieras, mutta keskustelun myötä tajusin ensinnäkin vähintään sen, ettei tällaisessa järjestelyssä suinkaan aina ole kyse mistään pakkoavioliitosta. Lieneekin hyvä alleviivata heti tähän alkuun, että tässä jutussa en nyt siis missään nimessä puhu tilanteista, joissa pari naitetaan toisilleen täysin vasten omaa tahtoaan tai nuori tyttö pakotetaan avioliittoon vanhan miehen kanssa, vaan kahden aikuisen ihmisen välisestä liitosta, jossa heillä kuitenkin on myös sananvaltaa lopulliseen aviopäätökseen.

*

Pohdintoihin innoitti matkani Intiaan, missä järjestetyt avioliitot ovat edelleen hyvin tavallisia ja esimerkiksi vuonna 2013 tehdyn tutkimusten mukaan jopa 75-85% nuorista aikuisista ikähaarukassa 18-35 antaisi mieluummin vanhempiensa valita heille sopivan puolison, vaikka heillä olisi vapaus valita kumppaninsa itsekin. Se tuntuu hyvin mielenkiintoiselta ilmiöltä tässä modernissa nykymaailmassa – kulttuuri ja perinteet elävät edelleen Intiassa hyvin vahvoina.

Erityisen merkillepantavaa on myös se, että vaikka avioero on Intiassa sallittu, maassa on maailman alhaisin avioeroprosentti. Vain alle prosentti kaikista intialaisista avioliitoista päättyy avioeroon. Tietenkin kyseessä on monimutkainen kulttuurisidonnainen asia, mutta niin lukemieni artikkeleiden kuin Intiassa käymieni keskusteluidenkin perusteella jäin mielikuvaan, että avioliittoa todella arvostetaan ja kunnioitetaan siellä aivan poikkeuksellisella tavalla. Intialainen tuttavani kertoi, että Intiassa avioliitto on myös side kahden perheen välillä ja perhettä kunnioitetaan Intiassa yli kaiken. Hän kertoi, ettei voisi kuuna päivänä edes kuvitella esimerkiksi pettävänsä kumppaniaan, koska saattaisi samalla häpeään myös perheensä. Sitoutuminen liittoon on siis osin myös kunnioituksesta omaa perhettä kohtaan todella syvää.

Mielenkiintoista tuttavani tilanteessa on se, että hän on hyvin moderni, menestyvä ja hyvännäköinen mies ja ehti tapailla vapaasti vuosien ajan itse kohtaamiaan naisia. Siitä huolimatta hän päätti lopulta valita järjestetyn avioliiton. Hän kertoi, ettei suhteista itse valittujen kumppanien kanssa oikein tullut mitään järkevää ja 30 ikävuoden lähetessä alkoi olla tunne, että ehkä olisi jo aika pikkuhiljaa vakiintua. Niinpä hän päätti pyytää äitinsä apuun. Vanhemmat esittelivät hänelle mielestään sopivan morsiankokelaan ja nyt mies on ollut naimisissa vanhempiensa hänelle valitseman naisen kanssa kolmisen vuotta. Ja vaikuttaa hyvin tyytyväiseltä ja onnelliselta.

Minua koko juttu kiehtoo aivan valtavasti: miten joku, jolla on vapaus valita, voi haluta luovuttaa sen päätöksen jonkun toisen käsiin? Entä se rakkaus? Mitä pidemmälle keskustelimme, sitä paremmin aloin kuitenkin ymmärtää syitä hänen valintansa taustalla.

*

Miten kaikki sitten käytännössä toimii? Tuttavani kertoi, että hänen vanhempansa alkoivat selvitellä tuttavapiiristään, olisiko siellä jotakuta sopivaa vaimoehdokasta heidän pojalleen, ja kun sopiva miniäkokelas löytyi, järjestettiin tapaaminen. Prosessin eteneminen tapaamiseen asti on jo vakavasti otettava askel, mutta molemmilla osapuolilla on tässä vaiheessa täysi oikeus perääntyä, mikäli vanhempien valitsema kumppanikokelas ei tunnu laisinkaan itselle mieluisalta tai sopivalta. Intiassa vanhempia kuitenkin kunnioitetaan suuresti ja selvästi myös tuttavani uskoo vankasti omien vanhempiensa arvostelukykyyn – ja kuten hänen valinnastaan voi päätellä, ehkä jopa enemmän kuin omaansa.

Jos ensikohtaamisella ei tule välitön EI-reaktio, tästä alkaa tapailu, joka muutaman kuukauden päästä huipentuu häihin, mikäli molemmat puolisokokelaat näyttävät asialle vihreää valoa. Ja näin tuttavani tapauksessa tapahtui. Hän kertoi kuitenkin myös toisenlaisen esimerkin, sillä hänen serkullaan kaikki ei ollut mennyt aivan yhtä mutkattomasti. Serkun tilanne oli ollut kutakuinkin samanlainen kuin hänelläkin, mutta vanhempien valitsema nainen oli ensikohtaamisen jälkeen todennut, että ei halunnutkaan jatkaa tutustumista. Serkku oli kovin pettynyt, koska hän oli itse mieltynyt tyttöön jo ensitapaamisella. Hän ei halunnut luovuttaa ja siitä alkoi kuukausien väsytys, kun mies yritti varovaisesti houkutella naista antamaan hänelle mahdollisuuden ja tutustumaan. Lopulta muutaman kuukauden päästä nainen heltyi ja paljasti perääntyneensä ensikohtaamisella vain siksi, että lopulta ajatus kuitenkin tuntui hiukan ahdistavalta ja hän kertoi joutuneensa vähän paniikkiin. Mietittyään asiaa rauhassa, ahdistus laantui ja kaksikko aloitti varovaisen tapailun, joka johti kuin johtikin lopulta avioliittoon.

No oliko tuttavanikin sitten ihastunut vanhempiensa valitsemaan naiseen heti ensikohtaamisella? Ei suinkaan. Hän sanoi, ettei suhde todellakaan ollut mitään rakkautta ensisilmäyksellä kummankaan puolelta, mutta nainen vaikutti mukavalta. Hän myös tiesi, että vanhempiensa valitsemassa kumppanissa tietyt lähtökohdat olisivat kohdallaan: perusarvot kohtaisivat ja molemmat tulevat samankaltaisesta yhteiskuntaluokasta.

Puhuimme siitä, että länsimainen ajatus avioliitosta perustuu hyvin voimakkaasti romanttiselle rakkaudelle, mutta tuttavani totesi, etteivät hänen ihastukseen perustuvat suhteensa olleet koskaan kestäneet. Niinpä hän halusi antaa mahdollisuuden toisenlaiselle tavalle rakentaa hyvä parisuhde, sillä hyviä esimerkkejä onnellisista järjestetyistä avioliitoista oli hänen ympärillään joka puolella, mukaan lukien hänen omat vanhempansa, isovanhempansa ja se suunnilleen samanikäinen serkku, joka oli hetken joutunut tavoittelemaan morsiantaan alkukankeuden jälkeen. Hän kertoi uskovansa, että kestävä rakkaus ja kumppanuus perustuu lopulta muille asioille kuin alkuhuumalle ja primitiivisille fyysisille ihastuksen tunteille. Hänelle kumppanuus on jotakin, mihin sitoudutaan ja jota ajatuksella yhdessä rakennetaan – ja rakkaus tulee sitten ajan kanssa, ehkä jopa syvempänä kuin sellaisen romanttisen kaavan kautta.

Jäin itse miettimään, uskaltaisinko antaa omien vanhempieni valita minulle kumppanin. Osaisivatko he valita sellaisen tyypin, jonka kanssa tulisin toimeen ja pystyisin rakentamaan yhteisen, onnellisen elämän? On totta, että onnellisimmat liitot solmitaan kaiketi tyypillisimmillään sellaisten ihmisten välillä, jotka pystyvät jakamaan samankaltaiset arvot ja tulevat edes kutakuinkin samantyyppisistä taustoista – tai ainakin se tekee monesta asiasta helpompaa. Ja kukapa minut ja luonteeni hyvät sekä huonot puolet paremmin tuntisi kuin oma isä tai äiti, jotka ovat meikäläistä katselleet syntymästä saakka. Mitä enemmän asiaa mietin, sitä vakuuttuneempi olen siitä, että eivät vanhempani varmastikaan tällaisessa päätöksessä ihan metsään menisi. Se on sitten toinen juttu, olisiko minusta hyvin tunteellisena ihmisenä rakentamaan järkeen perustuvista lähtökohdista koko elämän mittaista kumppanuutta.

Oikeastaan Ensitreffit alttarilla -ohjelmakonseptihan perustuu hyvin samankaltaiseen ajatukseen kuin järjestetty avioliitto Intiassa – valinnan vain tekevät vanhempien sijaan psykologit ja ihmissuhdetyön ammattilaiset. Tietenkin erona systeemissä on se, että tv-ohjelmassa hypätään suoraan avioon kylmiltään ilman minkäänlaista tutustumista tai alkulämmittelyä siinä, missä Intiassa kumppanikokelaille kuitenkin suodaan lyhyt tutustumisperiodi ja veto-oikeus, mikäli hommasta ei tunnu tulevan mitään. Toisaalta Intiassa pelissä on myös perheen maine ja kunnia, kun romanttiseen rakkauteen avioliittoajatuksen perustavassa Suomessa puolestaan voisi tämän tyyppisessä ohjelmakonseptissa olla liian helppo heittää hanskat tiskiin alkukankeuksien jälkeen, jos toiseen ei todella olisi sitouduttu näin perustavanlaatuisesti jo alkumetreillä.

*

Konseptina Ensitreffit alttarilla tuntui alkuun Suomessakin aivan absurdilta ajatukselta, mutta niin vain on ohjelmasta tullut yksi television kestosuosikeista. Pariskuntien matkaa alttarilta yhteisen elämän rakennukseen seurataan kotikatsomoissa myötäeläen eikä ajatus suhteen perustamisesta romantiikan sijaan kumppanuudelle ja yhteisille arvoille tunnukaan enää yhtään hassummalta idealta. Ihailen ihmisiä, jotka uskaltavat heittäytyä mukaan tällaiseen tosielämän ihmiskokeeseen, jossa palkintona on parhaimmillaan todellinen rakkaus ja kumppanuus, mutta minusta siihen tuskin olisi.

Ajatusleikkinä treffit vanhempien tai asiantuntijoiden valitseman kandidaatin kanssa on toki hauska idea, mutta tilastoista huolimatta haluan yhä itse uskoa siihen tunteesta syttyvään rakkauteen, sillä tottakai sekin voi syventyä tasapainoiseksi, merkitykselliseksi kumppanuudeksi vuosien saatossa, vaikka alun huuma jääkin taakse ja tunteet muuttavat muotoaan. Moni jää jahtaamaan jatkuvaa rakastuneisuuden tilaa, mikä käytännössä tarkoittaa loppumatonta uusien kumppanien kierrettä. Ja toisaalta, voihan senkin ajatuksen kyseenalaistaa, onko ihmisen todella tavoiteltavaa pysyä saman kumppanin rinnalla koko loppuelämä, kun niin moni meistä siinä tavoitteessa joka tapauksessa epäonnistuu.

Itse hyvin tunteellisena ihmisenä nostan tunteet nimenomaan suhteen alkuvaiheessa aika tärkeään rooliin, vaikka tiedostan ajan saatossa ne väistämättä muuttavat muotoaan. Uskon kuitenkin, että juuri se yhdessä koettu voimallinen tunne yhteydestä voi hitsata pariskunnan yhteen hyvin voimakkaasti, kunhan luonnollisesti myös tietyt muut perusedellytykset suhteen lähtökohdissa ovat kunnossa. Silti ajattelen, ettei se suinkaan ole ainoa tapa tai varsinkaan ainoa oikea tapa rakentaa onnellinen ja tasapainoinen parisuhde. Varsin moni sekoittaa fyysisen vetovoiman rakkauteen ja heittäytyy suhteisiin, jotka ovat alusta asti tuhoon tuomittuja jo siksi, että kemiallisessa hurmoksessa kaikki muut kestävän suhteen rakennuspalikat saattavat unohtua.

Uskon nimittäin, että tiettyyn pisteeseen asti rakkaus on oikeastaan päätös ja voimme kaikista niistä hormoneista ja aivokemioista huolimatta viime kädessä päättää, ketä valitsemme rakastaa, kun perustamme tämän päätöksen oikeille asioille. Pelkästään fyysiseen vetovoimaan ja ihastukseen tai yhteisiin mielenkiinnon kohteisiin perustuva tunne ei välttämättä ole kovin kestävällä pohjalla, vaan tärkeämpiä arvoja ovat, miten toinen kohtelee sinua ja kohtaavatko arvomaailmat. Vaikka emme voisi valita, mitä tunnemme, vähintäänkin se on päätös, kenelle annamme mahdollisuuden ja olemmeko itse avoimia rakkaudelle sellaisten kumppanien kanssa, jotka oikeasti ovat hyväksi meille.

Tämä postaus oli nyt tällainen hyvin spontaani purkaus tajunnanvirtaa, mutta olisi tosi kiinnostavaa kuulla, millaisia mietteitä nämä pohdinnat teissä saivat aikaan! Oletteko samoilla linjoilla rakkaudesta vai aivan eri mieltä? Mitä jos sinun vanhempasi valitsisivat sinulle kumppanin, menisikö ihan metsään vai voisiko vanhempien valinta osua nappiinkin?

Lisää luettavaa ihmissuhdeaiheista

Jos muut ihmissuhdeaiheiset pohdinnat kiinnostavat, niin aiempia teemaan liittyviä postauksia löydät muun muassa näiden linkkien kautta:

Onko ajoituksella väliä rakkaudessa?

Voiko ilman parisuhdetta olla onnellinen?

Miksi en enää ihastu?

Treffiturhautuminen: minne katosivat käytöstavat?

Aina saatavilla? Eli saako someaikana olla offline?

Photos: Vesa Silver

Related posts

29/01/19

Nettikeskustelun ytimessä: itsekeskeisyyden ja disclaimereiden aika

21 129

Käsi pystyyn kaikki te, jotka olette kyllästyneet siihen, että jokaisen tekstin kylkeen on nykyisin liitettävä jonkinlainen disclaimer, jotta kukaan ei varmasti pahastuisi tai ymmärtäisi viestiä väärin? Ja siitä disclaimerista huolimatta niin silti väistämättä tapahtuu.

Niin paljon kuin internet onkin tuonut hyvää tähän maailmaan, viimeisten 10 vuoden (tai ehkä enimmäkseen viimeisten viiden vuoden) aikana nettikeskustelussa tapahtunut kehityssuunta on herättänyt lähinnä ahdistusta ja turhautumista. Tiedonvälityksen demokratisoitumisella ja sosiaalisella medialla on niin hyviä kuin huonojakin puolia, mutta yhtenä erityisen huonona puolena pidän sitä, mitä anonyymin, julkisen äänen antaminen kansalle on tehnyt keskustelulle. Mikä meihin fiksuihin ihmisiin oikein menee internetissä?

*

Siinä missä blogien kommenttiosiot ovat ehkä jopa vähän siistiytyneet, villinä vellova keskustelu on siirtynyt muille areenoille. Vaikka pahimmat ryöpytykset eivät välttämättä enää yllä blogien kommenttikenttiin, se ei tarkoita, etteikö nettikansa silti mellastaisi. Anonyymeilla keskustelupalstoilla mikään ei ole pyhää, ja uutisten kommentteja en enää uskalla edes avata.  Blogien innoittama keskustelu on aina häilynyt henkilökohtaisuuksien ja asiallisuuden rajapinnassa, mutta nykyään edes ammattitoimittaja ei voi enää piiloutua toimituksen tai edustamansa julkaisun suojiin. Yhä useampi toimittaja saa tänä päivänä siinä määrin vihapostia ja uhkauskirjeitä, että osa miettii tarkoin, mistä aiheista edes suostuu omalla nimellään kirjoittamaan. Nostan hattua kaikille heille, jotka uskaltavat puhua julkisesti esimerkiksi maahanmuutosta ja siihen liittyvistä ilmiöistä.

Vaikka blogeissa käytävä tai siihen liittyvä keskustelu täyttää harvoin suoranaisen vihapuheen kriteerejä, yhä useammin harmittomiltakin tuntuvat blogikirjoitukset tuntuvat herättävän ihmisissä hyvin voimakkaita negatiivisia tuntemuksia ja mielipahaa. Enkä puhu nyt esimerkiksi ilmastoasioita koskevasta kritiikistä, vaan ihan tavallisista juttuaiheista kuten vanhemmuutta, parisuhdetta, rahankäyttöä, asumiseen liittyviä valintoja ja vaikkapa urasuunnittelua koskevista teemoista. Milloin tällaisista ihan tavallisista aiheista tuli niin tulenarkoja, että pelkästään omasta elämästään kertomalla tulee tahattomasti loukanneeksi toisin valinneita, vaikka tekstissä ei sanallakaan arvottaisi muiden tapaa elää?

On ihan tutkittua faktaa, että internetissä ihmisten kyky empatiaan heikkenee. Tekstiksi muotoillusta viestistä jäävät pois nonverbaaliset vihjeet kuten äänensävyt ja ilmeet, jolloin väärinkäsitysten mahdollisuus kasvaa eksponentiaalisesti. Asiaa on helppo havainnollistaa ihan vain valitsemalla joku yksinkertainen esimerkkilause ja miettimällä, miten erilaisia sävyjä samaan sisältöön voisi ladata pelkästään ilmettä tai äänensävyä muuttamalla. Ja joskus äänensävyjenkin tulkinta voi mennä pieleen, varsinkin jos toista tarkastelee vahvasti omien ennakko-oletustensa läpi. Olen itse ainakin ollut monet kerrat tilanteessa, jossa tulkinta toisen äänensävystä on mennyt aivan pieleen: hyväntahtoiseksi tarkoitettu neuvo tuntuukin nalkuttamiselta tai valmiiksi ärsyyntyneessä mielentilassa neutraali äänensävy tuntuu tiuskimiselta. Ai että, kun saisi joskus riitatilanteissa jälkikäteen käsiinsä nauhoituksen, jota kuuntelemalla voisi sitten analysoida, kuka tiuskaisikaan ensin ja mistä koko soppa sai alkunsa…

Jokainen meistä lukee tekstejä omien asenteidensa sävyttämien lasien läpi sekä omiin näkemyksiinsä ja kokemuksiinsa pohjaten. Se saattaa vaikuttaa yllättävän paljon siihen, millaisia nyansseja muiden sanoissa näemme, tai olemme näkevinämme. Ja varsin usein matkan varrella unohtuu kyseenalaistaa, mahtoiko se oma tulkinta toisen tekstistä lopulta edes osua oikeaan vai heijasteliko se sittenkin vain omaa ennakkoasennetta kirjoittajaa tai käsiteltävää asiaa kohtaan? Vai oliko itsellä oikeastaan vain huono päivä?

*

Tällä hetkellä blogeihin ja mihin tahansa nettiartikkeleihin liittyvää keskustelua lukiessa olen kiinnittänyt huomiota siihen, että ihmiset ottavat KAIKEN lukemansa ihan valtavan henkilökohtaisesti. Vaikka toinen puhuisi ilmiselvästi omasta kokemuksestaan ja tilanteestaan käsin, joku pahastuu aina, jos teksti ei resonoi oman elämän, kokemuksen tai ajatusmaailman kanssa. Jos saan kysyä ihan suoraan, niin eikö se ole aika itsekeskeinen tapa katsella maailmaa ja kuluttaa mediaa? Eikö ole aivan itsestäänselvää, että joka ikinen uutinen, artikkeli tai blogijuttu ei välttämättä kohdistu juuri sinuun henkilökohtaisesti tai vastaa jokaisen maailman ihmisen kokemusta samasta asiasta? Milloin meistä tuli niin itsekeskeisiä, että juuri meidän tulisi tulla huomioiduksi aina ja kaikessa? Ja miksi?

Jos aikaisemmin sitä tyynesti vain ohitti jutun, jonka esittelemään näkökulmaan itse ei voinut samaistua, nykyään tämä eriävä näkemys halutaan kertoa kaikille. Ja hyvin usein niin, että kirjoittajan täytyy olla väärässä. Tavallaan sitä voi pitää hyvänäkin asiana, että netissä kenellä tahansa on mahdollisuus tulla kuulluksi, mutta toisaalta se on saanut ihmiset kuvittelemaan, että kuulluksi tuleminen on heidän oikeutensa − oli kyse sitten naapurin kasvatusmetodeista tai tuntemattoman parisuhdesäännöistä.

Mihin tämä kaikki sitten johtaa? Jatkuva virhetulkintojen välttely ja paskamyrskyjen pelko tekee kaikesta nettikeskustelusta todella raskasta. Monella kirjoittajalla menee valtavasti aikaa ja energiaa siihen, että yritetään ennakoida ja huomioida kaikkien mahdollisten poikkeus- ja erikoistilanteiden kirjoa, koska pahimmillaan sokea nettiraivo pyyhkii kaiken tieltään eikä järkipuhetta kuule enää kukaan. Jälkikäteen selittelyillä ja perusteluilla ei tunnu juuri olevan arvoa: kun tulkinta on kertaalleen tehty, sitä on vaikea myöhemmin korjata. Niinpä on turvallisinta kirjoittaa auki joka juttuun ne samat disclaimerit, joilla tehdään läpinäkyväksi, kuinka tiedostetaan mainitun tilanteen poikkeavuus ja erityispiirteet, oman aseman etuoikeudet tai se, että tekstissä tehdyt huomiot eivät tietenkään koske kaikkia erilaisissa tilanteissa painiskelevia. Vaikka kaikkea tätä voi pitää myös huomaavaisuutena, minulle se näyttäytyy usein mielensäpahoittajia ennakkoon voitelevana varotoimenpiteenä, joka tekee teksteistä kädenlämpöisiä, liian pehmiteltyjä ja pitkäveteisiä. Ja kaikesta huolimatta joku aina ymmärtää väärin.

Samankaltaista kapeakatseista tapaa kuluttaa blogisisältöjä voi nähdä siinä, että bloggaajat saavat valtavasti palautetta siitä, kuinka jonkun blogijutun tai vaikkapa podcast-jakson aihe ei ole kiinnostanut jotakuta tiettyä seuraajaa. Bloggaajana otan tietenkin uteliaana vastaan palautetta tuottamastani sisällöstä ja kuuntelen mielelläni yleisön toiveita, mutta loppujen lopuksi puhun silti niistä asioista, jotka minua itseäni kiinnostavat ja joista minulla on jotakin sanottavaa. On nimittäin aivan mahdotonta miellyttää jokaista lukijaa tai kuulijaa, sillä eri ihmiset toivovat aina vähän eri asioita. Yksi tykkää eniten tyyli-inspiraatiosta, toinen pohdiskelevista teemoista, kolmas biisivinkkauksista ja neljäs sisustusideoista. Edes kaikista suosikkiblogin teksteistä ei tarvitse tykätä tai olla kiinnostunut, eikä bloggaajan kanssa tarvitse olla ihan kaikista maailman asioista samaa mieltäkään. Ja hyvin usein tismalleen sama juttu innoittaa jotkut seuraajista kiitoksiin ja toiset kritiikkiin. Harva lukee lehdestäkään jokaista artikkelia, joten ehkä samaa ajatusta voisi soveltaa myös blogeihin: jutun saa myös jättää lukematta, jos teema ei tunnu mielenkiintoiselta.

*

Blogikirjoituksia lukiessa etsitään tyypillisesti samaistumispintaa sekä uusia näkökulmia ja ajatuksia itseä kiinnostavista aiheista, mutta viime vuosina on alettu yhä enemmän puhua myös vihalukemiseksi kutsutusta ilmiöstä. Toisin sanoen jonkun tietyn blogin tai tekstin pariin hakeudutaan siis ihan tarkoituksella vain ärsyyntymään ja provosoitumaan. Jotkut tyytyvät puhisemaan näytön ääressä itsekseen ja toiset antavat näppiksen raikua palautteen tai “palautteen” muodossa, kun mittari kilahtaa punaiselle. Toisaalta välillä saattaa kilahtaa, vaikka blogia ei lukisikaan erityisesti vihatarkoituksessa, jos mielipiteet tai ajatukset eivät vain osu yksiin. Tai joskus sattuu vain olemaan huono päivä ja siinä mielentilassa kaikki näyttäytyy ärsyttävänä. Sekin on inhimillistä.

Silti sitä silti toivoisi, että porukka malttaisi vetää muutaman kerran henkeä tai nukkua vaikkapa yön yli, ennen kuin sännätään tykittämään raivonpuuska tai pintaan noussut tuohtumus julki. Tai että lähestyttäisiin asiaa avoimen uteliaasti tarkennusta kysyen sen sijaan, että syöksytään saman tien johtopäätöksiin. Aika moni “nettiraivoa” herättänyt kohu olisi voinut olla rauhoitettavissa lähtökuoppiinsa, jos asiaa olisi lähestytty nimenomaan keskustelusta käsin. Varsin usein myös turhalta mielipahalta vältyttäisiin, jos maltettaisiin ensin varmistaa, ollaanko asiassa oikeasti eri mieltä alkuunkaan. Hyvin usein näkee tällaisten tilanteiden johtuvan puhtaasti väärinkäsityksistä, rivien väleihin omien ennakko-oletusten kautta lipsahtaneista merkityksistä sekä hiukan vikaan menneistä tulkinnoista. Mitäpä jos ensi kerralla ärsyyntyessään tai pahastuessaan ihan ensin tarkistaisi, tarkoittiko kirjoittaja tosiaan sitä, mitä itse arveli? Kysy, älä oleta — se on aika hyvä ohjenuora ihan kaikille keskustelijoille, myös minulle.

Omien hätäisten tulkintojen ja johtopäätösten tekeminen toisten sanoista on pelottavan helppoa − tiedän sen omakohtaisesti. Olen takuuvarmasti itsekin kirjoittanut pikaistuksissani joskus turhan napakan vastauksen kommenttiboksiin tai ilmaissut asiani tarpeettoman ärhäkkäästi provosoituneessa mielentilassa. Välillä hermojensa hillitsemiseksi täytyy hengitellä pari kertaa ja joskus on tosiaan parempi nukkua reilusti yön yli, jotta pahin tunnekuohu ehtii laantua. Usein vähän etäisyyttä otettuaan samaan kommenttiin on helpompi suhtautua neutraalimmin. Sisällöntuottajan roolissa etäisyyden ottaminen on kuitenkin toisinaan vaikeaa: sosiaalisen median maailmassa kaikki tapahtuu niin nopeasti, että myös reaktioita odotetaan saman tien – etenkin jos halutaan vastausta esitettyyn kritiikkiin. Pahimmassa tapauksessa somemyrsky on jo ehtinyt syntyä siinä välissä, kun vielä puntaroit ja harkitset vastaustasi, kokoat ajatuksiasi ja uinut niitä yöunia mielesi rauhoittamiseksi.

Myönnän, että esimerkiksi minun kaltaiselleni tulisielulle on haastavaa pysyä rauhallisena, jos kommentit menevät henkilökohtaisuuksiin eikä ole rauhassa aikaa miettiä omaa vastausta. Ja hyvä olisi myös muistaa, että välillä sortuu ihan itsekin liittämään saamiinsa viesteihin sellaisia sävyjä, joita kirjoittaja ei niihin välttämättä ole tarkoittanut. Neutraaliksi tarkoitettu kysymys saattaa näyttäytyä vittuiluna tai vilpittömäksi tarkoitettu kommentti sarkasmina. Voisi siis tehdä hyvää luetuttaa ärtymystä tai mielipahaa aiheuttanut kommentti vaikkapa jollakulla objektiivisella osapuolella ennen kuin säntää vastaamaan.

*

Olen tässä postauksessa kuvannut reaktioita nettikeskusteluun ilmentymänä itsekeskeisyydestä, mikä saattaa vaikuttaa ironiselta. Monen silmissä blogit ovat jo itsessään yksi itsekeskeisyyden räikeimmistä ilmenemismuodoista, kun sisältö usein kietoutuu oman elämän, omien ajatusten, omien kokemusten ja omien mielipiteiden ympärille. Ymmärrän nämäkin ajatukset, joskin koko ilmiö on melkoinen paradoksi, sillä juuri nuo samat asiat, mistä blogeja parjataan, ovat niitä, joista kirjoittajana saa eniten palautetta ja jotka tuntuvat eniten kiinnostavan yleisöä.

Sosiaalisessa mediassa työtään tekevään kohdistuvat odotukset ja toiveet ovatkin varsin ristiriitaisia ja paikoin suorastaan mahdottomia täyttää. Bloggaajalta toivotaan henkilökohtaisuutta, mutta oman itsen ja elämänpiirin ympärillä pyörivät teemat kääntyvät kritiikissä nimenomaan itsekeskeisyydeksi, narsismiksi ja oman navan kaiveluksi. Bloggaajalta toivotaan inhimillisyyttä ja rosoa, mutta samanaikaisesti täydellisyyteen asti hiotut IG-kuvat keräävät kaikkein eniten tykkäyksiä. Bloggaajalta toivotaan tavallista arkea ja sen aidon oman elämän raottamista yleisölle, mutta samaan aikaan paheksutaan ja kritisoidaan sitä, että ei osata elää elämää kuin puhelin kourassa kuvaten ja somen välityksellä kaiken ikuistaen. Bloggaajalta toivotaan avoimuutta, mutta samalla vaikeista ja henkilökohtaisista asioista kirjoittavaa syytetään säälin tai huomion kerjäämisestä. Ja kun sanaisen arkkunsa on kerran avannut, katsotaan kirjoittajan menettäneen oikeutensa yksityisyyteen. Jos parisuhteesta on mennyt mainitsemaan julkisuudessa, myös eron syyt “likaisine” yksityiskohtineen kuuluvat seuraajille.

Yksi someaikakauden ahdistavimmista ilmiöistä on se, että virheitä ei sallita. Huonolla tuurilla jo yhdestä mokasta ristiinnaulitaan somekansan tuomioistuimessa ja pienetkin kömmähdykset paisutellaan nettikeskusteluiden hypessä ulos mittasuhteistaan. Eikä välttämättä tarvitse edes olla julkisuuden henkilö tai somestara tällaisen myllytyksen keskelle joutuakseen, jos moka päätyy nettikeskusteluiden ja meemikoneistojen hampaisiin. Ja internet ei unohda. Pahimmillaan yksittäiset tapaukset jäävät kummittelemaan keskustelupalstoille ja kommenttibokseihin ikuisiksi ajoiksi ja kaivetaan aina sopivan hetken tullen uudelleen esiin. Myönnän, että minua karmii tämä keskusteluilmapiiri, jossa muiden virheitä tarkastellaan pelottavalla ankaruudella ja jossa oma tulkinta katsotaan ainoaksi oikeaksi ja viis veisataan alkuperäisen lausujan todellisista tarkoitusperistä, tarkennuksista tai oikaisuista. Tai anteeksipyynnöistä.

Mokailla ei siis saa, mutta silti samaan aikaan pitäisi olla inhimillinen puutteineen kaikkineen. Somessa peräänkuulutetaan aitoutta ja rehellisyyttä, mutta oma persoona ei kuitenkaan saisi ärsyttää ja muut määrittelevät, millaisten raamien puitteissa tämä “inhimillisyys” saa ilmetä. Vaatimuksia listatessa tuntuu unohtuvan, että ihan kaikkia on mahdotonta miellyttää yhtä aikaa ja eri asiat ovat eri ihmisille ärsyttäviä.

*

Jos jotain olen liki 12 blogivuoden aikana oppinut niin sen, että omia sanojani tullaan aina tulkitsemaan mitä yllättävimmin tavoin. Vaikka pyrkisi ilmaisemaan itseään miten täsmällisesti tahansa, joku aina tulkitsee tekstiä eri tavoin kuin sen on itse tarkoittanut. Se on tiettyyn pisteeseen asti ymmärrettävää, mutta joskus väärinymmärrykset uuvuttavat. Postauksen julkaisemisen jälkeen saattaa mennä ihan valtavasti energiaa ja aikaa kommenttiboksin puolella siihen, että saa selvittää moneen otteeseen, mitä on ja ei ole tarkoittanut − suoraan riveillä tai useimmiten niiden väleissä. Hyvin usein väärinymmärrykset liittyvät juuri niihin asioihin, joita tekstissä EI varsinaisesti sanota. Toisin sanoen, juuri niihin sävyihin, joilla lukija itse värittää ja maustaa sanojani omasta tulkinnastaan käsin.

Väärinymmärrykset ja tarkennukset ovat tietenkin luonnollinen osa keskustelua ja loppujen lopuksi juuri keskustelu on tämän homman suola. Siksi pyrin vastaamaan myös niihin kommentteihin, joissa tulkinnat on saatettu viedä aika kauaskin alkuperäisestä tekstin ajatuksesta. Ja joskus syy on omani: asia olisi pitänyt pystyä ilmaisemaan selvemmin. En kirjoittajana ole millään muotoa virheetön ja juttua kirjoittaessa on täysin mahdotonta ennakoida kaikkia mahdollisia tulkintoja, joita omasta tekstistä voidaan tehdä, vaikka kuinka yrittäisikin muotoilla sanomansa kieli keskellä suuta. Juuri siksi sitä toivoisi joskus myös tulkitsijapuolelta vähän kärsivällisyyttä ja armoa: malttia kysyä olettamisen sijaan.

Loppuun lisättäköön se pakollinen disclaimer-osio: tällä tekstillä en viittaa mihinkään yksittäiseen postaukseen, kommenttiin, keskusteluun tai kommentoijaan. Aihe on pyörinyt ajatuksissa jo iät ja ajat ja kypsynyt vähitellen tekstiksi monenlaisia keskusteluita ja kannanottoja internetin ihmeellisessä maailmassa seuranneena.

Tämän jutun huomiot eivät todennäköisesti koske millään tavalla juuri sinua, joten jos et käyttäydy jutussa kuvatulla tavalla, ei tästä postauksesta myöskään ole syytä pahoittaa mieltään. Ja vaikka käyttäytyisitkin, älä silti pahoita mieltäsi, vaan ota ajatuksista onkeesi. Maailmaan mahtuu ajattelemattomien kommenttien ohella monia törppöjä bloggaajia ja paljon kömpelösti tuotettua turhanpäiväistä sisältöä, josta osan voi jopa jättää ihan omaan arvoonsa ja kommentoimatta. Jos juttu ei oikeasti kohdistu henkilökohtaisesti juuri sinuun, säästät itseäsi, kun et myöskään ota sitä henkilökohtaisesti. Algoritmien aikakaudella kannattaa myös muistaa, että kun huonolle sisällölle ei anna huomiota, se ei myöskään saa näkyvyyttä. Kriittisille huomioille ja perustellulle palautteelle on paikkansa, mutta tässä jutussa ei puhuta siitä. Tässä puhutaan sellaisesta keskustelua sivuraiteille ohjaavasta saivartelusta ja turhanpäiväisestä loukkaantumisesta. Ehkä osa teistä samaistuu turhautumiseeni ja ehkä juttu antoi miettimisen aihetta niihin hetkiin, kuin netissä tai blogien äärellä ärsyttää. Ehkä palaan itsekin tämän jutun mietteisiin, kun seuraavan kerran mittari uhkaa kilahtaa punaiselle.

*

Toivon, että tekstistä ei jäänyt kenellekään liian kriittinen tai kielteinen tunnelma tai varsinkaan paha mieli. Mutta jos jotain sen sijaan toivoisin tästä jäävän mieleen, niin halua yrittää asettua myös sen toisen osapuolen asemaan. Ja sen, että keskustelu on hedelmällisintä, kun aidosti haluaa kuulla, mitä se vastapuoli oikeasti yrittää sanoa. Me voimme kaikki vaikuttaa siihen, millainen ilmapiiri nettikeskusteluissa vallitsee sekä millaista puhetta hyväksymme ja ennen kaikkea itse ilmoille suollamme. Öyhöttäjiä ei varmaankaan ikinä saa täysin vaiennettua, mutta yritetään ainakin itse olla olematta osa sitä joukkoa.

Haluan myös sanoa, että te blogini lukijat vaikutatte päällisin puolin aivan ihanilta tyypeiltä ja keskustelun tasosta päätellen olette selvästi fiksua porukkaa. Olen tosi iloinen, että jaksatte seurata siellä matkassa, kommentoida, osallistua keskusteluun ja esittää palautetta, ideoita, ehdotuksia ja kritiikkiäkin sekä jakaa omia tarinoitanne minulle niin täällä blogissa kuin muissakin somekanavissa. Te olette tämän homman suola sekä syy, miksi bloggaaminen vielä liki 12 vuodenkin jälkeen tuntuu antoisalta. Kiitos.

PS. Kuvituksena jutussa on itsekeskeisyyden teemaan sopivassa hengessä, mitäs muutakaan kuin, kuvia minusta itsestäni. Hah. Nämä ovat unohtuneet arkistoihin viime vuoden alkusyksyltä.

Photos: Vesa Silver

Related posts

14/12/18

Kokomustaa ja mietteitä viikon varrelta

4 25

Taas olisi jaossa koottuja pohdintoja ja mietteitä kuluneen viikon varrelta.

♥ Olen halunnut nähdä Queenin tarinan kertovan Bohemian Rhapsody -leffan siitä lähtien, kun näin elokuvan trailerin joskus alkusyksystä. Nyt viime viikonloppuna päädyimme poikakaverin kanssa spontaanisti leffaan ja kävimme katsastamassa elokuvan. Ja hitsi vie, se oli kyllä loistava! Rami Malek tekee upean roolityön Freddie Mercuryna ja koko elokuvan casting on muutenkin todella onnistunut. Leffaa katsellessa tuli hyvin vahva tunne, että voi kunpa olisi tarjoutunut tässä elämässä mahdollisuus päästä näkemään juuri tämä bändi livenä, mutta totta puhuen Bohemian Rhapsodya katsellessa siihen tavallaan tuo toive tavallaan toteutuu. Leffateatterin äänentoisto on huikea jakun Live Aid -konsertin livetaltiointi tahdittaa elokuvan loppukohtausta, voi melkein kuvitella olevansa oikeasti paikan päällä itsekin. Erittäin vahva suositus! Mutta varoitan, tämän jälkeen et todennäköisesti halua kuunnella mitään muuta kuin Queenia pitkään aikaan.

♥ Olen viherpeukalona aika surkea, kuten täällä blogissakin on tullut useampaan otteeseen todettua. Parhaani kuitenkin teen ja huomaa, että joidenkin viherkasvieni kanssa tulen vain paremmin toimeen kuin toisten. Yksi, joka selvästi viihtyy hoteissani, on tuo minuakin korkeampi kastanjasutipuu, joka onnellisena vain kasvaa kasvamistaan. Puu on viime kesästä lähti kasvanut korkeutta varmaan jo melkein puoli metriä ja nyt reissussa ollessani se oli taas kasvattanut paksusta rungosta ihan kokonaan uusia oksia. Tuntuu, että aina, kun on hetken poissa, puu on sillä välin yhtäkkiä puskenut ilmoille jonkun ihan uuden oksan. Vai onko tässä kyse vain siitä, että kaveria joka päivä katsellessaan ei huomaa sen kasvua, mutta samoin kuin lasten kohdalla, kasvun huomaa, kun toista ei näe hetkeen? Oli miten oli, näköjään tuo rakas puuni on immuuni surkeille puutarhurin taidoilleni.

♥ Myönnän, että minulla on kiireisessä arjessani suurempiakin prioriteetteja kuin siivoaminen. En ole maailman järjestelmällisin ihminen ja jos vapaa-aikaa on hyvin rajallisesti, voit olla varma, että tapaan ennemmin rakasta ystävää tai uhraan sen yhden vapaan tunnin mieluummin vaikka kirjan lukemiselle kuin kodin järjestelylle. Tästä syystä tilanne pääsee toisinaan hieman eskaloitumaan, kunnes tympäännyn epäjärjestykseen ja teen sen kunnollisen siivousoperaation kertaheitolla. Mutta MIKSI tämä siivousinto iskee aina yöllä tai myöhään illalla? Tai vaihtoehtoisesti silloin, kun todellisuudessa pitäisi olla tekemässä jotakin ihan muuta…

♥ Nukuin Afrikassa matkustaessani ihan älyttömän hyvin. Kaaduin illalla väsyneenä sänkyyn, nukahdin melkein samantien ja heräsin aamulla levänneenä ja pirteänä. Olen miettinyt, miksi siellä lepäsin niin paljon paremmin. Yksi syy oli varmasti se, että aika siellä oli kohtalaisen stressitöntä, kun omat työt oli tehty jo etukäteen. Samanaikaisesti työpäivät paikan päällä olivat eri tavalla kuormittavia ja fyysisestikin sen verran raskaita, että illalla yksinkertaisesti oli täysin poikki ja nukahtaminen siksi helppoa. Olen kuitenkin miettinyt, että olisiko myös sillä valolla ja vuorokausirytmillä ollut vaikutuksensa. Moni tuttuni ja kaverini on valitellut kärsivänsä talviseen aikaan univaikeuksista Suomessa: ihan kuin keho ei jotenkin tunnistaisi, milloin pitää nukuttaa, kun aamusta iltaan on pimeää. Eräs pahoista univaikeuksista kärsivä ystäväni totesi, että uniongelmat pahenevat aina talvella valtavasti, koska hän tuntuu tarvitsevan sen selkeän päivän ja yön tunteakseen väsymystä illalla siihen aikaan kuin kuuluukin. Voisiko tämä osaltaan selittää minun ja muidenkin hankaluuksia unirytmin ja väsymyksen kanssa talvella täällä kotioloissa?

♥ Yksi parhaista asioista matkoilla käymisessä on se, että saan reissussa ollessani aina luettua enemmän kirjoja ja usein reissun jälkeen lukuinto jää päälle niin, että hetken aikaa kotonakin tulee aktiivisemmin luettua. Arjessa ihan liian usein aika vain hupenee kaikkeen muuhun tekemiseen ja työt tuppaavat venymään iltoihin. Olen nyt yrittänyt pitää kiinni siitä, että viimeiseksi ennen nukkumaanmenoa en näprää kännykkää tai tuijota Netflixiä, vaan luen kirjaa. Viimeisten kahden viikon aikana olen saanut urakoitua loppuun jo peräti kolme kirjaa ja nyt menossa on neljäs. Olen saattanut päätökseen Haruki Murakamin Kafka Rannalla -teoksen (taattua otteessaan pitävää Murakamia), Tara Westoverin maailmalla kuohuttaneen Opintiellä -teoksen* sekä Leïla Slimanin puistattavan Kehtolaulun* ja nyt meneillään on Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton*. (Tähdellä merkityt kirjat on saatu blogin kautta.) Jos tulee mieleen muita hyviä kirjasuosituksia, niin saa ehdottomasti vinkkailla! Minulla on tosin melkoinen kasa tuolla jo odottamassa joulua ja vuodenvaihteessa odottavaa lomaa.

♥ Lomasta puheen ollen… En ole itse asiassa varmaan koskaan työelämään siirryttyäni viettänyt kunnollista joululomaa niitä muutamia joulun pyhäpäiviä lukuunottamatta, joten odotan ehkä maailman eniten sitä, että tänä vuonna aion pitää joulun jälkeen vähän lomaa. Loman odotus tuntuu rinnassa semmosena kutkuttavana keveytenä, kun tiedän, että muutamaan viikkoon ei ole yhtäkään deadlinea ja saan luvan kanssa olla miettimättä työasioita. Ihanaa!

♥ Olen mietiskellyt viime aikoina paljon sitä, miten oman ystäväpiirin rakenne vaikuttaa omaan ajankäyttöön. Mainittakoon heti, että koen olevani ihan suunnattoman onnekas, että minun ympärilleni on kertynyt monta niin rakasta ja läheistä ystävää. Olen useampaan otteeseen maininnut täällä blogissakin, ettei minulla niinkään ole sellaista kaveriporukkaa, vaan enemmänkin viihdyn yksittäisten ihmisten seurassa kerrallaan. Olen kuitenkin nyt havahtunut siihen, että monen läheisen mutta toisistaan täysin erillisen ystävyyssuhteen ylläpitäminen on kiireisen arjen keskellä varsin haastavaa ihan vain ajankäytön näkökulmasta. Onneksi kaikki muutkin ovat kiireisiä ja ymmärtävät siksi tilannetta. Tajusin kuitenkin vasta hiljattain, että isommassa kaveriporukassa on se etu, että monta ystävää pystyy näkemään yhdellä kertaa.

Yrittäessäni hallita ajankäyttöäni tein viime viikolla listaa ystävistä, jotka haluaisin vielä yrittää ehtiä nähdä ennen joulua, sillä viimeisten parin kuukauden työkiireiden ja hyväntekeväisyysreissun takia en ole juuri ehtinyt tavata ystäviä niin usein kuin toivoisin. No, listan tehtyäni tajusin, että joulua edeltävien päivien määrä oli reilusti pienempi kuin niiden ystävieni lukumäärä, jotka kovin mielelläni vielä ennen joulua treffaisin. Siinä hetkessä ymmärsin, miten kätevää olisi olla osa kaveriporukkaa, kun voisi lyödä useamman kärpäsen yhdellä iskulla ja tavata monta kaveria yhdellä kertaa. Toisaalta, olen juuri sellainen ihminen, joka mielellään keskittyy yhteen ihmiseen kerrallaan ja uppoutuu keskusteluun kaikessa rauhassa, joten ehkä se on vain hyväksyttävä, että näin tämä minun kohdallani menee. Samanaikaisesti sitä tarvitsisi aikaa myös itselleen. Haastavaa, muttei mahdotonta. Olen kirjoittanut aiemminkin introverttiluonteen haasteista sosiaalisen elämän näkökulmasta, mutta ehkä tässä voisi olla taas pohdiskelun aihetta uuteen postaukseen…

♥ Kävin tällä viikolla testaamassa pari viikkoa sitten Kallioon avatun espanjalaishenkisen Bar Cónin, joka on monelle muulle jo keskustastakin tuttu. Olen niin iloinen, että kotikulmat alkavat täyttyä toinen toistaan kivemmista ravintoloista ja kuppiloista. Kävimme Bar Cónissa viettämässä vähän laatuaikaa Annikan kanssa piiitkän tauon jälkeen ja kylläpä olikin ihana nähdä ihan rauhassa ja kunnolla kaikkien syksyisten kiireiden jälkeen. Ja Bar Cónille myös vahva suositus: ruoka oli todella hyvää ja miljöö erittäin viehättävä. Annika totesi, että ravintolan tapakset olivat suunnilleen parempia kuin mitä hän on koskaan Espanjassa syönyt ja uskaltaisin kallistua samoille linjoille. Seuraavaksi haluaisin sitten testata sitä uutta vegaanista hampurilaisketjua Bun2Bunia…

♥ Blogissa on ollut kovin vähän asukuvia viime aikoina, koska muut aiheet ja työkiireet ovat vieneet mennessään eikä tuo pimeä ja harmaa sääkään ole ollut inspiroivinta antia pukeutumisen tai valokuvaamisen näkökulmasta. Nämä kuvat napattiin jo vähän aiemmin syksyllä ne ovat itse asiassa yhdet kaikkien aikojen suosikeistani. Jostain syystä olen pantannut niitä arkistoissa odottelemassa jotain sopivaa hetkiä julkaisulle ja tuumasin, että sopiva hetki on nyt. Kiitos ihanalle Camilla Bloomille kuvista! Tuo mimmi on kyllä yksi lemppareistani – hänen kanssaan on kuin sellainen sanaton yhteys ja melkein joka ruutu tuntuu onnistuvan. <3

Kirjoitin jokin aika sitten tänne blogiin kestävämmästä tyylifilosofiasta ja tämä asu on suoranainen manifesti omalle tyyliajattelulleni. Tämä kokonaisuus on yksinkertaisuudessaan ja ajattomuudessaan yksi kaikkien aikojen suosikeistani. Mukana on laadukasta second handia, ajatonta klassikkoa ja oman näköistä siluettia. Mustan täydellisen merinovillapoolon olen löytänyt vuosia sitten New Yorkista vintage-putiikista. Mustat leveät farkut ovat ylivoimaiset lempparihousuni ja ne ostin vuoden alussa Weekdaysta Kööpenhaminasta (kiinnostuneille tiedoksi, että mallin nimi on ACE). Mustat, juuri sopivan korkuisella korolla varustetut yksinkertaiset korkkarit ovat sellainen täydellinen kenkäpari, joka sopii asuun kuin asuun. Sain ne 1,5 vuotta sitten blogiyhteistyön kautta Zalandolta ja olen käyttänyt niitä varmaan enemmän kuin mitään muita omistamiani korkokenkiä. Hauskaa twistiä perusmallille antaa avokkaan piparkakkureunus.

Aloin jokin aika sitten merkitä asukuvien tietojen yhteyteen myös sen, miten vanha kyseinen vaate on (sillä tarkkuudella kuin sen suinkin pystyn muistamaan), jotta pystyisin havainnollistamaan, ettei aina tarvitse ostaa uutta, jotta tyyli olisi kiinnostava ja ajankohtainen. Olen myös viime vuosina palannut taas yhä enemmän second handin pariin. En ajattele, että uuden ostaminen olisi automaattisesti synti, jos panostaa laatuun ja miettii, millaiseksi vaatteen elinkaari omassa käytössä muodostuu, mutta haluan silti havainnollistaa, että moni oma luottovaate on vanhoja tuttuja, jotka ovat olleet käytössä jo vuosia. Jos mietteeni kestävästä tyylistä kiinnostavat, suosittelen kurkkaamaan tuon aiemmin tekemäni jutun aiheesta.

pooloneule // turtleneck sweater J. Crew / second hand (2015)

farkut // jeans Weekday (2018)

korkokengät // shoes KMB / Zalando (2017, saatu blogin kautta)

Photos: Camilla Bloom

Related posts

6/12/18

Itsenäisyyspäivän mietteitä ja matkan jälkeisiä tunnelmia

14 24

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille! Onpa kivaa olla taas kotona ja Suomessa tänä merkkipäivänä, kun itsenäinen Suomi täyttää 101 vuotta. Matkani Tansaniaan oli monella tapaa upea ja unohtumaton elämys, mutta kyllä siellä Sansibarin kuvankauniissa maisemissa mutta köyhyyden keskellä sai tuntea, kuinka onnekas saa olla, että on sattunut syntymään Suomeen. Naisen rooli on monessa maailman kolkassa aika toisenlainen kuin meillä täällä Suomessa. Tuntuu edelleenkin aika mielettömältä, että Suomi on antanut kolmantena maailmassa ja ensimmäisenä koko Euroopassa naisille äänoikeuden. Täällä nainen ei ole miehen omaisuutta ja tytöillä on oikeus käydä koulua. Nämä tuntuvat meistä nykyään ihan itsestäänselviltä perusasioilta, mutta eivät todellakaan ole sitä jokaisessa maailman kolkassa.

Vaikka meillä on usein tapana valittaa hyvinvointiyhteiskuntamme ongelmista, tukien pienuudesta, byrokraattisten koukeroiden hankaluuksista, liian suurista veroista ja mistä milloinkin, on silti edelleen aikamoinen lottovoitto syntyä Suomeen. Verrattuna moneen muuhun maahan meillä ovat asiat kuitenkin pääasiassa ihan hemmetin hyvin ja yhteiskunnalla on olemassa turvaverkko tilanteita varten, kun asiat menevät pieleen ja apua tarvitaan. Se ei tarkoita, etteikö monia asioita voisi tehdä vieläkin paljon paremmin, mutta suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan hyviä puolia osaa kyllä aina jossakin vähän kauempana käytyään arvostaa ihan eri tavalla. On niin helppo sortua pitämään monia saavutettuja etuuksia oikeuksina.

Mutta se politiikasta ja Suomesta… Tuumasin, että voisi olla hyvä hetki koota mietteitä reissun jälkimainingeissa ja jakaa vähän kuulumisia.

♥ Tänään on luvassa mukava pieni ohjelmanumero, kun menen äidin ja isän kanssa itsenäisyyspäivän brunssille, joka on ollut satunnainen perinteemme aina silloin, kun vanhempani sattuvat olemaan maisemissa itsenäisyyspäivän aikaan. Kiva nähdä pitkästä aikaa!

♥ Myönnän, että olen ollut tässä todella kiireisen syksyn keskellä pienen paussin tarpeessa. Kun työpäivät ovat uhanneet venyä yöhön asti päivästä toiseen, jossain vaiheessa oravanpyörä on seisautettava. Tansanian matkalla painettiin pitkää päivää vapaaehtoistyön parissa, mutta se oli erilaista kuin oma arkinen työni, joten mieli sai levätä. Reissun aikana ajatuksiani kuormittivat ihan toisenlaiset asiat kuten esimerkiksi se, miten kommunikoida ihmisen kanssa, jonka kanssa ei ole yhteistä kieltä? Tai mitä tehdä, kun tuhansien silmälasien joukosta ei tunnu millään löytyvän asiakkaalle sopivia vahvuuksia? Tai miten jaksaa pysyä tolpillaan Sansibarin helteessä ilmastoimattomassa huoneessa, jossa on samanaikaisesti 10 ihmistä?

Matkan varrella tuli vastaan monenlaista haastetta, mutta nautin suunnattomasti ihmisten kohtaamisesta sekä siitä, että pääsin tekemään jotain konkreettista ja auttamaan muita. Niin paljon kuin pidänkin omasta arjestani ja työstäni, tekee välillä hyvää tehdä jotakin ihan muuta. Aivot saivat levätä toisenlaisten arkisten haasteiden kanssa painiskellessa, joten pitkistä työpäivistä huolimatta reissu tuntui lomalta omasta arjesta, ja se teki todella hyvää. Teen vielä parin viikon sisään ihan kunnon raportin tuosta matkasta ja tehdystä työstä siellä, niin pääsette kuulemaan kokemuksia lisää.

♥ Olen tuskaillut tässä syksyn mittaan, että unirytmini on luiskahtanut aivan raiteiltaan, koska illat ovat venyneet töiden parissa helposti pitkiksi ja stressi on usein herätelly yöunilta jo ennen aikojaan. Uuvuttavat päivät ja helle imivät mehut meikäläisestä Sansibarilla niin, että kaaduin iltaisin puolikuolleena sänkyyn yleensä jo viimeistään klo 21.30. Koska pätkivä nettiyhteyskään ei saanut aikaan kiusausta roikkua kännykän tai läppärin äärellä iltamyöhään, sain näin ollen puolivahingossa kiepsautettua unirytmini ihan uuteen uskoon. Sansibarilla kello on vain tunnin Suomea edellä, joten elättelen toivoa, että saisin pidettyä tämän rytmin hetken aikaa vielä täällä koto-Suomessakin. Sansibarilla nimittäin heräsin yleensä levänneenä 8 tunnin unien jälkeen siinä 5-6 aikoihin Suomen aikaa. Tavoitteena tänään on olla nukkumassa viimeistään klo 22! Saapa nähdä miten käy…

♥ Vaikka rakastin Sansibaria, joka todella näyttää kauneimmillaan kuin paratiisilta, en ole varmaan koskaan ollut niin onnellinen kotiin palatessani. Sillä ei tuntunut olevan merkitystä, että täällä odottivat kaksi viikkoa aiemmin kuivumaan ripustetut pyykit, pari vintiltä roudattua pahvilaatikkoa keskellä olohuoneen lattiaa ja kaikenlaista muutakin sotkua, mitä en ehtinyt ennen lähtöä järjestellä. Kaikesta tästä huolimatta se levollisuuden ja onnellisuuden tunne, mikä minut valtasi kotiovesta sisään astuessa, oli mieletön. Ja huomasinpa pidemmän poissaolon jälkeen toisenkin hauskan pikkuseikan: minun kotonani tuoksuu tosi hyvältä! Huomasin sen heti ulko-oven avatessani… En osaa eritellä, mikä täällä tuoksuu, mutta varmaan joku ihana tuoksukynttilä, johon nenäni on tavallisesti arjen keskellä jo ehtinyt turtua.

♥ Naurattaa, että söin Sansibarilla varmaan enemmän salmiakkia kuin aikoihin, sillä yksi vapaaehtoisista optikoista oli saanut mieheltään matkaevääksi pienen säkillisen karkkia. Olisihan se tosiaan aikamoinen koettelemus sinnitellä melkein kaksi viikkoa ilman… No siellä sitten popsimme turkinpippureita, salmiakkiaakkosia ja Sisu Ruutia (vaarallisen hyvää muuten) kuin viimeistä päivää, emmekä tainneet edes ehtiä syödä kaikkea viikon aikana.

♥ On ihan mieletöntä, kun onnistuu kohtaamaan ihmisen, jonka kanssa asiat vain jollain tapaa loksahtavat automaattisesti paikoilleen. Näin kävi yllättäen tuolla Sansibarin reissulla, kun tapasin vapaaehtoiseksi mukaan myös lähteneen Marjan. Tunne jostain mielten yhteydestä alkoi niinkin hassusta asiasta kuin siitä, että huomaamattamme olimme aina illallisella tilaamassa tismalleen samaa annosta. Kun tämä toistui muutaman kerran, siitä tuli jo vitsi ja suosiolla keskustelimme sitten yhdessä, mitä tilattaisiin. Yhteiset ruokatilaukset olivat hölmö pieni vitsimme, mutta oli mieletöntä, kuinka jonkun seurassa on sellainen helppous ja yhteys. Sielunsisko taisi siis sieltä matkalta löytyä, ja se onkin aikamoinen aarre se! Halauksia Marjalle ja yritetään nähdä pian myös täällä Helsingin päässä!

♥ Kotiinpaluu harmaaseen ja pimeään Suomeen tuntui roimasti helpommalta, kun tiedän, että pääsen huomenna poikakaverin kainaloon. Hän tulee taas visiitille tänne Helsinkiin ja yhdessäolosta saa taas niin paljon lämpöä ja energiaa seuraavaan viikkoon.

♥ Rakastan matkoilla ollessa sitä, että tulen aina lukeneeksi kirjoja paljon enemmän kuin omassa arjessa. Sain urakoitua loppuu pitkän aikaa keskeneräisenä pyörineen Haruki Murakamin Kafka rannalla ja aloitin uudenkin kirjan. Itse asiassa luin noin 18 tunnin mittaisen matkustuspäivän aikana Tara Westover ylistetyn Opintiellä-esikoisteoksen melkein kokonaan. Ihan uskomaton tositarina – suosittelen! Minulla on enää ihan vähän kirjasta jäljellä ja luulenpa, että otan tavoitteekseni nyt lukea aina iltaisin Netflixin katselun sijaan. Luulen, että se saattaa auttaa tämän uuden ja entistä ehomman unirytminkin säilyttämisessä.

♥ Enpä olisi vielä vuosi sitten arvannut, että puhun tänä päivänä jokusen sanan swahilin kieltä. Nyt puhutaan tosiaankin vain muutamasta sanasta, mutta oli uskomattoman palkitsevaa, kun pystyi löytämään yhteisen sävelen ihmisen kanssa, joka ei osaa sanaakaan englantia. Hallussa ovat lähinnä sellaiset perusjutut kuin kiitos (asante) ja ole hyvä (karibu), mutta sattuneesta syystä tuli otettua haltuun myös moni näköön liittyvä fraasi, kuten näetkö kauas (unaona mbali), näetkö hyvin (unaona vizuri), kumpi on parempi (ipi ni bora) ja kirkkaasti/epäselvästi (safi/mbaya) sekä muita samankaltaisia lauseita. Kirjoitusasut eivät välttämättä ole ihan oikein, mutta sinne päin ainakin. Että heippa (kwaheri) vain!

♥ Tuolla Sansibarin lämmössä ei hotellialueella tullut käytettyä juuri muuta kuin kaikenlaisia rentoja mekkoja, hellehattua, rantasandaaleja ja aurinkolaseja – kainalossa kirja ja kangaskassissa vesipullo. Siinäpä se. Näihin kuviin tiivistyy siis aika hyvin viime viikkojen varustus työpäivien ulkopuolella. Kumpainenkin mekko on alelöytöjä menneiltä vuosilta, hellehattu on suosikkini toissakesältä ja molemmat aurinkolasit ovat Ivana Helsingin uudesta kokoelmasta – ja saatu Specsaversilta, kuinkas muuten. Olen niin rakastunut kaikenlaisiin pyöreisiin rilleihin, etten oikein osaa enää muuta käyttääkään. Noh, täällä Suomen oloissa aurinkolaseja ei taida hetkeen tarvita, kun ei tunnu näkyvän juuri tuota aurinkoakaan, mutta matkalla pääsin testaamaan näitä uutukaisia. Jotain muuten kertoo siitä paikallisesta maagisesta valosta, että esimerkiksi noita rantatuolissa otettuja kuvia ei ole käsitelty mitenkään: värit todellakin loistavat suoraan muistikortille tallentuessaan noin kirkkaina. Tämä on niitä harvoja asioita, mitä Suomessa kaipaan matkoilta aina palattuani, sillä edes kesällä ei valo ole täällä samanlainen. Kuvista lämmin kiitos Hanna Sumarille!

Itse ajattelin viettää itsenäisyyspäivää ihan rennosti kotona vain. Mitäs suunnitelmia teillä muilla on?

mekko // dress Zara (2012)

kaulakoru // necklace By Biehl (2018)*

sandaalit // sandals Havaianas (2018)*

aurinkolasit // sunglasses Ivana Helsinki / Specsavers (2018)*

* saatu blogin kautta / gifted

mekko // dress Zara (2017)

hellehattu // hat A+more (2017)*

kaulakoru // necklace By Biehl (2018)*

sandaalit // sandals Havaianas (2018)*

aurinkolasit // sunglasses Ivana Helsinki / Specsavers (2018)*

* saatu blogin kautta / gifted

Photos: Hanna Sumari

Related posts