24/02/19

Inspiraatiota aurinkolasiostoksille: 4 tyyliä (+ KISA)

92 19

KAUPALLINEN YHTEISTYÖ: SPECSAVERS

Aurinko on pitkän aikaa luurannut jossakin pilviverhon takana piilossa, ja siksi viimeisen parin viikon ajalle sattuneet aurinkoiset päivät ovat tuntuneet kuin juhlahetkiltä. On uskomatonta, miten paljon auringosta voi saada energiaa, kun se ei ole itsestäänselvyys. Veikkaan, että moni aina aurinkoisessa ilmastossa elävä ei välttämättä ihan ymmärrä suomalaisen intoa aurinkoisesta päivästä.

Aurinkoiset päivät tarkoittavat myös sitä, että on aika kaivaa talviunilta myös aurinkolasit. Minä tosin olen sitä herkkäsilmäistä joukkoa, joka joutuu suojaamaan silmiä valolta joskus pilvisenäkin päivänä. Silmäni sietävät todella huonosti kirkasta valoa ja alkavat vuotaa tosi helposti. Joskus niihin jopa sattuu, jos taivas tuntuu liian kirkkaalta. Aurinkoisina päivinä silmien auki pitäminen tai auringon suuntaan katsominen on käytännössä mahdotonta – tämä on joskus haastavaa esimerkiksi valokuvausprojekteissa: en yksinkertaisesti pysty pitämään silmiä auki auringon paistaessa silmiin kirkkaalta taivaalta.

Specsaversin hyväntekeväisyysreissulla Tansaniassa opin, että valoherkkyydelle on nimikin: photophobia. Sana kuulostaa siltä kuin jännittäisi valokuvattavana olemista, mutta kyse on siis ihan lääketieteellisestä termistä, joka tarkoittaa nimenomaan valonarkuutta silmissä. Joillekin valoherkkyys saattaa aiheuttaa jopa migreeniä, joten kun näet jonkun pilvisenä päivänä aurinkolaseissa, kyse ei välttämättä ole diivailusta. Vaikkakin se on myös oivallinen keino pysytellä vähän incognitona tai peittää puolet naamasta väsyneessä mielentilassa tai huonona naamapäivänä.

Aurinkolasien käyttö vähän niin kuin kuuluu asiaan kesähelteillä ja auringon paahtaessa siniseltä taivaalta, mutta moni unohtaa, etttä itse asiassa talvipakkasilla silmien suojaaminen saattaa olla jopa vieläkin tärkeämpää. Lumi heijastaa auringon UV-säteilyä ja melkein tuplaa säteilyn määrän, joten ei kannata unohtaa aurinkolaseja kotiin hiihtolomalle lähtiessään!

Tämä nimenomainen hetki silmä- ja aurinkolasimuodissa on siinä mielessä erityisen ihana, että melkein kaikki on trendikästä. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että vaihtoehtojen kirjo on runsas ja todennäköisesti jokainen löytää kehysten joukosta mieleisiään muotoja. Muistan ikuisesti, kun sellaiset litteät ja kulmikkaat kehykset olivat trendien aallonharjalla eikä optikkoliikkeistä tai aurinkolasihyllyiltä käytännössä löytynyt mitään muuta. Minulla on aika helppo silmälasinaama, mutta siinä on yksi malli, joka ei kyllä imartele meikäläisen kasvoja. Tällä hetkellä on myös paljon tarjolla niin metallikehyksiä kuin paksuja muovisankojakin. Aurinkolaseilla samoin kuin silmälaseillakin voi muuttaa ilmettä tosi paljon.

Specsavers-myymälöissä on nyt haluttu helpottaa sopivan aurinkolasimallin löytämistä siten, että nykyään aurinkolasit on järjestetty hyllyyn nimenomaan muotojen mukaan. Yhdeltä riviltä löytyvät kulmikkaat, toiselta pyöreät ja myös pilottilaseille, kissamaisille muodoille sekä neliön mallisille kehyksille on omat osastonsa. Kun kävin itse liikkeessä sovittelemassa, huomasin, että muodon mukaan järjestetty valikoima helpottaa myös samankaltaisten mallien vertailua keskenään ja auttaa löytämään sieltä sen itselle kaikkein parhaiten sopivan kehystyylin. Poimin näihin kuviin inspiratioksi mukaan kissamaista muotoa, pyöreät kehykset, pilottilasit sekä kulmikkaampaakin mallia.

Omia kehyssuosikkejani ovat ehdottomasti pyöreämmät mallit, eikä aina tarvitse olla näinkään täyspyöreää kuin näissä jutun kuvissa, vaan arkikäytössä minulla on useimmiten vähän pienemmät, arkisemmat ja hillitymmät aurinkolasit. Näihin kuviin valitsin Balmainin pyöreät aurinkolasit, joiden kehyksiä reunustavat hauskat metalliset “pilkut”. Ihania pyöreitä kehyksiä löytyy Specsaversilta myös esimerkiksi Ivana Helsingin kokoelmasta.

Vihreät kissamaiset aurinkolasit ovat Specsaversin omaa mallistoa. Minulla on sen verran leveät kasvot tuosta poskipäiden kohdalta, että kissalasit näyttävät usein omilla kasvoilla liian pieniltä ja kapeilta. Näissä kehyksissä on kuitenkin riittävästi kokoa, että toimivat myös leveämmillä kasvoilla. Pidän myös kovasti tuosta tummanvihreästä väristä!

Toinen klassikko ja kestosuosikkini on kivalla tavalla unisex-mallinen pilottikehys. Tiger of Swedenin aviator-laseissa yhdistyy hauskalla tavalla vähän pehmeämpi pyöreä muoto ja pilottimalli. Tykkään ihan perinteisistäkin aviator-laseista, mutta mikäs sen parempaa, jos kaksi lempparimallia yhdistetään toimivaksi yhdistelmäksi. Samanlaista muotoa on myös Dayn kokoelmaan kuuluvissa silmälaseissani.

Myös kulmikkaat ja paksuilla muovikehyksillä varustetut aurinkolasit ovat Tiger of Swedenin kokoelmaa. En yleensä välitä kovin kulmikkaista kehyksistä, mutta näissä on jotakin vetoavaa. Toisaalta suosittelen tsekkaamaan myös sellaisia vähän pienempiä kulmikkaita metallikehyksiä, ne ovat nyt kovasti nosteessa ja ovat aika kiva vaihtoehto erimerkiksi vähän pienemmille pyöreille kehyksille.

Näiden jutussa mainittujen lisäksi kannattaa katsastaa Specsaversin valikoimasta uutuusmerkki Lacoste, jolla on myös tosi kivoja aurinkolaseja kokoelmassaan. Ja itse asiassa saan nyt ilahduttaa teitä kisalla, sillä Specsavers lupasi lahjoittaa teille yhdet vapaavalintaiset Lacosten aurinkolasit (arvo 129€) kilpailua varten. Osallistu kisaan näin: kerro, mikä näistä aurinkolasityyleistä tai kokonaisuuksista sopii sinusta minulle parhaiten? Entä minkä malliset aurinkolasit valitsisit mieluiten itsellesi? Jätä kommenttisi pe 1.3.2019 mennessä ja muista liittää mukaan toimiva sähköpostiosoite, sillä kontaktoin voittajia henkilökohtaisesti sähköpostilla. :)

PS. Jos haluat tuplata voittomahdollisuutesi, osallistu kisaan myös Instagramin puolella, missä jaan myös yhden vapaavalintaisen parin Lacosten aurinkolaseja!

PPS. Specsaversilta saat muuten aurinkolasit kaupan päälle, kun ostat silmälasit!

Photos: Angelina Ilmast

Related posts

21/02/19

Väri-inspiraatio: sininen

4 54

Tuumailin, että tänään on taas väri-inspiraation aika ja tällä kertaa päivän värinä on sininen ja ihan erityisesti vaaleansininen. Kaivelin jälleen valokuva-arkistojani ja löysin liudan kaikenlaisia herkullisen sinisiä inspiskuvia. Eli toivottavasti saatte näistä iloa torstaipäiväänne!

Väri-inspiraatiopostauksia on kertynyt jo melkoinen liuta, mutta tuleeko mieleen jotakin väriä, mistä erityisesti kaipaisitte inspiraatiota? En uskalla luvata, että arkistoistani välttämättä löytyy mitä tahansa sateenkaaren sävyä, mutta toivohan aina voi. Ja jos haluatte kurkata myös aiemmin tekemäni väri-inspiraatiopostaukset, niin ne löytyvät näiden linkkien takaa: minttuoranssikeltainenpunainenvihreä ja vaaleanpunainen.

Photos: Jenni Rotonen, Vesa Silver, Johanna Piispa & Olli Keskinen

Related posts

31/01/19

Visuaalista karkkia: TOP 3 suosikkini Instagramissa

1 34

Minulle Instagramin parasta antia ovat kaikenlaiset hassuttelevat, värikkäät ja taiteelliset profiilit, joiden kuvasato on kuin visuaalista karkkia. Mietin, että tekin saattaisitte tykätä samanlaisesta, joten päätin jakaa muutaman IG-tärpin omista suosikkitileistäni.

Jos tulee mieleen muita ihania ja samanhenkisiä profiileja, niin kommenttiboksin puolella saa mieluusti vinkailla. Ja jos ette vielä syystä tai toisesta sattuisi seuraamaan minua Instagramissa, niin minun tilini löydätte täältä.

TEKLA EVELINA SEVERIN
@teklan

Tapasin vuosia sitten Islannissa Design March -tapahtuman tiimoilta ruotsalaisen valokuvaajan nimeltä Tekla Evelina Severin, jonka valokuvanäyttely oli osana designille omistettua tapahtumaa. Tykästyin kovasti Severinin värikkääseen kädenjälkeen ja pääsin jututtamaankin mimmiä näyttelyn lomassa. Sisustusarkkitehtina työskennelleen ja monipuolisesti muitakin visuaalisen alan projekteja tehneen Severinin ura koki yllättävän käänteen, kun hänen omaleimaiset valokuvansa alkoivat niittää huomiota Instagramissa. Alun perin ihan vain kännykällä napatut graafiset, luovat ja värikkäät valokuvat poikivat hänelle Instagram-hypen myötä myös työprojekteja ja valokuvanäyttelyitä. Nykyään Severin tekee kuvaus-, suunnittelu- ja art direction -projekteja aikakauslehdille ja design-yrityksille sekä luo omaa visuaalista maailmaansa edelleen Instagramissa. Todella kaunis, piristävä ja raikas IG-tili!

MIRANDA MAKAROFF
@mirandamakaroff

Tämän hetken kovin girl crushini on espanjalainen Miranda Makaroff, joka tunnetaan niin muotisuunnittelijana, taiteilijana, näyttelijänä, bloggaajana kuin dj:näkin. Törmäsin Makaroffin valloittavaan profiiliin joskus viime syksynä työprojektin kautta ja ihastuin sillä silmänräpäyksellä. Neitokaisen somepersoona on vallaton hulluttelija, feministinen taiteilija ja värejä pelkäämätön seikkailumielinen visualisti, joka ei todellakaan ota itseään liian vakavasti. Makaroff pelleilee, tanssahtelee ja heittäytyy mitä omituisimpiin rooleihin hölmöillä IG-videoillaan ja luo anteeksipyytelemättömällä tyylillään aivan omannäköistään sisältöä. Tuosta rohkeudesta ja luovuudesta kun saisi itselleen edes ripauksen! Tämä nainen on täyttä timanttia ja myönnän, että hänen esimerkkinsä saattoi hyvinkin olla se viimeinen pisara vuosia pinnan alla kuplineelle haaveelle kokeilla punaista tukkaa: mimmi nimittäin todellakin rokkaa punapää-tyyliä.

DANIEL RUEDA & ANNA DEVÍS
@drcuerda
@anniset

Taisin bongata espanjalaisen arkkitehti-valokuvaajapariskunnan alun alkaen jonkun lehtijutun kautta, eikä kaksikon visuaaliseen ilmaisuun voinut olla ihastumatta. Daniel Ruedan ja Anna Devísin hauskat, sympaattiset ja kekseliäät kuvat ovat kuin Instagram-unelma. Duo matkustaa ympäri maailmaa ikuistaen arkkitehtoonisesti kiinnostavia rakennuksia omalla leikkisällä twistillään ja loihtii suupieliä nostattavia asetelmia, joissa jompi kumpi heistä on yleensä liitetty hauskalla tavalla osaksi taustaa tai päinvastoin. Näistä kuvista tulee aina hyvälle tuulelle!

Related posts

29/01/19

Nettikeskustelun ytimessä: itsekeskeisyyden ja disclaimereiden aika

23 135

Käsi pystyyn kaikki te, jotka olette kyllästyneet siihen, että jokaisen tekstin kylkeen on nykyisin liitettävä jonkinlainen disclaimer, jotta kukaan ei varmasti pahastuisi tai ymmärtäisi viestiä väärin? Ja siitä disclaimerista huolimatta niin silti väistämättä tapahtuu.

Niin paljon kuin internet onkin tuonut hyvää tähän maailmaan, viimeisten 10 vuoden (tai ehkä enimmäkseen viimeisten viiden vuoden) aikana nettikeskustelussa tapahtunut kehityssuunta on herättänyt lähinnä ahdistusta ja turhautumista. Tiedonvälityksen demokratisoitumisella ja sosiaalisella medialla on niin hyviä kuin huonojakin puolia, mutta yhtenä erityisen huonona puolena pidän sitä, mitä anonyymin, julkisen äänen antaminen kansalle on tehnyt keskustelulle. Mikä meihin fiksuihin ihmisiin oikein menee internetissä?

*

Siinä missä blogien kommenttiosiot ovat ehkä jopa vähän siistiytyneet, villinä vellova keskustelu on siirtynyt muille areenoille. Vaikka pahimmat ryöpytykset eivät välttämättä enää yllä blogien kommenttikenttiin, se ei tarkoita, etteikö nettikansa silti mellastaisi. Anonyymeilla keskustelupalstoilla mikään ei ole pyhää, ja uutisten kommentteja en enää uskalla edes avata.  Blogien innoittama keskustelu on aina häilynyt henkilökohtaisuuksien ja asiallisuuden rajapinnassa, mutta nykyään edes ammattitoimittaja ei voi enää piiloutua toimituksen tai edustamansa julkaisun suojiin. Yhä useampi toimittaja saa tänä päivänä siinä määrin vihapostia ja uhkauskirjeitä, että osa miettii tarkoin, mistä aiheista edes suostuu omalla nimellään kirjoittamaan. Nostan hattua kaikille heille, jotka uskaltavat puhua julkisesti esimerkiksi maahanmuutosta ja siihen liittyvistä ilmiöistä.

Vaikka blogeissa käytävä tai siihen liittyvä keskustelu täyttää harvoin suoranaisen vihapuheen kriteerejä, yhä useammin harmittomiltakin tuntuvat blogikirjoitukset tuntuvat herättävän ihmisissä hyvin voimakkaita negatiivisia tuntemuksia ja mielipahaa. Enkä puhu nyt esimerkiksi ilmastoasioita koskevasta kritiikistä, vaan ihan tavallisista juttuaiheista kuten vanhemmuutta, parisuhdetta, rahankäyttöä, asumiseen liittyviä valintoja ja vaikkapa urasuunnittelua koskevista teemoista. Milloin tällaisista ihan tavallisista aiheista tuli niin tulenarkoja, että pelkästään omasta elämästään kertomalla tulee tahattomasti loukanneeksi toisin valinneita, vaikka tekstissä ei sanallakaan arvottaisi muiden tapaa elää?

On ihan tutkittua faktaa, että internetissä ihmisten kyky empatiaan heikkenee. Tekstiksi muotoillusta viestistä jäävät pois nonverbaaliset vihjeet kuten äänensävyt ja ilmeet, jolloin väärinkäsitysten mahdollisuus kasvaa eksponentiaalisesti. Asiaa on helppo havainnollistaa ihan vain valitsemalla joku yksinkertainen esimerkkilause ja miettimällä, miten erilaisia sävyjä samaan sisältöön voisi ladata pelkästään ilmettä tai äänensävyä muuttamalla. Ja joskus äänensävyjenkin tulkinta voi mennä pieleen, varsinkin jos toista tarkastelee vahvasti omien ennakko-oletustensa läpi. Olen itse ainakin ollut monet kerrat tilanteessa, jossa tulkinta toisen äänensävystä on mennyt aivan pieleen: hyväntahtoiseksi tarkoitettu neuvo tuntuukin nalkuttamiselta tai valmiiksi ärsyyntyneessä mielentilassa neutraali äänensävy kuulostaa tiuskimiselta. Ai että, kun saisi joskus riitatilanteissa jälkikäteen käsiinsä nauhoituksen, jota kuuntelemalla voisi sitten analysoida, kuka tiuskaisikaan ensin ja mistä koko soppa sai alkunsa…

Jokainen meistä lukee tekstejä omien asenteidensa sävyttämien lasien läpi sekä omiin näkemyksiinsä ja kokemuksiinsa pohjaten. Se saattaa vaikuttaa yllättävän paljon siihen, millaisia nyansseja muiden sanoissa näemme, tai olemme näkevinämme. Ja varsin usein matkan varrella unohtuu kyseenalaistaa, mahtoiko se oma tulkinta toisen tekstistä lopulta edes osua oikeaan vai heijasteliko se sittenkin vain omaa ennakkoasennetta kirjoittajaa tai käsiteltävää asiaa kohtaan? Vai oliko itsellä oikeastaan vain huono päivä?

*

Tällä hetkellä blogeihin ja mihin tahansa nettiartikkeleihin liittyvää keskustelua lukiessa olen kiinnittänyt huomiota siihen, että ihmiset ottavat KAIKEN lukemansa ihan valtavan henkilökohtaisesti. Vaikka toinen puhuisi ilmiselvästi omasta kokemuksestaan ja tilanteestaan käsin, joku pahastuu aina, jos teksti ei resonoi oman elämän, kokemuksen tai ajatusmaailman kanssa. Jos saan kysyä ihan suoraan, niin eikö se ole aika itsekeskeinen tapa katsella maailmaa ja kuluttaa mediaa? Eikö ole aivan itsestäänselvää, että joka ikinen uutinen, artikkeli tai blogijuttu ei välttämättä kohdistu juuri sinuun henkilökohtaisesti tai vastaa jokaisen maailman ihmisen kokemusta samasta asiasta? Milloin meistä tuli niin itsekeskeisiä, että juuri meidän tulisi tulla huomioiduksi aina ja kaikessa? Ja miksi?

Jos aikaisemmin sitä tyynesti vain ohitti jutun, jonka esittelemään näkökulmaan itse ei voinut samaistua, nykyään tämä eriävä näkemys halutaan kertoa kaikille. Ja hyvin usein niin, että kirjoittajan täytyy olla väärässä. Tavallaan sitä voi pitää hyvänäkin asiana, että netissä kenellä tahansa on mahdollisuus tulla kuulluksi, mutta toisaalta se on saanut ihmiset kuvittelemaan, että kuulluksi tuleminen on heidän oikeutensa − oli kyse sitten naapurin kasvatusmetodeista tai tuntemattoman parisuhdesäännöistä.

Mihin tämä kaikki sitten johtaa? Jatkuva virhetulkintojen välttely ja paskamyrskyjen pelko tekee kaikesta nettikeskustelusta todella raskasta. Monella kirjoittajalla menee valtavasti aikaa ja energiaa siihen, että yritetään ennakoida ja huomioida kaikkien mahdollisten poikkeus- ja erikoistilanteiden kirjoa, koska pahimmillaan sokea nettiraivo pyyhkii kaiken tieltään eikä järkipuhetta kuule enää kukaan. Jälkikäteen selittelyillä ja perusteluilla ei tunnu juuri olevan arvoa: kun tulkinta on kertaalleen tehty, sitä on vaikea myöhemmin korjata. Niinpä on turvallisinta kirjoittaa auki joka juttuun ne samat disclaimerit, joilla tehdään läpinäkyväksi, kuinka tiedostetaan mainitun tilanteen poikkeavuus ja erityispiirteet, oman aseman etuoikeudet tai se, että tekstissä tehdyt huomiot eivät tietenkään koske kaikkia erilaisissa tilanteissa painiskelevia. Vaikka kaikkea tätä voi pitää myös huomaavaisuutena, minulle se näyttäytyy usein mielensäpahoittajia ennakkoon voitelevana varotoimenpiteenä, joka tekee teksteistä kädenlämpöisiä, liian pehmiteltyjä ja pitkäveteisiä. Ja kaikesta huolimatta joku aina ymmärtää väärin.

Samankaltaista kapeakatseista tapaa kuluttaa blogisisältöjä voi nähdä siinä, että bloggaajat saavat valtavasti palautetta siitä, kuinka jonkun blogijutun tai vaikkapa podcast-jakson aihe ei ole kiinnostanut jotakuta tiettyä seuraajaa. Bloggaajana otan tietenkin uteliaana vastaan palautetta tuottamastani sisällöstä ja kuuntelen mielelläni yleisön toiveita, mutta loppujen lopuksi puhun silti niistä asioista, jotka minua itseäni kiinnostavat ja joista minulla on jotakin sanottavaa. On nimittäin aivan mahdotonta miellyttää jokaista lukijaa tai kuulijaa, sillä eri ihmiset toivovat aina vähän eri asioita. Yksi tykkää eniten tyyli-inspiraatiosta, toinen pohdiskelevista teemoista, kolmas biisivinkkauksista ja neljäs sisustusideoista. Edes kaikista suosikkiblogin teksteistä ei tarvitse tykätä tai olla kiinnostunut, eikä bloggaajan kanssa tarvitse olla ihan kaikista maailman asioista samaa mieltäkään. Ja hyvin usein tismalleen sama juttu innoittaa jotkut seuraajista kiitoksiin ja toiset kritiikkiin. Harva lukee lehdestäkään jokaista artikkelia, joten ehkä samaa ajatusta voisi soveltaa myös blogeihin: jutun saa myös jättää lukematta, jos teema ei tunnu mielenkiintoiselta.

*

Blogikirjoituksia lukiessa etsitään tyypillisesti samaistumispintaa sekä uusia näkökulmia ja ajatuksia itseä kiinnostavista aiheista, mutta viime vuosina on alettu yhä enemmän puhua myös vihalukemiseksi kutsutusta ilmiöstä. Toisin sanoen jonkun tietyn blogin tai tekstin pariin hakeudutaan siis ihan tarkoituksella vain ärsyyntymään ja provosoitumaan. Jotkut tyytyvät puhisemaan näytön ääressä itsekseen ja toiset antavat näppiksen raikua palautteen tai “palautteen” muodossa, kun mittari kilahtaa punaiselle. Toisaalta välillä saattaa kilahtaa, vaikka blogia ei lukisikaan erityisesti vihatarkoituksessa, jos mielipiteet tai ajatukset eivät vain osu yksiin. Tai joskus sattuu vain olemaan huono päivä ja siinä mielentilassa kaikki näyttäytyy ärsyttävänä. Sekin on inhimillistä.

Silti sitä silti toivoisi, että porukka malttaisi vetää muutaman kerran henkeä tai nukkua vaikkapa yön yli, ennen kuin sännätään tykittämään raivonpuuska tai pintaan noussut tuohtumus julki. Tai että lähestyttäisiin asiaa avoimen uteliaasti tarkennusta kysyen sen sijaan, että syöksytään saman tien johtopäätöksiin. Aika moni “nettiraivoa” herättänyt kohu olisi voinut olla rauhoitettavissa lähtökuoppiinsa, jos asiaa olisi lähestytty nimenomaan keskustelusta käsin. Varsin usein myös turhalta mielipahalta vältyttäisiin, jos maltettaisiin ensin varmistaa, ollaanko asiassa oikeasti eri mieltä alkuunkaan. Hyvin usein näkee tällaisten tilanteiden johtuvan puhtaasti väärinkäsityksistä, rivien väleihin omien ennakko-oletusten kautta lipsahtaneista merkityksistä sekä hiukan vikaan menneistä tulkinnoista. Mitäpä jos ensi kerralla ärsyyntyessään tai pahastuessaan ihan ensin tarkistaisi, tarkoittiko kirjoittaja tosiaan sitä, mitä itse arveli? Kysy, älä oleta — se on aika hyvä ohjenuora ihan kaikille keskustelijoille, myös minulle.

Omien hätäisten tulkintojen ja johtopäätösten tekeminen toisten sanoista on pelottavan helppoa − tiedän sen omakohtaisesti. Olen takuuvarmasti itsekin kirjoittanut pikaistuksissani joskus turhan napakan vastauksen kommenttiboksiin tai ilmaissut asiani tarpeettoman ärhäkkäästi provosoituneessa mielentilassa. Välillä hermojensa hillitsemiseksi täytyy hengitellä pari kertaa ja joskus on tosiaan parempi nukkua reilusti yön yli, jotta pahin tunnekuohu ehtii laantua. Usein vähän etäisyyttä otettuaan samaan kommenttiin on helpompi suhtautua neutraalimmin. Sisällöntuottajan roolissa etäisyyden ottaminen on kuitenkin toisinaan vaikeaa: sosiaalisen median maailmassa kaikki tapahtuu niin nopeasti, että myös reaktioita odotetaan saman tien – etenkin jos halutaan vastausta esitettyyn kritiikkiin. Pahimmassa tapauksessa somemyrsky on jo ehtinyt syntyä siinä välissä, kun vielä puntaroit ja harkitset vastaustasi, kokoat ajatuksiasi ja uinut niitä yöunia mielesi rauhoittamiseksi.

Myönnän, että esimerkiksi minun kaltaiselleni tulisielulle on haastavaa pysyä rauhallisena, jos kommentit menevät henkilökohtaisuuksiin eikä ole rauhassa aikaa miettiä omaa vastausta. Ja hyvä olisi myös muistaa, että välillä sortuu ihan itsekin liittämään saamiinsa viesteihin sellaisia sävyjä, joita kirjoittaja ei niihin välttämättä ole tarkoittanut. Neutraaliksi tarkoitettu kysymys saattaa näyttäytyä vittuiluna tai vilpittömäksi tarkoitettu kommentti sarkasmina. Voisi siis tehdä hyvää luetuttaa ärtymystä tai mielipahaa aiheuttanut kommentti vaikkapa jollakulla objektiivisella osapuolella ennen kuin säntää vastaamaan.

*

Olen tässä postauksessa kuvannut reaktioita nettikeskusteluun ilmentymänä itsekeskeisyydestä, mikä saattaa vaikuttaa ironiselta. Monen silmissä blogit ovat jo itsessään yksi itsekeskeisyyden räikeimmistä ilmenemismuodoista, kun sisältö usein kietoutuu oman elämän, omien ajatusten, omien kokemusten ja omien mielipiteiden ympärille. Ymmärrän nämäkin ajatukset, joskin koko ilmiö on melkoinen paradoksi, sillä juuri nuo samat asiat, mistä blogeja parjataan, ovat niitä, joista kirjoittajana saa eniten palautetta ja jotka tuntuvat eniten kiinnostavan yleisöä.

Sosiaalisessa mediassa työtään tekevään kohdistuvat odotukset ja toiveet ovatkin varsin ristiriitaisia ja paikoin suorastaan mahdottomia täyttää. Bloggaajalta toivotaan henkilökohtaisuutta, mutta oman itsen ja elämänpiirin ympärillä pyörivät teemat kääntyvät kritiikissä nimenomaan itsekeskeisyydeksi, narsismiksi ja oman navan kaiveluksi. Bloggaajalta toivotaan inhimillisyyttä ja rosoa, mutta samanaikaisesti täydellisyyteen asti hiotut IG-kuvat keräävät kaikkein eniten tykkäyksiä. Bloggaajalta toivotaan tavallista arkea ja sen aidon oman elämän raottamista yleisölle, mutta samaan aikaan paheksutaan ja kritisoidaan sitä, että ei osata elää elämää kuin puhelin kourassa kuvaten ja somen välityksellä kaiken ikuistaen. Bloggaajalta toivotaan avoimuutta, mutta samalla vaikeista ja henkilökohtaisista asioista kirjoittavaa syytetään säälin tai huomion kerjäämisestä. Ja kun sanaisen arkkunsa on kerran avannut, katsotaan kirjoittajan menettäneen oikeutensa yksityisyyteen. Jos parisuhteesta on mennyt mainitsemaan julkisuudessa, myös eron syyt “likaisine” yksityiskohtineen kuuluvat seuraajille.

Yksi someaikakauden ahdistavimmista ilmiöistä on se, että virheitä ei sallita. Huonolla tuurilla jo yhdestä mokasta ristiinnaulitaan somekansan tuomioistuimessa ja pienetkin kömmähdykset paisutellaan nettikeskusteluiden hypessä ulos mittasuhteistaan. Eikä välttämättä tarvitse edes olla julkisuuden henkilö tai somestara tällaisen myllytyksen keskelle joutuakseen, jos moka päätyy nettikeskusteluiden ja meemikoneistojen hampaisiin. Ja internet ei unohda. Pahimmillaan yksittäiset tapaukset jäävät kummittelemaan keskustelupalstoille ja kommenttibokseihin ikuisiksi ajoiksi ja kaivetaan aina sopivan hetken tullen uudelleen esiin. Myönnän, että minua karmii tämä keskusteluilmapiiri, jossa muiden virheitä tarkastellaan pelottavalla ankaruudella ja jossa oma tulkinta katsotaan ainoaksi oikeaksi ja viis veisataan alkuperäisen lausujan todellisista tarkoitusperistä, tarkennuksista tai oikaisuista. Tai anteeksipyynnöistä.

Mokailla ei siis saa, mutta silti samaan aikaan pitäisi olla inhimillinen puutteineen kaikkineen. Somessa peräänkuulutetaan aitoutta ja rehellisyyttä, mutta oma persoona ei kuitenkaan saisi ärsyttää ja muut määrittelevät, millaisten raamien puitteissa tämä “inhimillisyys” saa ilmetä. Vaatimuksia listatessa tuntuu unohtuvan, että ihan kaikkia on mahdotonta miellyttää yhtä aikaa ja eri asiat ovat eri ihmisille ärsyttäviä.

*

Jos jotain olen liki 12 blogivuoden aikana oppinut niin sen, että omia sanojani tullaan aina tulkitsemaan mitä yllättävimmin tavoin. Vaikka pyrkisi ilmaisemaan itseään miten täsmällisesti tahansa, joku aina tulkitsee tekstiä eri tavoin kuin sen on itse tarkoittanut. Se on tiettyyn pisteeseen asti ymmärrettävää, mutta joskus väärinymmärrykset uuvuttavat. Postauksen julkaisemisen jälkeen saattaa mennä ihan valtavasti energiaa ja aikaa kommenttiboksin puolella siihen, että saa selvittää moneen otteeseen, mitä on ja ei ole tarkoittanut − suoraan riveillä tai useimmiten niiden väleissä. Hyvin usein väärinymmärrykset liittyvät juuri niihin asioihin, joita tekstissä EI varsinaisesti sanota. Toisin sanoen, juuri niihin sävyihin, joilla lukija itse värittää ja maustaa sanojani omasta tulkinnastaan käsin.

Väärinymmärrykset ja tarkennukset ovat tietenkin luonnollinen osa keskustelua ja loppujen lopuksi juuri keskustelu on tämän homman suola. Siksi pyrin vastaamaan myös niihin kommentteihin, joissa tulkinnat on saatettu viedä aika kauaskin alkuperäisestä tekstin ajatuksesta. Ja joskus syy on omani: asia olisi pitänyt pystyä ilmaisemaan selvemmin. En kirjoittajana ole millään muotoa virheetön ja juttua kirjoittaessa on täysin mahdotonta ennakoida kaikkia mahdollisia tulkintoja, joita omasta tekstistä voidaan tehdä, vaikka kuinka yrittäisikin muotoilla sanomansa kieli keskellä suuta. Juuri siksi sitä toivoisi joskus myös tulkitsijapuolelta vähän kärsivällisyyttä ja armoa: malttia kysyä olettamisen sijaan.

Loppuun lisättäköön se pakollinen disclaimer-osio: tällä tekstillä en viittaa mihinkään yksittäiseen postaukseen, kommenttiin, keskusteluun tai kommentoijaan. Aihe on pyörinyt ajatuksissa jo iät ja ajat ja kypsynyt vähitellen tekstiksi monenlaisia keskusteluita ja kannanottoja internetin ihmeellisessä maailmassa seuranneena.

Tämän jutun huomiot eivät todennäköisesti koske millään tavalla juuri sinua, joten jos et käyttäydy jutussa kuvatulla tavalla, ei tästä postauksesta myöskään ole syytä pahoittaa mieltään. Ja vaikka käyttäytyisitkin, älä silti pahoita mieltäsi, vaan ota ajatuksista onkeesi. Maailmaan mahtuu ajattelemattomien kommenttien ohella monia törppöjä bloggaajia ja paljon kömpelösti tuotettua turhanpäiväistä sisältöä, josta osan voi jopa jättää ihan omaan arvoonsa ja kommentoimatta. Jos juttu ei oikeasti kohdistu henkilökohtaisesti juuri sinuun, säästät itseäsi, kun et myöskään ota sitä henkilökohtaisesti. Algoritmien aikakaudella kannattaa myös muistaa, että kun huonolle sisällölle ei anna huomiota, se ei myöskään saa näkyvyyttä. Kriittisille huomioille ja perustellulle palautteelle on paikkansa, mutta tässä jutussa ei puhuta siitä. Tässä puhutaan sellaisesta keskustelua sivuraiteille ohjaavasta saivartelusta ja turhanpäiväisestä loukkaantumisesta. Ehkä osa teistä samaistuu turhautumiseeni ja ehkä juttu antoi miettimisen aihetta niihin hetkiin, kuin netissä tai blogien äärellä ärsyttää. Ehkä palaan itsekin tämän jutun mietteisiin, kun seuraavan kerran mittari uhkaa kilahtaa punaiselle.

*

Toivon, että tekstistä ei jäänyt kenellekään liian kriittinen tai kielteinen tunnelma tai varsinkaan paha mieli. Mutta jos jotain sen sijaan toivoisin tästä jäävän mieleen, niin halua yrittää asettua myös sen toisen osapuolen asemaan. Ja sen, että keskustelu on hedelmällisintä, kun aidosti haluaa kuulla, mitä se vastapuoli oikeasti yrittää sanoa. Me voimme kaikki vaikuttaa siihen, millainen ilmapiiri nettikeskusteluissa vallitsee sekä millaista puhetta hyväksymme ja ennen kaikkea itse ilmoille suollamme. Öyhöttäjiä ei varmaankaan ikinä saa täysin vaiennettua, mutta yritetään ainakin itse olla olematta osa sitä joukkoa.

Haluan myös sanoa, että te blogini lukijat vaikutatte päällisin puolin aivan ihanilta tyypeiltä ja keskustelun tasosta päätellen olette selvästi fiksua porukkaa. Olen tosi iloinen, että jaksatte seurata siellä matkassa, kommentoida, osallistua keskusteluun ja esittää palautetta, ideoita, ehdotuksia ja kritiikkiäkin sekä jakaa omia tarinoitanne minulle niin täällä blogissa kuin muissakin somekanavissa. Te olette tämän homman suola sekä syy, miksi bloggaaminen vielä liki 12 vuodenkin jälkeen tuntuu antoisalta. Kiitos.

PS. Kuvituksena jutussa on itsekeskeisyyden teemaan sopivassa hengessä, mitäs muutakaan kuin, kuvia minusta itsestäni. Hah. Nämä ovat unohtuneet arkistoihin viime vuoden alkusyksyltä.

Photos: Vesa Silver

Related posts