19/05/15

Mikä ärsyttää juuri nyt?

34 22 puut1.jpg

Yksi parin viime viikon hittipostauksia Lilyssä on ollut toimituksen Juulian ärsytystilitys, joka innoitti muitakin jakamaan ärsytyksen aiheitaan. Juulialla oli hyvä huumorin pilke silmäkulmassaan ja itseironinen ote juttua kirjoittaessaan ja oli myös hauskaa myös lukea kommentoijien hermoja raastavista asioista – paikoin samaistuakin. On tosiaankin joskus vapauttavaa antaa tulla oikein koko laidallinen ja täräyttää kaikki raivo pihalle, ainakin noin turvallisesti aiheelle omistetun blogipostauksen kommenttiboksissa eikä kenellekään viattomalle sivulliselle päin näköä.

Kaikkia ärsyttää joskus ja se on täysin normaalia, mutta minun on myönnettävä, etten silti ihan tunnista tuon ärsytysjutun ja sen yhteydessä käydyn kommenttikeskustelun ajatusmaailmasta itseäni. Luin hämmennyksen vallassa ihmisten loputtoman moninaisista patoumista ja ihmettelin kommentteja, joissa ihan pienetkin asiat tuntuivat herättävän joissakuissa suorastaan väkivaltaisia haluja. Kaikella rakkaudella ihmiset, kai te ymmärrätte, että elämä on niin paljon mukavampaa ja helpompaa, kun annatte noiden juttujen vain olla? :D

Yritin jutun innoittamana miettiä, mikä minua itseäni jurppii oikein kunnolla. Lopulta tuntui vaikealta keksiä niin monia ärsytyksen aiheita kerralla, että päädyin kirjaamaan niitä vihkoon ylös. Olen nyt kasannut säälittävää ärsytyslistaani reilun viikon ajan ja saanut kasaan kokonaiset 9 kohtaa, joista niistäkin neljä oli ärsytystä omista töppäilyistäni ja yksi kohta oli vahingossa tullut kahteen kertaan. Melkein säälittävää suorastaan! Eli oikeastaan keksin noin viikossa kaikkiaan neljä mainitsemisen arvoista ärsytystä, jotka eivät liittyneet omaan mokailuuni. Ja ei, en elä missään ruusujen tuoksuisessa pumpulissa, vaikka niin voisi listani perusteella ehkä luulla. En vain taida olla kovin helposti ärsyyntyvää ihmistyyppiä.

Huvittavaa kyllä, iloisia ja hyvän tuulen asioita onnistuisin keksimään varmaan pelkästään tästä yhdestä päivästä helposti 10. Tässä sitä nähdään kuinka ihmiset ovat erilaisia, mutta uskallan silti väittää, että ärsyyntyminen tai ärsyyntymättömyys on varmaan 50% silti omasta asenteesta kiinni. En yritä sanoa, etteikö olisi oikeus ärsyyntyä ja etteikö se olisi inhimillistä – tekee kaikille hyvää päästellä joskus höyryjä pihalle ja turhissa ärsytyksissä ei ole mitään pahaa, varsinkaan jos osaa itse nauraa itselleen. Uskon vain, että maailma olisi aika paljon mukavampi paikka, jos porukka hymyilisi enemmän, jättäisi turhan narinan ja nurinan sikseen, pitäisi tarpeettomat negatiiviset mölyt mahassaan ja laskisi vaikka rauhassa kymmeneen silmien pyörittelyn ja kärsimättömän puhinan sijaan. 

puut2.jpg

Saan aina toisinaan lukea kommenteissa tai nettikeskusteluissa olevani teennäinen ja tekopirteä – monista näyttää tuntuvan aivan absurdilta se ajatus, että joku voisi aidosti vain olla tosi hyväntuulinen tyyppi, joten sen tulkitaan olevan sitten esittämistä. Ehkä tuo ärsytyslistani kertoo kuitenkin minusta ihmisenä aika paljon. Näen ennemmin asioissa ja ihmisissä hyvää kuin pahaa ja väitän, että se tekee elämästä monin verroin mukavampaa. Valittaminen ja negatiivisuus levittää ihan turhaan huonoja energioita ympärille samalla tavoin kuin hymykin tarttuu. Siksi minä valitsen mieluummin hymyn. Ja sekös se vasta paatuneimpia ärsyyntyjiä tympiikin kahta kauheammin. :D

Ette varmasti tule tässä blogissa siis näkemään jatkossakaan ärsytyslistoja, vaan ennemmin juuri niitä hyvän tuulen mietteitä, mutta tämän yhden kerran laitettakoon jakoon se säälittävä ärsytyskokoelmani, jossa on kokonaiset 8 kohtaa. Että olkaapa hyvät!

Onpa ärsyttävää, kun…

  • joku kävelee edessä etanavauhtia, eikä mistään puolelta pääse kätevästi ohi
  • sade yllättää juuri silloin, kun on jalassa jotkut uudet valkoiset tennarit tai mokkanahkaiset kengät
  • unohdan viidennettä kertaa (!) ottaa mukaan kaverilleni monta viikkoa sitten reissusta hankkimani tuliaiset
  • ihmiset tunkevat ratikkaan sisään ennen kuin poistujat ovat päässeet ulos
  • kotitaloni hissi on (TAAS) rikki eikä kukaan muu koko talosta ikinä vaivaudu soittamaan huoltopalveluun kuin minä! Kamoon naapurihuoneistossa asuu taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja eikä edes hän ole viitsinyt ilmoittaa asiasta eteenpäin kertaakaan. Kerran hissi oli rikkinäisenä monta päivää, kun huomasin asian juuri ollessani lähdössä muutamaksi päiväksi pois kotoa. Parin päivän päästä palatessani se oli edelleen hajalla ja soitin huoltoyhtiöön, mistä sanottiin, ettei kukaan ole ilmoittanut asiasta ennen minua. Mikä ihmisiä vaivaa? :D Minua asia tietysti häiritsee ehkä suurinta osaa asukkaista enemmän, koska asun 6. kerroksessa. Mutta silti, se puhelu on ilmainen ja vie aikaa ehkä kaksi minuuttia!
  • en ole saanut siivottua ja imuroitua ikuisuuteen ja mielenrauha kärsii
  • sukkalaatikossa on vain parittomia sukkia – oikeasti, mihin ne oikein katoavat???
  • unohdan racketball-mailan kotiin (kun viimein muistan ne kaverin tuliaiset eli unohdusten määrä on näemmä vakio, haha) ja joudun vuokraamaan hallilta lainamailan hajamielisyyteni takia

Siinä siis tämä kunnioitettava listani. Varokaa vain, takuulla laitan tässä taas jonakin päivänä blogiin niitä ärsyttävyyteen asti positiivisia hyvän mielen listojani – niitä, kun syntyisi vaikka joka päivä. Eli vastauksena otsikon kysymykseen: eipä juuri mikään! :D

Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts

Related posts

18/05/15

Tältä sen kuuluu tuntua

9 26 Näyttökuva 2015-5-18 kello 8.58.32.png

Nyt olisi luvassa vähän kuulumisia treenirintamalta, todella pitkästä aikaa. Treenipostauksia ja sporttikuulumisia toivotaan kommenttiosiossa usein, mutta totta puhuen minulla ei ole pitkään aikaan ollut aiheesta mitään sanottavaa. Nyt olen haudutellut asiaa jo hyvän tovin ja viimein tuntuu, että mielessä olisi jakamisen arvoisia mietteitä.

Urheilu on monelle hirveän helppo ja luonnollinen juttu – pelaaminen, harrastaminen ja kisailu kuuluu luontevana osana elämään jo lapsesta saakka tai viimeistään aikuisuuden kynnyksellä löytyy se oma laji, jonka pariin on kerta toisensa jälkeen mukava palata. Ja sitten on sellaisia kuten minä, jotka kokeilevat vähän kaikkea, saavat treeni-intoa pidettyä yllä korkeintaan pari-kolme kuukautta kerrallaan, etsivät ikuisesti sitä kuuluisaa liikunnan iloa ja aloittavat aina pitkäksi venyneen treenitauon jälkeen alusta. Kuten varmasti olette vuosien aikana treenipostauksistani ymmärtäneet, minun matkani sohvaperunasta urheiluharrastuksen pariin on ollut töyssyjä ja mutkia täynnä.

Olen välillä tuntenut ihan suunnatonta riittämättömyyden tunnetta ja pettymystä itseeni: miksi minulla ei ole itsekuria tehdä liikunnasta elämäntapaa tai sinnikkyyttä raahautua kuntosalille monta kertaa viikossa, tai edes sitä yhtä kertaa viikossa? Miksi tämä kaikki on minulle niin vaikeaa ja vastenmielistä? Näen joka puolella ympärilläni ihmisiä, jotka elävät urheilusta. Ihmisiä, jotka nauttivat itsensä rääkkäämisestä äärirajoille ja entistä parempien suoritusten tahkoamisesta. Ihmisiä, joista paistaa palo harrastamaansa lajia kohtaan, niin että paluu treenien pariin ei todella tunnu heistä pakolta.

Kaiken kokeilemani jälkeen koen löytäneeni muutaman lajin, joista pidän aidosti: juokseminen, aikuisbaletti ja racketball. Juokseminen jäi jostain syystä sivuun jo vuosia sitten ja enkä ole moneen vuoteen saanut enää itseäni innostettua lenkille, vaikka se aikanaan tuntuikin hyvältä. Pari vuotta sitten tuli puolestaan aikuisbaletti, josta innostuin niin, että parhaina viikkoina saatoin käydä tanssikoululla 3-5 kertaa viikossa ja vielä sen päälle treenata iltaisin Wannabe Ballerinasin riveissä. Sitten tuli muutama töiden suhteen todella kiireinen kuukausi ja uupumus, ja skippasin kuormitusta sieltä päästä, mistä sitä tuntui helpoimmalta purkaa: balettitreeneistä. Treenit olivat usein sellaiseen aikaan, että olisin joutunut jättämään työt kesken tanssikoululle kiiruhtaessani ja mitä pidemmiksi tauot balettituntien välillä venyivät, sitä vaikeammalta paluu treenien pariin tuntui.

En ole käynyt juoksemassa varmaan kolmeen vuoteen (paitsi viime viikonloppuna, mutta siitä enemmän toisessa postauksessa) ja balettitunnillakin olen tainnut käydä viimeksi joskus puolisen vuotta sitten. En tiedä miksi, mutta jostain syystä palaaminen tanssikoululle tuntuu tolkuttoman vaikealta ja vastenmieliseltä, vaikka tiedän, että todennäköisesti nauttisin balettitunnista, kun vain raahautuisin paikalle. Olen toistaiseksi antanut itselleni luvan olla menemättä, jos sellaista sisältä kumpuavaa halua palata ei ole.

Näyttökuva 2015-5-18 kello 8.57.36.png

Havahduin viime viikolla siihen tunteeseen, että racketball on ainoa koskaan harrastamistani lajeista, jonka suhteen minulle ei ole vajaan 3 vuoden aikana IKINÄ ollut tunnetta, että ei huvittaisi lähteä pelaamaan. Nautin pelaamisesta aivan suunnattomasti ja saan joka kerta kokea kentällä mielettömiä onnistumisen elämyksiä. Työkiireet, satunnaiset flunssat tai esimerkiksi reissujen takia pitkiksi venyneet treenitauot eivät ole kertaakaan lässäyttäneet intoani palata pelikentälle. Tajusin sen vasta viime viikolla, ja samalla ymmärsin, että se on todella merkittävä juttu. Olen kuin olenkin löytänyt lajin, jonka pariin haluan oma-aloitteisesti palata päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. 

En olen koskaan tykännyt ajaa itseäni fyysisesti äärirajoille. Olen mukavuudenhaluinen ja kun kuntosalitreeni alkaa tuntua lihaksissa liian raskaalta, jätän mieluusti homman kesken tai kun juoksulenkillä uuvuttaa tosissaan, vaihdan kävelyksi. Ongelmani on varmaankin siinä, että kun tekeminen ei tunnu riittävän mielekkäältä ja kiinnostavalta, motivaatio puskea itseään pidemmälle kärsii. Racketball-kentällä voin juosta itseni henkihieveriin enkä edes huomaa asiaa. En pelin aikana ajattele urheilevani tai suorittavani jonkinlaista kuntoilusuoritusta, vaan nimenomaan pelaan, taistelen jokaisesta pallosta, kisaan voitosta ja keskityn taktikoimaan jo seuraavaa lyöntiäni. Vaikka syke on katossa, ei kropan uupumusta edes ehdi huomata pelin tuoksinassa. Tässä lajissa tapahtuu niin paljon ja niin nopeasti, että suorittaminen unohtuu ja jäljelle jää vain tekemisen riemu.

Olen miettinyt kovasti, miksi juuri racketballin kaltainen mailapeli sopii minulle. Olen aina ollut urheilussa enemmän yksilösuorittaja kuin tiimipelaaja. Minussa on kilpailuhenkeä, mutten pidä siitä tunteesta, että olen suorituksestani vastuussa koko joukkueelle – toisin sanoen, inhoan sitä, jos minun tarvitsee tuntea painetta siitä, että koko joukkue kärsii minun mokani takia. En myöskään pidä konktaktilajeista, jollaisia joukkuelajit usein ovat. En halua joutua taistelemaan pallosta, tönimään tai törmäilemään vastustajan kanssa kentällä, vaan keskittyä hoitamaan oman osuuteni mahdollisimman hyvin.

Toisaalta nautin urheilun sosiaalisesta puolesta. Vaikka haluan vastata suorituksestani vain itselleni, on minusta kivaa, että treenaamisen lomassa voi jutella ja harrastukseen sisältyy tuo sosiaalinen aspekti ja yhdessä tekeminen. Siksi tällainen kaksinpeli on minulle mieluisa vaihtoehto.

Joukkue- ja ryhmälajeissa on myös se haaste, että treenit ovat yleensä aina tiettyyn aikaan tietyssä paikassa, eikä treeniohjelmaa voi mukauttaa omiin aikatauluihin. Yksilölajeissa ja kaksinpeleissä on huomattavan paljon enemmän joustovaraa sovittaa urheilu muuhun elämään eikä päinvastoin. Se sopii minulle: pääsen treenaamaan kaverin kanssa, mutta omien aikataulujeni mukaan. Ja kun pelitreffit on sovittu, niitä ei ole yhtä helppo skipata spontaanisti huonon fiiliksen, väsymyksen, työkiireen tai muun tekosyyn takia – varsinkaan, kun pelivuoro pitää perua viimeistään 24 tuntia ennen vuoron alkua tai sen joutuu maksamaan kokonaan.

Näyttökuva 2015-5-18 kello 8.57.58.png

Viime aikoina olen käynyt pelaamassa racketballia 2-3 kertaa viikossa ja jatkuvasti minusta tuntuu, että jos vain aikaa olisi (sekä pelikaverilla että minulla), voisin hyvin käydä vaikka 4-5 kertaakin viikossa. Eikä pelaamiseen käytetty aika tunnu miltään uhraukselta tai siltä, että se olisi jostakin tärkeämmästä tai mielekkäämmästä pois – toisin kuin monen muun lajin kohdalla on tuntunut. 

Muistan viime keväänä tuskalta ja pakkopullalta tuntuneiden salitreenien jälkeen racketball-kentälle päästyäni ajatelleeni, että tältä sen kuuluu tuntua. Että hallille on kiva palata ja uusia treenejä suunnittelee jo innolla eikä niin, että kalenterista tuntuu vaikealta löytää sellaista hetkeä, jonka olisi valmis uhraamaan treenille ja treenaamaan lähtiessäkin tuntuu siltä, että tekisi melkein mitä tahansa muuta mieluummin. Siinä ehkä onkin juuri se juttu: racketball-treenien aikataulun saa päättää itse, mutta ei myöskään tunnu hankalalta sovittaa muuta elämää treenien mukaan, koska pelit tuntuvat itselle niin tärkeiltä.

Rakastan racketballin nopeatempoista ja intensiivistä luonnetta ja sitä, kuinka taktikoinnilla on pelimenestyksessä valtava merkitys. Kentällä pitää muistaa olla jatkuvassa liikkeessä, koska ikinä ei voi tietää, mihin pallo seuraavaksi lentää – seinien kautta se voi kimmota minne tahansa ja taitava pelikaveri laittaa vastustajansa juoksemaan toden teolla. Tahti ei hiljene koskaan, sillä syöttövuoron vaihtuessakin pallo on ulottuvilla koko ajan. Pelasin nuorempana tennistä, mutta turhauduin siihen, että kentällä menee paljon aikaa siihen, kun palloja joutuu vähän väliä hakemaan verkolta tai takanurkista – racketballissa tätä ongelmaa ei ole.

Minulle ei oikeastaan ole merkitystä sillä, voitanko yksittäisen erän tai pelin, sillä voitan itseni pelikentällä jatkuvasti. On mieletön tunne, kun lyönti onnistuu täydellisesti, kun ehdin kentän toiselta laidalta syöksyä kohti palloa aivan viime tipassa ja osun siihen kuin ihmeen kaupalla, kun juoksen niin kovaa, että tuntuu kuin lentäisin tai kun pallo osuu mailassa siihen “sweet spottiin” ja sinkoaa voimalla seinään. 

Juttelimme juuri ystäväni kanssa viime viikolla siitä, että jokaiselle meistä on tässä elämässä oma kutsumuksensa ja “juttunsa”, jonka kautta pääsee toteuttamaan itseään mielekkäällä tavalla – niin urheilussa kuin muillakin elämän osa-alueilla. Luulin itse melkein 30 vuotta elämästäni, etten vain pidä urheilusta, vaikka todellisuudessa en ollut löytänyt sitä lajia, joka tuntuisi omalta ja tekisi hikoilusta mielekästä. Urheilu voi olla niin monia asioita kuulantyönnöstä balettiin, aerobicistä jalkapalloon, tenniksestä skeittaamiseen ja akrobatiasta roller derbyyn. Ja se, että kuvittelee urheilun olevan yhtä kuin tähän mennessä kokeilemansa lajit, karsii paljon mahdollisuuksia ulkopuolelle.

Syyllistin itseäni vuosia siitä, että olen laiska ja saamaton sohvaperuna, joka ei innostu mistään urheilusta tai löydä itsestään riittävää itsekuria pitää harrastuksesta pitkäjänteisesti kiinni. Myöhemmin olen tajunnut, ettei vika oikeastaan ollut minussa. En vain ollut vielä löytänyt omaa intohimoani enkä sitä lajia, johon juuri minun kykyni, fyysiset ominaisuuteni ja ajatusmaailmani soveltuvat. Siksi haluan kannustaa teitä muitakin tutkimusretkeilemään, etsimään ja kokeilemaan rohkeasti uusia juttuja, sillä on aivan mielettömän palkitsevaa, kun se oma juttu viimein löytyy. Ja psst, samaa ajatusta voi ja kannattaa soveltaa muillakin elämän osa-alueilla! :)

Näyttökuva 2015-5-18 kello 9.06.45.png

Photos: Jenni Rotonen / @jennipupulandia

Related posts

15/05/15

Kiitos ystävistä

14 34 roosa2.jpg

Sain tänään konkreettisen muistutuksen siitä, miten ihanilla ystävillä minua on siunattu. Postiluukusta nimittäin kolahti kirje. Enpä muista, milloin niin olisi käynyt viimeksi. 15 vuotta sitten kirjoitin kirjeitä varmaan melkein viikon jokaisena päivänä. Nyt Facebook, tekstiviestit ja Whatsapp ovat korvanneet käsin ja ajatuksella raapustetut rivit – se on vähän surullista. Mutta tänään ei ole aihetta murehtia sitä, sillä olen juuri saanut todisteen siitä, ettei kirjekulttuuri ole täysin kuollut. Kirjeeni on tehnyt matkaa maailman toiselta laidalta kuukauden päivät ja ystäväkin on tainnut ehtiä jo takaisin Suomeen tällä välin, mutta se ei vähennä riemuani tipan vertaa.

Kun tutustuin Roosaan muutama vuosi takaperin, tuntui vähän siltä kuin elämääni olisi tupsahtanut sellainen pikkusisko, jota minulla ei koskaan ollut. Paitsi että tälle pikkusiskolle kerrotaan juttuja, joita oikealle sellaiselle ei ehkä koskaan kerrottaisi. Nuori siskoseni jaksaa päivästä toiseen hämmästyttää viisaudellaan ja olen joskus itsekseni hymähtänyt, että ilmeisesti piti kohdata itseä monta vuotta nuorempi ihminen, jotta ymmärtäisi enemmän elämästä. <span style=”font-size: 1em; line-height: 1.4;”>Parasta ystävyydessä kai onkin, kun molemmat tuntevat ylpeyttä ja iloa siitä, että ovat saaneet rinnalleen tässä elämässä niin hienon, viisaan, sydämellisen ja mahtavan tyypin.

On mystistä, kuinka maailma heittää usein tiellemme ikään kuin vihjeitä ja neuvoja siitä, mihin suuntaan elämän suurissa ja pienissä käännekohdissa tulisi lähteä. Tai voi toki olla, että ehkä jossain alitajuntamme syövereissä jo tiedämme ja näemme siksi ympärillämme tienviittoja, jotka lempeästi sysäävät meitä oikealle polulle.

Viime päivinä mieli on myllertänyt ja elämän suuntaviivoja hahmotellessa sitä helposti maalailee mietteisiinsä myös niitä pahimpia uhkakuvia valintojensa mahdollisista seurauksista. Jotenkin tuo turvaa, että on edes kertaalleen pohtinut mielessään sen worst case scenarion. Samalla sitä ehkä unohtuu noihin uhkakuviin liikaakin. Pyörii illalla ahdistuneena sängyssä ja jännittää asioita, joita ei todennäköisesti koskaan joudu edes kohtaamaan. Sellaisten öiden jälkeen tuntuu erityiseltä saada ystävältä kirje, jonka riveille on kirjoitettu ne sanat, joita juuri sillä hetkellä kaipaa. Ja joita ei edes toiselta osaisi odottaa. Sillä aina se tulee yllätyksenä, että myös minä voin opettaa sille niin viisaalle tyypille jotakin.

Juuri sitä ihailen paljon sinussa: olet niin mielettömän vahva ja samaan aikaan yhteydessä tunteisiisi. Et pakene mitään, vaan kohtaat itsesi ja seuraat sydäntäsi. Se on harvinaislaatuista! Pidä kiinni omasta totuudestasi, koska se on hyvin hyvä totuus!

Rakas Roosa, et tiedäkään kuinka paljon tarvitsin tuota juuri tänään.

Hyvät ajatukset ja sanat levittävät hyvää oloa myös ympärille. Lähetin hyvän olon puuskassani eräälle ystävälle viestin, kuinka häntä on jo parin päivän tauon jälkeen ikävä ja sain pian vastauksen, että viestini pelasti hänen päivänsä. Hetkeä myöhemmin toinen ystäväni lähetti viestin, jossa kertoi minun harmittoman Instagram-päivitykseni saaneen hänessä mielettömiä oivalluksia aikaan. Mikä onni onkaan löytää ympärilleen ihmisiä, jotka paitsi kannustavat ja tukevat, myös inspiroivat ja rohkaisevat molemmin puolin jopa täysin tietämättään.

Kuinka paljon yksi kirje, tekstiviesti, Instagram-kuva tai muu pieni ele voikaan tehdä. Kuinka pitkälle se yksi hyvän olon sysäys voikaan kantaa. Siksi kehotankin sinua tänään, juuri nyt, kertomaan jollekin omalle läheiselle, mitä hänessä ihailet ja arvostat. Se paitsi takuulla ilahduttaa toista, auttaa myös sinua muistamaan, miten upeita tyyppejä ympärilläsi onkaan. Hyvä kiertämään. :)

roosa1.jpg

Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts