18/05/15

Tältä sen kuuluu tuntua

9 25 Näyttökuva 2015-5-18 kello 8.58.32.png

Nyt olisi luvassa vähän kuulumisia treenirintamalta, todella pitkästä aikaa. Treenipostauksia ja sporttikuulumisia toivotaan kommenttiosiossa usein, mutta totta puhuen minulla ei ole pitkään aikaan ollut aiheesta mitään sanottavaa. Nyt olen haudutellut asiaa jo hyvän tovin ja viimein tuntuu, että mielessä olisi jakamisen arvoisia mietteitä.

Urheilu on monelle hirveän helppo ja luonnollinen juttu – pelaaminen, harrastaminen ja kisailu kuuluu luontevana osana elämään jo lapsesta saakka tai viimeistään aikuisuuden kynnyksellä löytyy se oma laji, jonka pariin on kerta toisensa jälkeen mukava palata. Ja sitten on sellaisia kuten minä, jotka kokeilevat vähän kaikkea, saavat treeni-intoa pidettyä yllä korkeintaan pari-kolme kuukautta kerrallaan, etsivät ikuisesti sitä kuuluisaa liikunnan iloa ja aloittavat aina pitkäksi venyneen treenitauon jälkeen alusta. Kuten varmasti olette vuosien aikana treenipostauksistani ymmärtäneet, minun matkani sohvaperunasta urheiluharrastuksen pariin on ollut töyssyjä ja mutkia täynnä.

Olen välillä tuntenut ihan suunnatonta riittämättömyyden tunnetta ja pettymystä itseeni: miksi minulla ei ole itsekuria tehdä liikunnasta elämäntapaa tai sinnikkyyttä raahautua kuntosalille monta kertaa viikossa, tai edes sitä yhtä kertaa viikossa? Miksi tämä kaikki on minulle niin vaikeaa ja vastenmielistä? Näen joka puolella ympärilläni ihmisiä, jotka elävät urheilusta. Ihmisiä, jotka nauttivat itsensä rääkkäämisestä äärirajoille ja entistä parempien suoritusten tahkoamisesta. Ihmisiä, joista paistaa palo harrastamaansa lajia kohtaan, niin että paluu treenien pariin ei todella tunnu heistä pakolta.

Kaiken kokeilemani jälkeen koen löytäneeni muutaman lajin, joista pidän aidosti: juokseminen, aikuisbaletti ja racketball. Juokseminen jäi jostain syystä sivuun jo vuosia sitten ja enkä ole moneen vuoteen saanut enää itseäni innostettua lenkille, vaikka se aikanaan tuntuikin hyvältä. Pari vuotta sitten tuli puolestaan aikuisbaletti, josta innostuin niin, että parhaina viikkoina saatoin käydä tanssikoululla 3-5 kertaa viikossa ja vielä sen päälle treenata iltaisin Wannabe Ballerinasin riveissä. Sitten tuli muutama töiden suhteen todella kiireinen kuukausi ja uupumus, ja skippasin kuormitusta sieltä päästä, mistä sitä tuntui helpoimmalta purkaa: balettitreeneistä. Treenit olivat usein sellaiseen aikaan, että olisin joutunut jättämään työt kesken tanssikoululle kiiruhtaessani ja mitä pidemmiksi tauot balettituntien välillä venyivät, sitä vaikeammalta paluu treenien pariin tuntui.

En ole käynyt juoksemassa varmaan kolmeen vuoteen (paitsi viime viikonloppuna, mutta siitä enemmän toisessa postauksessa) ja balettitunnillakin olen tainnut käydä viimeksi joskus puolisen vuotta sitten. En tiedä miksi, mutta jostain syystä palaaminen tanssikoululle tuntuu tolkuttoman vaikealta ja vastenmieliseltä, vaikka tiedän, että todennäköisesti nauttisin balettitunnista, kun vain raahautuisin paikalle. Olen toistaiseksi antanut itselleni luvan olla menemättä, jos sellaista sisältä kumpuavaa halua palata ei ole.

Näyttökuva 2015-5-18 kello 8.57.36.png

Havahduin viime viikolla siihen tunteeseen, että racketball on ainoa koskaan harrastamistani lajeista, jonka suhteen minulle ei ole vajaan 3 vuoden aikana IKINÄ ollut tunnetta, että ei huvittaisi lähteä pelaamaan. Nautin pelaamisesta aivan suunnattomasti ja saan joka kerta kokea kentällä mielettömiä onnistumisen elämyksiä. Työkiireet, satunnaiset flunssat tai esimerkiksi reissujen takia pitkiksi venyneet treenitauot eivät ole kertaakaan lässäyttäneet intoani palata pelikentälle. Tajusin sen vasta viime viikolla, ja samalla ymmärsin, että se on todella merkittävä juttu. Olen kuin olenkin löytänyt lajin, jonka pariin haluan oma-aloitteisesti palata päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. 

En olen koskaan tykännyt ajaa itseäni fyysisesti äärirajoille. Olen mukavuudenhaluinen ja kun kuntosalitreeni alkaa tuntua lihaksissa liian raskaalta, jätän mieluusti homman kesken tai kun juoksulenkillä uuvuttaa tosissaan, vaihdan kävelyksi. Ongelmani on varmaankin siinä, että kun tekeminen ei tunnu riittävän mielekkäältä ja kiinnostavalta, motivaatio puskea itseään pidemmälle kärsii. Racketball-kentällä voin juosta itseni henkihieveriin enkä edes huomaa asiaa. En pelin aikana ajattele urheilevani tai suorittavani jonkinlaista kuntoilusuoritusta, vaan nimenomaan pelaan, taistelen jokaisesta pallosta, kisaan voitosta ja keskityn taktikoimaan jo seuraavaa lyöntiäni. Vaikka syke on katossa, ei kropan uupumusta edes ehdi huomata pelin tuoksinassa. Tässä lajissa tapahtuu niin paljon ja niin nopeasti, että suorittaminen unohtuu ja jäljelle jää vain tekemisen riemu.

Olen miettinyt kovasti, miksi juuri racketballin kaltainen mailapeli sopii minulle. Olen aina ollut urheilussa enemmän yksilösuorittaja kuin tiimipelaaja. Minussa on kilpailuhenkeä, mutten pidä siitä tunteesta, että olen suorituksestani vastuussa koko joukkueelle – toisin sanoen, inhoan sitä, jos minun tarvitsee tuntea painetta siitä, että koko joukkue kärsii minun mokani takia. En myöskään pidä konktaktilajeista, jollaisia joukkuelajit usein ovat. En halua joutua taistelemaan pallosta, tönimään tai törmäilemään vastustajan kanssa kentällä, vaan keskittyä hoitamaan oman osuuteni mahdollisimman hyvin.

Toisaalta nautin urheilun sosiaalisesta puolesta. Vaikka haluan vastata suorituksestani vain itselleni, on minusta kivaa, että treenaamisen lomassa voi jutella ja harrastukseen sisältyy tuo sosiaalinen aspekti ja yhdessä tekeminen. Siksi tällainen kaksinpeli on minulle mieluisa vaihtoehto.

Joukkue- ja ryhmälajeissa on myös se haaste, että treenit ovat yleensä aina tiettyyn aikaan tietyssä paikassa, eikä treeniohjelmaa voi mukauttaa omiin aikatauluihin. Yksilölajeissa ja kaksinpeleissä on huomattavan paljon enemmän joustovaraa sovittaa urheilu muuhun elämään eikä päinvastoin. Se sopii minulle: pääsen treenaamaan kaverin kanssa, mutta omien aikataulujeni mukaan. Ja kun pelitreffit on sovittu, niitä ei ole yhtä helppo skipata spontaanisti huonon fiiliksen, väsymyksen, työkiireen tai muun tekosyyn takia – varsinkaan, kun pelivuoro pitää perua viimeistään 24 tuntia ennen vuoron alkua tai sen joutuu maksamaan kokonaan.

Näyttökuva 2015-5-18 kello 8.57.58.png

Viime aikoina olen käynyt pelaamassa racketballia 2-3 kertaa viikossa ja jatkuvasti minusta tuntuu, että jos vain aikaa olisi (sekä pelikaverilla että minulla), voisin hyvin käydä vaikka 4-5 kertaakin viikossa. Eikä pelaamiseen käytetty aika tunnu miltään uhraukselta tai siltä, että se olisi jostakin tärkeämmästä tai mielekkäämmästä pois – toisin kuin monen muun lajin kohdalla on tuntunut. 

Muistan viime keväänä tuskalta ja pakkopullalta tuntuneiden salitreenien jälkeen racketball-kentälle päästyäni ajatelleeni, että tältä sen kuuluu tuntua. Että hallille on kiva palata ja uusia treenejä suunnittelee jo innolla eikä niin, että kalenterista tuntuu vaikealta löytää sellaista hetkeä, jonka olisi valmis uhraamaan treenille ja treenaamaan lähtiessäkin tuntuu siltä, että tekisi melkein mitä tahansa muuta mieluummin. Siinä ehkä onkin juuri se juttu: racketball-treenien aikataulun saa päättää itse, mutta ei myöskään tunnu hankalalta sovittaa muuta elämää treenien mukaan, koska pelit tuntuvat itselle niin tärkeiltä.

Rakastan racketballin nopeatempoista ja intensiivistä luonnetta ja sitä, kuinka taktikoinnilla on pelimenestyksessä valtava merkitys. Kentällä pitää muistaa olla jatkuvassa liikkeessä, koska ikinä ei voi tietää, mihin pallo seuraavaksi lentää – seinien kautta se voi kimmota minne tahansa ja taitava pelikaveri laittaa vastustajansa juoksemaan toden teolla. Tahti ei hiljene koskaan, sillä syöttövuoron vaihtuessakin pallo on ulottuvilla koko ajan. Pelasin nuorempana tennistä, mutta turhauduin siihen, että kentällä menee paljon aikaa siihen, kun palloja joutuu vähän väliä hakemaan verkolta tai takanurkista – racketballissa tätä ongelmaa ei ole.

Minulle ei oikeastaan ole merkitystä sillä, voitanko yksittäisen erän tai pelin, sillä voitan itseni pelikentällä jatkuvasti. On mieletön tunne, kun lyönti onnistuu täydellisesti, kun ehdin kentän toiselta laidalta syöksyä kohti palloa aivan viime tipassa ja osun siihen kuin ihmeen kaupalla, kun juoksen niin kovaa, että tuntuu kuin lentäisin tai kun pallo osuu mailassa siihen “sweet spottiin” ja sinkoaa voimalla seinään. 

Juttelimme juuri ystäväni kanssa viime viikolla siitä, että jokaiselle meistä on tässä elämässä oma kutsumuksensa ja “juttunsa”, jonka kautta pääsee toteuttamaan itseään mielekkäällä tavalla – niin urheilussa kuin muillakin elämän osa-alueilla. Luulin itse melkein 30 vuotta elämästäni, etten vain pidä urheilusta, vaikka todellisuudessa en ollut löytänyt sitä lajia, joka tuntuisi omalta ja tekisi hikoilusta mielekästä. Urheilu voi olla niin monia asioita kuulantyönnöstä balettiin, aerobicistä jalkapalloon, tenniksestä skeittaamiseen ja akrobatiasta roller derbyyn. Ja se, että kuvittelee urheilun olevan yhtä kuin tähän mennessä kokeilemansa lajit, karsii paljon mahdollisuuksia ulkopuolelle.

Syyllistin itseäni vuosia siitä, että olen laiska ja saamaton sohvaperuna, joka ei innostu mistään urheilusta tai löydä itsestään riittävää itsekuria pitää harrastuksesta pitkäjänteisesti kiinni. Myöhemmin olen tajunnut, ettei vika oikeastaan ollut minussa. En vain ollut vielä löytänyt omaa intohimoani enkä sitä lajia, johon juuri minun kykyni, fyysiset ominaisuuteni ja ajatusmaailmani soveltuvat. Siksi haluan kannustaa teitä muitakin tutkimusretkeilemään, etsimään ja kokeilemaan rohkeasti uusia juttuja, sillä on aivan mielettömän palkitsevaa, kun se oma juttu viimein löytyy. Ja psst, samaa ajatusta voi ja kannattaa soveltaa muillakin elämän osa-alueilla! :)

Näyttökuva 2015-5-18 kello 9.06.45.png

Photos: Jenni Rotonen / @jennipupulandia

Related posts

15/05/15

Kiitos ystävistä

14 32 roosa2.jpg

Sain tänään konkreettisen muistutuksen siitä, miten ihanilla ystävillä minua on siunattu. Postiluukusta nimittäin kolahti kirje. Enpä muista, milloin niin olisi käynyt viimeksi. 15 vuotta sitten kirjoitin kirjeitä varmaan melkein viikon jokaisena päivänä. Nyt Facebook, tekstiviestit ja Whatsapp ovat korvanneet käsin ja ajatuksella raapustetut rivit – se on vähän surullista. Mutta tänään ei ole aihetta murehtia sitä, sillä olen juuri saanut todisteen siitä, ettei kirjekulttuuri ole täysin kuollut. Kirjeeni on tehnyt matkaa maailman toiselta laidalta kuukauden päivät ja ystäväkin on tainnut ehtiä jo takaisin Suomeen tällä välin, mutta se ei vähennä riemuani tipan vertaa.

Kun tutustuin Roosaan muutama vuosi takaperin, tuntui vähän siltä kuin elämääni olisi tupsahtanut sellainen pikkusisko, jota minulla ei koskaan ollut. Paitsi että tälle pikkusiskolle kerrotaan juttuja, joita oikealle sellaiselle ei ehkä koskaan kerrottaisi. Nuori siskoseni jaksaa päivästä toiseen hämmästyttää viisaudellaan ja olen joskus itsekseni hymähtänyt, että ilmeisesti piti kohdata itseä monta vuotta nuorempi ihminen, jotta ymmärtäisi enemmän elämästä. <span style=”font-size: 1em; line-height: 1.4;”>Parasta ystävyydessä kai onkin, kun molemmat tuntevat ylpeyttä ja iloa siitä, että ovat saaneet rinnalleen tässä elämässä niin hienon, viisaan, sydämellisen ja mahtavan tyypin.

On mystistä, kuinka maailma heittää usein tiellemme ikään kuin vihjeitä ja neuvoja siitä, mihin suuntaan elämän suurissa ja pienissä käännekohdissa tulisi lähteä. Tai voi toki olla, että ehkä jossain alitajuntamme syövereissä jo tiedämme ja näemme siksi ympärillämme tienviittoja, jotka lempeästi sysäävät meitä oikealle polulle.

Viime päivinä mieli on myllertänyt ja elämän suuntaviivoja hahmotellessa sitä helposti maalailee mietteisiinsä myös niitä pahimpia uhkakuvia valintojensa mahdollisista seurauksista. Jotenkin tuo turvaa, että on edes kertaalleen pohtinut mielessään sen worst case scenarion. Samalla sitä ehkä unohtuu noihin uhkakuviin liikaakin. Pyörii illalla ahdistuneena sängyssä ja jännittää asioita, joita ei todennäköisesti koskaan joudu edes kohtaamaan. Sellaisten öiden jälkeen tuntuu erityiseltä saada ystävältä kirje, jonka riveille on kirjoitettu ne sanat, joita juuri sillä hetkellä kaipaa. Ja joita ei edes toiselta osaisi odottaa. Sillä aina se tulee yllätyksenä, että myös minä voin opettaa sille niin viisaalle tyypille jotakin.

Juuri sitä ihailen paljon sinussa: olet niin mielettömän vahva ja samaan aikaan yhteydessä tunteisiisi. Et pakene mitään, vaan kohtaat itsesi ja seuraat sydäntäsi. Se on harvinaislaatuista! Pidä kiinni omasta totuudestasi, koska se on hyvin hyvä totuus!

Rakas Roosa, et tiedäkään kuinka paljon tarvitsin tuota juuri tänään.

Hyvät ajatukset ja sanat levittävät hyvää oloa myös ympärille. Lähetin hyvän olon puuskassani eräälle ystävälle viestin, kuinka häntä on jo parin päivän tauon jälkeen ikävä ja sain pian vastauksen, että viestini pelasti hänen päivänsä. Hetkeä myöhemmin toinen ystäväni lähetti viestin, jossa kertoi minun harmittoman Instagram-päivitykseni saaneen hänessä mielettömiä oivalluksia aikaan. Mikä onni onkaan löytää ympärilleen ihmisiä, jotka paitsi kannustavat ja tukevat, myös inspiroivat ja rohkaisevat molemmin puolin jopa täysin tietämättään.

Kuinka paljon yksi kirje, tekstiviesti, Instagram-kuva tai muu pieni ele voikaan tehdä. Kuinka pitkälle se yksi hyvän olon sysäys voikaan kantaa. Siksi kehotankin sinua tänään, juuri nyt, kertomaan jollekin omalle läheiselle, mitä hänessä ihailet ja arvostat. Se paitsi takuulla ilahduttaa toista, auttaa myös sinua muistamaan, miten upeita tyyppejä ympärilläsi onkaan. Hyvä kiertämään. :)

roosa1.jpg

Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts

11/05/15

Viikon ajatus: peloista

35 viikon-ajatus2.jpg

Anna valintojesi

heijastaa toiveitasi,

ei pelkojasi.

– Nelson Mandela –

Photo: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts

10/05/15

Äidille

4 45 KaisaP1978.jpg

On jotenkin jännä juttu, että vaikka muuten olen varsin hyvä puhumaan tunteistani ja kertomaan läheisilleni kuinka tärkeitä he minulle ovat, vanhempieni kohdalla nuo sanat jotenkin juuttuvat kurkkuun. Ehkä perheessämme on enemmän osoitettu rakkautta teoilla ja muilla sanattomilla eleillä, ja tunteiden sanoiksi pukeminen ja ääneen lausuminen tuntuu siksi vaikealta. Kirjoittaen monen asian sanominen tuntuu luontevammalta, joten tämä postaus on omistettu äidilleni.

Kuvassa on äitini vuonna 1978 nuorena 20-vuotiana tyttösenä. Pahoittelen äiti, että valitsin tähän juttuun juuri tämän kuvan, sillä tiedän, ettei se ole lempikuvasi sinusta itsestäsi. Minua juuri tämä kuva taas on aina kiehtonut. Ensinnäkin, sanoit itse mitä hyvänsä, niin minusta näytät siinä kauniilta ja ennen kaikkea todella coolilta. :D Rakastan sitä kontrastia, että minun hymyileväinen, pullantuoksuinen äitini on joskus ollut tuo kuvan tuima nuori nainen. Tuntuu hienolta, että viimein nyt aikuisena olen saanut tutustua äitiini uudenlaisella tasolla – kuin kaksi tasa-arvoista aikuista. On ilo päästä näkemään vilauksia naisesta, joka on paljon muutakin kuin vain minun äitini.

Olemme äidin kanssa monessa mielessä aika eri maata: olen luonteeni ja ulkonäköni puolesta tullut huomattavasti enemmän isääni. Vaikka nuorempana koin monet kerrat, ettemme kertakaikkiaan ymmärrä toisiamme, vanhemmiten myrskyt ovat kummasti tasoittuneet ja riitoja meille ei ole syntynyt enää vuosikausiin. Ja mitä piirteisiimme tulee, niin itse asiassa olen yhtäkkiä nyt aikuisiällä alkanut huomata, että meillä onkin enemmän yhteistä kuin olen kuvitellut. On ollut hämmentävää tajuta, miten samanlaisia ilmeitä äidillä on varsinkin nuoruuskuvissaan – yhdessäkin valokuvassa olisin ilmeen perusteella voinut luulla olevani itse. 

Rauhallinen, ahkera, järkevä, aikaansaava, huomaavainen, huumorintajuinen, auttavainen ja kärsivällinen. Sellainen tyyppi on minun äitini. Hän on aina viihtynyt kotona ja luonnossa puuhaillen jotakin hyödyllistä. Jos se vain olisi mahdollista, äiti viettäisi varmaankin kaiken aikansa metsässä marjoja ja sieniä poimien tai omassa kotipuutarhassa touhuillen. Äiti ei ole koskaan ollut sellainen hössöttäjä, vaan rauhallinen järki-ihminen, joka osaa neuvoa tilanteessa kuin tilanteessa. Vieläkin soitan usein ensimmäisenä äidille, kun kaipaan neuvoa tai näkökulmaa johonkin asiaan – ja useimmiten äiti tuntuu osaavan valita oikeat sanat.

Äiti on ollut perheessämme sellainen tasapainottava voima: aina myönteisesti elämään suhtautuva ja tyyni. Äidin usko siihen, että asiat järjestyvät aina lopulta, on tarttunut myös tyttäreen ja varmaankin juuri äitiä saan kiittää osittain positiivisesta elämänasenteestani. Ihailen hänen kykyään pysyä tyynenä ja antaa asioiden valua harteiltaan kuin vesi. Kun minä ja isä olemme räiskyneet, äiti on ollut päivästä toiseen vankkumattoman rauhallinen viilipytty, joka ei anna itsensä provosoitua. Tosin ne harvalukuiset kerrat, kun äidillä on pinna palanut, siitä on ollut leikki kaukana. Teini-iässä minua suorastaan ärsytti, ettei äiti provosoitunut oikein mistään, mutta aikuisena olen ymmärtänyt, että se taisi olla aika olennaista perhe-elämämme toimivuuden kannalta. Eihän yhteiselosta olisi tullut yhtään mitään, jos kaikki olisivat olleet minun ja isäni kaltaisia. :D

Elämä minun äitinäni ei varmasti ole ollut aina maailman helpoin tehtävä, mutta on ollut ihana huomata, että välimme tuntuvat lähentyvän vuosi vuodelta. En tänään pääse antamaan äidilleni onnitteluhalausta, mutta lupaan antaa sellaisen moninkertaisena, kun seuraavan kerran kohtaamme. Onnea äiti päivänäsi, ja kiitos. :)

Lämpimät onnittelut ihan kaikille äideille ja mummeille!

Related posts