18/01/16

Viikon ajatus: kritiikistä

2 45 viikon-ajatus3

On parempi luoda jotakin

ja joutua muiden kritisoimaksi

kuin olla luomatta mitään

ja kritisoida muita.

– Ricky Gervais –

Photo: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts

12/01/16

Ikä on vain numero

17 48 kesa2

Täytin sunnuntaina vuosia – mittariin kilahti luku 32. En ole koskaan eläissäni potenut pahempia ikäkriisejä, enkä oikein osaa potea nytkään, vaikka periaatteessa aineksia mojovaan kriisiin varmaan olisikin. :D Kaikki ei totisesti tässä matkan varrella ole mennyt ihan kuten suunnittelin tai olisin toivonut, mutta äh, ei tässä 32-vuotiaana minulla ole vielä mihinkään kiire. Uskon jotenkin siihen, että viime kädessä kaikki menee aina juuri niin kuin on tarkoitettukin.

Koska ikäkriisi ei suuremmin vaivaa, ajattelin sen sijaan miettiä ikäjuttuja noin yleensäkin. Monia jaksoi vuosien ajan kismittää oikein toden teolla, kun iloisesti kutsuin itseäni blogini kuvaustekstissä tyttöseksi, vaikka ikävuosia oli kertynyt jo päälle kolmenkymmenen. Jatkoin samalla linjalla, ihan vain provosoidakseni, vaikka aloin jo itse olla melkoisen kyllästynyt koko kuvaustekstiin. :D Nykyään tituleeraan itseäni sivupalkin kuvauksessa iästä riippumattomasti esteetikoksi, mikä on itse asiassa aika osuvaa, sillä blogini ihkaensimmäisessä postauksessa liki 9 vuotta sitten kutsuin itseäni juuri sellaiseksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen tarinoinut tästä aiheesta ennenkin, mutta jos jotain olen tässä elämäni varrella oppinut niin sen, että ikä todella on viime kädessä ihan vain korvien välissä. Olen tavannut omanikäisiäni, jotka ovat elämäntilanteensa ja ajatusmaailmansa puolesta kuin eri planeetalta. Yhtälailla olen kohdannut mummeleita, joiden kanssa voin hihittää tismalleen samoille asioille tai teinejä, joiden kypsyyden edessä en tule edes ajatelleeksi, että käytännössä voisin ikäni puolesta melkein olla keskustelukumppanin äiti. (Hui!)

Vietin lauantaina syntymäpäivääni kahden rakkaan ystäväni kanssa, joilla on keskenään ikäeroa peräti 17 vuotta – toinen 37- ja toinen 20-vuotias. Ja uskallan veikata, että ikäero oli kutakuinkin viimeinen asia, joka juolahti keskusteluissamme mieleen. Ystäväpiiriini kuuluu minua huomattavasti nuorempia ja huomattavasti vanhempia ihmisiä, enkä ole koskaan edes tullut ajatelleeksi, että ikävuosien lukumäärä olisi millään tavalla olennainen juttu ihmissuhteissa. Nauratti, kun joku linkkasi minulle keskustelupalstan viestiketjun, jossa ihmeteltiin, mitä yhteistä muka minulla ja minua 11 vuotta nuoremmalla Annikalla voisi olla. Voi, kunpa tietäisitte. :)

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ikäasiat mietityttävät joskus myös parisuhderintamalla. Vaikka olen menneisyydessäni seurustellut lähinnä kutakuinkin itseni ikäisten miesten kanssa (muutama vuosi sinne tänne -haarukassa), en ole koskaan tuijotellut vuosilukuja deittikumppania valitessani. Olen käynyt treffeillä niin itseäni 10 vuotta nuoremman kuin vanhemmankin tyypin kanssa, eikä ihastuksen syttyminen ainakaan iästä ole jäänyt kiinni.

On hauskaa jutella ystävien kanssa näistä ikäpreferensseistä. Siinä, missä joku ei voisi kuvitellakaan seurustelevansa itseään nuoremman kanssa ja tiirailee charmikkaasti harmaantuvia herrasmiehiä sillä silmällä, toinen kiinnostuu puolestaan selvästi useammin poikamaista intoa uhkuvista nuorukaisista. Itse huomaan keskimäärin ihastuvani usein itseäni hiukan nuorempiin miehiin. Ei siihen mitään erityistä syytä ole, mutta huomaan vain viehättyväni selvästi herkemmin itseäni nuoremmista kuin vanhemmista. Toisaalta, ehkäpä se on luontevaa myös siitä syystä, etten en näytä ikäiseltäni – olettaakseni tästä johtuen nuoremmat miehet usein lähestyvät minua arkailematta.

kesa1

Ikää huomattavasti olennaisempia juttuja suhdeasioissa ovat elämäntilanne, arvot, persoonat ja haaveet. Jos ne kohtaavat, ei numeroilla ole merkitystä. Vai onko sinulle? Olisi kiinnostavaa kuulla teidän muidenkin mietteitä ikäkysymyksistä. Snapchatin puolella aihetta pohdiskellessani ihmiset jakoivat ihania ystävyystarinoita – oli mahtavaa kuulla, kuinka ystävyys (tai rakkauskin) voi todella syttyä ikään ja sukupuoleen katsomatta.

Olen itse asiassa jutustellut Snapchatin puolella aika paljonkin kaikista ihmissuhteisiin, rakkauteen ja deittailuun liittyvistä teemoista ja ne ovat selvästi suosituinta ja toivotuinta sisältöä snäpeissäni. Niitä jaksetaan aina pyytää lisää ja olenpa ajautunut hurjan kiinnostaviin ihmissuhdekeskusteluihin privaviestien puolellakin monien seuraajieni kanssa. Olen viime aikoina raottanut enemmän näitä aihepiirejä myös täällä blogin puolella, mutta kynnys tarttua henkilökohtaisempiin aiheisiin on korkea. Jos siis haluatte päästä kuulemaan vähän avoimempaa Jenniä, niin kannattaa lisätä meikäläinen seurattavien listalle snäpissä (jennipupulandia).

PS. Kuvituksena jutussa on ulkona myllertävän lumimyrskyn kunniaksi kesäisiä muistoja viime kesiltä. :)

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Photos: Pupulandia, Janne Simojoki & Vesa Silver

Related posts

11/01/16

Maanantaimoodissa

4 40 blackchords

Nämä viime aikojen rikkonaiset viikot ovat tehneet arkeenpaluusta jotenkin todella vaikeaa. En vain tunnu pääsevän sellaiseen normaaliin arkirytmiin alkuunkaan. Joka päivä teen uudelleen sen päätöksen, että tänään ryhdistäydyn. Vielä toistaiseksi en ole saanut itseeni ryhtiä. Sain silloin joulun alla siitä apatiasta jo niskalenkin, mutta nyt tämä epäsäännöllinen ja hajanainen arkirytmi on heilauttanut tilanteen jälleen päälaelleen. Jokainen päivä tuntuu vähän kuin liian lyhyeksi jääneen loman jälkeiseltä maanantailta.

Mutta huomenna jälleen uusi päivä ja uusi ryhdistäytymisyritys. Ja tänään annan itselleni armoa, taas kerran.

Muistatteko, kun esittelin joulukuussa teille sen hiukan Coldplayn Chris Martinilta kuulostavan ihanan hepun, Andrew Bellen? No nyt tuli taas vastaan hiukan Martinilta kuulostava laulaja, tällä kertaa Blackchords-nimisen kokoonpanon riveissä. Ihana biisi ja sopii oikein mainiosti juuri näihin vähän melankolisiin maanantai-illan tunnelmiin. :)

Translation: A perfect song for Monday melancholy.

Related posts

6/01/16

Melkoinen vuosi

59 160 talvi18

Olen oikeastaan jo viime viikosta lähtien miettinyt, mitä haluaisin sanoa menneestä vuodesta. Tai tästä tulevasta. On tuntunut siltä, että haluaisin ehdottomasti sanoa jotakin, mutta juuri ne oikeat sanat ja ajatukset ovat tuntuneet jäävän jumiin jonnekin. En suoraan sanottuna ihan vieläkään tiedä, mitä aion kirjoittaa, mutta pianhan se nähdään…

Vuosi 2015 oli minulle monella tapaa haastava, mutta samanaikaisesti tuntuu, että se on ollut myös elämäni tärkein vuosi. Jos niitä nyt voi jollain tapaa keskenään arvottaa. Erityisen vuodesta teki se, että aloitin jo alkuvuodesta tärkeän tutkimusretken omaan itseeni ja sisimpääni.

talvi25

Yksin en tutkimusretkeäni olisi varmasti lähtenyt taivaltamaan, vaan sen pariin puski minua lempeästi eräs läheiseni. Ja olen siitä hänelle kiitollinen. Vaikka vuodesta tuli monella tapaa yksi elämäni vaikeimmista, se oli myös yksi tärkeimmistä ja antoisimmista.

Huomasin nimittäin jossain vaiheessa, että sisimmässäni oli syntynyt sellaisia jumeja ja kaavoja, joiden kautta samantyyppiset ongelmat toistuivat elämässäni ja ihmissuhteissani. Vaikka olin itsekseni yrittänytkin työskennellä näiden asioiden eteen, todellinen käännekohta oli, kun lopulta uskalsin marssia mietteineni terapeutin pakeille. Terapia sinänsä ei ole minulle uusi asia, sillä vuosia sitten masennuksen kanssa kamppaillessani kävin läpi muutaman lyhyen terapiajakson. Ja koin tuolloin saavani siitä todella apua. Kuitenkin kynnys hakeutua ammattiauttajan puheille, kun asiat ovat näennäisesti kuitenkin ihan hyvin, on korkea.

talvi17

Varovainen tökkäisy kepillä jäähän johtikin ennalta-arvaamatta johonkin suurempaan. Yhdestä epävarmasta testikäynnistä terapeutin luona seurasi nimittäin yli vuoden mittainen prosessi, joka on vieläkin käynnissä. “Oletko henkisesti valmis tähän?”, minulta kysyttiin ja varoiteltiin, että psykoterapian läpikäyminen tulee vaatimaan minulta paljon. Minä olin valmis, vihdoinkin.

Ja paljon se on vaatinut. Ei totisesti ole helppoa avata mielensä syvimpiä sopukoita jollekulle toiselle, saati aina edes itselleen. Mutta ne oivallukset, joita olen vuoden mittaan itsestäni ja elämästä tehnyt, ovat takuulla tehneet tuosta prosessista vaivan ja tuskan arvoisia. Se lempeys ja ymmärrys, jota pystyn itseäni kohtaan nykyisin tuntemaan, on todella jokaisen matkan varrella vuodatetun kyyneleen arvoista.

talvi16

Tällainen prosessi ravistelee aina elämää juuriaan myöten ja myös minä kävin viime vuonna läpi melkoisia muutoksia niin työelämässä kuin ihmissuhteissanikin. Samanaikaisesti kaikkein suurin muutos on silti tapahtunut näkymättömissä oman pääni sisällä. Ymmärrän ehkä vasta nyt, miksi olin loppusyksystä ja alkutalvesta niin uupunut ja apaattinen: raskas vuosi se vain vaati verojaan. Kun käy sisäisesti jotakin sellaista, eivät voimat välttämättä riitäkään ihan kaikkeen totuttuun. Senkin hyväksyminen on ollut osa prosessia.

Kun on tottunut vaatimaan itseltään valtavasti, on loppujen lopuksi aika vaikeaa myöntää tai hyväksyä tarvitsevansa tai ennen kaikkea ansaitsevansa apua. Terapiaan hakeutuessani minulla ei ollut minkäänlaista akuuttia hätätilannetta elämässäni ja kyseenalaistin kovasti, mahtaisiko koko hommasta olla mitään hyötyäkään. Ennen kaikkea kyseenalaistin kuitenkin oman oikeuteni pyytää apua. Minähän pärjäsin. Kun on niitäkin, jotka eivät oikeasti pärjää. Toisaalta olen joskus menneisyydessä kyseenalaistanut oikeuteni saada ulkopuolista apua myös silloin, kun en ihan oikeasti enää oikein pärjännyt. Kun on tottunut vaatimaan itseltään valtavasti, sitä niin helposti ajattelee, että joku muu tarvitsisi tätä minuakin enemmän.

talvi28

Avun pyytäminen ja saaminen on tässä maassa edelleenkin jonkinlainen tabu. Apua ei usein uskalleta hakea ajoissa ja sitten kun viimein uskalletaan, sitä ei useinkaan saada. Oma tilanteeni oli siinä mielessä ihanteellinen, että voin terapiaan hakeutuessani hyvin: minulla oli voimia ja jaksamista selvitellä asioita ja odotella lausuntoja. Mietin vain tuolloin, miten mahtaa olla asian laita niiden kohdalla, joilla arkipäivän aamusta iltaan selviytyminenkin on taistelua. Ei sellainen ihminen jaksa tapella oikeudestaan saada tukea, jos prosessi tuntui työläältä ja puuduttavan pitkältä jopa sellaiselle, jolla asiat ovat oikeastaan ihan hyvin. Tuskin olisin edes ymmärtänyt ylipäänsä voivani saada jonkinlaista tukea, ellei terapeuttini olisi itse suositellut sitä hakemaan.

Henkilökohtaisesti minulle terapiassa käyminen ei ole mikään tabu. Ei minua hävetä kertoa siitä. Silti asian kirjoittaminen tänne blogiin mietitytti ja jännitti minua. Onko tämä nyt sellainen henkilökohtainen asia, jonka haluan jakaa tuhansien tuntemattomien tietoon? Koen kuitenkin, että jos kirjoitukseni rohkaisee edes yhden ihmisen pyytämään apua elämänsä solmukohdassa, juttu on ollut julkaisemisen arvoinen.

talvi19

Olen yhä vuosi sitten aloittamallani matkalla ja tulen jatkamaan sitä varmasti vielä jonkin aikaa, mutta paljon on ehtinyt jo pääni sisällä tapahtua. Tajuan jo nyt, miten tärkeä tämä taival on minulle ollut. Ja kiitän itseäni rohkeudesta hypätä kyytiin. Parempaa lahjaa en olisi itselleni voinut antaa.

“Mitä sinä odotat vuodelta 2016? Millainen on mielesi uuteen vuoteen astuessa?” kysyttiin minulta hiljattain. “Toiveikas”, vastasin. Se on hyvä lähtökohta. Haluan suoda itselleni lempeyttä, armoa ja hyvää oloa ja tämä vuosi olkoon omistettu kaikelle sille. Ja sitä samaa toivon myös teistä jokaiselle. Voimaa, rohkeutta ja rakkautta vuoteen 2016!

talvi3

Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts