24/06/13

Suuria Oivalluksia Elämästä

56 28 elele5.jpg

Muutettuani tänne Lilyn puolelle päivitin uuden tekstin mietetauluuni ja totesin, että olen tänä keväänä oppinut elämästä paljon. Voisi jopa sanoa, että olen tehnyt Suuria Oivalluksia, joilla on ollut valtava vaikutus siihen, miten suhtaudun elämään ja sen minulle heittämiin haasteisiin. Olen jutellut näistä aiheista paljon ystävieni kanssa ja monet minua viisaammat ovat nyökytelleet hymynkare suupielessä ajatuksilleni, selvästi ajatellen, että olen vihdoin löytänyt sellaista viisautta, jonka he itse ovat kohdanneet jo aiemmin. Osan ystävistäni kasvoilla olen puolestaan nähnyt sen saman valaistumisen tunteen, jonka olen itsekin kokenut näiden oivallusten kautta. Eräs ystäväni kiitti siitä, että jaoin nämä ajatukset hänen kanssaan ja sanoi saaneensa mietteistäni mielettömästi lohtua, helpotusta ja toivoa tulevaa ajatellen. Siksi haluan jakaa nämä pohdinnat myös teidän kanssanne – ehkäpä nämä näkökulmat auttavat myös joitakin teistä.

elele7.jpg

Blogiani säännöllisesti seuranneet tietävät, että taakse jäänyt kevät on ollut minulle raskas monella tapaa. Olen käynyt läpi eron rakkaasta ihmisestä, keräillyt elämäni palasia kokoon, aloittanut alusta yksin uudessa kodissa ja etsinyt maailmaani uudelleen iloa ja valoa. Mikään tästä ei ole ollut helppoa, mutta ilokseni voin todeta, että nyt menee jo aika hyvin. :) Jokainen todellisia sydänsuruja läpikäynyt tietää, miten raastavaa se aluksi on. Ensimmäisen viikon verran kestäneen shokkivaiheen jälkeen minulla on ollut vahva tunne siitä, että kaikesta selvitään. Jokainen käsittelee surua omalla tavallaan, mutta tärkeintä on muistaa, että surun tunne on inhimillinen ja osa elämää, mutta vain ohikulkumatkalla oleva vieras, jolle ei saa pedata pysyvää sijaa sisimpäänsä. Surua kuuluukin tuntea, kun sen aika on, mutta siihen tunteeseen ei saa jäädä asumaan.

elele3.jpg

Ehkä se on sitten sitä aikuistumista, mutta jostain syystä olen ensimmäistä kertaa elämässäni osannut suhtautua suruun ihan eri tavoin kuin ennen. Aiemmin se on tuntunut pelottavalta, ja pelottavaahan se onkin, mutta ensimmäistä kertaa olen kokenut, että minä hallitsen suruani eikä suru minua. Tai ehkä hallita on väärä sana, mutta olen ikään kuin tullut sinuiksi sen tunteen kanssa. Olennaisimmat oivallukseni koskevat siis oikeastaan surua ja sen käsittelemistä – ja mikä kiehtovinta, en usko, että tulen enää koskaan noiden oivallusten jälkeen suhtautumaan suruun samoin kuin ennen. Toki surujakin on erilaisia ja itse olen käsitellyt tuota tunnetta nimenomaan eron ja rakkauden menettämisen näkökulmasta, mutta ehkäpä näitä ajatuksia voi kokeilla soveltaa myös muihin tilanteisiin, joissa surua joutuu kohtaamaan.

elele4.jpg

Ensimmäinen askel koko jutussa on hyväksyntä. On rankkaa kohdata se tosiasia, ettei voi muuttaa tilannetta, vaikka tekisi mitä. Siinä kohtaa ei oikeastaan voi kuin ottaa vastaan sen, mitä tulee ja yrittää selviytyä siitä parhaan kykynsä mukaan. Omassa tapauksessani tämän ajatuksen hyväksyminen auttoi jo yksinään paljon, koska sen myötä antaa myös itselleen luvan päästää irti niistä toteutumatta jääneistä toiveista ja haaveista, joiden kanssa on siihen asti elänyt. Elämän on mentävä eteenpäin, eikä muistoissa, turhissa toiveissa tai haaveissa eläminen vie eteenpäin. Tulevaa ei tietenkään voi ennustaa, mutta elämä on tässä ja nyt, joten on turha jossitella.

elele2.jpg

Minulle itselleni olennaisin oivallus on ollut ehkä se, että suru on prosessi. Minun tapani käsitellä murheita on usein sellainen, että sen pahimman shokin jälkeen pyrin aktiivisesti etsimään uutta ajateltavaa, uutta sisältöä ja uutta iloa elämääni. Ja se toden totta tekee hyvää saada surun keskelle muutakin ajateltavaa. Usein kuitenkin loistavan viikon tai hyvän kuukauden jälkeen voi tulla tolkuttoman huono päivä tai surkea viikko, jolloin helposti tuntuu siltä kuin koko asiassa ei sittenkään olisi päässyt lainkaan eteenpäin. Se tuntuu usein käsittämättömän lannistavalta – vähän kuin joutuisi aloittamaan jälleen alusta koko homman. Siinä missä olen tuollaisina hetkinä kokenut aiemmin jotenkin epäonnistuneeni, meneväni asioiden käsittelyssä taaksepäin ja pettyväni itseeni, olen nyt ymmärtänyt, että sellainen vain on surun luonne. Suru ei etene kronologisesti. Suru tulee ja menee, mutta suruprosessin kehitys on kuin nousevaa aaltoliikettä. Tulee huippuhetkiä, tulee aallonpohjia, on myrskyä, ailahteluita ja välillä tyyntäkin, mutta pitkällä tähtäimellä suunta on silti eteenpäin.

elele6.jpg

Sen jälkeen, kun olen alkanut ymmärtää surun luonnetta paremmin, on tuntunut helpommalta hyväksyä sen erilaiset vaiheet osana prosessia. Kun oikein tuntuu paskalta, hengittelen syvään ja muistutan itselleni joskus jopa vähän koomiseen sävyyn, että hei, tämä on vain osa prosessia. On oikeastaan jopa älyttömän vapauttavaa ja helpottavaa luottaa tuohon ajatukseen. Että tämä kaikki paskakin kuuluu asiaan, ja menee lopulta ohi. Koska suru on vain prosessi

elele1.jpg

Yksi olennainen osa tätä prosessia on myös antaa kaikenlaisten tunteiden tulla ja henkilökohtaisesti minulle on ollut tärkeää antaa niiden tulla silloin, kun ne luonnostaan tulevat. Tärkeintä on, ettei niitä fiiliksiä survo jonnekin sielunsa syvimpään nurkkaan hautumaan, koska niin siinä valitettavasti vain käy, että ne eivät sieltä itsekseen katoa, vaan hautuvat ja valitettavan usein myös paisuvat entistä suuremmiksi, ja lopulta vyöryvät ylitse, halusi sitä tai ei. Siksi on parempi antaa tunteiden tulla luonnollisesti silloin, kun niiden aika on. Itke, puhu, huuda, tanssi, ole hiljaa yksin, juokse. Tee sitä, mikä ikinä kulloinkin helpottaa tai tuntuu oikealta, äläkä pidättele. Minä olen kevään aikana itkenyt mitä ihmeellisimmissä paikoissa. Vietin Rock The Ballet -shown ensimmäisen osan katsomossa liki hysteerisesti itkien ystävien ojentaessa vain sanaakaan sanomatta lisää nenäliinoja ja taputellessa olalle. Hetken aikaa mietin, mitäköhän toisella puolellani istunut ventovieras nainen mahtoi asiasta ajatella, kunnes totesin, että ihan sama. Mitä väliä? Eiköhän se nainen ymmärtänyt, että minulla oli syyni itkeä – ja se syy ei ollut Rock The Ballet. :) On ollut helpottavaa vapauttaa itsensä siitä, mikä sosiaalisten normien mukaan on missäkin hetkessä sopivaa. Olen itkenyt tasan tarkkaan silloin, kun on itkettänyt. Ja hitto vie, se on tehnyt hyvää.

Siinä kohtaa, kun sydän on säpäleinä, saattaa tuntua siltä, että tästä ei selviä. Ei millään. Mutta kyllä sinä selviät. Ja minä. :) Kunhan vain muistat, että ne kaikkein kaameimmatkin tunteet ovat osa suruprosessia ja että prosessin tehtävänä on viedä sinua eteenpäin. Ja lopulta muistat päästää irti. Voimia siskot (ja veljet)!

elele8.jpg

Photos: Masha Rudenko and Beata Paluszkiewicz by Cihan Alpgiray for Elele Turkey August 2012

Related posts

31/05/13

Ystävyydestä: parhaat kaverit, bestikset vai jotain muuta?

77 25 pullbear.jpg

Sivusin hiljattain blogissani ystävyyssuhteita ja totesin, että niiden päättyminen on suorastaan jonkinasteinen tabu, josta ei juurikaan puhuta. Kyselin, olisiko ihmisillä kiinnostusta lukea aiheesta enemmänkin, jos intoutuisin pohdiskelemaan tätä syvemmin ja todella moni kertoi kokevansa samoin kuin minä, ettei aiheesta puhuta tarpeeksi ja toivoi minun ottavan teeman käsittelyyn. Olin tätä juttua tehdessäni aikeissa kirjoittaa juuri tuosta aiheesta, mutta ajauduinkin huomaamattani pohtimaan ihan toista näkökulmaa ystävyyssuhteisiin liittyen. Palaan siis tuohon ystävyyden päättymiseen vielä jossain vaiheessa myöhemmin ja heräsipä tässä pohdiskellessa vielä muutama muukin ystävyyssuhteisiin liittyvä ajatus, mutta pureudutaan nyt tällä kertaa enemmänkin siihen, miten ihmiset määrittelevät ystävyyssuhteitaan, sillä huomasin, että etenkin käsite bestis hämmentää minua välillä kovasti.

pullbear1.jpg

Maria Veitola kirjoitti taannoin Trendin kolumnissaan minusta hyvin siitä, kuinka erilaisilla ystävillä on erilaisia merkityksiä ihmisen elämässä. Ihan kaikkien kanssa ei ole edes kiinnostusta jakaa niitä kaikkein syvimpiä tuntoja, vaan jotkut ovat esimerkiksi enemmänkin vain viihdyttävää seuraa. Ystävyys ei mielestäni välttämättä tarvitse mitään erityisiä määrittelyitä, vaan jokainen ystävyyssuhde saa olla omanlaisensa. Olen silti miettinyt esimerkiksi omia ystävyyssuhteitani ja niiden laajaa skaalaa. On sydänystäviä, sielunsiskoja, läheisiä ystäviä, keveämpiä ystävyyssuhteita, kavereita ja tuttuja…

pullbear2.jpg

Minulla on sydänystäviä, joiden kanssa jaan lähes kaiken ja joiden kanssa pidän hiukan muita tiiviimmin yhteyttä. Toisaalta minulla on myös sydänystäviä, joiden kanssa ei tule pidettyä niin usein yhteyttä, mutta joiden vain tiedän ja tunnen pysyvän siellä elämänmenossa mukana, vaikka välissä ehtisi olla pitkiäkin aikoja ilman yhteydenpitoa. Tällaiset ystävät eivät koskaan loukkaannu siitä, jos minusta ei ole kuulunut, koska jotenkin yhteytemme on sellaisen yläpuolella ja molemmilla riittää ymmärrystä sille, että aikuisen ihmisen elämässä on monenlaisia kiireitä ja velvoitteita, joiden välillä sitä yrittää tasapainoilla. On sielunsiskoja, joiden kanssa välillämme vain vallitsee jonkinlainen mystinen yhteisymmärrys vähän kaikesta – osa sydänystävistäni on tällaisia, osa ei.

pullbear3.jpg

Läheisimpien ystävyyssuhteiden ohella on sellaisia kevyempiä ystävyyssuhteita, jotka ovat minulle tärkeitä ja periaatteessa osa näistä ihmisistä voisi olla vieläkin läheisempiä, mutta yhteistä aikaa esimerkiksi ei ole vielä löytynyt riittävästi, jotta ystävyys olisi edennyt syvemmälle asteelle. Toisaalta sitten on myös niitä ystäviä, jotka ovat jossain vaiheessa olleet todella läheisiä, mutta joiden kanssa suhde on taantunut hiukan etäisemmälle tasolle ilman mitään sen kummempaa dramatiikkaa. Ja sitten on kavereita, jotka ovat mukavia tyyppejä, mutta joiden kanssa tavataan ehkä vähän harvemmin tai tuttuja, joihin törmätään usein sattumalta jossakin.

pullbear5.jpg

Olen joskus miettinyt naisten tarvetta sille, että pitäisi olla yksi ystävä yli muiden. Minusta tuntuu jotenkin hassulta, että vielä aikuisiälläkin monet naiset pitävät todella tärkeänä mainita jonkun ystävänsä kohdalla, että tämä on se paras kaveri tai bestis. Ymmärrän kyllä, jos kyseinen parivaljakko todella on selvästi läheisempi keskenään kuin muiden ystäviensä kanssa, mutta erityisen hassulta se tuntuu, jos ympärillä on useampi todella läheinen ystävä. Ehkä olen outo, mutta minä jotenkin miellän tuollaiset määrittelyt sellaisiksi kouluaikojen jutuiksi, kun oli enemmän tarvetta sellaiseen “me ja muu maailma”-henkeen. Niihin aikoihin elettiin toisinaan kuin symbioosissa, oltiin kuin paita ja peppu, ja tehtiin kaikki yhdessä, mikä ei aikuisiällä ole enää oikeastaan tarpeen tai mahdollistakaan. Olen itse ehkä onnekas, että minulla on monta tosi läheistä ystävää, mutta totta puhuen en edes osaisi arvottaa omia rakkaimpiani ystäviä mihinkään tärkeysjärjestykseen. Olisi kiinnostavaa kuulla teidän muitenkin mietteitä tästä!

pullbear6.jpg

On ihmisiä, joilla ei koskaan ole ollut bestistä ja se voi tuntua aika raastavaltakin. Etenkin nuorempana tuntui, että oli kamalan tärkeää olla se joku yksi erityinen, jonka kanssa voisi jakaa asioita aivan erilaisella tasolla kuin muiden kavereiden. Sitä tunsi toisinaan jopa olonsa vähän ulkopuoliseksi, jos sellaista yhtä ystävää ylitse muiden ei sillä hetkellä elämässä ollut. Aikuisuuden myötä tuo tarve on jotenkin vähentynyt, mutta vieläkin mietin joskus, että haluaisinko tulla kutsutuksi jonkun ihmisen parhaaksi ystäväksi. Sehän on vähän kuin kunnianimi – tuo ihminen on nostanut minut jalustalle, jolla seison tärkeämpänä kuin yksikään muu hänen ystävänsä.

pullbear9.jpg

Joskus tällainen määrittely voi jopa loukata, jos itse kokee jonkun ihmisen läheisimmäksi ystäväkseen, mutta tämä jatkuvasti puhuukin jostakusta ihan toisesta parhaana ystävänään. Tämä kuulostaa suorastaan naurettavalta, mutta en usko sen loppujen lopuksi olevan kovin epätavallista. Myönnän itsekin joskus pahastuneeni hiukan siitä, että yksi minun parhaista ystävistäni jaksaa aina korostaa erästä toista ystäväänsä bestiksekseen. Tiedän olevani tämän ihmisen kanssa aivan yhtä läheinen tai jopa läheisempi kuin tämä hänen “paras ystävänsä”, mutta koska tämä toinen ihminen on ehtinyt astua ystäväni elämään vuosia aiemmin, hän on aikanaan ansainnut parhaan ystävän kunnianarvoisan aseman. Loppujen lopuksi asialla ei ole mitään merkitystä, mutta huomaan silti joskus harmistuvani, kun ystäväni esimerkiksi jonkun kolmannen osapuolen läsnäollessa puhuu tästä parhaasta ystävästään, sillä siitä herkästi tulee tunne kuin se laskisi minut automaattisesti johonkin “vähäpätöisempien ystävien” kategoriaan. Fiilikseni olisi ehkä eri, jos tietäisin ystäväni olevan tuon toisen kaverinsa kanssa selvästi läheisempi kuin minun. Totuus kuitenkin on, että olemme ystäväni kanssa kuin perhe toisillemme, niin läheisiä. On selvää, että minulla on aivan erityinen asema hänen elämässään ja hän jakaa kanssani varmaan lähes kaiken. Siksi tuntuu hassulta, että hän edelleen pitää kiinni tästä yhden yli muiden nousevan bestiksen käsitteestä. Ehkä tämän koko asian miettiminen on naurettavaa ja kertoo vain omasta pikkumaisuudestani, mutta siitä huolimatta jaksan välillä ihmetellä asiaa. Miksi ei voisi puhua parhaista ystävistä monikossa? Miksi on oltava se yksi ja ainoa Paras?

pullbear12.jpg

Kuten sanoin yllä, en osaisi itse määritellä läheisimmistä ja rakkaimmista ystävistäni yhtä jotenkin tärkeämmäksi kuin muita, vaikka toki rakkaimpienkin ystävieni kanssa jokainen suhde on yksilöllinen. Ehkä olen onnekas, mutta olen löytänyt ympärilleni ainakin 5 ihmistä, joista jokainen voisi täyttää parhaan ystävän tuntomerkit. Toisaalta on varmaankin ihan ymmärrettävää käyttää bestis-termiä, jos todella ystäväpiirissä on vain yksi erityisen läheinen ihminen. 

pullbear13.jpg

Miten te muut määrittelette ystävyyssuhteitanne? Onko teillä joku yksi ainoa Erityisen Tärkeä Bestis vai kuuluuko lähipiiriinne useita yhtä erityisen tärkeitä ystäviä? Onko siellä joku, jolla ei ole koskaan ollut bestistä? Miltä se tuntuu tai on tuntunut? Entä onko kukaan muu harmistunut siitä, ettei olekaan itse saanut joltakulta tuota bestiksen titteliä? Heräsikö jotain muita ajatuksia ystävyydestä tai ystävyyssuhteista yleensä? Sana on vapaa ja olisi tosi kiinnostavaa päästä lukemaan teidän mietteitänne. :)

pullbear7.jpg pullbear8.jpg pullbear10.jpg pullbear11.jpg pullbear14.jpg pullbear15.jpg

Kuvat: PULL & BEAR SPRING 2011 CAMPAIGN BY TXEMA YESTE

Related posts