23/12/13

Hyvää oloa etsimässä

8 10

Kaupallinen kampanja, yhteistyössä Vitalinea

Kuten olette varmaan huomanneet, olen ottanut vähän iisimmin tämän blogin kanssa viime päivät. Taidan olla pikkuisen loman tarpeessa, joten olen hyvällä omallatunnolla nyt pitänyt hiukan vapaata, vaikka mitään sen kummempaa lomailua ei olekaan tiedossa. On kuitenkin ihanaa saada rentoutua täällä vanhempien luona muutaman päivän verran ja maha on aivan ähkyssä jo nyt äidin loihtimista herkuista, vaikka niihin varsinaisiin jouluruokiin ei ole vielä edes käyty käsiksi. Joskus sitä vain tarvitsee tällaista löhöämistä ja olemista – ja mikäs sen mukavampaa kuin nautiskella tästä huolettomasta olotilasta oman perheen seurassa. Kiireisen syksyn jälkeen pieni akkujen latailu tekee ihan hyvää. :) Ja itse asiassa hyvästä olosta ja hyvinvoinnista olisi tarkoitus jatkaa vähän enemmänkin, sillä minut haastettiin mukaan kampanjaan kertomaan oman hyvinvointini avaimista.

Kerron heti alkuun tästä kampanjasta perusjutut ja tarinoin sitten hiukan oman hyvinvointini kulmakivistä. Tulossa on nimittäin aika kiinnostava proggis nimeltä Body & Mind, johon haetaan mukaan kolmekymppisiä naisia pohdiskelemaan omaa hyvinvointiaan ja keskustelemaan muiden samanikäisten naisten kanssa aiheesta. Jos haluaisit tutustua paremmin itseesi ja osallistua hyvinvointi-teemalla järjestettävään workshopiin, suosittelen lämmöllä kurkistamaan lisäinfoa kampanjasta TÄÄLTÄ. Mukaan haetaan siis eri puolilta Suomea yhteensä 15 noin 25-45-vuotiasta naista, jotka ovat valmiita heittäytymään mukaan projektiin ja syventymään oman hyvinvointinsa saloihin. Mukaan voi hakea tekemällä aarrekartan omaan hyvinvointiin vaikuttavista tekijöistä – aarrekartan tyyli ja muoto on vapaa. Lukekaa siis lisää projektin hakuprosessista ja siitä, mitä se pitää sisällään täältä kampanjasivulta, jonka yhteydessä on myös ilmoittautumislomake. :)

Mutta nyt siihen omaan aarrekarttaani… Toteutan itse oman hyvinvointikarttani vähän eri tavalla kuin ehkä yleensä noita aarrekarttoja tehdään, mutta muistakaa, että omanne voitte tehdä ihan millaisessa muodossa haluatte. :) Olen miettinyt sanaa “hyvinvointi” viime vuosina paljon. Osittain se on mietityttänyt siksi, että se tuntuu olevan yksi median trendiaiheista tällä hetkellä, mutta osittain siksi, että aika ajoin se on ollut omassa elämässäni aika kadoksissa. Äärimmillään olen ajautunut kaksi kertaa elämässäni todella lähelle totaalista burnoutia ja nuo tilanteet ovat kyllä herätelleet huomaamaan, milloin on syytä painaa jarrua. Voisin joskus ehkä kertoa noista ajoista tarkemminkin – en ole tainnut tehdä sitä vielä kunnolla täällä blogin puolella koskaan. Ihan jo vertaistuen nimissä voisi olla hyvä jakaa omia kokemuksia, koska uskon monen muun käyneen niitä samoja synkkiä hetkiä läpi. Mutta keskitytään nyt aiheeseen vähän valoisamman näkökulman kautta.

Hyvinvointi on minusta tätä nykyä aika ristiriitainen termi, sillä suoritusyhteiskunnassa huomaan monien suorittavan myös hyvinvointia. Jos kuitenkin mietitään tuota sanaa, sen merkitys on, että ihminen voi hyvin. Saattaa kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta minusta vaikuttaa siltä, että monelta unohtuu se sanan perimmäinen merkitys sitä mukaa, kun tavoitellaan eri tavoin ihanteellisia ja terveellisiä elämäntapoja ja etsitään fyysistä hyvää oloa. Verenmaku suussa urheileminen tai jonkun tiukan terveysdieetin fanaattinen noudattaminen voivat tuntua paperilla hyvältä keholle ja mielelle, mutta näen jatkuvasti ihmisiä, joille nuo jutut ovat vain yksi suoritettava ja stressiä aiheuttava asia muiden joukossa – siitäkin huolimatta, että sen kaiken olisi tarkoitus saada heidät voimaan paremmin. Tärkeintä on ehkä muistaa aina välillä pysähtyä ja kysyä itseltään, että voinko oikeasti hyvin kaikkia näitä asioita tehdessäni? Nautinko oikeasti siitä mitä teen? Onko maailmanloppu, jos treenin sijaan valitsenkin joskus leffaillan kotona tai syön kerran kahdessa viikossa hampurilaisen?

Minulle yksi oman hyvinvointini avaimista on aina ollut se, että sallin itselleni paljon kaikenlaista. Pidän arjessa kiinni perusterveellisistä elämäntavosta, mutta hyväksyn myös, että aina ei jaksa niuhottaa ja on tärkeämpää kuunnella itseään ja kehoaan kuin pitää kynsin hampain kiinni joistakin keinotekoisesti luoduista hyvinvoinnin mittareista. En tietenkään tarkoita tällä sitä, että kaikki ahkerasti treenaavat tai jotain tiettyä ruokavaliota noudattavat ovat suorittajamonstereita vailla kosketusta aitoon hyvään oloon, mutta kannustan jokaista kyseenalaistamaan aina välillä valintojaan ja miettimään, mistä se hyvä olo ihan aidosti syntyy. Olen listannut tähän alle joitakin sellaisia juttuja, joiden itse koen olevan avainasemassa oman hyvinvointini kannalta.

Uni

Olen viime aikoina pohtinut nukkumista paljon ja ymmärtänyt jotenkin entistä paremmin unen roolin omassa elämässäni. Aion tehdä tästä aiheesta varmaankin lähiaikoina vielä ihan oman postauksensakin, mutta tärkein oivallukseni nukkumisesta on luultavasti ollut se, että en nuku tarpeeksi. Unentarpeeni on viime vuosina yksinkertaisesti muuttunut aiempaan nähden ja tarvitsen nykyään paljon enemmän unta (tietenkään tämä kaamos ei myöskään auta asiaa). On ollut vaikea hyväksyä, että sama määrä unta ei vain enää riitä kuten aiemmin. Väsymys näkyy välittömästi työtehossa, mielialassa ja ihossa sekä tuntuu kropassa. Minun on ollut todella vaikea opetella menemään aiemmin nukkumaan, joten yrittäjänä olen onneksi pystynyt joinakin päivinä pitkittämään unia aamulla sekä ottamaan torkkuja kesken päivän. Mutta nukkuminen on sellainen asia, mihin minun ehdottomasti tulisi hyvinvointini nimissä panostaa enemmän.

Ystävät

Läheiset ja rakkaat ihmiset ovat mieletön voimavara – heidän kanssaan asioita jakaessa ilot tuplaantuvat ja surut puolittuvat. Olen valtavan onnellinen siitä, että olen löytänyt ympärilleni ihmisiä, joilta saan tukea silloin kuin sitä tarvitsen ja joiden kanssa yhteinen sävel ja ajatusmaailma löytyvät helposti. Minulla ei ole mitään suurta kaveriporukkaa, mutta yksittäisiä läheisiä ystäviä on useita ja olen oikein ihmetellytkin, mistä noita uusia mahtavia tyyppejä aina sillon tällöin tupsahtelee elämääni. 

Baletti

Etsin todella kauan sitä omaa juttuani liikkumisen saralla ja lopulta löysin sen oikean fiiliksen baletin parista. Racketball tulee toisena loistavana lajina baletin rinnalla. On ihanaa päästä tekemään jotakin fyysistä, mistä oikeasti nauttii. Salilla rehkiminen ei koskaan ole ollut minun juttuni ja tuskailin pitkään sen kanssa, että mikään laji ei tuntunut omalta tai tarpeeksi kivalta, jotta olisin jaksanut säännöllisesti raahautua tekemään sitä. Silloin liikkumisestakin tuli juuri sellaista vastenmielistä ja stressiä aiheuttavaa pakkopullaa, mikä ei takuulla tuonut minulle hyvää oloa kuin satunnaisten itseni voittamisen tunteiden kautta. Bonuksena näissä uusissa rakkaissa liikuntalajeissa on myös se, että olen niidenkin kautta löytänyt useita todella ihania ihmisiä elämääni.

Ruoka

Minun suhteeni ruokaan on aina ollut todella salliva. Uskon siihen, että mitä tahansa voi syödä, kunhan sen tekee kohtuudella. Minun terveyteni tai hyvinvointini ei kaadu satunnaiseen grilliateriaan tai sipsipussiin, mutta arjessa pyrin syömään perusterveellisesti ja olen opetellut olemaan napostelematta turhia. Itse asiassa televisiosta luopuminen jätti myös monet ylimääräiset herkutteluhetket pois, koska jotenkin telkkaria katsoessa tulee helpommin ja vähän huomaamattakin syöpöteltyä kaikkea turhaa. Nautin ruoasta ja syön vähän kaikkea, mutta syön pääasiassa nälkääni ja se on toiminut mainiosti.

Oma koti ja oma rauha

Koti on minulle äärettömän tärkeä paikka ja viihdyn kotona todella hyvin. On ollut kivaa, että olen saanut tehtyä kodistani sellaisen ympäristön, jossa tykkään olla myös itsekseni paljon. Vaikka olen sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut, huomaan tarvitsevani paljon myös omaa aikaa ja yksinoloa. Vietän usein viikonloppuiltoja yksin kotona ja aidosti nautin olostani. Tiedän monia ihmisiä, joille yksinäinen lauantai-ilta on kauhistus, mutta minusta on tärkeää osata olla myös yksin. 

Vapaus ja omat rajat

Käytyäni kaksi kertaa todella lähellä täydellistä loppuunpalamista arvostan todella sitä, että olen itse oma työnantajani ja saan määritellä omat työaikani sekä vaikuttaa merkittävästi omaan työmäärääni. Totuus on, että minussa asuu pieni tunnollinen työnarkkari, joka mielellään tekee paljon ja pitää itsensä aktiivisena, mutta nykyään osaan tunnistaa oireet ajoissa, jos näyttää siltä, että tekemisestä on vähällä kadota ilo ja kehosta puhti. On ollut iso opettelemisen paikka pystyä vetämään rajat omalle jaksamiselle ja opetella sanomaan ei silloin, kun ei oikeasti ehdi tai pysty enempään. Opettelen sitä vieläkin toisinaan, mutta olen ylpeä siitä, että olen saanut aikanaan tehtyä työelämän suhteen vaikeita päätöksiä ja uskaltanut luottaa omaan juttuuni. Kiitän itseäni lähes päivittäin siitä, että uskalsin vetää omat rajani ja minulla on siksi nyt aikaa myös itselleni, ystäville ja harrastuksille.

Varmasti suurin osa näistä asioista on ihan perussettiä, mitä moni muukin nostaisi esille hyvinvointipohdinnoissaan. Toisaalta samoihinkin asioihin näkökulmat voivat olla täysin erilaiset eri ihmisillä. Olisi kiinnostavaa kuulla myös teidän mietteitänne tästä hyvinvointi-teemasta ja kiinnostaa, onko siellä ruudun takana jo joku, joka rohkeasti olisi innostunut osallistumaan tuohon hyvinvointi-projektiin? :) Lisätietoa kampanjasta ja ilmoittautumisesta löytyy siis TÄÄLTÄ

jenni024m.jpg

Psst, postauksen kuvat nappasi pikkuveljeni ihana tyttöystävä Anni, joka tekee päivätyökseen valokuvaajan hommia studiokuvaajana tamperelaisessa Raimo J. Niemen valokuvaamossa, mutta vapaa-ajallaan harrastaa myös omia kuvausprojektejaan, joiden satoa voi ihastella Annin omassa blogissa. Jos siis joskus satutte Tampereen suunnalla tarvitsemaan valokuvaajaa johonkin, niin Anniin saa ehdottomasti ottaa yhteyttä. :)

Photos: Anni Minkkinen Photography

Related posts

16/08/13

Selkä kuntoon

23 37 P1012251.JPG

Olen pitkään miettinyt, että haluaisin kirjoittaa vähän ryhti-asioista ja selän hyvinvoinnista, koska uskon aiheen koskettavan itseni lisäksi aika montaa muutakin. Tietokoneen äärellä työskentely ja stressaava elämänrytmi nimittäin aiheuttavat takuulla muillekin päänsärkyä, kirjaimellisesti. En ole vieläkään saanut omaa tilannettani täysin korjattua, mutta uskon olevani matkalla oikeaan suuntaan.

Luulen, että useimmat ajattelevat hierontaan menemistä sellaisena arjen luksusjuttuna ja hemmotteluna – niin ajattelin jossain vaiheessa minäkin. Sittemmin suhtautumiseni asiaan on muuttunut. Edelleenkin ajattelen, että hieronta voi olla ihana rentoutushetki arjen keskellä, mutta siinä vaiheessa, kun lääkäri oikeastaan määräsi minut menemään hierontaan, tuntui, että luksuksen sijaan oli kyse jostain ihan muusta. Lääkärin määräyksen taustalla olivat krooniset niska-hartia-jumitukseni, jotka stressiin yhdistettynä alkoivat aiheuttaa minulle migreeniä, josta en ollut kärsinyt koskaan aiemmin. 

P1014007.JPG

Olen koko elämäni kärsinyt huonosta ryhdistä ja muistan teini-iän angsteissa isän patistusten suoristaa selkäni aiheuttaneen minussa suunnilleen päinvastaisen reaktion. Vedin kiukuissani hartiat entistä enemmän lysyyn ja lysyssä ollaan yhä. Olen nyt aikuisella iällä huomannut, että liikunnalla on ryhtiini todella positiivinen vaikutus ja etenkin baletti on aivan mahtavaa ryhtiliikuntaa. Lähes 30 vuoden aikana kertyneitä lihasjumeja ei kuitenkaan auota ihan hetkessä ja luontaisesti väärän asennon, monta vuotta huonossa työasennossa tietokoneella vietetyn ajan ja stressin aiheuttamien jännitteiden tuloksena ollaan tilanteessa, jossa olen suoraan sanottuna aika hemmetin jumissa. Siitä huolimatta kesti varsin kauan, ennen kuin sain sen lääkärin määräyksen jälkeen aikaiseksi mennä hierojalle.

En tiedä, miksi kynnykseni mennä hierojalle oli niin korkea. Ehkä se liittyi siihen, etten ollut koskaan käynyt. Ehkä osittain siihen, että lääkärin sanoista huolimatta ajattelin silti hierontaa sellaisena ylimääräisenä arjen hemmotteluna. Onnekseni tapasin sattumalta thai-jooga-workshopissa viime syksynä hierontaterapeutti Jaakko Jääskeläisen. Menin ihanan Nita Arpiaisen kutsumana käymään muutaman tunnin thai-jooga-sessiossa eräänä arki-iltana ja suurin osa harjoituksista tehtiin pareittain. Valtaosa workshopissa olevista tunsi toisensa tai oli tullut tilaisuuteen kaverin kanssa, mutta minä olin vailla paria. Niin oli myös Jaakko, joten niinpä teimme harjoitukset yhdessä ja puolivahingossa tutustuimme siinä sivussa. Jaakkoa kiinnosti thai-joogan lisäksi myös thaijoogahieronta ja jokin aika jooga-tuokion jälkeen hän otti minuun yhteyttä ja kutsui minut kokeilemaan thai-hierontaa. Monien mielikuvat thai-hieronnasta rajoittuvat suttuisiin ja jouluvaloin koristeltuihin hierontaputiikkeihin syrjäkaduilla, mutta se oikea thai-hieronta on ehdottomasti kokeilemisen arvoinen juttu.

P1014009.JPG

Marssin Jaakon pakeille mielikuvissani nimenomaan ihanan rentouttava hemmotteluhetki, mutta kylläpä olinkaan väärässä. :D Thaijoogahieronta on varsin fyysistä ja hieroja käyttää siinä omaa kehoaan apuna – ja thai-hieronnan aiheuttamista mielleyhtymistä huolimatta mistää sellaisesta ei kuitenkaan ole kyse. ;) Ehkä ei ole kaikkein eniten kokeilemaan houkutteleva ja kannustava kommentti sanoa, että hemmottelutuokion sijaan minusta tuntui enemmänkin siltä kuin olisin joutunut kidutuskammioon. Se ei varsinaisesti johtunut Jaakosta, vaan enemmänkin siitä, että vasta siellä hierottavana ollessani oikeastaan tajusin, miten jumissa olenkaan. Tuntuu hullulta, että kaiken kiireen ja stressin keskellä sitä on jotenkin niin etäällä omasta kehostaan, ettei oikeastaan edes tunne niitä kaikkia jumituksia ja jännitteitä, ennen kuin tilanne äityy todella pahaksi, kuten omalla kohdallani kärjistyi migreeniksi. Vasta hierojan kosketuksen kautta tunsin oman kehoni karmaisevan tilan, kun sattui niin pirusti. Niin siis sellaiset asiat sattuivat, joiden ei kuuluisi sattua. En siis saanut hemmotteluhetkeä, vaan kokemus oli varsin kivulias ja fyysisesti rankka, mutta sitä suuremmalla syyllä totesin, että lääkäri oli oikeassa: taidan todella tarvita sitä hierontaa. Niinpä varasin Jaakolta uuden ajan siltä seisomalta.

Nyt kesätauon jälkeen palasin tällä viikolla hierojani pakeille ja lattialla tehdyn thai-hieronnan sijaan kokeiltiin tällä kertaa perinteisempää pöytähierontaa. Kivutonta ei ollut sekään. Kesätauon aikana huomasin itsekin omat jumitukseni ja ehdin jo kaivata hierontatuokioita. Olen ehtinyt laukata balettitunneilla ja hoitaa kotiini työpisteen, jossa ergonomia on kohdallaan fysioterapeutin ohjeiden mukaisesti: tuoli mahdollisimman lähellä pöytää, ryhdikäs asento ja kyynärvarret leväten pöytätason päällä. Jaakko kuitenkin totesi tämän viikon visiitillä niska- ja hartiajumitusteni olevan jo sillä tasolla, että tuskin saisin niitä omin avuin korjattua. Niinpä edessä taitaa siis olla ainakin syksyn verran vähenemässä määrin kivuliaita (toivottavasti ainakin) hetkiä hierojan pöydällä tai lattialla.

P1014012.JPG

Tuntuu, että olen fysioterapeutin ja hierojan ansiosta oivaltanut omasta kehostani merkittäviä asioita. Yksi olennaisin juttu on ollut se, mitä fysioterapeutti sanoi minulle joskus reilu vuosi sitten: on oikeastaan aivan sama, jos tekee joitakin liikunnallisia harjoituksia viikossa, mikäli istuu joka päivä 8 tuntia huonossa asennossa. Tietenkään ei ole turhaa liikkua ja harjoittaa lihaksia sillä tavoin, mutta jatkuva huono työasento tekee oikeastaan sen kaiken fyysisen työn tulokset tyhjiksi. Niinpä olen onnellinen, että minulla on viimein hyvä työpiste, jossa pystyn työskentelemään paremmassa asennossa. Kuten totesin jo alussa, niska- ja selkäpulmieni taustalla on varsin pitkä historia ja monenlaisten asioiden summa, eikä tilannetta korjata hetkessä. Kehoni on oppinut väärän asennon ja tuosta väärästä asennosta pois opetteleminen ei käy hetkessä, mutta toivon ainakin, että olen matkalla oikeaan suuntaan. Toinen iso oivallus on ollut se, että vaikka en aina tunnekaan jumituksiani, se ei tarkoita, etteivätkö ne olisi siellä. Oli oikeastaan aika huikaisevaa tajuta juuri se, että vasta toisen ihmisen kosketus sai minut kunnolla kosketuksiin oman kehoni kanssa – siinä on jopa jotakin aika runollista.

Omien selkäpulmieni kanssa taistelleena haluan sanoa teille, että tehkää tilanteelle jotakin jo ennen kuin se ajautuu tähän pisteeseen, missä minä olen. Korjatkaa työasentonne, liikkukaa, käykää hieronnassa, pitäkää työskentelyn lomassa taukoja ja verrytelkää. Pienillä jutuilla voi olla huima vaikutus! Itse uskon vahvasti, että omalla kohdallani paremmat ajat ovat edessä. Ja lienee hyvä herätä tilanteeseen nyt ja huoltaa kehoa, kun vielä on nuoruutta ja terveyttä jäljellä. :)

Haluan tässä yhteydessä myös jeesata ystävääni Jaakkoa, joka on todellakin ollut aikamoinen ihmemies ja laittanut mielikuvani hieronnasta täysin uusiksi. Jos siis tarvetta tai kiinnostusta olisi hieronnalle, niin tässä on hieroja, jota voin tyytyväisenä asiakkaana lämmöllä suositella. Lisätietoa erilaisista hieronnoista, hinnoista sekä Jaakosta itsestään löydätte hänen nettisivuiltaan TÄÄLTÄ. Jaakko tarjoaa nyt kaikista elokuun aikana varatuista ajoista 10 euron alennuksen Facebook-sivujensa tykkääjille, joten jos haluatte mennä kokeilemaan, niin käykää ensin tykkäämässä sivuista ja käykää sitten varaamassa aika netin kautta tai ottakaa yhteyttä Jaakkoon. :) Aika voi siis mennä myöhempäänkin syksyyn, kunhan se vain varataan elokuun aikana. Postauksen kuvat ovat Jaakon entisistä työtiloista Tehtaankadulta, mutta nykyään hänen toimitilansa sijaitsevat ihan Helsingin keskustassa Eerikinkadulla.

P1014010.JPG

Kuvat: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts

24/06/13

Suuria Oivalluksia Elämästä

56 28 elele5.jpg

Muutettuani tänne Lilyn puolelle päivitin uuden tekstin mietetauluuni ja totesin, että olen tänä keväänä oppinut elämästä paljon. Voisi jopa sanoa, että olen tehnyt Suuria Oivalluksia, joilla on ollut valtava vaikutus siihen, miten suhtaudun elämään ja sen minulle heittämiin haasteisiin. Olen jutellut näistä aiheista paljon ystävieni kanssa ja monet minua viisaammat ovat nyökytelleet hymynkare suupielessä ajatuksilleni, selvästi ajatellen, että olen vihdoin löytänyt sellaista viisautta, jonka he itse ovat kohdanneet jo aiemmin. Osan ystävistäni kasvoilla olen puolestaan nähnyt sen saman valaistumisen tunteen, jonka olen itsekin kokenut näiden oivallusten kautta. Eräs ystäväni kiitti siitä, että jaoin nämä ajatukset hänen kanssaan ja sanoi saaneensa mietteistäni mielettömästi lohtua, helpotusta ja toivoa tulevaa ajatellen. Siksi haluan jakaa nämä pohdinnat myös teidän kanssanne – ehkäpä nämä näkökulmat auttavat myös joitakin teistä.

elele7.jpg

Blogiani säännöllisesti seuranneet tietävät, että taakse jäänyt kevät on ollut minulle raskas monella tapaa. Olen käynyt läpi eron rakkaasta ihmisestä, keräillyt elämäni palasia kokoon, aloittanut alusta yksin uudessa kodissa ja etsinyt maailmaani uudelleen iloa ja valoa. Mikään tästä ei ole ollut helppoa, mutta ilokseni voin todeta, että nyt menee jo aika hyvin. :) Jokainen todellisia sydänsuruja läpikäynyt tietää, miten raastavaa se aluksi on. Ensimmäisen viikon verran kestäneen shokkivaiheen jälkeen minulla on ollut vahva tunne siitä, että kaikesta selvitään. Jokainen käsittelee surua omalla tavallaan, mutta tärkeintä on muistaa, että surun tunne on inhimillinen ja osa elämää, mutta vain ohikulkumatkalla oleva vieras, jolle ei saa pedata pysyvää sijaa sisimpäänsä. Surua kuuluukin tuntea, kun sen aika on, mutta siihen tunteeseen ei saa jäädä asumaan.

elele3.jpg

Ehkä se on sitten sitä aikuistumista, mutta jostain syystä olen ensimmäistä kertaa elämässäni osannut suhtautua suruun ihan eri tavoin kuin ennen. Aiemmin se on tuntunut pelottavalta, ja pelottavaahan se onkin, mutta ensimmäistä kertaa olen kokenut, että minä hallitsen suruani eikä suru minua. Tai ehkä hallita on väärä sana, mutta olen ikään kuin tullut sinuiksi sen tunteen kanssa. Olennaisimmat oivallukseni koskevat siis oikeastaan surua ja sen käsittelemistä – ja mikä kiehtovinta, en usko, että tulen enää koskaan noiden oivallusten jälkeen suhtautumaan suruun samoin kuin ennen. Toki surujakin on erilaisia ja itse olen käsitellyt tuota tunnetta nimenomaan eron ja rakkauden menettämisen näkökulmasta, mutta ehkäpä näitä ajatuksia voi kokeilla soveltaa myös muihin tilanteisiin, joissa surua joutuu kohtaamaan.

elele4.jpg

Ensimmäinen askel koko jutussa on hyväksyntä. On rankkaa kohdata se tosiasia, ettei voi muuttaa tilannetta, vaikka tekisi mitä. Siinä kohtaa ei oikeastaan voi kuin ottaa vastaan sen, mitä tulee ja yrittää selviytyä siitä parhaan kykynsä mukaan. Omassa tapauksessani tämän ajatuksen hyväksyminen auttoi jo yksinään paljon, koska sen myötä antaa myös itselleen luvan päästää irti niistä toteutumatta jääneistä toiveista ja haaveista, joiden kanssa on siihen asti elänyt. Elämän on mentävä eteenpäin, eikä muistoissa, turhissa toiveissa tai haaveissa eläminen vie eteenpäin. Tulevaa ei tietenkään voi ennustaa, mutta elämä on tässä ja nyt, joten on turha jossitella.

elele2.jpg

Minulle itselleni olennaisin oivallus on ollut ehkä se, että suru on prosessi. Minun tapani käsitellä murheita on usein sellainen, että sen pahimman shokin jälkeen pyrin aktiivisesti etsimään uutta ajateltavaa, uutta sisältöä ja uutta iloa elämääni. Ja se toden totta tekee hyvää saada surun keskelle muutakin ajateltavaa. Usein kuitenkin loistavan viikon tai hyvän kuukauden jälkeen voi tulla tolkuttoman huono päivä tai surkea viikko, jolloin helposti tuntuu siltä kuin koko asiassa ei sittenkään olisi päässyt lainkaan eteenpäin. Se tuntuu usein käsittämättömän lannistavalta – vähän kuin joutuisi aloittamaan jälleen alusta koko homman. Siinä missä olen tuollaisina hetkinä kokenut aiemmin jotenkin epäonnistuneeni, meneväni asioiden käsittelyssä taaksepäin ja pettyväni itseeni, olen nyt ymmärtänyt, että sellainen vain on surun luonne. Suru ei etene kronologisesti. Suru tulee ja menee, mutta suruprosessin kehitys on kuin nousevaa aaltoliikettä. Tulee huippuhetkiä, tulee aallonpohjia, on myrskyä, ailahteluita ja välillä tyyntäkin, mutta pitkällä tähtäimellä suunta on silti eteenpäin.

elele6.jpg

Sen jälkeen, kun olen alkanut ymmärtää surun luonnetta paremmin, on tuntunut helpommalta hyväksyä sen erilaiset vaiheet osana prosessia. Kun oikein tuntuu paskalta, hengittelen syvään ja muistutan itselleni joskus jopa vähän koomiseen sävyyn, että hei, tämä on vain osa prosessia. On oikeastaan jopa älyttömän vapauttavaa ja helpottavaa luottaa tuohon ajatukseen. Että tämä kaikki paskakin kuuluu asiaan, ja menee lopulta ohi. Koska suru on vain prosessi

elele1.jpg

Yksi olennainen osa tätä prosessia on myös antaa kaikenlaisten tunteiden tulla ja henkilökohtaisesti minulle on ollut tärkeää antaa niiden tulla silloin, kun ne luonnostaan tulevat. Tärkeintä on, ettei niitä fiiliksiä survo jonnekin sielunsa syvimpään nurkkaan hautumaan, koska niin siinä valitettavasti vain käy, että ne eivät sieltä itsekseen katoa, vaan hautuvat ja valitettavan usein myös paisuvat entistä suuremmiksi, ja lopulta vyöryvät ylitse, halusi sitä tai ei. Siksi on parempi antaa tunteiden tulla luonnollisesti silloin, kun niiden aika on. Itke, puhu, huuda, tanssi, ole hiljaa yksin, juokse. Tee sitä, mikä ikinä kulloinkin helpottaa tai tuntuu oikealta, äläkä pidättele. Minä olen kevään aikana itkenyt mitä ihmeellisimmissä paikoissa. Vietin Rock The Ballet -shown ensimmäisen osan katsomossa liki hysteerisesti itkien ystävien ojentaessa vain sanaakaan sanomatta lisää nenäliinoja ja taputellessa olalle. Hetken aikaa mietin, mitäköhän toisella puolellani istunut ventovieras nainen mahtoi asiasta ajatella, kunnes totesin, että ihan sama. Mitä väliä? Eiköhän se nainen ymmärtänyt, että minulla oli syyni itkeä – ja se syy ei ollut Rock The Ballet. :) On ollut helpottavaa vapauttaa itsensä siitä, mikä sosiaalisten normien mukaan on missäkin hetkessä sopivaa. Olen itkenyt tasan tarkkaan silloin, kun on itkettänyt. Ja hitto vie, se on tehnyt hyvää.

Siinä kohtaa, kun sydän on säpäleinä, saattaa tuntua siltä, että tästä ei selviä. Ei millään. Mutta kyllä sinä selviät. Ja minä. :) Kunhan vain muistat, että ne kaikkein kaameimmatkin tunteet ovat osa suruprosessia ja että prosessin tehtävänä on viedä sinua eteenpäin. Ja lopulta muistat päästää irti. Voimia siskot (ja veljet)!

elele8.jpg

Photos: Masha Rudenko and Beata Paluszkiewicz by Cihan Alpgiray for Elele Turkey August 2012

Related posts

31/05/13

Ystävyydestä: parhaat kaverit, bestikset vai jotain muuta?

77 26 pullbear.jpg

Sivusin hiljattain blogissani ystävyyssuhteita ja totesin, että niiden päättyminen on suorastaan jonkinasteinen tabu, josta ei juurikaan puhuta. Kyselin, olisiko ihmisillä kiinnostusta lukea aiheesta enemmänkin, jos intoutuisin pohdiskelemaan tätä syvemmin ja todella moni kertoi kokevansa samoin kuin minä, ettei aiheesta puhuta tarpeeksi ja toivoi minun ottavan teeman käsittelyyn. Olin tätä juttua tehdessäni aikeissa kirjoittaa juuri tuosta aiheesta, mutta ajauduinkin huomaamattani pohtimaan ihan toista näkökulmaa ystävyyssuhteisiin liittyen. Palaan siis tuohon ystävyyden päättymiseen vielä jossain vaiheessa myöhemmin ja heräsipä tässä pohdiskellessa vielä muutama muukin ystävyyssuhteisiin liittyvä ajatus, mutta pureudutaan nyt tällä kertaa enemmänkin siihen, miten ihmiset määrittelevät ystävyyssuhteitaan, sillä huomasin, että etenkin käsite bestis hämmentää minua välillä kovasti.

pullbear1.jpg

Maria Veitola kirjoitti taannoin Trendin kolumnissaan minusta hyvin siitä, kuinka erilaisilla ystävillä on erilaisia merkityksiä ihmisen elämässä. Ihan kaikkien kanssa ei ole edes kiinnostusta jakaa niitä kaikkein syvimpiä tuntoja, vaan jotkut ovat esimerkiksi enemmänkin vain viihdyttävää seuraa. Ystävyys ei mielestäni välttämättä tarvitse mitään erityisiä määrittelyitä, vaan jokainen ystävyyssuhde saa olla omanlaisensa. Olen silti miettinyt esimerkiksi omia ystävyyssuhteitani ja niiden laajaa skaalaa. On sydänystäviä, sielunsiskoja, läheisiä ystäviä, keveämpiä ystävyyssuhteita, kavereita ja tuttuja…

pullbear2.jpg

Minulla on sydänystäviä, joiden kanssa jaan lähes kaiken ja joiden kanssa pidän hiukan muita tiiviimmin yhteyttä. Toisaalta minulla on myös sydänystäviä, joiden kanssa ei tule pidettyä niin usein yhteyttä, mutta joiden vain tiedän ja tunnen pysyvän siellä elämänmenossa mukana, vaikka välissä ehtisi olla pitkiäkin aikoja ilman yhteydenpitoa. Tällaiset ystävät eivät koskaan loukkaannu siitä, jos minusta ei ole kuulunut, koska jotenkin yhteytemme on sellaisen yläpuolella ja molemmilla riittää ymmärrystä sille, että aikuisen ihmisen elämässä on monenlaisia kiireitä ja velvoitteita, joiden välillä sitä yrittää tasapainoilla. On sielunsiskoja, joiden kanssa välillämme vain vallitsee jonkinlainen mystinen yhteisymmärrys vähän kaikesta – osa sydänystävistäni on tällaisia, osa ei.

pullbear3.jpg

Läheisimpien ystävyyssuhteiden ohella on sellaisia kevyempiä ystävyyssuhteita, jotka ovat minulle tärkeitä ja periaatteessa osa näistä ihmisistä voisi olla vieläkin läheisempiä, mutta yhteistä aikaa esimerkiksi ei ole vielä löytynyt riittävästi, jotta ystävyys olisi edennyt syvemmälle asteelle. Toisaalta sitten on myös niitä ystäviä, jotka ovat jossain vaiheessa olleet todella läheisiä, mutta joiden kanssa suhde on taantunut hiukan etäisemmälle tasolle ilman mitään sen kummempaa dramatiikkaa. Ja sitten on kavereita, jotka ovat mukavia tyyppejä, mutta joiden kanssa tavataan ehkä vähän harvemmin tai tuttuja, joihin törmätään usein sattumalta jossakin.

pullbear5.jpg

Olen joskus miettinyt naisten tarvetta sille, että pitäisi olla yksi ystävä yli muiden. Minusta tuntuu jotenkin hassulta, että vielä aikuisiälläkin monet naiset pitävät todella tärkeänä mainita jonkun ystävänsä kohdalla, että tämä on se paras kaveri tai bestis. Ymmärrän kyllä, jos kyseinen parivaljakko todella on selvästi läheisempi keskenään kuin muiden ystäviensä kanssa, mutta erityisen hassulta se tuntuu, jos ympärillä on useampi todella läheinen ystävä. Ehkä olen outo, mutta minä jotenkin miellän tuollaiset määrittelyt sellaisiksi kouluaikojen jutuiksi, kun oli enemmän tarvetta sellaiseen “me ja muu maailma”-henkeen. Niihin aikoihin elettiin toisinaan kuin symbioosissa, oltiin kuin paita ja peppu, ja tehtiin kaikki yhdessä, mikä ei aikuisiällä ole enää oikeastaan tarpeen tai mahdollistakaan. Olen itse ehkä onnekas, että minulla on monta tosi läheistä ystävää, mutta totta puhuen en edes osaisi arvottaa omia rakkaimpiani ystäviä mihinkään tärkeysjärjestykseen. Olisi kiinnostavaa kuulla teidän muitenkin mietteitä tästä!

pullbear6.jpg

On ihmisiä, joilla ei koskaan ole ollut bestistä ja se voi tuntua aika raastavaltakin. Etenkin nuorempana tuntui, että oli kamalan tärkeää olla se joku yksi erityinen, jonka kanssa voisi jakaa asioita aivan erilaisella tasolla kuin muiden kavereiden. Sitä tunsi toisinaan jopa olonsa vähän ulkopuoliseksi, jos sellaista yhtä ystävää ylitse muiden ei sillä hetkellä elämässä ollut. Aikuisuuden myötä tuo tarve on jotenkin vähentynyt, mutta vieläkin mietin joskus, että haluaisinko tulla kutsutuksi jonkun ihmisen parhaaksi ystäväksi. Sehän on vähän kuin kunnianimi – tuo ihminen on nostanut minut jalustalle, jolla seison tärkeämpänä kuin yksikään muu hänen ystävänsä.

pullbear9.jpg

Joskus tällainen määrittely voi jopa loukata, jos itse kokee jonkun ihmisen läheisimmäksi ystäväkseen, mutta tämä jatkuvasti puhuukin jostakusta ihan toisesta parhaana ystävänään. Tämä kuulostaa suorastaan naurettavalta, mutta en usko sen loppujen lopuksi olevan kovin epätavallista. Myönnän itsekin joskus pahastuneeni hiukan siitä, että yksi minun parhaista ystävistäni jaksaa aina korostaa erästä toista ystäväänsä bestiksekseen. Tiedän olevani tämän ihmisen kanssa aivan yhtä läheinen tai jopa läheisempi kuin tämä hänen “paras ystävänsä”, mutta koska tämä toinen ihminen on ehtinyt astua ystäväni elämään vuosia aiemmin, hän on aikanaan ansainnut parhaan ystävän kunnianarvoisan aseman. Loppujen lopuksi asialla ei ole mitään merkitystä, mutta huomaan silti joskus harmistuvani, kun ystäväni esimerkiksi jonkun kolmannen osapuolen läsnäollessa puhuu tästä parhaasta ystävästään, sillä siitä herkästi tulee tunne kuin se laskisi minut automaattisesti johonkin “vähäpätöisempien ystävien” kategoriaan. Fiilikseni olisi ehkä eri, jos tietäisin ystäväni olevan tuon toisen kaverinsa kanssa selvästi läheisempi kuin minun. Totuus kuitenkin on, että olemme ystäväni kanssa kuin perhe toisillemme, niin läheisiä. On selvää, että minulla on aivan erityinen asema hänen elämässään ja hän jakaa kanssani varmaan lähes kaiken. Siksi tuntuu hassulta, että hän edelleen pitää kiinni tästä yhden yli muiden nousevan bestiksen käsitteestä. Ehkä tämän koko asian miettiminen on naurettavaa ja kertoo vain omasta pikkumaisuudestani, mutta siitä huolimatta jaksan välillä ihmetellä asiaa. Miksi ei voisi puhua parhaista ystävistä monikossa? Miksi on oltava se yksi ja ainoa Paras?

pullbear12.jpg

Kuten sanoin yllä, en osaisi itse määritellä läheisimmistä ja rakkaimmista ystävistäni yhtä jotenkin tärkeämmäksi kuin muita, vaikka toki rakkaimpienkin ystävieni kanssa jokainen suhde on yksilöllinen. Ehkä olen onnekas, mutta olen löytänyt ympärilleni ainakin 5 ihmistä, joista jokainen voisi täyttää parhaan ystävän tuntomerkit. Toisaalta on varmaankin ihan ymmärrettävää käyttää bestis-termiä, jos todella ystäväpiirissä on vain yksi erityisen läheinen ihminen. 

pullbear13.jpg

Miten te muut määrittelette ystävyyssuhteitanne? Onko teillä joku yksi ainoa Erityisen Tärkeä Bestis vai kuuluuko lähipiiriinne useita yhtä erityisen tärkeitä ystäviä? Onko siellä joku, jolla ei ole koskaan ollut bestistä? Miltä se tuntuu tai on tuntunut? Entä onko kukaan muu harmistunut siitä, ettei olekaan itse saanut joltakulta tuota bestiksen titteliä? Heräsikö jotain muita ajatuksia ystävyydestä tai ystävyyssuhteista yleensä? Sana on vapaa ja olisi tosi kiinnostavaa päästä lukemaan teidän mietteitänne. :)

pullbear7.jpg pullbear8.jpg pullbear10.jpg pullbear11.jpg pullbear14.jpg pullbear15.jpg

Kuvat: PULL & BEAR SPRING 2011 CAMPAIGN BY TXEMA YESTE

Related posts