11/01/16

Maanantaimoodissa

4 37 blackchords

Nämä viime aikojen rikkonaiset viikot ovat tehneet arkeenpaluusta jotenkin todella vaikeaa. En vain tunnu pääsevän sellaiseen normaaliin arkirytmiin alkuunkaan. Joka päivä teen uudelleen sen päätöksen, että tänään ryhdistäydyn. Vielä toistaiseksi en ole saanut itseeni ryhtiä. Sain silloin joulun alla siitä apatiasta jo niskalenkin, mutta nyt tämä epäsäännöllinen ja hajanainen arkirytmi on heilauttanut tilanteen jälleen päälaelleen. Jokainen päivä tuntuu vähän kuin liian lyhyeksi jääneen loman jälkeiseltä maanantailta.

Mutta huomenna jälleen uusi päivä ja uusi ryhdistäytymisyritys. Ja tänään annan itselleni armoa, taas kerran.

Muistatteko, kun esittelin joulukuussa teille sen hiukan Coldplayn Chris Martinilta kuulostavan ihanan hepun, Andrew Bellen? No nyt tuli taas vastaan hiukan Martinilta kuulostava laulaja, tällä kertaa Blackchords-nimisen kokoonpanon riveissä. Ihana biisi ja sopii oikein mainiosti juuri näihin vähän melankolisiin maanantai-illan tunnelmiin. :)

Translation: A perfect song for Monday melancholy.

Related posts

6/01/16

Melkoinen vuosi

57 154 talvi18

Olen oikeastaan jo viime viikosta lähtien miettinyt, mitä haluaisin sanoa menneestä vuodesta. Tai tästä tulevasta. On tuntunut siltä, että haluaisin ehdottomasti sanoa jotakin, mutta juuri ne oikeat sanat ja ajatukset ovat tuntuneet jäävän jumiin jonnekin. En suoraan sanottuna ihan vieläkään tiedä, mitä aion kirjoittaa, mutta pianhan se nähdään…

Vuosi 2015 oli minulle monella tapaa haastava, mutta samanaikaisesti tuntuu, että se on ollut myös elämäni tärkein vuosi. Jos niitä nyt voi jollain tapaa keskenään arvottaa. Erityisen vuodesta teki se, että aloitin jo alkuvuodesta tärkeän tutkimusretken omaan itseeni ja sisimpääni.

talvi25

Yksin en tutkimusretkeäni olisi varmasti lähtenyt taivaltamaan, vaan sen pariin puski minua lempeästi eräs läheiseni. Ja olen siitä hänelle kiitollinen. Vaikka vuodesta tuli monella tapaa yksi elämäni vaikeimmista, se oli myös yksi tärkeimmistä ja antoisimmista.

Huomasin nimittäin jossain vaiheessa, että sisimmässäni oli syntynyt sellaisia jumeja ja kaavoja, joiden kautta samantyyppiset ongelmat toistuivat elämässäni ja ihmissuhteissani. Vaikka olin itsekseni yrittänytkin työskennellä näiden asioiden eteen, todellinen käännekohta oli, kun lopulta uskalsin marssia mietteineni terapeutin pakeille. Terapia sinänsä ei ole minulle uusi asia, sillä vuosia sitten masennuksen kanssa kamppaillessani kävin läpi muutaman lyhyen terapiajakson. Ja koin tuolloin saavani siitä todella apua. Kuitenkin kynnys hakeutua ammattiauttajan puheille, kun asiat ovat näennäisesti kuitenkin ihan hyvin, on korkea.

talvi17

Varovainen tökkäisy kepillä jäähän johtikin ennalta-arvaamatta johonkin suurempaan. Yhdestä epävarmasta testikäynnistä terapeutin luona seurasi nimittäin yli vuoden mittainen prosessi, joka on vieläkin käynnissä. “Oletko henkisesti valmis tähän?”, minulta kysyttiin ja varoiteltiin, että psykoterapian läpikäyminen tulee vaatimaan minulta paljon. Minä olin valmis, vihdoinkin.

Ja paljon se on vaatinut. Ei totisesti ole helppoa avata mielensä syvimpiä sopukoita jollekulle toiselle, saati aina edes itselleen. Mutta ne oivallukset, joita olen vuoden mittaan itsestäni ja elämästä tehnyt, ovat takuulla tehneet tuosta prosessista vaivan ja tuskan arvoisia. Se lempeys ja ymmärrys, jota pystyn itseäni kohtaan nykyisin tuntemaan, on todella jokaisen matkan varrella vuodatetun kyyneleen arvoista.

talvi16

Tällainen prosessi ravistelee aina elämää juuriaan myöten ja myös minä kävin viime vuonna läpi melkoisia muutoksia niin työelämässä kuin ihmissuhteissanikin. Samanaikaisesti kaikkein suurin muutos on silti tapahtunut näkymättömissä oman pääni sisällä. Ymmärrän ehkä vasta nyt, miksi olin loppusyksystä ja alkutalvesta niin uupunut ja apaattinen: raskas vuosi se vain vaati verojaan. Kun käy sisäisesti jotakin sellaista, eivät voimat välttämättä riitäkään ihan kaikkeen totuttuun. Senkin hyväksyminen on ollut osa prosessia.

Kun on tottunut vaatimaan itseltään valtavasti, on loppujen lopuksi aika vaikeaa myöntää tai hyväksyä tarvitsevansa tai ennen kaikkea ansaitsevansa apua. Terapiaan hakeutuessani minulla ei ollut minkäänlaista akuuttia hätätilannetta elämässäni ja kyseenalaistin kovasti, mahtaisiko koko hommasta olla mitään hyötyäkään. Ennen kaikkea kyseenalaistin kuitenkin oman oikeuteni pyytää apua. Minähän pärjäsin. Kun on niitäkin, jotka eivät oikeasti pärjää. Toisaalta olen joskus menneisyydessä kyseenalaistanut oikeuteni saada ulkopuolista apua myös silloin, kun en ihan oikeasti enää oikein pärjännyt. Kun on tottunut vaatimaan itseltään valtavasti, sitä niin helposti ajattelee, että joku muu tarvitsisi tätä minuakin enemmän.

talvi28

Avun pyytäminen ja saaminen on tässä maassa edelleenkin jonkinlainen tabu. Apua ei usein uskalleta hakea ajoissa ja sitten kun viimein uskalletaan, sitä ei useinkaan saada. Oma tilanteeni oli siinä mielessä ihanteellinen, että voin terapiaan hakeutuessani hyvin: minulla oli voimia ja jaksamista selvitellä asioita ja odotella lausuntoja. Mietin vain tuolloin, miten mahtaa olla asian laita niiden kohdalla, joilla arkipäivän aamusta iltaan selviytyminenkin on taistelua. Ei sellainen ihminen jaksa tapella oikeudestaan saada tukea, jos prosessi tuntui työläältä ja puuduttavan pitkältä jopa sellaiselle, jolla asiat ovat oikeastaan ihan hyvin. Tuskin olisin edes ymmärtänyt ylipäänsä voivani saada jonkinlaista tukea, ellei terapeuttini olisi itse suositellut sitä hakemaan.

Henkilökohtaisesti minulle terapiassa käyminen ei ole mikään tabu. Ei minua hävetä kertoa siitä. Silti asian kirjoittaminen tänne blogiin mietitytti ja jännitti minua. Onko tämä nyt sellainen henkilökohtainen asia, jonka haluan jakaa tuhansien tuntemattomien tietoon? Koen kuitenkin, että jos kirjoitukseni rohkaisee edes yhden ihmisen pyytämään apua elämänsä solmukohdassa, juttu on ollut julkaisemisen arvoinen.

talvi19

Olen yhä vuosi sitten aloittamallani matkalla ja tulen jatkamaan sitä varmasti vielä jonkin aikaa, mutta paljon on ehtinyt jo pääni sisällä tapahtua. Tajuan jo nyt, miten tärkeä tämä taival on minulle ollut. Ja kiitän itseäni rohkeudesta hypätä kyytiin. Parempaa lahjaa en olisi itselleni voinut antaa.

“Mitä sinä odotat vuodelta 2016? Millainen on mielesi uuteen vuoteen astuessa?” kysyttiin minulta hiljattain. “Toiveikas”, vastasin. Se on hyvä lähtökohta. Haluan suoda itselleni lempeyttä, armoa ja hyvää oloa ja tämä vuosi olkoon omistettu kaikelle sille. Ja sitä samaa toivon myös teistä jokaiselle. Voimaa, rohkeutta ja rakkautta vuoteen 2016!

talvi3

Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts

28/12/15

Viikon ajatus: prioriteeteista

70 viikon-ajatus4

Jos se on sinulle tärkeää,

löydät kyllä keinon.

Jos puolestaan ei,

löydät tekosyyn.

 

Photo: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts

27/12/15

Pysähdy hetkeksi

19 48

Pystytkö sinä istumaan 15 minuuttia hiljaa tekemättä mitään? Tuttavani heitti minulle haasteen: yritä irroittaa jokaisesta päivästä vartti tietoiseen rauhoittumiseen. Kuulostaa suorastaan naurettavalta, mutta minun ajatuksissani 15 minuutin hiljainen tekemättömyys tuntuu aivan mahdottomalta. Missä välissä muka ehtisin? Miten malttaisin millään istua vartin tekemättä mitään – olla vain? Minulla olisi niin paljon parempaakin tekemistä. Kaverini tokaisi minulle: “Jos tehtävä tuntuu vaikealta, sitä enemmän sitä tarvitset.”

Lopulta pääsimme yhteisymmärrykseen siitä, että aloitan viidestä minuutista ja kun se sujuu, yritän vähitellen lisätä aikaa. Jospa jossain vaiheessa pääsisin 15 minuuttiin asti. Kaverini lupasi ryhtyä mentoroimaan minua, kunhan ensin kykenen tuohon varttiin päivittäin. Matka siihen hetkeen taitaa olla vielä pitkä, sillä toistaiseksi en ole yhtenäkään päivänä saanut pidettyä kiinni edes siitä viiden minuutin rauhoittumisesta, vaikka tästä keskustelusta on jo liki viikko. Olkoon se vaikka uuden vuoden lupaukseni, että yritän päivittäin ottaa hetken ihan rauhassa.

meri11

Olen jo vuosia miettinyt, että minun olisi hyvä opetella hiljentymään ja rauhoittumaan. Muistan kirjoittaneeni tänne blogiin jo monta vuotta sitten, että minulle voisi tehdä hyvää opetella meditoimaan. Meditointi oli joskus ajatuksissani jokin mystinen tyhjyyden tila, jota en kokenut ikinä voivani saavuttaa.

Oli aikanaan suuri valaistumisen hetki, kun meditaatiovalmentaja kertoi minulle, ettei mieltä tarvitse meditoidessa mitenkään tyhjentää ajatuksista – eikä se luultavasti olisi ihan mahdollistakaan. Olin kuvitellut, että pään pitäisi olla meditaation aikana kuin valkoinen tyhjä paperi, mutta eihän kukaan (?) sellaiseen pysty. Tuntui suorastaan mullistavalta, kun valmentaja kertoi minulle, ettei meditaatiossa olekaan kyse siitä, ettei saisi ajatella mitään. Enemmänkin ajatusten voisi antaa vain vaeltaa vapaasti, mutta ei saisi takertua mihinkään ajatukseen jumittamaan. Oikeastaan kyse on sellaisesta ajatusten vapaasta virtauksesta ja siitä, että niiden antaa vain mennä.

Ehkä lähimmäs meditaatiota olen elämässäni päässyt vajaa vuosi sitten Portugalissa meren rannalla istuessani (ja siitä syystä valitsin kuvitukseksikin otoksia juuri sieltä). Se on ollut ehkä vaikuttavimpia hetkiä elämässäni koskaan – hetkiä, joissa asiat asettuvat perspektiiviin. Olen usein matkan jälkeen palannut niihin tunnelmiin, kun ongelmat ja murheet uhkaavat pään sisällä paisua liian suuriksi. Siitä huolimatta arjen keskellä on tuntunut aivan hillittömän vaikealta pystyä irroittautumaan jokapäiväisestä pyörityksestä edes viideksi minuutiksi kerrallaan.

Tuttuni on oikeassa. Jos pysähtyminen tuntuu vaikealta, on todennäköisesti juuri sen tarpeessa. Olen ottanut askeleita armollisempaa ja sallivampaa elämää kohti tänä syksynä, kun olen esimerkiksi antanut itseni ottaa blogin suhteen hiukan rauhallisemmin ja kirjoitellut normaalia vähemmän. Kun on tuntunut siltä, ettei pysty tai jaksa, olen antanut itseni olla rauhassa. En ole syyllistänyt, en pakottanut. Jo se on ollut jossain määrin minulle uutta. Sitä osaa usein olla itseään kohtaan niin hirmuisen vaativa ja ankara – minun kaltaisilleni ihmisille on huomattavasti vaikeampaa muistaa lempeys ja armo.

meri5

Miksi 15 minuutin irroittaminen vuorokaudesta tuntuu niin vaikealta? Tai edes viiden? Sehän on kokonaisuuden kannalta aivan merkityksetön aika – noin 16 valveilla vietetyn tunnin joukossa aivan mitätön hetki. Koskaan ei ole niin kiire, ettei olisi aikaa istua alas viideksi minuutiksi. Tai jos on, niin prioriteetit lienevät pielessä. Miksi en halua suoda itselleni tuota hetkeä? Miksi en pysty siihen? Sehän on suora panostus omaan hyvinvointiini.

Olen päättänyt, että aloitan tuon 5 minuutin hiljaa olemisen tänään. En uuden vuoden kunniaksi 1. tammikuuta enkä uuden viikon kunniaksi huomenna, vaan tänään. Veikkaan, että moni teistäkin olisi hiljentymisen ja rauhoittumisen tarpeessa. Kuka on mukana? Ja kaikki meditaatiogurut, vinkkejä onnistumisen maksimoimiseksi saa ilman muuta jakaa kommenttiboksissa.

Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts