1/09/14

Viikon ajatus: rajoitteista

1 4 P9013835.JPG

Kun joku kertoo sinulle,

että se ei ole mahdollista,

se on ennemmin heijastus hänen rajoitteistaan

kuin sinun.

Photo: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts

26/08/14

Treeniluuseri avautuu

49 18 P8263830.JPG

Kyselin jokin aika sitten postaustoiveita teiltä ja useampikin kaipaili jälleen treenijuttuja. Treenirintamalta ei kesällä ole ollut kovin paljon kerrottavaa, sillä otin heinä-elokuussa vähän lomaa kaikesta treenaamisesta. Olen itse asiassa pohdiskellut suhdettani urheiluun ja treenaamiseen viime aikoina paljonkin, ja monenlaisia ajatuksia on myös pyörinyt päässä sen jälkeen, kun kerroin pillahtaneeni salilla itkuun tosi rankan treenin takia. Vaikka tuolloin tunteikas reaktioni lähinnä huvitti minua, jäin silti miettimään kommentteja, joissa kyseenalaistettiin, treenaanko sittenkin liian kovaa tai mahtaakohan salitreeni ollenkaan sopia minulle.

Olin salitreenin alusta alkaen tuntemuksistani täällä blogin puolella hyvin rehellinen. Kerroin avoimesti kaikista turhautumisen, epämukavuuden ja vähän lannistumisenkin tunteista, joita aika ajoin koin kuntosalilla huhkiessani. Lähtötasoni ei alun alkaen ollut kovinkaan kummoinen ja tiedostin kyllä, että tulosten saavuttaminen tulisi vaatimaan minulta astumista oman mukavuusalueeni ulkopuolelle. Hyväksyin ajatuksen tasolla sen, että treenaaminen tulisi olemaan rankkaa ja ajoittain tuskaistakin, mutta toivoin, että pikkuhiljaa tulosten myötä alkaisi myös syntyä niitä onnistumisen ja itsensä voittamisen kokemuksia. Palkkasin projektiin avuksi personal trainerin monestakin syystä: a) halusin ammattilaisen apua saliohjelman tekemisessä, b) tarvitsin konkreettisia neuvoja ja opastusta treeniä tehdessä, sillä olen salilla kävijänä varsin kokematon enkä halunnut ottaa riskiä, että tekisin jotain väärin, c) sovitut tapaamiset motivoivat palaamaan salille säännöllisesti ja d) olen liikkujana varsin mukavuudenhaluinen ihminen, joten tunsin, että tarvitsen sopivassa suhteessa keppiä ja porkkanaa, jotta edistystä tapahtuisi.

treeniluuseri.jpg

Ensisijaisesti salitreenaamiseni tavoitteena oli kohottaa kuntoa ja saada lisää voimaa, mutta toki myös silmin nähtävillä muutoksilla oli sijansa motivaattorina. Alku tuntui kankealta ja olin jopa hiukan pettynyt lähtötasooni, kun salille ensimmäisiä kertoja astuessa paljastui, miten huonossa kunnossa joiltakin osin olinkaan. PT tsemppasi ja minä kipitin kiltisti salille pari kertaa viikossa. Edistys tuntui hitaalta ja myönnän kamppailleeni melko varhaisesta vaiheesta lähtien motivaatio-ongelmien kanssa. Salitreeni ei varmasti ole täysin minun juttuni, mutta ajattelin, että sitä on tehtävä, jos tietyissä asioissa haluaa kehittyä.

Huomasin jossain vaiheessa, että olin tunnollisesti käynyt salilla sen pari kertaa viikossa koko kevään ajan, mutta intoni treenausta kohtaan ei ollut kasvanut lainkaan. Homma tuntui ihan yhtä suossa tarpomiselta kuin alussakin. Jossain vaiheessa salille lähteminen alkoi tuntua suorastaan vastenmieliseltä ja oikeastaan ainoa asia, joka minut sai liikkeelle, oli sovittu tapaaminen PT:n kanssa. Tottakai koin aika ajoin onnistumisen elämyksiä ja tuntui hyvältä, kun jaksoikin enemmän kuin viime kerralla, mutta ei siinä huhkimisessa kyllä sellaista aitoa tekemisen iloa ollut. Treenin jälkeen oli hyvä fiilis, että sen oli saanut tehtyä, mutta en nauttinut siitä itse tekemisestä pätkääkään.

En silti halunnut lopettaa salilla käymistä, koska olin päättänyt, että tällä kertaa en luovuta. En aikonut antaa itseni luisua takaisin sinne mukavuusalueelle, vaan halusin haastaa itseni. Halusin antaa treenaamiselle edes mahdollisuuden – ja se puolestaan vaati, että en lopettaisi kesken. Olin asettanut itselleni tietynlaisen takarajan, että jos viimeistään syksyyn mennessä en olisi oppinut tykkäämään salilla käymisestä, saisin virallisesti luvan lopettaa ja todeta, että ei ollut minun juttuni.

Kesäkuun lopulla tuntui, että olin aivan uuvuksissa. Koko vuosi oli ollut töiden suhteen varsin vilkas ja aika ajoin olin paiskinut todella pitkiä päiviä. Siinä sivussa olin sinnikkäästi pitänyt kiinni kahdesta viikoittaisesta salitreenistä, käynyt viikonloppuisin pelaamassa racketballia ja juossut iltaisin Wannabe Ballerinasin harjoituksissa. Tässä yhtälössä omat tanssikoulun balettitreenit vain jäivät sivuun, vaikka asia minua harmittikin. Kesäkuun lopulla tuli tunne, että en vain halua mennä salille enää. Aluksi ajattelin, että pitäisin treenistä vähän lomaa ja kävisin salilla mahdollisuuksieni ja jaksamiseni mukaan aina silloin tällöin, mutta lopputulos oli, että kesäkuun jälkeen en ole astunut sinne jalallanikaan.

Aluksi tunsin syyllisyyttä siitä, etten ole saanut raahattua itseäni salille. Tunsin itseni suorastaan epäonnistuneeksi. Joka puolella ympärilläni on eläviä esimerkkejä siitä, kuinka treenaaminen on vienyt mennessään ja entiset sohvaperunat ravaavat lenkillä ja punttiksella kuin viimeistä päivää, puhumattakaan kaikesta siitä treenin mukanaan tuoman hyvän olon ja saavutettujen tulosten sekä lihasten hehkuttamisesta sosiaalisessa mediassa. Tunsin oloni entistä enemmän luuseriksi. Olenko valtakunnan ainoa ihminen, joka ei saa lietsottua itseään nauttimaan tuosta kaikesta?

Treenimasennuksen aiheuttamien luuserifiilisten jälkeen tunnelma kääntyi päälaelleen. Salilla käyminen olisi minulle varmasti fyysisesti hyväksi, mutta jos oikeasti inhoan sitä, niin se taas ei voi olla hyväksi henkisesti. Vai voiko? Voiko hyvinvointia etsiä asioista, jotka todellisuudessa tuntuvat huonolta? 

Motivaation puute on oikeastaan se ongelma, joka on leimanut kaikkea liikunnallista tekemistä koko ikäni. En ole oikein koskaan pystynyt samaistumaan niihin ihmisiin, jotka silmät loistaen kertovat rakastavansa jotakin lajia niin paljon, että se intohimo vain vetää heidät liikkumaan uudelleen ja uudelleen. On ihmisiä, jotka elävät liikunnasta ja rakastavat hyppiä, juosta, pinnistellä, hikoilla ja koetella kehonsa äärirajoja. Minä en vain ole yksi heistä. Olen kokeillut varmaan kymmeniä lajeja elämäni aikana, enkä ole oppinut rakastamaan niistä juuri ainoatakaan.

Pari mieluisaa liikuntamuotoa olen (hämmästyttävää kyllä) onnistunut lukemattomien kokeilujeni seurauksena löytämään ja olen nyt tullut siihen tulokseen, että on paras pitäytyä niissä. Toinen niistä on aikuisbaletti, jonka rauhallinen ja kurinalainen etenemistapa sekä kaunis liikekieli tuntuvat omilta ja mieluisilta. Toinen puolestaan on lähes edellä mainitun vastakohtaa edustava racketball, jonka nopea, syöksyilevä rytmi, kilpailuhenkisyys ja taktinen ajattelu ovat kuin toisesta maailmasta. Salitreenaamista koskevat mietteeni saivat jonkinlaisen sinettinsä viime sunnuntaina, kun kävin pitkän kesätauon jälkeen ystäväni kanssa pelaamassa racketballia. Tunsin siellä pelikentällä olevani niin onnellinen. Olin fyysisesti aivan puhki, huohotin ja hikoilin kuin pieni possu, mutta se ei tuntunut lainkaan vastenmieliseltä. Päinvastoin minusta tuntui, että olen vain tekemässä jotakin uskomattoman hauskaa ja se liikunta tuli siinä kuin vähän bonuksena sivussa melkein kuin huomaamatta. Tajusin myös, ettei palloiluhallille lähteminen ole ollut minusta koskaan vastenmielistä siinä missä salille lähteminen oli siltä lähes joka kerta. Siellä racketballkentällä tuli siis viimein sellainen vahva tunne, että tältä sen kuuluu tuntua. Ei pakkopullaa, ei vastenmielisyyttä, ei lannistumisen tunteita. Ei enää. :)

Kuva: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts

25/08/14

Viikon ajatus: onnellisuudesta

2 13 P8253814.JPG

ONNELLISUUS

on sitä, että päästät irti siitä,

miltä kuvittelet, että elämän

pitäisi näyttää ja juhlit sitä kaikkea,

mitä se onkaan.

– Mandy Hale –

Photo: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts

18/08/14

Kroppakritiikin kultakausi

23 19 P8183475.JPG

Lihava, laiha, pitkä, lyhyt, rehevä, lanteikas, siro, poikamainen, ruipelo, muodokas, läski, ylväs, hento, kookas, hintelä, vahva, tanakka, luiseva, pullea, lihaksikas, sopusuhtainen, uhkea, lauta, timmi, löysä, ryhdikäs… Tässä joitakin sanoja, joilla ihmiset (etenkin naiset) kuvailevat itseään ja toisiaan. Osa niistä on melko neutraalisti kuvaavia, osa kohdettaan imartelevia ja osalla ei juuri muuta sävyä olekaan kuin loukkaava.

Olen viime aikoina pohtinut paljon kehoa ja mieltä…  Miten monin eri tavoin samaa ihmisvartaloa voidaankaan kuvailla! Yksi ja sama kroppa voi jonkun sanoissa olla pehmeä, muodokas tai rehevä, kun toinen lyttää sen läskiksi. Usein taidamme itse olla oman kehomme kriittisimpiä tarkastelijoita, mutta olen suoraan sanottuna hiukan kauhuissani myös siitä, miten rumasti muista ihmisistä kuulee nykyään puhuttavan. Tuntuu, ettei mikään kelpaa ja lähes kaikki vartalotyypit saavat dissauksesta osansa. Hoikka ihminen on liian laiha, luiseva, epänaisellinen, muodoton, laihaläski, hintelä tai vain epämääräisesti sairaalloinen. Treenaamisesta innoistuneiden kropat puolestaan tuomitaan miesmäisiksi, lihakset rumiksi ja itse tyypit fanaattisiksi ortoreksikoiksi, joilla ei ole elämässään syvällisempää sisältöä. Missä vaiheessa meininki on muuttunut tällaiseksi? Vai onko se ollut sitä aina, mutten vain ole huomannut?

P8183468.JPG

Minulle on aina jäänyt vähän hämärän peittoon, millä nuo muiden ulkonäköä kritisoivat tyypit oikein perustelevat kannanottojaan. Ei, kaikesta ei tarvitse pitää ja ulkonäköasioissakin mielipiteitä ja makuja on laidasta laitaan, mutta älä nyt hyvä ihminen töksäyttele ääneen niitä tympeimpiä mielipiteitäsi. Joskus tölväisyt verhotaan näennäiseen huoleen toisen terveydestä, mutta ihan oikeasti, kuvitteletko tosissasi, että epäkohteliaasti muotoiltu anonyymikommentti auttaa edes niitä, joiden kohdalla huoli olisi aidosti aiheellinen? Useimmitenhan tällä kommentoidulla huolestuneisuuden kohteella ei ole minkään valtakunnan hätää, ja jos olisikin, sitä harvemmin pystyy päättelemään pelkistä kuvista. Kateus puolestaan on nettikeskusteluissa nykyään kielletty sana, sillä minkään dissauksen taustalla ei koskaan ole kateutta, mikäli kateuskortin osakseen saamaa tuohtumusta on uskominen. 

P8183471.JPG

Kaikkein suurin synti internetin aikakaudella tuntuu olevan se, että joku kehtaa olla tyytyväinen itseensä ja omaan kroppaansa. Mitä se muka luulee olevansa? Normaali, terveen positiivinen suhtautuminen omaan kehoon leimataan herkästi itserakkaudeksi ja auta armias, jos julkeat ääneen puhua vartalostasi lempeästi tai myöntää peräti pitäväsi siitä. Minua ilahduttaa, kun ihmiset hyväksyvät itsensä ja löytävät kehoistaan kauniita piirteitä – netissä käytävien keskusteluiden perusteella monia asia ilmeisesti enemmänkin ärsyttää. 

Uskallan veikata, että lähes jokaisella meistä on kropassamme sellaisia piirteitä, joista emme erityisesti pidä – jopa niillä, jotka päällisin puolin vaikuttavat oloonsa melko tyytyväisiltä. Olen itse tehnyt sen tietoisen päätöksen, että yritän tarkastella itseäni lempein silmin ja hyväksyen, keskittyen ennemmin niihin kohtiin, joista pidän kuin sättien niitä, jotka eivät ole mieleeni. Suosittelen samaa myös muille. Yhtälailla olen päättänyt tietoisesti yrittää hyväksyä kehossani myös ne asiat, joista en niin erityisesti pidä. Ja siinä asiassa sanavalinnoilla on valtava merkitys: valitsen kuvailla kehoani kauniisti, jopa niitä ei-niin-mieluisia kohtia. Se ei kaikkina päivinä ole helppoa, mutta mielestäni olen onnistunut pitämään mietteeni myönteisinä melkoisen hyvin.

P8183470.JPG

Elämme pinnallisessa ja ulkonäkökeskeisessä maailmassa, joten on ihan normaalia miettiä ja murehtia näitä juttuja välillä. Monelta tuntuu kuitenkin unohtuvan oman kropan pieniä epäkohtia vatvoessa se tärkein: mitä kaikkea terve keho mahdollistaa. Voin kävellä, juosta, urheilla, tanssia ja liikkua vapaasti. Jo se on etuoikeus. Elämässä on aika hitsin paljon enemmänkin kuin ne oman kehon kuvitellut puutteet. Ja ihmisessä aika hitsin paljon enemmän kuin se pelkkä keho.

Ja mitä tulee muiden ihmisten vartaloihin, niiden kommentoiminen millään muotoa kriittisin äänensävyin on AINA epäkohteliasta – oli motiivi kommentin taustalla mikä hyvänsä. Joten mitäpä jos puhuttaisiin kauniisti sekä itsestämme että toisistamme, ja voitaisiin sitten keskittyä niihin paljon tärkeämpiin asioihin. :)

PS. Jos aiemmin aiheesta kirjoittelemani jutut kiinnostavat, niin vartalojuttuja on ruodittu aiemmin ainakin TÄÄLLÄ, TÄÄLLÄ ja TÄÄLLÄ

P8183474.JPG

Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts