28/08/17

Viikon ajatus: parhaista hetkistä

1 38

Luulenpa, että yksi lempitunteistani on se,

kun nauran jonkun kanssa ja huomaan kesken kaiken,

kuinka paljon nautin hänestä ja hänen olemassaolostaan.

 

Photo: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts

23/08/17

Mitä olen oppinut liikunnasta viimeisten 10 vuoden aikana

6 42

Muistan vieläkin, kun kirjoitin tänne blogiin ihan ensimmäistä kertaa urheilusta. Ikuinen sohvaperuna oli uskaltautunut juoksulenkille, joka oli kokemuksena suoraan sanottuna hirveä. 4,5 kilometriä silkkaa kidutusta. Kaiketi kärsimys kuului asiaan, kun lähtötaso oli nolla ja kunto pohjalukemissa. Mutta silloisen poikaystävän, kavereiden ja siellä ruudun takana lymyilevien kannustusjoukkojen innoittamana jatkoin sinnikkäästi kokeilujani juoksuharrastuksen parissa. Ehkä noin kuukauden mittaisen tuskan jälkeen askel alkoi viimein kulkea ja lopulta treenasin itseni muutamassa kuukaudessa sohvaperunasta puolimaratonille. Olen vieläkin vähän ällistynyt siitä tarmonpuuskasta, jonka sain itsestäni tuolloin irti.

Sittemmin liikuntaharrastus on ollut mukana menossa vaihtelevasti: omaa lajia etsiskellen, työn ja vapaa-ajan ristitulessa poukkoillen ja treenimotivaatiota metsästäen. Hetkittäin sporttaaminen on ollut hyvinkin säännöllistä, joskus puuskittaista ja välillä treenitauot ovat venähtäneet syystä tai toisesta pitkiksikin. Jotenkin koen silti löytäneeni viimein jonkinlaisen balanssin kaiken tämän keskellä, ja siksi ehkä haluan kirjoittaa tästä juuri nyt. Näistä ajatuksista voi olla iloa varsinkin kaikille teille, joilla on ollut samanlainen, hieman mutkikkaampi suhde urheilemiseen ja liikkumiseen.

*

Jos jotain olen matkan varrella oppinut, niin sen, että liikunnan pitää tuntua kivalta. Ja se on itse asiassa aika suuri oivallus entiseltä sohvaperunalta ja liikunnanvihaajalta. Tätä ei pidä käsittää väärin, sillä tietenkään hikoileminen ja fyysinen ponnistelu ei aina tunnu kivalta. Ja tottakai on päiviä, jolloin lenkille lähteminen ei vain huvita. Mutta aika usein, kun pinnistää itsensä sinne epämukavuusalueelle, kiitoksena saakin hyvän olon sekä henkisesti että fyysisesti. En kuitenkaan viittaa satunnaisiin laiskuuden hetkiin tai hetkellisiin ponnistuksiin paremman suorituksen puolesta, vaan puhun yleisemmällä tasolla.

Tarkoitan kivalla sitä, että liikuntaharrastuksen ei tarvitse olla puuduttavaa suorittamista, takaraivossa tykyttävää ja syyllistävää pakkoa tai verenmaku suussa riuhtomista lajissa, josta ei oikeastaan erityisemmin edes tykkää. Ei ole ihme, että treenimotivaatiosta on vaikea pitää kiinni, jos ei edes pidä siitä, mitä tekee.

*

Minulla kesti melkein 30 vuotta oppia nauttimaan urheilusta ja liikkumisen ilo löytyi lopulta vasta mieluisan lajin kautta. Sitä ennen en koskaan oikein ymmärtänyt, mistä muiden urheiluvimma oikein kumpusi. Sitä ennen liikkuminen oli minulle AINA vähän epämieluisaa ja pakotettua. Kun sitten yhtäkkiä löysin sen oman lajini, tajusin, että miltä liikkuminen voi parhaimmillaan tuntua: minulla oli urheillessa niin kivaa, että oikeasti halusin takaisin pelikentille. En malttanut odottaa, että pääsisin taas tekemään jotakin, mistä niin kovasti nautin – hikoilu ja kunnon kohoaminen olivat ikään kuin vain sen kivan tekemisen sivutuote.

Liian kauan yritin väkisin käydä salilla, koska kaikki muutkin tekevät niin. Yritin väkisin löytää mielekkyyttä lajeista, joista en vain henkilökohtaisesti saanut yhtään mitään irti. Toki tulokset ja kunnon kasvaminen itsessään motivoivat, mutta into lopahti aina jossain vaiheessa, kun tuntui, että itsensä joutui pakottamaan urheilun pariin. Olen allerginen kaikenlaisille, mitä on “pakko” tehdä ja rimpuilen herkästi irti sellaisista harrastuksista, joissa alkaa jossain vaiheessa tuntua pakon maku. Ja väistämättä melkein kaikissa kokeilemissani lajeissa pakko alkoi maistua ennemmin tai myöhemmin alkuinnostuksen jälkeen…

*

Mietin pitkään, oliko minussa vain jotakin vikaa? Ehkä minulta puuttui joku urheilusta tykkäämisen geeni? Ehkä jotkut eivät vain koskaan opi pitämään liikkumisesta? Tuntui turhauttavalta aloittaa aina jotakin uutta ja todeta hetken päästä, että no ei se tämäkään sitten ollut se minun juttuni. Ja koska sama tilanne vain toistui, aloin olla vakuuttunut, että sellaista lajia ei ole olemassakaan, mistä minä tykkäisin. Kunnes se lopulta sitten tupsahti eteen ja muutti elämäni. Racketballiin ja sittemmin squashiin en ole kyllästynyt tipan vertaa näiden viiden vuoden aikana, kun olen niitä harrastanut, pikemminkin päinvastoin! Veri vetäisi hallille pelaamaan vaikka joka päivä, jos vain aikataulu ja budjetti sallisi (vuoro ovat aika kalliita) sekä olisi yhtä innokas peliseuralainen.

Haluan siis kannustaa oikeasti kokeilemaan rohkeasti monenlaisia lajeja, koska olen melko vakuuttunut siitä, että ihan jokainen voi löytää jonkun tavan urheilla, joka tuntuu mieluisalta ja mielekkäältä. En ollut uskoa sitä itse todeksi, kun lopulta sellainen laji löytyi, että tekeminen ei koskaan tuntunut pakolta tai vastenmieliseltä. Squash-hallille lähteminen ei ikinä ole tuntunut uhraukselta tai siltä, että siihen käytetty aika olisi pois jostakin muulta tärkeämmältä.

Ehkä juuri tuohon ajatukseen tiivistyy se, mikä kaikkien muiden lajien kanssa lopulta alkoi kaivella: jossain vaiheessa tuli väistämättä tunne, että treenaaminen oli aikasyöppö, joka vei aikaa joltakin kiireellisemmältä ja tärkeämmältä. Todellisuudessa se taisi olla vain mielen tapa kertoa, että hei, tämä ei vain ole sinun juttusi. Tietysti elämässä on välillä kiireisempiä aikoja, mutta silti oma laji on tuntunut enemmänkin vapautukselta sen kiireen keskellä kuin ahdistavalta lisäkuormitukselta.

*

Sopivan lajin ja aidon liikunnan ilon löytämisen lisäksi toinen tärkeä ajatus on ollut muistaa pysyä armollisena itseä kohtaan. Vaikka liikkuminen yleisesti ottaen parantaa fiilistä ja elämänlaatua, joskus elämässä yksinkertaisesti on sellaisia aikoja, että ei vain ehdi tai jaksa urheilla. Ja se on ihan OK: joskus on kiire ja liian väsyneenä ei kannatakaan pakottaa itseään liikkumaan. Noiden jaksojen ei kannata antaa venähtää liian pitkiksi ja jossain vaiheessa on aina hyvä kysyä itseltään, missä todellinen ongelma piilee, jos energiataso on liian maissa kehosta huolehtimiseen tai kalenteri huutaa hoosiannaa.

On ilmiselvää, että tietyissä elämäntilanteissa ei vain oikeasti ole aikaa tai energiaa liikkua, mutta pidempään jatkuneena tilanne on usein merkki liian korkeasta stressitasosta, uupumuksesta tai jonkinasteisesta elämänhallinnan puutteesta, jos hyvät teot itseä kohtaan tuntuvat enemmän yhdeltä stressin ja uupumuksen aiheuttajalta lisää kuin rentouttavalta ja hyvinvointia edistävältä asialta. Uskallan sanoa näin, koska puhun kokemuksesta.

*

Olen kertonut täällä blogissa jonkin verran muutaman viime vuoden aikana kokemastani uupumuksesta ja kuormituksesta, jotka ovat olleet niin hektisen yrittäjäelämän, pari vuotta jatkuneen terapiaprosessin ja oman suorittamiseen ja toisinaan stressaamiseenkin taipuvaisen luonteeni aikaansaannosta. Kaiken pyörityksen keskellä liikunta on välillä vuosien varrella jäänyt sivurooliin. Olen kiitettävästi saanut pidettyä kiinni viikoittaisesta squash-hetkestä, mutta mihinkään muuhun liikuntaan minulla ei oikein olekaan sitten ollut aikaa tai energiaa. Yksikin kerta kunnon hikiliikuntaa viikossa on toki parempi kuin ei mitään, mutta olisi ilman muuta parempi, jos ehtisi enemmän.

Kesälomalta palattuani tajusin viimein, miten tärkeää sellainen täydellinen vapautuminen kaikista työhön liittyvistä arkivelvollisuuksista hetkeksi onkaan. Vaikka tekisi maailman rennointa ja kivointa työtä, joka ei usein edes tunnu työltä (kuten minä), tähänkin hommaan liittyy kaikenlaista arkista säätämistä, deadlineja, ankeita byrokraattisia kiemuroita, aikatauluttamista, bisnestapaamisissa laukkaamista, painetta, kiirettä ja stressiä sekä epämieluisia velvollisuuksia. Ei mitään ylitsepääsemätöntä, mutta yhdistettynä elämän muihin myllerryksiin parin viime vuoden ajalta sekä siihen, että en tosiaan ollut pitänyt paria päivää pidempää taukoa työnteosta yli kuuteen vuoteen, olin ehtinyt kehitellä itselleni melkoisen uupumuksen.

Kuten totesin hiljattain kirjoittamassani jutussa, vasta lomalla pysähtyminen ja tuon paussin kautta saamani lepo ja energia auttoivat tajuamaan, millaiseen jamaan olin ajanut itseni menneiden vuosien aikana. Ja yksi konkreettisimmista oireista uupumuksessani oli nimenomaan se, että olin liian väsynyt urheilemaan tai harrastamaan edes rauhallista liikuntaa. Siinä vaiheessa, kun ajatus leppoisasta iltakävelystä ystävän kanssa tuntuu liian rasittavalta, olisi syytä herätä. Minä heräsin vasta vähän viiveellä, mutta onneksi heräsin. Nyt tuon lomalla kerrytetyn energian ansiosta jaksan taas liikkua ja pystyn nauttimaan vaikkapa juuri niistä iltakävelyistä. Mutta tähän pisteeseen päästäkseni, minun oli ensin huilittava pari viikkoa ihan kunnolla.

*

Olen sanonut sen joskus muinoin aiemminkin, mutta liikunnan ei pitäisi olla yksi stressin aiheuttaja arjessa lisää, vaan sen pitäisi nimenomaan auttaa lievittämään sitä. Siinä kohtaa, jos ajatus urheilemisesta aiheuttaa ahdistusta ja stressiä, on ehkä hyvä miettiä, mistä se johtuu. Oletko yksinkertaisesti loman tarpeessa? Lempeydellä ja kuuntelemalla itseään ja omia tarpeitaan, pääsee todennäköisesti paljon pidemmälle kuin syyllistämällä itseään saamattomuudesta.

Nyt loman jälkeen olen tarkoituksella täyttänyt kalenteriani ystävillä ja urheilulla. Olen käynyt pelaamassa squashia ja pesäpalloa, juoksemassa, aamu- ja iltakävelyillä sekä joogatunneilla – ja saanut valtavasti hyvää oloa siitä kaikesta sekä fyysisesti että henkisesti. On mieletöntä voida taas kokea, että urheilu antaa enemmän energiaa kuin syö sitä.

Olisi kiinnostavaa kuulla, millaisia mietteitä ajatukseni herättävät sekä teidän muiden suhteesta liikuntaan. Onko oma laji löytynyt? Onko liikkuminen ollut sinulle aina itsestäänselvyys vai onko suhteesi urheilemiseen mutkikkaampi? Millainen vaihe sinulla on menossa liikuntaharrastusten suhteen juuri nyt?

Kuvitus: Jenni Rotonen / Pupulandia

 

Related posts

21/08/17

Viikon ajatus: ystävistä

34

Miten mieletöntä onkaan

tavata joku, joka haluaa kuulla

kaikista niistä asioista,

joita pääsi sisällä on meneillään.

– Nina LaCour –

 

 

Photo: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts

20/08/17

Mitä mielessä juuri tänään?

9 43

Välillä sitä bloggaajana aina erehtyy ajattelemaan, että jokaisessa postauksessa pitää olla joku kirkkaana kantava ajatus tai selkeä näkökulma, jotta edes kannattaa miettiä kirjoittavansa. Sitten saa johonkin hetken mielijohteesta sutaistuun ajatuskokoelmaan palautetta, että hei, tämä oli kivointa sisältöä pitkään aikaan. Niinpä olen yrittänyt madaltaa kynnystä tehdä kaikenlaisia juttuja vähän kunkin hetken fiiliksen mukaan. Ja juuri tänään on sellainen olo, että pää ei kykene kokoamaan yhteen mitään suunnattoman jäsenneltyä kokonaisuutta, vaan enemmänkin korvien välissä risteilee kaikenlaisia hölmöjä pikku-mietteitä ja sattumuksia viikon varrelta. Joten niillä mennään!

♥ Olen lomani jälkeen löytänyt todella pitkästä aikaa kunnolla innon liikuntaa kohtaan jälleen. Luulen, että sporttimotivaation puute johtui ihan vain todella kroonisesta väsymyksestä ja stressistä, joita olin ehtinyt keräillä pidemmän aikaa. Nyt kun pääsi hetkeksi lomalla nollaamaan, on taas puhtia urheilla. Ehkä pitää päivittää urheilukuulumisia joku kerta ihan omassa postauksessaan.

♥ Olen ehkä maailman vitkastelevin matkalaukun pakkaaja. Pakkaan tavarani yleensä ennen reissua vasta siinä vaiheessa, kun on aivan pakko – joskus vasta puoli tuntia ennen kuin pitäisi lähteä kentälle. En tiedä, mikä siinä ryhtymisessä on niin vaikeaa ja sitten lopputulos on se, että pakataan kauheassa kiireessä ja stressissä ja huolettaa, että jäikö jotakin olennaista matkasta. Olen tosi todennut, että melkein mitä tahansa saa ostettua kohteesta, joten ei se ole niin vakavaa, kunhan passi, luottokortti ja kännykkä ovat matkassa. Mutta siis niin… Olen huono pakkaamaan, mutta olen sitäkin huonompi purkamaan. Matkalaukku ehti lojua Marokon reissun jälkeen olohuoneen lattialla kolme viikkoa (!) ennen kuin sain aikaiseksi purkaa sen. Onneksi kaveripiiriin kuuluu muutama yhtä saamaton tyyppi, joten tiedän, etten ole ainoa.

♥Saan säännöllisesti kyselyitä, että mitä kuuluu mummokaverille, joten kerrotaan vähän mummokuulumisiakin tässä yhteydessä. Mummokaverille kuuluu oikein hyvää ja olemme tänä kesänä tässä ihan hiljattain ehtineet tehdä vähän villimpiäkin seikkailuja. Kävimme muun muassa mummon omasta toiveesta Katajanokalla maailmanpyörässä, mikä oli siis hänelle ensimmänen kerta yläilmoissa koskaan. Lisäksi teimme viime viikolla lautalla retken Kuusisaareen. Mummo siis voi hyvin ja ystävyys on voimissaan! :)

♥ Kotiprojekti on jäänyt vähän roikkumaan vaiheeseen alkukesän jälkeen, kun reissujen ja töiden lomassa ei ole oikein ehtinyt paneutua asiaan vielä kunnolla. Periaatteessa suuret linjat ovat aikalailla hallussa, mutta edelleen nurkissa pyörii epämääräisiä kasoja, taulut ovat ripustamatta ja moni muukin asia kesken. Olen suunnitellut tekeväni vähän maalaushommia täällä, mutta se projekti etenee varmasti vasta vähän myöhemmin syksyllä. Tällä hetkellä missiona on saada taulut seinille ja hankittua mattoja lattialle…

♥ Okei, jos olen saamaton matkaukun purkaja, on monia muitakin asioita, joita olen paljon parempi suunnittelemaan kuin toteuttamaan. Muuton yhteydessä irrotin kylppäristä suihkuseinän, joka ei sopinut pyykkikoneen kanssa samaan tilaan. Nyt tuo lasinen suihkuseinä on sitten odotellut eteisessä seinään nojaten noin 3,5 kuukautta, että saisin aikaiseksi tunkea sen jonnekin FB-ryhmään ilmaiseksi jakoon. Että jos sellainen simppeli lasinen suihkuseinä kiinnostaa, niin täältä saisi ilmaiseksi tulla hakemaan!

♥ Rakastan uusia kotikulmiani Kalliossa. Onhan täällä vähän kaikenlaista elämää ympärillä, mutta eniten tykkään siitä, miten paljon kaikkia kivoja pieniä kahviloita, kuppiloita ja ravintoloita tässä ihan kotinurkilla onkaan: Roots, Riviera, Wino, Ipi, Bergga… Ja kaikkein rakkaimpana Tenho, josta on tullut minulle kuin toinen olohuone. Vinkkinä muuten, että hyvän pizzan lisäksi Tenhossa pääsee aina sunnuntai-iltaisin nauttimaan live-jazzista. Sunnuntaijazzeista on tullut itselle jo jonkinlainen perinne – paikan päällä on aina aivan ihana tunnelma ja musiikkikaan ei ole vielä kertaakaan tuottanut pettymystä.

♥ Loman jälkeen arkeenpaluussa on ollut vähän käynnistymis- ja organisointivaikeuksia. On vähän huolestuttavaa huomata, miten helposti ja nopeasti sitä uhkaa lipsahtaa takaisin jonnekin stressin kierteeseen, jossa uni ei meinaa tulla, kun deadlinet ja työasiat pyörivät päässä yömyöhälle. Onneksi olen nyt tästä kaikesta tosi tietoinen, joten pulmaan on ehkä helpompi pureutua saman tien. Myös unenlaatu on Helsinkiin palattuani tuntunut tosi paljon surkeammalta kuin lomalla. Jos on hyviä vinkkejä, miten nimenomaan unen laatua voisi parantaa, niin laittakaahan kommenttiboksissa hyvä kiertämään!

♥ Olen omistanut viime viikoista leijonaosan ystäville. Viimekeväisen stressin ja kiireen keskellä kaverisuhteet kärsivät, kun yhteistä aikaa oli väsymyksen ja täyden kalenterin takia vaikea löytää. Nyt olen kesäloman jälkeen halunnut tietoisesti priorisoida toisin. Niinpä olen viettänyt ihan ekstrapaljon aikaa ystävien kanssa ja se on tuntunut todella tärkeältä. Olen myös tänä kesänä tuttujen rakkaiden tyyppien rinnalle saanut muutaman uuden läheisen ystävän ja siitä olen kovasti kiitollinen. Heidän lisäkseen olen oikein ottanut asiakseni tavata muutamia sellaisia ystäviä, joiden kanssa yhteyttä ei ole tullut pidettyä niin aktiivisesti – ja onpa ollut kivaa huomata, että vaikka aikaa on ehtinyt kulua välissä, ystävyys ja yhteys ei ole kadonnut minnekään.

♥ Elän juuri nyt banaanikärpästen invaasion keskellä… Miten ne pirulaiset onnistuvatkin? Olen vienyt roskiksia ahkeraan ja sulkenut pussien suut, mutta silti ne jotenkin onnistuvat lisääntymään sellaisella tahdilla, että aina jostain pöllähtää uusi parvi. Argh!

♥ Kastelupallot ovat taivaanlahja surkealle viherpeukalolle! Olen onnistunut elvyttämään ja pelastamaan kaksi viherkasviani niiden avulla varmalta kuolemalta ja nyt molemmat kukoistavat ja puskevat uutta lehteä, minkä ehtivät. Kävin viime viikolla ostamassa pari palloa lisää (TRE-konseptiliikkeessä myydään Muurlan kastelupalloja 2kpl 30€), sillä olen hankkinut kesän aikana uuden kasvikaverin ja jännittää jo valmiiksi, miten se mahtaa meikäläisen hoteissa pärjätä. No, kiitos kastelupallon, varmaan ihan hyvin!

♥ Kukista puheen ollen… Yksi asia, mitä Töölössä vielä ikävöin, vaikka en muuten kaipaakaan vanhoille kotikulmille, on luottokukkakauppani Floranna. Onneksi Töölöön on edelleen suht säännöllisesti asiaa, niin pääsen piipahtamaan toisinaan lempipuodissani. Tällä viikolla ostin kodin piristykseksi tuon kuvissa näkyvän, luonnollisen rönsyilevän kimpun.

Mitäs teille muille kuuluu tänä aurinkoisena sunnuntaina? :)

Related posts