13/01/19

Uuden vuoden kynnyksellä

8 33

Haluaisin tähän ihan alkuun kiittää kauniisti teitä kaikkia, jotka osallistuitte synttäripostaukseni herättelemään keskusteluun naisen hedelmällisyydestä, parisuhteista ja perhehaaveista sekä iän vaikutuksesta tähän kaikkeen. Näin henkilökohtaisesta asiasta ei tunnu ihan helpolta puhua suurelle yleisölle tai julkisesti ylipäänsä, mutta näitä asioita pohdiskellessa on tullut vahva tunne, että tämä on teema, josta pitäisi puhua avoimemmin. Ja tuo tunne on vahvistunut entisestään, kun olen lueskellut tarinoitanne ja kommenttejanne aiheesta.

Liian usein syntyvyyttä ja hedelmällisyyttä koskevat kannanotot lähinnä pelottelevat riskeillä ja syyllistävät naisia vitkastelusta, itsekkyydestä, urakeskeisyydestä tai nirsoilusta. Lämmitti siis mieltä kuulla muiden kokemuksia ja huomata, että monimutkaisesta aiheesta voidaan keskustella myös asiallisesti ja hienotunteisesti, vaikka jokainen lähestyykin sitä oman yksilöllisen tilanteensa ja kokemuksensa kautta. Jo pelkästään tuohon postaukseen jätetyt kommentit osoittavat, kuinka erilaisissa elämäntilanteissa näiden samojen mietteiden kanssa saatetaan painiskella.

Mainitsin tuon hedelmällisyyttä ja lapsihaaveita koskevan postauksen yhteydessä, että paljon ajatuksia vuodenvaihteen tunnelmista jäi vielä purkamatta, joten ajattelin omistaa vielä toisenkin postauksen näille eksistentiaalisille pohdinnoille. Munasarjojen lisäksi tässä uuden vuoden ja ikävuoden kynnyksellä mielessä on pyörinyt myös ajatus ajan rajallisuudesta. 10-15 vuotta sitten tuntui, että aikaa oli käsissä rajattomasti, niin vuosia edessä kuin tunteja päivässä. Nykyään sitä aina uuden vuoden vuoden tienoilla tuntee lähinnä hämmennystä siitä, että joko taas on yksi kokonainen vuosi ehtinyt vierähtää.

Ehkä juuri se ajan rajallisuuteen herääminen on saanut havahtumaan, ettei haluaisi vuosien valuvan ohi vain töitä tehden. Kun arki täyttyy työstä (kivastakin sellaisesta), päivillä on helposti tapana puuroutua sellaiseksi hahmottomaksi massaksi, josta muistiin ei lopulta painu oikein mitään. Välillä tajuan, etten muista mitään edes edellisestä viikosta kalenteria vilkaisematta. Kyse voi tietysti olla myös väsymyksestä ja stressistä tai joskus siitä, että viikon varrelle on mahtunut vähän liikaakin tekemistä. Joka tapauksessa pari viime vuotta on tuntunut menevän yhdessä humauksessa.

Joku sanoi hiljattain jossain (en tietenkään muista, että kuka ja missä), että elämästä parhaiten jäävät mieleen ne hetket, kun on poikennut totutusta rutiinista ja tehnyt jotakin yllättävää tai normaaleihin tapoihinsa nähden erilaista. Vaikka oma työni onkin mukavan vaihtelevaa, muodostuu arki silti helposti sellaisesta itseään toistavasta suorittamisesta ja pitkiksi venyvien työpäivien rytmissä minulla on paha tapa luisua sellaiseen mukavuudenhaluiseen haahuiluun, jossa energiaa ei oikein enää riitä vapaa-aikaan ja seikkailuihin. Toisaalta sekin on ollut tärkeä oppi, että joskus on lupa myös vain olla. Yksi muutaman viime vuoden tärkeistä teoista oman hyvinvoinnin eteen on ollut raivata kalenteriin aikaa yksinololle, levolle ja omalle rauhalle.

Rutiinit eivät ole kuitenkaan pelkästään huono juttu, vaan koen ainakin itse saavani niistä juuri sitä kaivattua rytmiä, ryhtiä ja tehokkuutta omaan arkeen. Ehkä voisinkin ottaa tulevan vuoden tavoitteeksi yrittää löytää parempaa balanssia rutiinien ja spontaaniuden sekä työn ja vapaa-ajan välille. Samanaikaisesti haaveissani on löytää entistä tasapainoisempi tapa vuorotella vapaa-ajalla sen sallivan ajelehtimisen ja ansaitun olemisen, motivoituneen harrastamisen, uusien asioiden kokeilemisen sekä spontaanien ja yllättävien elämysten välillä. En kaipaa elämältä mitään kummallisuuksia, mutta joskus saatan luiskahtaa arjen uuvuttamana vähän liiankin syvälle sinne mukavuudenhaluisen möllöttämisen mielentilaan.

Jos kaikki edellämainittu pitäisi tiivistää järkevämpään ja ymmärrettävämpään muotoon, niin ehkä sen voisi muotoilla jotenkin seuraavasti: haluaisin tehdä töitä vain sen verran, että se ei tule hyvinvoinnin, liikkumisen, nukkumisen tai ystävien tielle siinä määrin kuin viime vuonna. En haluaisi enää koskaan joutua tinkimään yöunistani tai liikkumisesta liiallisen työmäärän takia. Sykäyksittäin etenevässä ja vahvasti sesonkien ympärille kiertyvässä yrittäjän arjessa se ei aina ole mahdollista, mutta tavoitteita pitää olla!

Haluaisin myös uuden vuoden myötä karsia pois kaikenlaista turhaa ja raivata tilaa tärkeämmille asioille. Vähemmän kännykällä ja tietokoneen äärellä roikkumista ja enemmän kirjoja, luonnossa oleilua, taidetta, liikkumista, elokuvia, uusia harrastuksia, luovuutta ja muuta sosiaalisesta mediasta ja nettiyhteydestä riippumatonta tekemistä. Ehkä viimein voisin tänä vuonna yrittää tsempata ja ottaa tavoitteekseni treenata ranskaa säännöllisesti, sillä haluaisin todella oppia puhumaan sitä, kun alkeet ja perusteet ovat jo hallussa.

Monet näistä mietteistä ja tavoitteista liittyvät siihen, millaista elämää haluan elää, mutta myös siihen ajatukseen ajan ja elämän rajallisuudesta. Kuten totesin tuossa aiemmassa postauksessa: Mikään ei tässä maailmassa ole niin varmaa kuin se, että jonakin päivänä lähdön heti koittaa meistä jokaiselle. Ehkä siksi koen tarpeelliseksi muistutella itselleni, että sitä elämää pitää elää NYT. Kukaan ei tiedä, miten kauan meille aikaa suodaan, joten on turha lykätä haaveita ja tavoitteita jatkuvasti pidemmälle.

Jos tuota mennyttä vuotta pitäisi koota jotenkin sanamuotoon, niin se on ollut monella tapaa paitsi yksi elämäni ihanimpia, myös yksi raskaimpia. Etäsuhteen arki ei aina ole helppoa ja välimatka on aina pieni lisäkuormitus ihmissuhteelle, jossa painiskellaan ihan samanlaisten elämän vastoinkäymisten ja arkisten ongelmien kanssa kuin tavallisessa lähisuhteessakin. Mennyt vuosi oli täynnä onnen ja ilon hetkiä, rakkautta, kiinnostavia työprojekteja, unohtumattomia hetkiä ystävien kanssa, mahtavia kokemuksia sekä antoisaa arkea. Silti vuoteen mahtui myös paljon uupumusta, stressiä, ikävää ja ahdistusta sekä läheisten kautta myös masennusta, burnoutia ja muita murheita. Sellaista se elämä taitaa aina olla – hyviä ja huonompia asioita rinta rinnan.

Joskus uusi vuosi tuntuu vapauttavalla tavalla kuin uudelta alulta, mutta tällä kertaa astun uuteen vuoteen (ja ikävuoteen) hiukan ristiriitaisin tuntein, sillä tiedän, ettei se monelta osin tule todennäköisesti olemaan edeltäjäänsä helpompi – joiltakin osin se voi olla jopa haastavampi. Haasteet liittyvät enemmän läheisteni elämään kuin omaani, mutta heijastuvat siinä määrin myös minun arkeeni, että hiukan jännittää jo valmiiksi.

Yritän kuitenkin suhtautua tähän vuoteen niin, että tämä on nyt sellainen välietappi, jonka yli on vain sinniteltävä. Uskon, että moni asia tuntuu kirkkaammalta ja selkeämmältä vuoden päästä, kun tietyt hankalat mutkat matkan varrella ovat toivon mukaan taakse jäänyttä elämää. Silti muistuttelen itselleni, että tätä elämää on elettävä päivä, viikko ja kuukausi kerrallaan eikä jo koko vuotta etukäteen murehtien – se kun ei mitään kuitenkaan muuta ja ennakkoon murehtiminen harvoin muuttaa itse lopputulosta. Kaikesta huolimatta yritän asennoitua tulevaan toiveikkain mielin ja hyviin juttuin keskittyen: arjen onnellisuus löytyy kuitenkin lopulta aika pienistä asioista. Ja viime kädessä onni on pitkälti asennekysymys: tyydynkö märehtimään niitä asioita, jotka eivät nyt eivät ole niin mahtavasti vai keskitynkö positiiviseen ja miettimään, miten tekisin arjesta parempaa niissä puitteissa kuin se on mahdollista. Asioilla on tapana järjestyä, joten siihen luotan.

Millaisilla tunnelmilla te muut olette astuneet tähän uuteen vuoteen 2019?

Kuvituksena jutussa arkistojen kätköihin unohtuneita kuvia menneeltä vuodelta tuon kainalossa näkyvän, niin kovin rakkaan Liisa Kiven kamerasta. :)

Photos: Liisa Kivi

Related posts

10/01/19

Miltä tuntuu täyttää 35? Mietteitä elämästä, biologisesta kellosta ja vanhenemisesta

88 214

Jotenkin tässä vuodenvaihteessa tulee aina tarve tehdä jonkinlainen henkinen tilinpäätös: summata yhteen mennyttä vuotta ja ehkä koko elämääkin sekä miettiä siinä samalla hiukan tulevaa. Onko elämä ollut sellaista kuin se toivoisi olevan? Mihin suuntaan sitä haluaisi jatkossa viedä ja kehittää? Entä millaisia toiveita ja haaveita tulevaisuuden varalle on takataskussa? Uusi vuosi symboloi usein ajatuksissa jonkinlaista uutta alkua, mutta oman lisämausteensa näille eksistentiaalisille pohdinnoille antaa se, että vietän syntymäpäiväänikin heti näinä vuoden ensimmäisinä päivinä.

Ja tänään se nyt sitten kilahti mittariin, luku 35 nimittäin… Miltä tuntuu täyttää 35? Kuten eilen ilmestyneessä podcast-jaksossa mietiskelin, niin jotenkin siinä lukemassa on erilainen klangi kuin missään aiemmassa ikävuodessa. Jos olen ihan rehellinen, niin munasarjathan tässä ensisijaisesti mielessä kummittelevat näin 35-vuotissynttäreiden tuntumassa. Toisenlaisessa elämäntilanteessa neljänkympin vääjäämätön lähestyminen ei välttämättä niin hetkauttaisi, mutta etenkin näin lapsettomana 35-vuotiaana sitä tajuaa, ettei 40 ole enää niin kovin kaukana, varsinkaan kun vuodet tuntuvat vierivän jatkuvasti vain nopeammin ja nopeammin. Naisena tämä kaikki kietoutuu enemmän tai vähemmän oman hedelmällisyyden ympärille, sillä biologinen kello nakuttaa väkisinkin takaraivossa ja rytmittää elämää pakottavalla tavalla, jos ajatus jälkikasvusta siintää haaveissa tai sen mahdollisuuden haluaa pitää avoimena.

Myönnän, että ahdistaa hiukan tiedostaa omien munasarjojen vauhdilla rapistuva kohtalo. Tuntuu jotenkin ironiselta, että yksi osa kehossa surkastuu kovaa kyytiä, vaikka samanaikaisesti  tässä kuitenkin tuntee itsensä vielä niin nuoreksi ja elinvoimaiseksi. Ja hassua kyllä, se tapahtuu samaan aikaan kun iän puolesta lähestyy nimenomaan niitä naiselon seksuaalisia huippuvuosia.

Joku kysyi minulta viitisen vuotta sitten blogin kommenteissa 30 vuotta täytettyäni ja hiljattain pidemmästä suhteesta erottuani, tunnenko stressiä tai painetta perheen perustamisesta. Enkä rehellisesti sanottuna tuolloin tuntenut, vaikka tietysti pitkän parisuhteen päättyminen pakotti myös sulattelemaan ajatusta siitä, että tuo(kaan) ei sitten ollut se suhde, jossa nämä haaveet toteutuisivat. Kun muutama vuosi myöhemmin tartuin teemaan kunnolla kokonaisen postauksen voimin, tunnelma oli edelleen huoleton, mutta jo parissa vuodessa asian ympärille oli omissa ajatuksissa vähitellen alkanut hiipiä myös vähän uudenlaisia sävyjä. Yhtäkkiä ajankulun tuntui tiedostavan aivan uudella tavalla, kun kolme myöhemmin ei ollutkaan elämäntilanteensa puolesta yhtään lähempänä haaveista konkretiaan siirtymistä.

Samanaikaisesti Instagramin ja Facebookin uutisvirrat täyttyvät yhä useammin vauvauutisista ja nykyään alkaa olla varsin tavallista, että useimmilla samanikäisillä on jo lapsia. Toisaalta on lohdullista, että moni ystävistäni on kanssani samankaltaisessa tilanteessa, joten luultavasti en ole mietteideni kanssa aivan yksin.

En varmasti kymmenen vuotta sitten ajatellut, että joutuisin miettimään tällaisia asioita tänä päivänä. Luotin vakaasti siihen, että elämä asettuu uomiinsa omassa tahdissaan ja kaiketi pidin jopa todennäköisenä, että tässä vaiheessa minullakin voisi olla jo lapsi tai pari. Vaikka viisi vuotta sitten en tuntenut paineita asiasta, nyt 35-vuotiaana tunnen niitä kyllä. Paineiden taustalla eivät kuitenkaan ole ne sosiaaliset ja yhteiskunnalliset syyt, joita kysyjä aikanaan maalaili, vaan puhtaasti biologiset faktat sen tosiasian äärellä, että lapsi ei tunnu tässä elämäntilanteessa vieläkään kovin realistiselta ajatukselta ihan lähitulevaisuudessa.

Jos kymmenen vuotta sitten ei huolettanut lainkaan, vielä viisikin vuotta sitten olin optimistinen: tarvitsisi vain hitusen tuuria ja sopivaa ajoitusta, että kohdalle tupsahtaisi sellainen oikeanlainen ihminen oikealla hetkellä. En suuremmin stressannut perheen perustamisesta tai ihmissuhteistakaan – olihan minulla aikaa! Kolmisen vuotta myöhemmin takana oli jälleen yksi eroon päättynyt suhde ja ensimmäistä kertaa mielessä häivähti ajatus siitä mahdollisuudesta, että mitä jos sellaista onnea ei suotaisikaan minulle. Edelleenkään en murehtinut asiaa, mutta ensimmäistä kertaa aloin toden teolla tajuta, miten tuuripeliä esimerkiksi hyvän, tasapainoisen, sitoutuneen ja onnellisen parisuhteen saavuttaminen onkaan. Nyt tuostakin hetkestä on kulunut kolme vuotta ja olen onnellisesti parisuhteessa, mutta kukapa sitä tietää, mikä tilanne on taas tästä kolme vuotta eteenpäin.

Minulle parisuhde tai vaikkapa lapsi ei koskaan ole ollut mikään itseisarvo, vaan olen sinkkunakin kokenut elämäni olevan hyvää sellaisenaan. Vaikka olen haaveillut niin parisuhteesta kuin perheestäkin, en ole silti koskaan ollut valmis tyytymään kädenlämpöiseen, “ihan hyvään” suhteeseen tai jäämään selvästi toimimattomaan juttuun vain siksi, että ei tarvitsisi olla yksin. Vielä huonommalta idealta tuntuisi tehdä lapsi sellaiseen tilanteeseen.

Silloin tällöin törmää syytöksiin liiasta nirsoudesta tai epärealistisista odotuksista, mutta ne tuntuvat kovin kaukaisilta. En ole koskaan haikaillut ilotulituksia tai siirappia, mutta minulle on aina ollut tärkeää, että suhde perustuu vilpittömään kumppanuuteen, molemminpuoliseen arvostukseen, henkiseen yhteyteen, jaettuun arvopohjaan sekä aitoon tunteeseen. Olen kaivannut kumppanikseni ihmistä, jonka kanssa on hyvä olla, kiinnostavaa jakaa ajatuksia ja jonka kanssa nostamme toisissamme esille luonteidemme parhaita puolia. Tietenkin myös fyysisellä vetovoimalla on kokonaisuudessa oma roolinsa. On loppujen lopuksi melkoinen lottovoitto, kohdata ihminen, jossa yhdistyy suurin osa näistä asioista ja joka on valmis sitoutumaan juuri sinuun juuri siinä hetkessä.

Kaiken kokemani jälkeen olen tosiaankin viimein todella hyvässä, rakastavassa ja tasapainoisessa parisuhteessa, jossa lapsistakin on puhuttu, mutta perheen perustaminen ei kuitenkaan ole tällä hetkellä ajankohtainen asia. Asumme poikaystäväni kanssa toistaiseksi eri maissa ja monista meistä riippumattomista käytännön syistä tulevaisuus on vielä sen verran avoinna, ettei tunnu järkevältä tehdä suunnitelmia liian pitkälle.

Tulevaisuus näyttää valoisalta ja molemmat  ovat suhteeseen aidosti sitoutuneita, mutta olen menneestä oppineena todennut, että on turha elää liian pitkälle tähyillen tai suunnitella liikoja ennakkoon. Keskitytään mieluummin tähän hetkeen ja eletään päivä, viikko ja kuukausi kerrallaan. Tällä suhteella on erinomaisen hyvät mahdollisuudet onnistua, mutta toisaalta välimatka ja sen mukanaan tuomat käytännön haasteet tuovat matkan varrelle omanlaisiaan mutkia. Jos jotain olen oppinut niin sen, että elämä on täynnä yllätyksiä ja koskaan ei voi tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ehkä se ahdistavin asia tässä kilpajuoksussa aikaa ja biologista kelloa vastaan onkin juuri se, että tiedostaa, kuinka jossain vaiheessa ei enää oikeastaan olisi kauheasti aikaa minkäänlaisille arvaamattomille vastoinkäymisille tai ikäville yllätyksille.

Tämä kaikki saattaa kuulostaa siltä, että poden armotonta vauvakuumetta, mutta se ei oikeastaan pidä ollenkaan paikkaansa. Minulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta, enkä usko sellaista sanan perinteisessä merkityksessä koskaan saavanikaan. Katselen kuitenkin elämää noiden biologisten faktojen sävyttämistä realiteeteista käsin. Ja tästä syystä täräytin esimerkiksi poikaystävälleni (jonka kanssa en vielä silloin edes aavistanut olevani hetkeä myöhemmin jo parisuhteessa) heti ensimmäisessä keskustelussamme noin vuosi sitten pöytään nämä biologiset faktat, että minun on oikeastaan ryhdyttävä etenemään näissä lapsisuunnitelmissa seuraavien viiden vuoden sisällä, jos haluan lapsia. Tuntui tärkeältä tehdä tämän selväksi heti alkumetreillä, jotta kumpikaan ei eksyisi tuhlaamaan aikaansa suhteeseen, jossa osapuolet haluavat elämältä eri asioita. Ilokseni hän ei säikähtänyt ja suureksi yllätyksekseni ilmoitti noin viikkoa myöhemmin haluavansa seurustella.

Ja kävi elämässä miten kävi, lapsen saaminen on aina arpapeliä. On aina hyvä muistaa, että lapsia ei niin vain hankita. Enhän minä tiedä, voinko edes saada lasta tai onnistuisiko raskaaksi tuleminen, vaikka sitä toivoisinkin. Varsinaisen lapsettomuuden ohella lapsi saattaa monella jäädä saamatta siksi, että sitä sopivaa kumppania ei vain koskaan löytynytkään. Toisaalta lapsen voi tehdä myös yksin. Ja adoptiokin on vaihtoehto (joskin hidas ja kallis prosessi eikä muistakaan syistä mahdollinen kaikille). Kaikesta huolimatta olen kuitenkin haaveillut nimenomaan siitä, että saisin perustaa perheen ja jakaa vanhemmuuden rakastamani ihmisen kanssa yhdessä, joten minulle perhehaaveitakin tärkeämpää on se hyvä parisuhde. Niinpä lienee parasta keskittyä nauttimaan siitä hyvästä suhteesta, kun sellainen nyt on, ja olla murehtimatta liikoja tulevia.

35-vuotissyntymäpäivänä ja uuden vuoden kynnyksellä mielessä pyörii toki muitakin asioita kuin se biologinen kello. Vanhenemisesta itsessään en pode stressiä, eikä se harmita tai pelota minua. Elämä on tähän mennessä vuosi vuodelta muuttunut vain paremmaksi, etenkin oman pääni sisällä. Ikä tuo sellaista hyväksyntää, rauhaa ja armoa itseä ja elämää kohtaan, mistä nuorempana ei ole osannut edes haaveilla. Näistä asioista olen valtavan kiitollinen.

Ikääntymiseen ja kasvuun liittyy myös tietoisuus ajan kulusta ja rajallisuudesta. Mikä siinä onkin, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä nopeammin vuodet tuntuvat vierivän? Mietin välillä, että mihin ihmeeseen tuokin kulunut vuosi oikein katosi ja mitä siitä jäi käteen? Mikään ei tässä maailmassa ole niin varmaa kuin se, että jonakin päivänä lähdön heti koittaa meistä jokaiselle. Ehkä siksi koen tarpeelliseksi muistutella itselleni, että sitä elämää pitää elää NYT. Kukaan ei tiedä, miten kauan meille aikaa suodaan, joten elämä juuri tässä hetkessä on kaikkein parasta ja olennaisinta. Se uhkaa välillä unohtua, kun mieli ajelehtii jo tulevaan. Toisaalta se on myös hyvä syy toteuttaa haaveita juuri nyt, koska huomisesta ei vielä ole tietoa. Onkin hyvä silloin tällöin muistuttaa itseä myös siitä, että ikääntyminen on etuoikeus. Ei todellakaan ole itsestäänselvyys, että saan jälleen juhlistaa syntymäpäivää, joten olen siitäkin kiitollinen, vaikka en niin synttäreistä sinänsä välitä.

Tästä postauksesta tuli huomattavasti aiottua henkilökohtaisempi, kun antoi vain ajatusten virrata näppikselle. Jossain määrin ujostuttaa ja jopa nolostuttaa avata tällaisia mietteitä kaikelle kansalle, mutta toisaalta ajattelen, että ehkä näistä asioista on ihan hyvä puhua ääneen. Veikkaan nimittäin, moni muukin samankaltaisessa elämäntilanteessa oleva pohtii samoja juttuja. Olisi todella kiinnostavaa kuulla, olenko yksin ikääntymistä ja biologista kelloa koskevine mietteineni vai samaistuuko joku muukin ajatuksiini? Onko siellä ruudun takana joku vähän samankaltaisessa elämäntilanteessa? Vai tuntuvatko ajatukseni ihan vierailta? Tästä kaikesta olisi hurjan kiinnostavaa keskustella.

Taidan omistaa näille elämän pohdinnoille ja tulevaisuusmietteille lähiaikoina vielä toisenkin postauksen, sillä kovin paljon jäi tässä tajunnanvirrassa vielä sanomatta.

Photos: Liisa Kivi

Related posts

9/01/19

Afterwork-podcast: Kriisiä pukkaa

6 19

Syntymäpäivä ei aina ole kaikille pelkästään iloinen juhlan aihe ja monesti ikään saattaa liittyä kriiseilyä ja ahdistustakin. Millaisissa elämän hetkissä, ikävaiheissa ja muutoskohdissa me Afterworkin mimmit olemme kiemurrelleet kriisien kourissa? Entä millaisissa tunnelmissa otan vastaan huomenna (!) koittavat 35-vuotissynttärini?

Aiemmin julkaistut AW-jaksot löydät tämän linkin takaa. Pääset myös kuuntelemaan podcastiamme esimerkiksi SpotifyniTunesinAcastin sekä muiden podcast-sovellusten kautta. :)

Photo: Jenny Jungell

Related posts

7/01/19

Viikon ajatus: anonymiteetista

24

Rakastan sitä tunnetta,

kun olen täysin anonyymi

kaupungissa, jossa en ole koskaan

aiemmin käynyt.

 

Photo: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts