7/07/17

Vihdoin ja viimein: ihan oikea LOMA!

17 59

Rakastan olla yrittäjä ja tykkään työstäni. Ja eihän tämä duuni monesti työltä tunnukaan. Olen ihan hurjan onnekas, kun saan tehdä ammatiksen jotain, mistä aidosti nautin. On mahtavaa, kun harrastuksesta tulee työ, mutta samanaikaisesti se tekee rajanvedosta työn ja vapaa-ajan välillä joskus todella vaikeaa. Ja vaikka työ olisi miten kivaa, ihanimmastakin työstä tarvitsee joskus lomaa.

Jokainen omaa yritystä pyörittänyt tietää, että yrittäjänä harvemmin lasketaan työtunteja. Omassa työssäni ei oikeastaan ole työaikoja ja työskentelen usein myös viikonloppuisin. Vapaus aikatauluttaa omaa arkeaan on todellista luksusta enkä tiedä, osaisinko enää edes työskennellä jollekulle toiselle ja sitoutua kiltisti toimistotyöaikoihin. Toisaalta yleensä muille työskennellessä työasiat voi jättää työpaikalle ja viikonloput ovat puhtaasti työasioista vapaata omaa aikaa. Kaikessa on puolensa.

Oman työni riippumattomuus muiden laatimista aikatauluista mahdollistaa sen, että voin joskus pitää spontaaneja vapaapäiviä tai lopettaa jonakin päivänä työt aiemmin tai käydä vaikkapa urheilemassa tai kahvittelemassa kesken töiden. Todennäköisempää silti on, että päivät ennemmin venyvät molemmista päistä ja työtunteja kertyy paljon enemmän kuin jollekulle toiselle työskennellessä. Juuri vapaus on minulle arvokkaimpia asioita tässä työssä, mutta miinukseksi voisi sitten laskea sen, että kukaan ei ole vahtimassa työaikoja tai patistamassa vapaalle – eikä työhön kuuluu lakisääteistä palkallista lomaa.

Tiedän, että ulkopuolisen silmin saattaa helposti näyttää siltä, että lomailen vähän väliä, koska matkustan työn puolesta usein. On toki kivaa reissata ja toisinaan työhönkin liittyvillä reissuilla saattaa olla varsin rento aikataulu, mutta todellisuudessa teen myös matkoilla aina töitä. Tietysti tunnelma on kivassa kohteessa erilainen kuin kotona ja arki tuntuu reissun päällä rennommalta, mutta saatan silti hyvinkin nököttää myös matkoilla tietokoneen ääressä, tapaamisissa ja tilaisuuksissa helposti normaalin työpäivän mittaisen ajan vuorokaudessa.

Totta puhuen en ole pitänyt kunnollista lomaa kuuteen vuoteen eli toisin sanoen sen jälkeen, kun irtisanouduin palkkatyöstäni ja ryhdyin yrittäjäksi. Ajatus blogin laittamisesta tauolle edes pariksi viikoksi on tuntunut mahdottomalta ja toisaalta jatkuvassa kiireessä ei ole koskaan ollut mahdollisuutta tehdä sisältöjä etukäteen ajastettaviksi. Tottakai olen haaveillut sellaisesta ihan oikeasta lomasta, että voisin hyvällä omatunnolla vaikka unohtaa koko blogin olemassaolon muutamaksi viikoksi, mutta käytännössä sen toteuttaminen on tuntunut haastavalta.

Tänä keväänä muuttorumban jälkeen tuntui kuitenkin viimein siltä, että taidan olla ihan oikeasti loman tarpeessa. Päätin tuolloin, että tänä kesänä aion todella etsiä keinon pitää ihan oikeaa lomaa edes viikon tai pari. Ehkä noiden ajatusten kirjoittaminen julki oli se ratkaiseva tekijä, sillä tuon jutun kirjoitettuani ryhdyin suunnittelemaan lomaa ja miettimään, miten saisin sen oikeasti toteutettua.

Kuulun Facebookissa naisyrittäjille tarkoitettuun ryhmään ja siellä tuskaillaan aika ajoin joukolla lomailun vaikeutta yrittäjän näkökulmasta. Muistan nähneeni siellä keskustelun, joka jäi pyörimään ajatuksiin. Kun työ on enemmän tai vähemmän koko elämä, toisinaan hommasta katoaa perspektiivi.

Sitä jotenkin unohtuu, että koko maailmaa ei tarvitse kannatella harteillaan ja harva yritys romahtaa yhteen lomaan, vaikka laittaisi lapun luukulle pariksikin viikoksi. Tulee vähän kuin sokeaksi itselle asettamilleen vaatimuksille ja odotuksille, vaikka muuta maailmaa ei yksi pikku-paussi niin hetkauttaisikaan. Toki monella yrittäjällä tilanne on ihan oikeasti se, ettei ole rahallisestikaan varaa lomailla, mutta aika monen kohdalla kyse lienee silti enemmän kontrollin tarpeesta ja työnarkomaniasta kuin todellisesta taloudellisesta pakosta.

Pari viime vuotta on ollut minulle osin tuon perspektiivin hakemista myös terapiaprosessini kautta. Olen opetellut psykoterapiassa asettamaan itselleni rajoja, vaatimaan itseltäni hieman vähemmän, laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen ja olemaan itselleni vähän armollisempi. Muistan, että ajatus lomasta nousi keskusteluihin jo ensimmäisenä terapiavuotenani ja tyrmäsin idean tuolloin täysin mahdottomana. Ehkäpä se kertoo siitä, että prosessissa on edistytty, kun nyt olen päässyt siihen pisteeseen, että lomasuunnitelmat eivät enää tunnu ihan absurdilta ajatukselta.

Ja nyt se hetki sitten viimein koittaa, kun olen lopulta pääsemässä ajatusten tasolta toteutukseen. Nimittäin ensi viikolla lähden ihan oikealle lomalle, jonka ohjelmaan ei kuulu työnteko sitten tipan vertaa. Kaksi viikkoa vapaata blogista – enpä olisi uskonut moiseen ryhtyväni (saati pystyväni) vielä hetki sitten, mutta tässä sitä nyt ollaan. Olen valmistellut lomani ajaksi jonkin verran postauksia ajastuksella julkaistaviksi, mutta postaustahti saattaa lomaviikkojen aikana olla hieman normaalia rauhallisempi, riippuen hieman siitä, miten paljon saan viikonlopun aikana urakoitua. Lomani aikana en myöskään todennäköisesti vastaile kommentteihin, mutta niitä saa toki mieluusti jättää myös poissaollessani ja luen ne sitten, kun palaan aktiivisemmin töiden äärelle.

Suoraan sanottuna olen lomastani ihan todella innoissani – tuntuu, että energiavarastot ovat saaneet jo pienen buustin pelkästään siitä, että tiedän saavani kohta rentoutua kunnolla. Kerron tarkemmin lomasuunnitelmistani lähipäivinä, sillä suunnitteilla on mahtava lomareissu, jotta varmasti pääsen irtautumaan arjen kuvioista. Veikkaan, että kaksi viikkoa lomatunnelmissa tulee tekemään ihmeitä sekä jaksamiselle että työmotivaatiolle. Jee! Toivottavasti teillä muillakin on tänä kesänä mahdollisuus pitää vähän vapaata. :)

Nämä kuvat nappasivat Portossa Portugalissa, maagisen kauniissa auringonlaskussa ihanat uudet ystäväni Vini Souza ja Paulo Cesar, joilla on myös oma blogi Tribeguys.co.

Photos: Tribeguys.co

Related posts

3/07/17

Viikon ajatus: vastuusta

33

Olet aina vastuussa siitä,

miten käyttäydyt,

riippumatta siitä,

miltä sinusta tuntuu.

Muista se.

 

 

Photo: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts

2/07/17

Avoimuudesta, heittäytymisestä ja tuttujen kaavojen rikkomisesta

3 49

Palasin eilen Espanjan Alicantesta EU-workshopista pää täynnä uutta kiinnostavaa tietoa ja Facebook täynnä uusia kavereita. Lähdin reissuun uteliain mielin ja ilman odotuksia, ja sain taas todeta, että tekee aina hyvää puskea itseään hieman mukavuusalueensa ulkopuolelle.

EUIPO:n Ideas Powered -workshop oli suunnattu 18-30-vuotiaille nuorille vaikuttajille (en niin välitä tuosta sanasta, mutta näin he itse tapahtumaansa kuvailivat) ympäri EU-maita. Olen itse ikähaarukkaan hieman yli-ikäinen, mutta se ei näyttänyt järjestäjiä häiritsevän, koska kutsuivat minut mukaan. Ja olipa paikalla muutama alaikäinenkin. Meitä oli paikan päällä tosi kiinnostava ja monenkirjava joukko: oli bloggaajia, vloggaajia, valokuvaajia, muusikoita, taiteilijoita, suunnittelijoita, startup-yrittäjiä, politiikan parissa työskenteleviä ja järjestöaktiiveja. Parasta tällaiseen cocktailiin hyppäämisessä on se, että pääsee takuulla tutustumaan mitä erilaisimpiin tyyppeihin, joihin ei normaalioloissa koskaan törmäisi.

Joskus sitä huomaa tuollaisessa joukossa, että läheisin yhteys löytyykin ihan eri tyyppien kanssa kuin ehkä paperilla ajattelisi. Istuin eilen lounaalla taiteilijoita mentoroivan ja omaa dokumenttielokuvaansa tekevän puolalaisen Kamilan, rastapäisen luxemburgilaisen järjestöaktiivin Vickyn ja drone-sovelluksen kehittäneen hollantilaisen Wilcon kanssa. Keskustelimme ihmissuhteista ja sosiaalisesta mediasta, ja toimme pöytään ilahduttavan samanlaisia ja virkistävän erilaisia näkemyksiä.

Yksi mieleenpainuvimmista kohtaamisistani reissulla oli tsekkiläisen lukiolaispojan Kristiánin kanssa. Voisi ehkä kuvitella, että lähtökohtaisesti meillä ei olisi paljoakaan yhteistä, mutta päädyimme keskustelemaan tanssija-nuorukaisen kanssa musiikista ja osoittautui, että meillä on liki identtinen musiikkimaku. Lopputuloksena huomasimme istuvamme saman keskustelun äärellä yhä aamuyön pikkutunteina silmät innosta sädehtien. Ikäni puolesta voisin melkein olla hepun äiti (apua, pelottava ajatus), mutta yhteisen mielenkiinnon kohteen äärellä sillä ei ollut mitään merkitystä.

Loppujen lopuksi omassa arjessa tulee usein ihan tiedostamattaankin elettyä aikamoisen yksipuolisessa kuplassa sen suhteen, millaisia ihmisiä päivittäin kohtaa (riippuu toki esimerkiksi ammatista) ja millaisten ihmisten kanssa vapaa-ajallaan on tekemisissä. Tiedän valtavan paljon ihmisiä, jotka jo lähtökohtaisesti eivät ole kiinnostuneita tai erityisen avoimia kohtaamaan ihmisiä, jotka eivät paperilla tai ensivaikutelman perusteella edusta sitä ihmistyyppiä, jonka kanssa he kuvittelevat ja olettavat parhaiten tulevansa toimeen. Myönnän harhautuvani itsekin hetkittäin ajattelemaan niin. Uuteen ihmiseen tutustuminen vaatii aina pientä eforttia, aikaa, keskittymistä ja avautumista.

Jotenkin taas tämän loppuviikon kokemuksen perusteella tuli silti sellainen olo, että tekee todella hyvää työntää itsensä joskus tilanteisiin, joissa ei ole ihan niin kotonaan. Workshop oudossa paikassa tuntemattomien ihmisen seurassa aiheesta, josta en tiedä juuri mitään tuntui paitsi kiinnostavalta, myös potentiaalisesti raskaalta ajatukselta. En ole hetkeen ollut niin uuvuksissa kuin sen parin päivän informaatiotulvan, minglaamisen ja tsemppaamisen jälkeen, mutta hitto vie, kun olen iloinen, että lähdin.

Puhuin muutama viikko sitten yhden ystäväni kanssa siitä, kuinka yksipuolisia vapaa-ajan viettopaikkamme ovat täällä Helsingissä. Aina ulos lähtiessämme päädymme samaan baariin ja ravintolaa valitessamme turvaudumme vanhaan tuttuun. Onko ihme, että kaupunki tuntuu pieneltä, jos käy aina samoissa paikoissa ja kohtaa sitä kautta aina ne lähes samat ihmiset?

Sovimme keskustelun innoittamana, että ryhtyisimme tuosta hetkestä alkaen seikkailemaan. Haastaisimme itsemme yhdessä käymään paikoissa, joihin normaalisti ei tulisi mieleenkään poiketa. Ideanamme oli paitsi avartaa omaa käsitystämme kotoisasta Helsingistä, myös tarjota mahdollisuuksia ihan uudenlaisille kohtaamisille – olla avoimia uusille ihmisille ja laajentaa omaa sosiaalista piiriämme. Päätimme, että teemme jonkinlaisen bucket listin, jota ryhdymme toteuttamaan yhdessä ja sitä kautta teemme tilaa ja annamme mahdollisuuksia ihan uudenlaisille elämyksille.

Vielä emme ole päässeet listamme laatimisessa saati toteutuksessa pitkällekään, mutta jo se, että suunnitelma kytee takaraivossa, tuo omanlaisensa sävyn arkiseen puuhailuun. Samaa ideaa voisi hyvin toteuttaa menemällä ihan itsekseen rohkeasti vain erilaisiin tilaisuuksiin, kokeilemalla uusia ja vähän yllättäviäkin harrastuksia tai tarjoutumalla vaikkapa mukaan vapaaehtoistyöhön.

Arkisen aherruksen keskellä vaatii aina hieman erityistä sysäystä poiketa totutusta. Luovuus ja spontaanius kärsivät, kun kalenteri on ahdettu liian täyteen ja takaraivossa tikittävät deadlinet. On helpompi vain pysytellä tutuilla poluilla. Ehkä tämä tajunnanvirtapostaus on enemmän muistutus itselleni kuin mitään muuta, mutta muutkin ovat vapaita ottamaan näistä mietteistä inspiraatiota.

Aina sitä ei edes heti tajua, mikä jonkun uuden tuttavuuden tai kokeilun merkitys omassa elämässä pidemmällä tähtäimellä onkaan. Epäonnistuminen tai käytetty aika johonkin, mistä ei näennäisesti heti ollutkaan hyötyä tai suurta iloa, ei välttämättä ole ollenkaan turhaa. Se on kaikki mahtavaa materiaalia luovuudelle ja itsensä tutkailulle. Jos jotain haluaisin kyetä säilyttämään vanhaksi asti, niin avoimuuden ja uteliaisuuden maailmaa, muita ihmisiä ja uusia asioita kohtaan. Se on varmin tapa pitää mielenkiintoa elämää kohtaan yllä, mieli positiivisena ja sielu nuorena.

Kuvituksena jutussa ne muutamat hassut kuvat, jotka kameraani Alicantessa tallentuivat.

Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts

30/06/17

Avointa keskustelua mielenterveydestä

4 54

Kaupallinen yhteistyö: Veikkaus

Olen blogihistoriani varrella ollut monenlaisissa yhteistyökampanjoissa mukana ja vaikka valitsen aina yhteistyöni siten, että voin koen voivani seisoa niiden takana, tulee välillä vastaan sellaisia projekteja, joissa olen mukana erityisellä innolla ja ylpeydellä. Sellaisia tuntemuksia heräsi ajatuksissa, kun Veikkaus otti minuun yhteyttä ja pyysi mukaan vähän toisenlaiseen kampanjaan…

Viimeisten parin vuoden aikana olen puhunut paljon mielenterveydestä ja myönnän, että en olisi vielä jokin aika sitten arvannut, että kertoisin täällä blogissa, saati valtakunnallisessa mediassa läpikäymästäni masennuksesta tai edelleenkin käynnissä olevasta psykoterapiaprosessistani. Teema on hyvin henkilökohtainen ja vaikka en ole aihetta koskaan salaillutkaan, niin se ei myöskään ole ollut aihe, joka nousisi luontevasti kahvipöytäkeskusteluihin.

En ole montaa kertaa elämässäni jännittänyt yhtä paljon kuin julkaistessani täällä blogissa postauksia näin henkilökohtaisista aiheista. Paljastamalla haavojaan saattaa tulla antaneeksi internetin kasvottomille haaskalinnuille aineksia nokkia entistäkin kipeämmin. Olen kuitenkin kokenut, että mielenterveys on Suomessa edelleen tabu ja siitä pitäisi puhua enemmän. Yhä edelleen, kun mieli sairastuu, asia usein hävettää ja se mieluiten lakaistaisi jonnekin maton alle ja vaiettaisiin hiljaiseksi.

On kuitenkin ihan faktaa, että varmaan lähes jokaista meistä mielenterveyden ongelmat ovat koskettaneet elämän varrella jollain tapaa, joko lähipiirin kautta tai ihan omakohtaisesti. Päällepäin ongelmat näkyvät vain harvoin ja veikkaanpa, että moni ei arvaisi minunkaan kärsineen joskus masennuksesta. Ja juuri sen takia ajattelin, että minun pitäisi avata suuni asiasta. Kun yksi uskaltaa kertoa kokemuksistaan, usein moni muukin rohkaistuu sen seurauksena. Ja mitä enemmän ja avoimemmin näistä asioista uskalletaan puhua, sitä parempi. Niin niitä tabuja rikotaan.

Olen halunnut omalla esimerkilläni paitsi rohkaista puhumaan mielenterveydestä avoimemmin, myös madaltaa kynnystä hakea apua. Ennen kaikkea olen silti halunnut oman esimerkkini kautta osoittaa, että kuka tahansa voi sairastua ja varsinkin, että masennuksesta voi selvitä. Terapiaan voi hakeutua, vaikka ei ryömisikään ihan pohjamudissa – ja oikeastaan sinne voisi olla parasta hakeutua juuri silloin, kun ei ole ihan kaikkein syvimmällä. Omalla kohdallani terapia on ollut parhaita asioita, mitä olen voinut itselleni antaa, kun mietin, miten valtavasti olen saanut sen kautta rauhaa, tasapainoa, itsevarmuutta ja työkaluja käsitellä oman mielen mörköjä.

Kun mielenterveysongelmista ei puhuta ja niiden yllä kelluu sellainen pahaenteinen tabun leima, moni ei tunnista omia oireitaan, uskalla kertoa niistä tai hakea apua ajoissa. Kaikkein tehokkainta kuitenkin on puuttua ongelmiin juuri siellä alkuvaiheessa, kun tilanteet eivät ole vielä ehtineet kehittyä liian pitkälle. Nimenomaan se ennaltaehkäisevä ja alkuvaiheen mielenterveystyö on kaikkein tärkeintä, joten sovitaanko yhdessä niin, että haudataan viimein tuo tabuja täynnän oleva vaikenemisen ilmapiiri ja uskalletaan jatkossa olla avoimempia ja muistetaan kuunnella sekä itseämme että läheisiämme.

No miten tämä kaikki sitten liittyy Veikkaukseen? Alkuvuodesta RAY, Fintoto ja Veikkaus yhdistyivät kaikki saman organisaation alle, joka kantaa nyt yhteistä nimeä Veikkaus. On varmasti liki kaikille tuttua asiaa, että veikkausvaroilla tuetaan monenlaisia yleishyödyllisiä järjestöjä sekä urheilua ja kulttuuria. Mitä moni teistä ei kuitenkaan ehkä vielä tiennyt, niin Veikkauksen pelien tuotoista lahjoitetaan myös huomattavia summia suomalaisen mielenterveystyön hyväksi ja sitä kautta autetaan suomalaisia pysymään terveinä ja tervehtymään. Kaikkiaan mielenterveys-, päihde- ja riippuvuustyötä tuetaan tänä vuonna veikkausvoittovaroin 50 miljoonalla eurolla ja esimerkiksi Suomen Mielenterveysseuran 20 kriisikeskusta ja lähes 60 paikallista seuraa tarjoavat apua kautta maan.

Veikkaus pyysi minua mukaan Mahdollisuuksia-kampanjaansa puhumaan mielenterveydestä ja ennen kaikkea kaikesta siitä ennaltaehkäisevästä työstä, mitä mielenterveyden erilaisten ongelmien parissa voidaan tehdä. Tämä on niitä yhteistyöprojekteja, joissa koen voivani olla aidosti ylpeänä mukana – nyt ollaan nimittäin oikeasti tärkeällä asialla.

Valitsimme projektiin mukaan muutaman ajankohtaisen, kiinnostavan ja monia koskettavan teeman: masennus, yksinäisyys ja kiusaaminen. Ja näihin teemoihin liittyen jutustelin eri mielenterveysjärjestöjen edustajien kanssa videokameran edessä ilmiöistä itsestään sekä siitä, miten näitä ongelmia voisi ratkoa ja ennaltaehkäistä.

Kampanja aiheen tiimoilta käynnistyi tällä viikolla ja pari ensimmäistä videota on jo julkaistu. Ensimmäisillä videoilla keskustellaan yksinäisyydestä ja ensi viikolla on tulossa videokeskusteluita myös muista kampanjan teemoista. Keskustelun kiinnostavin anti on videoilla ilman muuta näiden vieraitteni puheenvuoroissa, joten suosittelen katsomaan sekä pysymään kuulolla noita vielä julkaisemattomia videoita odotellessa. Mukana haastatteluissa on ollut Nuorten mielenterveysseura Yeesi, Suomen mielenterveysseura sekä Pelastakaa Lapset. Videoita julkaistaan muun muassa Veikkauksen FB-sivuilla, mutta luulen, että jaan nuo loputkin vielä täällä blogin puolella, kunhan ne on julkaistu.

Photos: Joni Luomanen

Related posts