12/03/17

Tabuja rikkomassa

12 60 varjot1

Terkkuja punkan pohjalta! Meikäläisen habitus näyttää tällä hetkellä hyvin pitkälti samalta kuin vuosien takaisessa yleisön suosikkikuvassa ja ihmettelen lähinnä, miten nenä voi yhtäaikaisesti olla täysin tukossa ja vuotaa silti. Onneksi on sunnuntai ja voi luvan kanssa parannella itseään täällä peiton alla.

Olin viime perjantaina aloittanut postauksen, jonka kirjoittaminen jäi kuitenkin lopulta kesken. Tuntui, että halusin sanoa muutaman asian ennen suoraan tv-lähetykseen astumista. Myöntää, että tällä kertaa yleisön eteen asettuminen tuntui erilaiselta. Koska tuo kesken jäänyt alku oli tallessa blogin luonnoksissa, palataan hetkeksi niihin tunnelmiin.

varjot2

Olen nyt nököttänyt tässä koneen äärellä useamman tunnin, mutta perjantaipäivä ja tyhjää lyövä flunssainen pää eivät ole hedelmällinen yhdistelmä. Toivotaan, että ajatus leikkaa edes hivenen terävämmin tänään illalla suorassa lähetyksessä. Jännitän kokeneena konkarina nykyään suoria lähetyksiä varsin harvoin, mutta jostain syystä tämäniltainen saa jännityksen hiukan kihelmöimään vatsanpohjassa.

Ehkä se on se poikkeuksellisen henkilökohtainen teema, josta suorassa tv-lähetyksessä puhuminen tuntuu vähän pelottavalta. Kyyneleet nousevat vieläkin ajoittain silmiin, kun puhun tuosta yli kymmenen vuoden takaisesta masennusperiodistani. Se on hassua. Aihe ei edes herätä minussa tänä päivänä enää tunnekuohuja, mutta kyyneleet tulevan usein kuin refleksinä.

Ei masennuksesta puhuminen silti minulle suoranaisesti vaikeaa ole. Silti sisimmässä kuumottaa pieni jännitys olla asian kanssa jotenkin niin paljaana valtavan yleisön edessä. Internetin maailmassa ihmisen heikkouksista, puutteista ja virheistä on niin helppoa tehdä lyömäase. Toisaalta osittain juuri siksi haluan astua esiin ja puhua niistäkin teemoista, joista moni tuomitsemisen, leimaamisen tai pilkkaamisen pelossa pysyy vaiti.

Flunssassa suoraan lähetykseen osallistuminen jännittää myös. Mitä yskin tai aivastan? Tai joudun niistämään? Ehkä se annetaan minulle anteeksi. :D

varjot5

Tähän asti pääsin tekstissäni, kunnes se jäi kesken. Nyt tuosta tv-lähetyksestä on jo muutama päivä. Kaikki meni hyvin ja vaikka välillä piti yskiä ja niistää, se ei onneksi häirinnyt lähetystä. Aina jälkikäteen tosin tuntuu, että suuri osa niistä tärkeimmistä ajatuksista jäi sanomatta. Niin kai se aina menee, kun lähetysaika on rajallinen.

Moni on kiitellyt minua jälkikäteen rohkeudesta. Siitä, että uskallan antaa tällaiselle asialle kasvot. Asialle, joka kuitenkin on kovin monelle vielä tabu ja jonka julkinen myöntäminen pelottaa. En ole itse osannut pelätä masennuksesta puhumista, mutta myönnän, että mietin perjantaiaamuna herätessäni, olenko nyt ollenkaan miettinyt tätä asiaa loppuun asti. Haluanko todella astua koko kansan eteen tällaisen asian kanssa? Toista ihmistä ja hänen tarinaansa tuntematta on niin helppo lytätä, loukata ja vähätellä. Mitä jos joku nyt kuitenkin tämän perusteella leimaa minut? Samanaikaisesti olen miettinyt, että ei tämä minulta mitään erityistä rohkeutta vaatinut. En häpeä asiaa, koska siinä ei ole mitään hävettävää.

On tärkeää, että masennuksesta ja mielen ongelmista puhutaan. Nostan todella hattua ohjelman toisena vieraana puhuneelle Tapio Suomiselle, joka on paitsi päässyt upealla tavalla jaloilleen sairautensa pahimpien vaiheiden jälkeen, on myös uskaltanut avoimesti kertoa ongelmistaan. Näistä asioista ääneen ja avoimesti puhuminen on paras keino rikkoa tabuja ja stigmoja ihmisten mielissä. Ja koska jonkun on puhuttava, olen todennut, että se voin yhtä hyvin olla minä. Toivon, että esimerkkini innoittamana muutkaan eivät enää vaikene.

varjot3

Mietin pitkään omaa oikeutustani puhua ohjelmassa masennuksesta, sillä minähän pääsin asiassa kuitenkin lopulta melko vähällä. Sain ongelmaani apua ja masennus ei samassa mittakaavassa koskaan sen jälkeen ole uusiutunut muutamia huomattavasti lievempiä alhoja lukuunottamatta. Koen kuitenkin, että on tärkeää tuoda esille monenlaisia masennustarinoita.

Usein julkiseen keskusteluun nousevat masennuksen kohdalla ne kaikkein vaikeimmat ja surullisimmat tarinat ihmisistä, jotka ovat jo todella syvällä masennuksen syövereissä, joiden tila on jo muuttunut jossain määrin krooniseksi tai jotka ovat tilanteensa tähden joko vakavassa syrjäytymisvaarassa tai jo syrjäytyneet. Heidän tilanteensa on vakava ja siitä on tärkeää keskustella, mutta näiden ääritapausten ohella masennusdiagnoosin saavien kirjo on melkoisesti laajempi. Tarvitaan enemmän rohkaisevia tarinoita heistä, jotka ovat selvinneet ja päässeet takaisin jaloilleen.

varjot6

Masennus voi olla myös tilapäinen, elämän onnettomista olosuhteista johtuva tila ja mitä nopeammin apua onnistuu saamaan, sitä paremmat ovat mahdollisuudet ponnistaa sieltä suosta ylös. Olin itse onnekas, sillä sain apua ja terapiaa, jonka avulla selvisin pahimmasta melko nopeastikin eteenpäin. Haluan omalla tarinallani näyttää, että masennuksesta voi selvitä ja elämänsä voi saada masennuksen jälkeen takaisin raiteilleen. Pitkään pelkäsin masennuksen uusiutumista, mutta nyt alan jo olla luottavainen, että olen ns. selviytynyt kuiville. Ja pitkäkestoisen terapiatyöskentelyn ansiosta uskon, että minulla on nykyään paremmat valmiudet käsitellä kaikenlaisia tunteita ja vaikeita tilanteita ja sitä kautta estää tilannetta pääsemästä enää niin pahaksi.

Ehkä haluan vain sanoa teille kaikille, että älkää pelätkö puhua masennuksesta tai mielen ongelmista. Puhuminen on tärkeää ja avoin keskustelu on ainoa keino murtaa tabut ja stigmat. Uskaltakaa hakea apua ja ennen kaikkea muistakaa: kaikesta voi selvitä. Harva meistä kuitenkaan selviää siitä kaikesta yksin, joten ollaan toistemme tukena, muistetaan nähdä ja kuulla läheisiämme ja sekä uskaltaa tarjota apua että ottaa sitä vastaan. <3

Jos missasit Perjantai-ohjelman masennusta ja mielenterveyttä käsittelevän jakson perjantaina, sen voi katsoa myös Yle Areenasta.

Kauniista kuvista kiitos superlahjakkaalle Julia Kivelälle.

varjot4

Photos: Julia Kivelä

Related posts

9/03/17

Liian täydellinen some?

10 52 Näyttökuva 2017-3-9 kello 16.43.52

Olen miettinyt viime viikkoina paljon somemaailmaa. Luin pari päivää sitten Uuden Muusan sivuilta hauskan, sarkasmia tihkuvan tekstin täydellisyyden illuusiosta, jota usein sosiaalisessa mediassa sorrumme ylläpitämään. Tekee toden totta välillä ihan hyvää muistaa ja muistuttaa, että somessa julkaistut kuvat ja tekstit käyvät usein läpi melkoisen seulan, filtterirumban, hienosäädön ja muotoilun, ennen kuin ne päräytetään kaiken kansan nähtäville. Olen pohdiskellut aihetta ääneen täällä blogissa ennenkin, mutta teema ei tunnu vanhenevan.

Vaikka olisi kuinka fiksu ihminen, harva on täysin immuuni sosiaalisen median luomalle mielikuvalle täydellisyydestä. Noin 10 vuoden ajan some-sopassa jo marinoituneena ja tätä maailmaa elävänä ja hengittävänä alan ammattilaisena voisi kuvitella, että sitä olisi jo niin tietoinen kaikesta täydellisten instakuvien eteen tehdystä duunista, että osaisi kuin automaattisesti katsella näkemiään somepäivityksiä valistuneen kriittisin silmin.

Vaikka tiedostan erinomaisen hyvin kuinka suodatettua, tarkoin valikoitua ja editoitua monien sometilien sisältö on, silti on helppo joskus langeta siihen tuttuun ansaan: “Miksi tuon toisen elämä näyttää niin paljon täydellisemmältä, onnellisemmalta ja ihanammalta kuin omani?”

kreikka1

Olen toisinaan miettinyt, että jos minun, sosiaalisen median parissa vuosia työskennelleen kolmekymppisen aikuisen, on hetkittäin vaikea muistaa sitä, kuinka pientä osaa elämästä Instagram- tai Facebook-tili välittävät ulospäin, miten helposti se unohtuu itsestään epävarmalta teiniltä tai parikymppiseltä.

Nämä pohdinnat jättävät jälkeensä ristiriitaisen olon. Olen itse ihminen, joka nauttii suunnattomasti visuaalisesta kauneudesta ja estetiikasta, joten sitä kautta olen päätynyt seuraamaan sellaisia sometilejä, joiden sisältö on pääpiirteittäin tarkkaan suodatettua ja filtteröityä. Eihän kenenkään elämä oikeasti näytä (pelkästään) siltä kuin Instagram-kuvissa.

Moni ei tule ajatelleeksi, että suodatammehan itsestämme ulospäin kertomaamme tarinaa myös ihan oikeassa elämässä ja kasvokkaistilanteissa. Emme tilitä hyvänpäiväntutulle kadunkulmassa syvimpiä murheitamme tai avaudu ääneen noloimmista hetkistämme. Siivoamme kotimme, ennen kuin kutsumme sinne vieraita. Katamme pöydän kauniiksi ja laittaudumme juhliin parhaimpiimme. Kun katsomme kotialbumeita ajalta, jolloin valokuvat olivat vielä paperia, emme me sielläkään ensisijaisesti näe tiskivuoria, sotkuja, murheita tai arjen ankeimpia hetkiä. Ihan samoin kuin aina ennenkin, räpsimme edelleen valokuvia elämän erityisistä hetkistä, lomamatkoista ja kohokohdista. Jokainen filtteröi tarinaansa joka tapauksessa, kertoi sitä sitten somessa tai reaalimaailmassa.

Näyttökuva 2017-3-9 kello 16.53.07

Somemaailma on varmasti tuonut mukanaan uudenlaista viestimisen kulttuuria, mutta toisaalta on hyvä muistaa, että siellä viestimme silti me itse. Toisin sanoen se, mitä näemme somessa, on vain heijastuma ihmisluonnosta itsessään. Haluamme antaa itsestämme positiivista mielikuvaa ympärillemme, pidämme kiinnostavista tarinoista ja visuaalisesti hyvännäköisistä asioista, ja ennen kaikkea, saamme mielihyvää siitä, että muut tykkäävät meistä ja tekemisistämme.

Se kaikki on ihan normaalia ja hyväksyttävää, kunhan muistamme pitää huolta sekä omasta että lasten ja nuorten medialukutaidosta. Muistamme itse suhtautua asioihin terveellä kriittisyydellä ja kasvatamme myös tulevia sukupolvia kriittiseen ajatteluun. Toki somen aikakaudella seuraamme laajemman piirin tekemisiä ja täydellisyyden illuusion luominen (tai toisinaan ihan vain tahaton syntyminen) on helpompaa, sillä virtuaaliset kuulumisemme leviävät omia reaalimaailman sosiaalisia ympyröitämme laajemmalle, ellei tilejään rajaa tiukasti vain tuttujen nähtäviksi.

En usko, että suurin osa meistä edes haluaa muiden ajattelevan oman elämän olevan virheetöntä. Tietysti on joskus kiva viestiä ulospäin, että hei, minulla menee aika mukavasti, mutta en usko, että suurin osa ihmisistä yrittää tietoisesti rakentaa itsestään valheellista tai epärealistista mielikuvaa. Minulle esimerkiksi instagram on ensisijaisesti visuaalinen kanava: seuraan pääasiassa kauniita tilejä ja yritän tuottaa kaunista kuvasisältöä itsekin. En useimmiten edes ajattele, että seuraajani kuvittelisivat kauniiden kosmetiikkapurnukoiden, nätisti katettujen aamiaisten ja mietittyjen asukokonaisuuksien olevan koko elämäni.

Näyttökuva 2017-3-9 kello 16.44.46

Instagramin idea on alun alkujaankin ollut tarjota matalan kynnyksen käyttöalusta kivalle visuaaliselle sisällölle, jota voisi julkaista heti lennosta, instantly. Helppo käyttöliittymä ja valmisfiltterit ovat pitäneet huolen siitä, että kuka tahansa pystyy tuottamaan kauniita kuvia kalustosta riippumatta, jos on edes alkeellista valokuvaustaitoa ja visuaalista silmää.

Vaikka visuaalisuus on edelleen Instagramin keskiössä, alkuperäisestä ideasta on jäljellä enää häivähdys, kun moni kuvaa instakuvansa järjestelmäkameralla ja editoi tietokoneella ennen sovellukseen lataamista. Siinä, missä kuvavirran taso on jatkuvasti kohonnut ammattimaisemmaksi, on monella kasvanut kynnys lisätä niitä tavallisia arkisia kännykkäräpsyjä sinne täydellisyyden keskelle.

Tiedän monia someammattilaisia, jotka suunnittelevat Instagram-tilinsä kuvavirtaa niin tarkkaan, ettei edes harkitse kännykkäkuvien käyttämistä profiilissaan enää. Eikä todellakaan ole yhdentekevää, millaisen kuvan tililleen seuraavaksi lataa. Osalla on käytössään jopa tähän tarkoitukseen suunniteltu sovellus, jolla voi sommitella kuvavirtaansa jo etukäteen, että mikä kuva istuisi visuaalisesti parhaiten näiden edellisten kuvien viereen. Tällä tavoin saadaan toki aikakauslehtimäisen kaunista jälkeä aikaan ja vaikka nautin katsella sellaista muiden profiileissa, en halua omani näyttävän siltä.

Näyttökuva 2017-3-9 kello 16.43.24

Minulle on tärkeä olla myös somekanavissani ihminen, jolla kaikki ei aina mene hyvin, on elämässä ongelmia ja huolia ja jonka kännykkäselfiet ovat joskus ihan yhtä rakeisia kuin muillakin. Jos jotain olen huomannut, niin sen, että inhimillisyys tuo ihmisiä lähemmäs. Laskelmoitu täydellisyys voi kantaa tiettyyn pisteeseen asti, mutta aitous on spontaanimpaa, yllättävämpää, koskettavampaa ja hauskempaa. Jos en olisi koskaan julkaissut sitä aivan liian rakeisena ja huonolaatuisena pitämääni selfie-räpsyä, enpä olisi päätynyt Kylie Minoguen Instagram-profiiliin. Todellisuudessa olin silti vähällä jättää koko kuvan julkaisematta.

Näin joitakin päiviä sitten Simon Sinekin varsin mielenkiintoisen puheenvuoron milleniaaleista ja sosiaalisesta mediasta – Facebookissa, kuinkas muuten. Sinek pohtii videolla, millaisia ovat millenniumin liepeillä syntyneet ja sosiaalisen median maailmaan syntyneet sukupolvet. Ja millaisia taitoja heille olisi tärkeää opettaa. Jos haluat katsoa vain lyhyen, vajaan parin minuutin mittaisen tiivistyksen aiheesta, kurkkaa tuo ylempi video. Jos kiinnostaa kuulla Sinekin mietteitä enemmänkin, katso myös jälkimmäinen noin 20 minuutin mittainen video, jolla haastattelu näkyy kokonaisuudessaan.


Related posts

8/03/17

Rohkeille naisille

9 46

Kaupallinen yhteistyö: Marimekko & Asennemedia

Olen aina antanut itselleni kunniaa siitä, että olen rohkea. Vaikka saatan joskus olla varovainen uusien asioiden suhteen ja tarvita pienen hetken sulattelua ennen uuteen syöksymistä, en yleensä arkaile sanoa mielipiteitäni, uskallan heittäytyä ulos mukavuusalueeltani ja minulla on ollut rohkeutta tehdä vähän yllättäviäkin päätöksiä tässä matkan varrella.

Minun elämässäni avain rohkeuteen on ollut sisimmässä kompassin lailla toimiva intuitio sekä vahva ajatus siitä, etten halua tehdä elämäni suuria päätöksiä peloista käsin. Liian moni jää epätyydyttävään työpaikkaan, parisuhteeseen, asuntoon tai kaveripiiriin vain siksi, että tutusta ja siksi turvallisesta luopuminen pelottaa. Kun vastassa on tuntematon, on aina olemassa myös riski, että jotain menee pieleen tai uusi onkin vanhaa huonompi vaihtoehto. Itse kuitenkin ajattelen, että elämässä ainoa suunta on eteenpäin ja päästäkseen eteenpäin tilanteesta, jossa jokin hiertää, on uskallettava muuttaa jotakin.

Muutos epäilyttää ja pelottaa melkein aina, se kuuluu asiaan. Olen kuitenkin sitä mieltä, että varsin harvoin on olemassa vääriä päätöksiä. On varmaa, että kaikki elämässäni tekemäni valinnat eivät ole vieneet minua ihan sinne, minne kuvittelin niiden minua johdattavan. Olen kuitenkin päättänyt olla katumatta mitään.  Siitä ei ole mitään hyötyä. Valintoja pitää katsella siitä näkökulmasta, että miten tämä vie minua eteenpäin, vaikka matka (tai edes määränpää) ei olisikaan ihan sitä, mitä etukäteen kuvittelin.

Olen tehnyt kaikki elämäni valinnat ja päätökset parhaan tietoni mukaan eikä yksikään työprojekti tai ihmissuhde ole jälkikäteen ajateltuna ollut turha. Jokainen niistä on joko tuonut minulle iloa, opettanut jotakin tai  auttanut hahmottamaan paremmin kuka olen ja mitä haluan. Tai joskus, mitä en ainakaan halua. Elämä ei ole suoraviivainen jana pisteestä A pisteeseen B, vaan joskus juuri niitä tiettyjä mutkia tarvitaan johdattamaan tietä juuri sinne oikeaan suuntaan.

Suurimpia taitoja, joita olen elämässä tarvinnut, on epävarmuuden sietäminen ja rohkeus luottaa omaan itseeni ja valintoihini ympäristön mielipiteistä huolimatta. Vaikka olen aina ollut jollain tapaa rohkea, vei luottamuksen rakentaminen itseeni silti kauan. Nyt voin sanoa olevani itsevarma ja uskallan tehdä omannäköisiäni valintoja elämässä, vaikka ne joskus poikkeavaisivatkin totutusta.

Viime vuosina konkreettisia rohkeutta vaatineita hetkiä elämässäni ovat olleet suuret muutokset työelämässä ja suhderintamalla. Hyppäsin aikanaan pois perinteisen päivätyön oravanpyörästä tyhjän päälle, kun en voinut työpaikassani hyvin. Suunnatonta pelkoa aiheuttanut päätös koitui lopulta urani kannalta parhaaksi ratkaisuksi ikinä, vaikka en sitä tuolloin vielä tiennytkään. Myöhemmin tein taas uuden hypyn tuntemattomaan, kun loikkasin turvallisen yhteistyökumppanin helmoista täysin omilleni. Vaikka päätös ahdisti ja pelotti ja murehdin tulevaa taloudellista toimeentuloani, jälleen kerran se osoittautui parhaaksi päätökseksi koskaan ja vei uraani aimo harppauksin eteenpäin. Rohkeat, onnistuneet päätökset luovat uskoa siihen, että asioilla on tapana järjestyä ja omaan intuitioon voi luottaa.

Rohkeutta vaati myös vajaat pari vuotta sitten lähteä parisuhteesta, jossa periaatteessa ei ollut mitään vikaa, mutta jossa itsellä jokin kuitenkin vain hiersi. Pitkään yritin korjata tilannetta ja löytää sen rauhan ja varmuuden sisältäni, mutta kun tuo epämääräinen epävarmuus oli jatkunut vuoden verran, alkoi tuntua, että olin tehnyt kaiken voitavani. Päätöksen kypsyttely vei pitkään ja silloinkin, kun sen hetki lopulta koitti, pelotti ihan suunnattomasti päästää irti. Kuitenkin tiesin melkein heti ratkaisevan askeleen otettuani, että päätös oli ehdottoman oikea sekä minulle että hänelle. Kumpikaan ei voi viime kädessä olla onnellinen, jos toinen ei ole.

Ihan hiljattain vaati minulta hurjasti rohkeutta myös ostaa oma asunto. Olin oikeastaan aina ajatellut, etten välttämättä edes haluaisi ostaa omaa kotia ja sitoutua valtavaan pankkilainaan ja asuntoon, sillä tykkään matkustella ja yrittäjänä tulovirtakaan ei aina ole niin tasaista. Nyt kuitenkin, kun rohkaistuin tekemään tuon päätöksen, en voisi olla onnellisempi. Ikioma koti ja soppi tässä maailmassa on aivan valtavan suuri ilon ja onnen lähde.

Kaikkien näiden elämän suurien päätösten rinnalla rohkeutta ovat vaatineet myös monet pienemmät asiat eikä niistä vähäisimpänä omalaiseni tyylin löytäminen. Blogillani on ollut ihan valtavan suuri rooli oman tyylini kehittymisessä, enkä tiedä, olisinko edes uskaltanut kokeilla monia vähän villimpiä juttuja, ellei minulla olisi aikanaan ollut tätä samanhenkisten ihmisten joukkoa täällä tukemassa ja tsemppaamassa.

Pienissä kaupungeissa nuoruusvuoteni viettäneenä tuli aikanaan melko nopeasti selväksi, että massasta ei sopinut poiketa. Vielä aikuisenakin on hetkittäin vaatinut ihan hurjasti rohkeutta pukea päälle jotakin erilaista tai silmiinpistävää. Olen kammonnut tuijotuksia, supinoita ja spontaaneja kommentteja. Nykyään en vain enää välitä. Ainoa asia, millä omassa tyylissäni on merkitystä on se, että minä itse viihdyn siinä. Tuntuu oikeasti aika vapauttavalta, että on päässyt siihen tilaan, missä muiden mielipiteet tyylistäni eivät hetkauta suuntaan taikka toiseen.

Tämän postauksen innoittajana on tänään naistenpäivänä toiminut Marimekko, joka on vaatettanut rohkeita, omia polkujaan kulkevia naisia jo vuosikymmenten ajan – ja on myös omassa suunnittelussaan uskaltanut rohkeasti noudattaa omanlaistaan linjaa trendeistä ja muodin vaihteluista riippumatta. Marimekko on aikanaan ollut aika vallankumouksellinen siinä, millaisia rohkeita tyylejä ja kuoseja se on tuonut naisten ulottuville ja sitä kautta rohkaissut heitä ilmaisemaan itseään.

Tämän kevään mallistossa Marimekko juhlistaa Suomen 100-vuotissyntymäpäivää tuomalla uudelleen tuotantoon muutamia ikonisia arkistojen helmiä 1960- ja 1970-luvuilta. Pääsin tutustumaan mallistoon jo ennakkoon ja valitsin arkistojen aarteista omat suosikkini näihin kuviin. Lemppareikseni nousivat ylväs Kentauri-hame, silkkisenä liehuva Korppi sekä 70-luvun tunnelman ihanalla tavalla vangitseva värikäs Liidokki.

On oikeasti myös muodin näkökulmasta todella kiinnostavaa ja poikkeuksellista, miten hyvin Marimekon suunnittelu on kestänyt aikaa. Vaikka vaatteissa näkyy ajan henki syntyvuosiltaan, silti ne näyttävät yhä ihanalla tavalla tuoreilta tänä päivänä. Nämä vaatteet ovat ehkä juuri niitä, jotka vaativat kantajaltaan hivenen rohkeutta, mutta kun uskaltauduin kokeilemaan, ehkä vähän yllätykseksenikin ihastuin näihin kaikkiin!

Tykästyin arkkitehtoonisen upeaan Kentauri-hameeseen jo heti ensisilmäyksellä. Hameen valtava helma tuntuu kuin kutsuvan pyörähtelyyn, jotta saisi näyttää täyden mahtinsa. Jos haluaisin säväyttää juhlissa Suomi-designilla, tämä hame ei olisi yhtään hassumpi valinta. Hameen kangas on muuten painettu täällä Suomessa, Helsingin Herttoniemen kangaspainossa Marimekon pääkonttorilla.

Katselin silkkistä Korppi-mekkoa mietiskellen, miltä kaapumainen mekko mahtaisi näyttää päällä ja olisiko pieni ihminen vaarassa hukkua tuonne kankaan uumeniin. Sain kuitenkin yllättyä, sillä mekko laskeutuu ylle hurjan kauniisti ja sen mustavalkoinen graafinen kuviointi pääsee liikkuessa hienolla tavalla esiin.

Kaikkein suurin yllättäjä oli värikäs Liidokki-mekko, joka tuo soman häivähdyksen 70-lukua mukanaan. Kaverini vitsaillen kutsui kuosia sateenkaaripianoksi ja kieltämättä, vähän pianon koskettimiltahan nuo väripalkit toden totta näyttävät. Tämä mekko oli valitsemistani vähiten suosikki henkarilla roikkuessaan, mutta kun puin sen päälleni, se heräsi ihan uudenlaisella tavalla eloon. Tuli tunne, että se toi minustakin ihan uudenlaisia puolia esille. Henkarilla yöpaitamaiselta näyttänyt väljä ja värikäs kaapu olikin päällä ihastuttava kesäneidon mekko, jossa voisin helposti kuvitella kirmailevani kesäisiä katuja vielä vuosikymmentenkin päästä.

Olisi hauska kuulla, mistä näistä Marimekon arkistovaatteista te tykkäätte eniten? Entä millaisissa tilanteissa te olette omassa elämässänne tarvinneet erityisesti rohkeutta? Ihanaa naistenpäivää! <3

Erityiskiitos vielä Elisalle kauniista kuvista.

PS. Jos kuvien mekot sykähdyttivät tai olet bongannut Marimekon kevätmallistosta jotakin muuta kiinnostavaa, niin huikkaanpa vielä, että kevään kunniaksi Marimekko tarjoaa -15% edun valikoiduista vaatteista ja laukuista to-su 9.-12.3.2017. Etu on voimassa uusille ja nykyisille Marikylä-jäsenille Marimekko-myymälöissä sekä verkkokaupassa.

 

Photos: Elisa Lepistö / Start Living Your Best Life

Related posts

7/03/17

Puhetta masennuksesta

9 47 MasennusPerjantai

On mielettömän hienoa (pun inteded, hehee), että nykyään mielenterveysongelmista puhutaan avoimesti ja niiden ympärillä vellovaa ahdistavaa ja pelottavaa mystisyyden verhoa raotetaan. Lähes jokaista suomalaista jossain elämän varrella joko omakohtaisesti tai läheisten kautta koskettavien ongelmien ei pitäisi olla tabu. Niistä pitäisi puhua vieläkin enemmän ja ymmärtää, että mieli voi joskus sairastua siinä missä kehokin – ja siinä ei ole mitään hävettävää tai kummallista.

Koska mielenterveyden ongelmat eivät yleensä näy päällepäin ja niistä puhutaan arkaillen, moni jää siihen luuloon, että on ongelmiensa kanssa yksin. Olen siksi halunnut puhua täällä blogin puolella avoimesti mielenterveydestä, omasta masennuksestani sekä siitä, että käyn psykoterapiassa. Noiden tekstien kirjoittaminen ja julkaiseminen on ehkä jännittänyt kovastikin, jopa pelottanut, mutta hävennyt en ole koskaan. Eikä pitäisi.

Sosiaalisen median aikakaudella, kun kaikki tuppaa olemaan niin kaunista ja siloiteltua, haluan tietoisesti näyttää, että aina ei ole niin täydellistä ja helppoa. Jopa se iloiselta vaikuttava somehahmo, ihailtu julkkis tai menestyvä yrityspomo, jonka elämä näyttää päällisin puolin niin kadehdittavalta, voi käydä kiillotetun julkisivun takana taistelua, josta sivustaseuraajat eivät tiedä mitään.

Haluan omalla esimerkilläni tuoda esiin, että kuka tahansa voi jossain vaiheessa elämäänsä masentua tai tarvita mielenterveyden ammattilaisen apua – ja se on ihan ok. Ehkä se, että minä uskallan puhua näistä asioista omilla kasvoillani, saa jonkun muunkin uskaltamaan. Tai vähintäänkin madaltaa kynnystä hakea apua, silloin kun sen tarve oikeasti on. Muistuttaa siitä, että et ole tilanteesi kanssa yksin, vaikka joskus siltä tuntuisi.

Varmaan juuri näistä syistä puhelimeni pirahti muutama viikko sitten, kun YLE TV1:n Perjantai-keskusteluohjelman masennusta käsittelevään jaksoon etsittiin sopivia vieraita. Tällä viikolla ohjelmassa ovat siis aiheena masennus sekä muut mielenterveyden häiriöt ja mukana studiossa olen keskustelemassa aiheesta minä. Lisäksi ääneen pääsevät kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstään avoimesti kertonut urheilutoimittaja Tapio Suominen sekä masennuslääkkeiden holtitonta määräämistä vastustava psykologi Aku Kopakkala. Tulossa on varmasti todella kiinnostava keskustelu. Lisäksi jakson yhteydessä nähdään yli vuosikymmenen ajan masennuksesta kärsineen Heikin tarina. Suora lähetys alkaa TV1:llä perjantaina 10.3.2017 klo 21.05. Ohjelmaa voi toki seurata myös Areenan kautta.

Tässä yhteydessä pitää myös mainita Tampereella tai siellä lähistöllä majaileville lukijoille, että suoraa lähetystä ja keskustelua voi tulla seuraamaan myös paikan päälle livenä yleisöön. Paikkana toimii Tampereen Työväenteatterin TTT-klubi osoitteessa Hallituskatu 19. Ovet aukeavat klo 20.30 ja itse lähetys alkaa siis 21.05. Sisäänpääsy on ilmainen ja ikärajaton, papereita kysellään vain baaritiskillä. Tervetuloa siis mukaan paikan päälle, jos perjantai-illaksi ei ole vielä ohjelmaa ja aihe kiinnostaa!

Related posts