2/09/14

Kun ystävyys loppuu

71 57 P9023872.JPG

Miehiä tulee ja menee, mutta ystävät pysyvät. Ystävyyttä ajatellaan yleensä ihmissuhteena, joka kestää läpi elämän. Parisuhteita koettelevat monenlaiset myllerrykset ja harva pysyy saman ihmisen rinnalla nuoruusvuosista hautaan, mutta ystävyys mielletään usein lähes pyhäksi yhteydeksi, jota eivät elämän arvaamattomat käänteet heilauta. Totuus kuitenkin on, että melko moni ystävyyssuhdekin kariutuu tai hiipuu elämän varrella.

Ystävyyssuhteiden päättymisestä puhutaan yllättävän vähän, vaikka ystävän menettäminen voi loppujen lopuksi olla aivan yhtä kipeä asia kuin ero parisuhteesta, joskus jopa kovempikin paikka. Minulta on kovasti toivottu postausta ystävyyden loppumisesta, mutta jostain syystä teema on tuntunut vaikealta – ehkä se onkin jollain tavalla tabu. Olenkin pyöritellyt tätä aihetta päässäni reilun vuoden ja vasta nyt tuntuu siltä, että osaan tarttua tähän.

Huomasin aiheen haastavuuden jonkun aiemman ystävyyttä koskevan postauksen kommenttiosiossa, jossa keskustelu lipui ystävyyssuhteiden loppumiseen. Rönsyilevässä sananvaihdossa kävi ilmi, että asiaa voi olla vaikea ymmärtää, jos ystävyyssuhteen päättymistä ei ole kokenut henkilökohtaisesti. Joskus elämässä vain tulee eteen tilanteita ja asioita, joista edes ystävät eivät selviä yhdessä eteenpäin. Onnekkaita ovat he, joilla ei ole aiheeseen lähempää kosketuspintaa.

P9023860.JPG

Ystävyyssuhde voi tulla tiensä päähän monella tavalla. Usein kaksi ihmistä erkanee hiljalleen toisistaan elämän viedessä eri suuntiin, mutta toisinaan ystävyys saa dramaattisemman ja äkillisemmän päätöspisteen erimielisyyksien, luottamuspulan tai jonkin muun ikävän käänteen takia. Ihmiset muuttuvat, elämäntilanteet muuttuvat. Joskus sitä vain huomaa, että ystävyys on lopulta perustunut hyvin vahvasti johonkin tiettyyn yhteiseen elämäntilanteeseen ja tilanteen muuttuessa yhteistä onkin enää kovin vähän. On myös mahdollista, että ystävyys päättyy yksipuolisesti toisen osapuolen päätöksellä. Pahimmillaan hylätyksi tullut ei edes saa selitystä sille, miksi ystävyys ei jatkunut.

Omiin ystävyyssuhteisiini vaikutti pitkään nuorempana eräänlainen juurettomuuteni: olen muuttanut nuoruudessani usein ja kestävien ystävyyssuhteiden solmiminen tuntui aika ajoin siitä syystä hankalalta. Ystävyys ei ole ikinä ollut minulle itsestäänselvyys ja moni läheinen suhde on hiipunut matkan varrella paikkakunnanvaihdosten takia. Hiljalleen hiipuvien ja erkanevien ystävyyssuhteiden lisäksi olen kokenut elämäni aikana myös useamman suoraviivaisemman “ystävä-eron”. Joskus olen luopunut toisesta ihmisestä itse ja joskus minusta on luovuttu. Oli suhteen päättymisen syy tai tapa mikä hyvänsä, tunteet siihen liittyen ovat yleensä varsin ristiriitaisia: surua ja kaipausta, mutta toisaalta joskus myös helpotusta ja rentoutta. Harvoin kuitenkaan yksiselitteisesti vain jompaa kumpaa.

Ensimmäinen hylätyksi tulemisen kokemukseni ystävyyssuhteissa tuli vastaan melko varhain. Ekaluokalla minulla oli paras kaveri, jonka kanssa jaoin kaiken. Asuimme naapureina, kuljimme yhdessä kouluun, olimme samalla luokalla ja leikimme aina yhdessä. Yhtenä päivänä samoille kulmille muutti tyttö ystäväni harrastusporukasta ja kappas vain, minut potkaistiin ulkopuolelle leikeistä siltä seisomalta. En koskaan ymmärtänyt, miksi emme kaikki kolme voineet leikkiä yhdessä, mutta ilmeisesti tyttöjen välisessä ystävyydessä tilaa oli vain kahdelle. Muistan itkeneeni asiaa äidille monet kerrat. Alkuun hän kehotti vain sinnikkäästi ehdottamaan yhteisiä leikkejä kolmen kesken, mutta huomattuaan, ettei tilanne muuttunut, hän lopulta rohkaisi minua etsimään uusia ystäviä. Uusi ystävä löytyikin omalta luokalta nopeasti. Silti en koskaan unohtanut, kuinka se kirvelsi sisintä, kun paras ystävä eräänä kauniina päivänä vain käänsi selkänsä.

P9023864.JPG

Sittemmin ystävyyssuhteita on päättynyt tai hiipunut monenlaisissa olosuhteissa ja monenlaisista syistä. Osa ystävistä on hukkunut parisuhteisiinsa ja muistanut unholaan jääneet ystävänsä vasta, kun parisuhde onkin tullut tiensä päähän – jos silloinkaan. Eräs ystäväni loukkaantui minulle verisesti siitä, kun rohkenin varovasti ehdottaa, että hän voisi käydä juttelemassa ongelmistaan ammattiauttajan kanssa, kun tuntui, etteivät omat kykyni auttaa enää riittäneet. Hän ilmoitti minulle, ettei ole mikään hullu. Eikä tämän jälkeen vastannut koskaan enää yhteenkään yhteydenottooni. Vuosien ystävyys päättyi siihen paikkaan, ja minä jäin hyvin hämmentyneenä ihmettelemään, mitä oli tapahtunut.

Ystävyyssuhteita voivat koetella myös masennus, kateus, toisistaan eroavat odotukset, päihteet, kolmiodraamat, omistushalu, luottamuspula ja elämän kriisit. Eräs ystäväni katkaisi välinsä minuun käydessään läpi vaikeaa henkilökohtaista prosessia, sillä koki, että haluaa tehdä sen yksin. Itse olen puolestani luopunut ystävästä, jonka koin kohtelevan minua jatkuvasti huonosti. Tein kaikkeni ollakseni hänelle hyvä ystävä vaikeina aikoina: olin tukena, kuuntelin ja pidin sinnikkäästi yhteyttä, vaikka hän huonosti voidessaan yritti vain työntää läheisensä pois. Ehkä en osannut tarjota hänelle sitä, mitä hän todella tarvitsi, mutta lopulta väsyin monen vuoden jälkeen toimimaan likasaavina, jonka niskaan kaadettiin pelkkää negatiivisuutta, kiittämättömyyttä ja katkeruutta. Tunsin, että oli aika päästää irti, kun ystävyys ei ollut antanut minulle mitään hyvää enää vuosiin, eikä saamani palautteen mukaan tuntunut antavan sitä toisellekaan osapuolelle. Jossain kohtaa on ajateltava myös itseä ja jos ystävyydestä ei seuraa kuin pahaa mieltä, on syytä arvioida tilanne uudelleen. Olen myös kuullut ystäviltäni mitä erilaisimpia tarinoita ystävyyssuhteiden kriiseistä. Ystävyys ei todellakaan ole mitenkään immuuni elämän erilaisille myllerryksille.

P9023863.JPG

Joskus kuulee sanottavan, että ei se sitten ollut todellista ystävyyttä, jos se kerran loppui. En ole samaa mieltä. Ihmiset muuttuvat, elämäntilanteet muuttuvat ja ystävyyssuhteet muuttuvat joskus niiden mukana. Jotkut suhteet joustavat muutosten edessä helpommin kuin toiset ja kitkaa kohdatessa on myös syytä katsoa peiliin. Ystävyyteen on helposti tapana liittää kovin mustavalkoisia julistuksia, mutta elämä ei ole mustavalkoista. Joskus asiat vain menevät pieleen, ihmiset käyttäytyvät huonosti ja ovat ajattelemattomia, joskus elämä ei vain mene niin kuin toivoo ja suunnittelee (aika usein nimenomaan ei mene). Joskus ihminen paljastuu syvällisemmän tutustumisen jälkeen ihan toisenlaiseksi kuin olet alun alkujaan luullut, joskus taas muuttuu suuntaan, jota et voi hyväksyä. Parhainkaan ihmistuntija ei osaa ennustaa tulevaisuutta eikä parhainkaan ystävä pysty välttämättä tukemaan toista loputtomiin, ainakaan oman hyvinvointinsa kustannuksella.

Minä uskon siihen, että jokaisella ystävällä on elämässämme jokin merkitys. Eräs tuttavani sanoi kerran hienosti, että osa ihmisistä on kuin siltoja – he auttavat meitä eteenpäin ja oikeaan suuntaan matkallamme elämässä. Ehkä kaikkia ihmisiä ei ole tarkoitettukaan pysymään elämässä mukana loppuun asti, eikä sen tarvitse välttämättä vähentää suhteen merkitystä tai arvoa. Ihmissuhteen päättymiseen liittyy aina tietynlaista haikeutta, surua ja joskus katkeruuttakin, mutta samoin kuin toimimattomasta parisuhteesta, myös toimimattomasta ystävyydestä on lupa päästää irti.

Tästä aiheesta voisi tarinoida vaikka romaanin verran, mutta päätän tällä kertaa mietintöni tähän ja annan puheenvuoron teille. Kertokaa mietteitänne, jakakaa kokemuksianne ja täydentäkää minun pohdintojani. Odotan mielenkiinnolla tästä syntyvää keskustelua. :)

P9023868.JPG

PS. Osa jutun kuvitukseksi napatuista lausahduksista on melko kyynisiäkin enkä täysin allekirjoita noista kaikkia. Halusin kuitenkin vaihteen vuoksi poimia mukaan vähän erilaisia jutun teemaan sopivia lainauksia. Ainakin ne osoittavat, että ystävyydestä on historiassa sanottu paljon muutakin kuin pelkkää ikuisen tosiystävyyden hehkutusta.

PPS. Jos ystävyyttä käsittelevät jutut kiinnostavat, pääset lukemaan aiemmin aiheesta tekemäni postaukset TÄÄLTÄ ja TÄÄLTÄ.

Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts

1/09/14

Viikon ajatus: rajoitteista

1 9 P9013835.JPG

Kun joku kertoo sinulle,

että se ei ole mahdollista,

se on ennemmin heijastus hänen rajoitteistaan

kuin sinun.

Photo: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts

26/08/14

Treeniluuseri avautuu

49 26 P8263830.JPG

Kyselin jokin aika sitten postaustoiveita teiltä ja useampikin kaipaili jälleen treenijuttuja. Treenirintamalta ei kesällä ole ollut kovin paljon kerrottavaa, sillä otin heinä-elokuussa vähän lomaa kaikesta treenaamisesta. Olen itse asiassa pohdiskellut suhdettani urheiluun ja treenaamiseen viime aikoina paljonkin, ja monenlaisia ajatuksia on myös pyörinyt päässä sen jälkeen, kun kerroin pillahtaneeni salilla itkuun tosi rankan treenin takia. Vaikka tuolloin tunteikas reaktioni lähinnä huvitti minua, jäin silti miettimään kommentteja, joissa kyseenalaistettiin, treenaanko sittenkin liian kovaa tai mahtaakohan salitreeni ollenkaan sopia minulle.

Olin salitreenin alusta alkaen tuntemuksistani täällä blogin puolella hyvin rehellinen. Kerroin avoimesti kaikista turhautumisen, epämukavuuden ja vähän lannistumisenkin tunteista, joita aika ajoin koin kuntosalilla huhkiessani. Lähtötasoni ei alun alkaen ollut kovinkaan kummoinen ja tiedostin kyllä, että tulosten saavuttaminen tulisi vaatimaan minulta astumista oman mukavuusalueeni ulkopuolelle. Hyväksyin ajatuksen tasolla sen, että treenaaminen tulisi olemaan rankkaa ja ajoittain tuskaistakin, mutta toivoin, että pikkuhiljaa tulosten myötä alkaisi myös syntyä niitä onnistumisen ja itsensä voittamisen kokemuksia. Palkkasin projektiin avuksi personal trainerin monestakin syystä: a) halusin ammattilaisen apua saliohjelman tekemisessä, b) tarvitsin konkreettisia neuvoja ja opastusta treeniä tehdessä, sillä olen salilla kävijänä varsin kokematon enkä halunnut ottaa riskiä, että tekisin jotain väärin, c) sovitut tapaamiset motivoivat palaamaan salille säännöllisesti ja d) olen liikkujana varsin mukavuudenhaluinen ihminen, joten tunsin, että tarvitsen sopivassa suhteessa keppiä ja porkkanaa, jotta edistystä tapahtuisi.

treeniluuseri.jpg

Ensisijaisesti salitreenaamiseni tavoitteena oli kohottaa kuntoa ja saada lisää voimaa, mutta toki myös silmin nähtävillä muutoksilla oli sijansa motivaattorina. Alku tuntui kankealta ja olin jopa hiukan pettynyt lähtötasooni, kun salille ensimmäisiä kertoja astuessa paljastui, miten huonossa kunnossa joiltakin osin olinkaan. PT tsemppasi ja minä kipitin kiltisti salille pari kertaa viikossa. Edistys tuntui hitaalta ja myönnän kamppailleeni melko varhaisesta vaiheesta lähtien motivaatio-ongelmien kanssa. Salitreeni ei varmasti ole täysin minun juttuni, mutta ajattelin, että sitä on tehtävä, jos tietyissä asioissa haluaa kehittyä.

Huomasin jossain vaiheessa, että olin tunnollisesti käynyt salilla sen pari kertaa viikossa koko kevään ajan, mutta intoni treenausta kohtaan ei ollut kasvanut lainkaan. Homma tuntui ihan yhtä suossa tarpomiselta kuin alussakin. Jossain vaiheessa salille lähteminen alkoi tuntua suorastaan vastenmieliseltä ja oikeastaan ainoa asia, joka minut sai liikkeelle, oli sovittu tapaaminen PT:n kanssa. Tottakai koin aika ajoin onnistumisen elämyksiä ja tuntui hyvältä, kun jaksoikin enemmän kuin viime kerralla, mutta ei siinä huhkimisessa kyllä sellaista aitoa tekemisen iloa ollut. Treenin jälkeen oli hyvä fiilis, että sen oli saanut tehtyä, mutta en nauttinut siitä itse tekemisestä pätkääkään.

En silti halunnut lopettaa salilla käymistä, koska olin päättänyt, että tällä kertaa en luovuta. En aikonut antaa itseni luisua takaisin sinne mukavuusalueelle, vaan halusin haastaa itseni. Halusin antaa treenaamiselle edes mahdollisuuden – ja se puolestaan vaati, että en lopettaisi kesken. Olin asettanut itselleni tietynlaisen takarajan, että jos viimeistään syksyyn mennessä en olisi oppinut tykkäämään salilla käymisestä, saisin virallisesti luvan lopettaa ja todeta, että ei ollut minun juttuni.

Kesäkuun lopulla tuntui, että olin aivan uuvuksissa. Koko vuosi oli ollut töiden suhteen varsin vilkas ja aika ajoin olin paiskinut todella pitkiä päiviä. Siinä sivussa olin sinnikkäästi pitänyt kiinni kahdesta viikoittaisesta salitreenistä, käynyt viikonloppuisin pelaamassa racketballia ja juossut iltaisin Wannabe Ballerinasin harjoituksissa. Tässä yhtälössä omat tanssikoulun balettitreenit vain jäivät sivuun, vaikka asia minua harmittikin. Kesäkuun lopulla tuli tunne, että en vain halua mennä salille enää. Aluksi ajattelin, että pitäisin treenistä vähän lomaa ja kävisin salilla mahdollisuuksieni ja jaksamiseni mukaan aina silloin tällöin, mutta lopputulos oli, että kesäkuun jälkeen en ole astunut sinne jalallanikaan.

Aluksi tunsin syyllisyyttä siitä, etten ole saanut raahattua itseäni salille. Tunsin itseni suorastaan epäonnistuneeksi. Joka puolella ympärilläni on eläviä esimerkkejä siitä, kuinka treenaaminen on vienyt mennessään ja entiset sohvaperunat ravaavat lenkillä ja punttiksella kuin viimeistä päivää, puhumattakaan kaikesta siitä treenin mukanaan tuoman hyvän olon ja saavutettujen tulosten sekä lihasten hehkuttamisesta sosiaalisessa mediassa. Tunsin oloni entistä enemmän luuseriksi. Olenko valtakunnan ainoa ihminen, joka ei saa lietsottua itseään nauttimaan tuosta kaikesta?

Treenimasennuksen aiheuttamien luuserifiilisten jälkeen tunnelma kääntyi päälaelleen. Salilla käyminen olisi minulle varmasti fyysisesti hyväksi, mutta jos oikeasti inhoan sitä, niin se taas ei voi olla hyväksi henkisesti. Vai voiko? Voiko hyvinvointia etsiä asioista, jotka todellisuudessa tuntuvat huonolta? 

Motivaation puute on oikeastaan se ongelma, joka on leimanut kaikkea liikunnallista tekemistä koko ikäni. En ole oikein koskaan pystynyt samaistumaan niihin ihmisiin, jotka silmät loistaen kertovat rakastavansa jotakin lajia niin paljon, että se intohimo vain vetää heidät liikkumaan uudelleen ja uudelleen. On ihmisiä, jotka elävät liikunnasta ja rakastavat hyppiä, juosta, pinnistellä, hikoilla ja koetella kehonsa äärirajoja. Minä en vain ole yksi heistä. Olen kokeillut varmaan kymmeniä lajeja elämäni aikana, enkä ole oppinut rakastamaan niistä juuri ainoatakaan.

Pari mieluisaa liikuntamuotoa olen (hämmästyttävää kyllä) onnistunut lukemattomien kokeilujeni seurauksena löytämään ja olen nyt tullut siihen tulokseen, että on paras pitäytyä niissä. Toinen niistä on aikuisbaletti, jonka rauhallinen ja kurinalainen etenemistapa sekä kaunis liikekieli tuntuvat omilta ja mieluisilta. Toinen puolestaan on lähes edellä mainitun vastakohtaa edustava racketball, jonka nopea, syöksyilevä rytmi, kilpailuhenkisyys ja taktinen ajattelu ovat kuin toisesta maailmasta. Salitreenaamista koskevat mietteeni saivat jonkinlaisen sinettinsä viime sunnuntaina, kun kävin pitkän kesätauon jälkeen ystäväni kanssa pelaamassa racketballia. Tunsin siellä pelikentällä olevani niin onnellinen. Olin fyysisesti aivan puhki, huohotin ja hikoilin kuin pieni possu, mutta se ei tuntunut lainkaan vastenmieliseltä. Päinvastoin minusta tuntui, että olen vain tekemässä jotakin uskomattoman hauskaa ja se liikunta tuli siinä kuin vähän bonuksena sivussa melkein kuin huomaamatta. Tajusin myös, ettei palloiluhallille lähteminen ole ollut minusta koskaan vastenmielistä siinä missä salille lähteminen oli siltä lähes joka kerta. Siellä racketballkentällä tuli siis viimein sellainen vahva tunne, että tältä sen kuuluu tuntua. Ei pakkopullaa, ei vastenmielisyyttä, ei lannistumisen tunteita. Ei enää. :)

Kuva: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts

25/08/14

Viikon ajatus: onnellisuudesta

2 23 P8253814.JPG

ONNELLISUUS

on sitä, että päästät irti siitä,

miltä kuvittelet, että elämän

pitäisi näyttää ja juhlit sitä kaikkea,

mitä se onkaan.

– Mandy Hale –

Photo: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts