7/12/15

Viikon ajatus: kilpailusta

2 42 viikon-ajatus1

Ei minua kiinnosta kilpailla

kenenkään kanssa.

Toivon, että onnistumme kaikki.

– Erica Cook –

 

Photo: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts

30/11/15

Ajatuksia yksinäisyydestä

87 215 loneliness-love

En tiedä miksi kirjoitan taas. Ehkä juttelen itselleni yksinäisyydessäni. Huomasin yhtäkkiä istuvani pimeässä huoneessa. Taivas on yhtä harmaa kuin päivällä, mutta valo on poissa. Minulla on taas kylmä. Mikseivät ne jo kytke pattereita päälle vaikka ollaan melkein lokakuussa? Paleleminen omassa kodissaan ei ole kotoisaa. Voin kertoa.

Miltä tuntuu olla ihan yksin, silloinkin kun ei haluaisi? Minä tiedän ihan omakohtaisesti, miltä yksinäisyys tuntuu. Kun ei ole oikein ketään, kelle soittaa. Ei oikein ketään, kenen kanssa puolittaa murheita ja tuplata iloja. Olen viettänyt vuosia elämästäni tuntien ulkopuolisuutta ja toivoen, että olisinpa jollekulle se, jolle soitetaan, kun jotakin tärkeää tapahtuu. Tai joka muistetaan, kun kaipaa seuraa viikonloppuiltaan tai edes lounashetkeen.

Muistan ne hetket, kun työpäivän jälkeen lauantaina muut iloisesti pulputtivat pukuhuoneessa viikonloppusuunnitelmistaan ja selasivat työpäivän aikana puhelimeen sadelleita puheluita, viestejä ja kutsuja. Minulle ei koskaan ollut soittanut kukaan. Korkeintaan äiti.

Kirjoitin noihin aikoihin paljon ajatuksiani ja mietteitäni ylös – aikaahan minulla oli. Tämän jutun lomassa on kursiivilla noita muistiin kirjattuja lauseita päiväkirjoistani reilun kymmenen vuoden takaa. Niissä tiivistyy minusta aika konkreettisesti se yksinäisyyden tuntu. Lohduksi voin kuitenkin sanoa, että vaikka näitä mietteitä tuntuu vähän surulliselta lukea näin jälkikäteen ja on helppo muistaa se tuska, joka riveiltä välittyy, enää en ole yksinäinen. Se toivottavasti tuo lohtua ja toivon kipinää teillekin, jotka samaistutte vanhoihin päiväkirjamietteisiini tälläkin hetkellä.

En tiedä mitä tekisin tänään. Yksinäisyyspeikko kolkuttelee. Epäsosiaalisuuspeikko myös. Ne kaksi eivät yhtään sovi yhteen. En jaksaisi näitä yksinäisiä iltoja, mutten oikein jaksaisi soittaakaan kenellekään. Nämä ovat juuri sellaisia iltoja, jotka parisuhde täyttäisi. Tuntuu, että kaikki muut ovat aina menossa jossakin. Eikö niillä ole koskaan tällaisia iltoja?

Tykkään kävellä pimeinä syysiltoina ulkona ja katsella elämää ihmisten keittiöissä. Siellä ne laittavat iltapalaa ja hymyilevät lampusta loistavan keltaisen valon kajossa. Niillä on kauniita tavaroita, joilla on tunnearvoa. Olen vähän kateellinen kaikille, joilla on lämpöä keittiössä ja yhdessäolon hetkiä.

Olen sosiaalinen ja mukava tyyppi, mutta sekään ei välttämättä suojaa yksinäisyydeltä. En vain onnistunut löytämään lähelleni sellaisia ihmisiä, joiden kanssa olisi syntynyt aito yhteys eikä minulla oikein ollut sellaista kaveriporukkaakaan, johon olisi voinut sujuvasti solahtaa sekaan. Voin vain kuvitella miten paljon haastavampaa se on vielä jollekulle sellaiselle, joka on piinaavan ujo tai muuten vain hiljaisempi tai varautuneempi tyyppi.

Minun elämässäni yksinäisyyden tunnetta on ollut tavallaan kahdenlaista. Hetkittäin yksinäisyys on ollut täysin olosuhteiden sanelemaa, ettei todella ole oikein ketään kelle soittaa. Hetkittäin se puolestaan on ollut osin itse valittuakin. Jos tuntuu, ettei ympärillä ole oikein ketään sellaista, joka aidosti ymmärtäisi, voi olla helpompaa olla täysin yksin kuin hakeutua seuraan ja tuntea olonsa silti yksinäiseksi.

Tuli jotenkin taas kauhean ulkopuolinen olo. Outoa, koska ei meitä ollut kuin neljä eikä niillä sillä tavalla ollut mitään inside-juttuja edes. Mutta silti tuntui, ettei kukaan ollut kiinnostunut minun sanomisistani tai minusta muutenkaan… Ja tajusin, että kun jäin toistuvasti ulkopuolelle, niin en jotenkin lopulta edes jaksanut yrittää tehdä asialle mitään.

Huomasin viimein, etten oikein enää edes kuunnellut, mitä ne puhuivat. Olin vain jonkun oman pienen kuplani sisällä ja mietin, että lähden heti, kun leffa on katsottu. Pyysiväthän ne itse minut sinne mukaan, mutta tuntui että tekivät sen vain kohteliaisuudesta. Tai en tiedä. Ehkä tämä on vain joku oma ongelmani, joku asenneongelma. Jotenkin en vain tuntenut oloani yhtään kotoisaksi siinä seurassa. 

Olen sivunnut yksinäisyyttä postauksissani joskus aiemminkin, kun olen kirjoittanut esimerkiksi uusien ystävien löytämisestä, ystävyyssuhteen päättymisestä sekä juhlapyhien viettoon liittyvästä ahdistuksesta. En ole kuitenkaan koskaan tainnut blogissa varsinaisesti kertoa olleeni joskus tosi yksinäinen.

Omien ystävyyssuhteideni historiaa leimaa paljon se, että perheeni muutti monta kertaa ollessani lapsi ja nuori. Vaikka sopeuduin uusiin tilanteisiin ja paikkoihin melko nopeasti, syvempiä ystävyyssuhteita oli toisinaan vaikea löytää, solmia ja säilyttää. Ei ole ihan helppo juttu teini-ikäiselle nuorelle tulla repäistyksi tutuista ympyröistä täysin uuteen paikkaan ja uusien ihmisten pariin kesken yläasteen. Eikä yhteydenpito kauas jääneisiin kavereihin aikana ennen älypuhelimia ja wifiä ollut ihan yhtä mutkatonta kuin nykyään.

Tämä yksinäisyys on kauhean turhauttavaa, koska ongelmana ei ole se, etten olisi seurallinen ja itse aktiivinen. Olen kyllä puhelias ja sosiaalinen, teen itse paljon aloitteita, ehdotan tapaamisia ja soitan ihmisille. Kuitenkin olen varovainen, etten vaikuta liian innokkaalta tai tungettelevalta.

Mutta miksi kukaan ei edelleenkään soita minulle? Kyllä minulla käsittääkseni on kavereita ja muutama ystäväkin… Mutta kun tarkemmin mietin, niin onko se edes mitään ystävyyttä, jos sitä ylläpitää vain toinen osapuoli. Välillä mietin, mahtaisiko koko kaverisuhteita olla olemassakaan, ellen minä pitäisi niistä jollain tapaa huolta. Tarkoittaako se, ettei ystävyydelläni ole oikeastaan merkitystä niille toisille osapuolille? Että onko sitä ystävyyssuhdetta tavallaan edes olemassa vai ei?

Teinivuosina minulla oli onneksi kaksi rakasta ystävää, jotka toivat iloa ja lämpöä elämään, vaikka tapasinkin heitä vain muutaman kerran vuodessa. Toisen kanssa soittelimme säännöllisesti ja toisen kanssa kirjoittelimme sivutolkulla kirjeitä. En tiedä, miten olisin selvinnyt teinivuosista ilman noita kahta ihmistä.

Pahimmin yksinäisyys on kuitenkin koskettanut minua yliopistoaikoina. Ensimmäisenä opiskeluvuotena olin sosiaalinen pörrääjä, joka jaksoi liihottaa yöelämässä illasta toiseen hymy huulillaan. Kavereita oli, mutta ystävyyssuhteet jäivät hirmuisen pinnallisiksi. Ja jossain vaiheessa myöhemmin tuntui, ettei ollut edes oikein niitä pinnallisiakaan suhteita.

Yksin oleminen ahdistaa aivan valtavasti. Toisaalta en tiedä pystyisinkö olemaan kenenkään kanssakaan juuri nyt. Tämä on vain tällaista itkeskelyä. En jaksaisi olla sellainen muiden edessä. Enkä usko että muutkaan jaksaisivat. Eilen kävin ulkona syömässä ja itkin siellä ravintolassa kolmasosan koko siitä ajasta. Halusin vain pois, mutta ruoka oli jo tilattu.

Kepeät kaverisuhteet jäivät, kun sairastuin masennukseen. Kun minua ei näkynyt yöelämässä enkä jaksanut itse pitää aktiivisesti yhteyttä, kännykkä lakkasi vähitellen piippailemasta. Seurani kiinnosti lähinnä, kun tarvittiin hauskaa ja iloista meininkiä viikonloppuiltoina, mutta kun olisin halunnut mennä kävelylle, istua alas, jutella vakavia, ympärillä ei ollutkaan oikein ketään. Ja masennuksesta toivuttuani olin entistä varautuneempi enkä kaivannut elämääni pinnallista small talkia tai ihmisiä, joista on iloa vain hyvillä hetkillä. En vain jotenkin löytänyt sitä omaa joukkoani, omia ihmisiäni.

Päätin tänään aamulla, etten mene töihin. Kuumemittari näytti just ja just, että olisi muka joku yksi aste lämpöä, kun puristin sitä oikein tiukasti kainalossani. No mutta eihän se ole hyvä mennä tuonne tuoreita elintarvikkeita räpeltämään, jos on oikeasti kipeä olo. Eihän? Menin työterveydenhoitajalle ja se määräsi sairaslomaa vielä huomisenkin. Lepoa, kuumaa juotavaa ja puhekielto. Puhekielto voisi olla minulle hyvin vaikea asia, jos olisi joku, kelle puhua. No onneksi (?) ei ole.

Olen onnekas, koska Helsinkiin muutettuani koin, että jotakin muuttui asuinpaikan myötä. Jostain syystä täältä oli alusta asti helppoa löytää omalta tuntuvia tyyppejä ja olenkin sanonut lohdun sanaseksi muille yksinäisille, että älkää lannistuko. :) Ystävyys voi syttyä milloin vain ja missä vain, jos itse on sille avoin.

Olen itse löytänyt oikeastaan lähes kaikki läheisimmät ystäväni vasta aikuisiällä ja tuntuu, että uusia rakkaita ja tärkeitä ihmisiä tupsahtelee elämään yhä edelleen säännöllisen epäsäännöllisesti. Pelkästään tänä syksynä olen saanut elämääni monta ihanaa uutta ystävää mitä kummallisimmilla tavoilla. Muutama läheinen ystävä on löytynyt Snapchatin kautta ja hiukan odottamatta minusta ja minua yli 10 vuotta nuoremmasta Annikasta tuli New Yorkin matkamme myötä todella läheisiä, vaikka emme tunteneet ennen reissua käytännössä lainkaan. Päädyimme samaan reissuun yhteisen ystävämme Saran kautta ja en voisi olla onnellisempi, että uskalsimme lähteä matkaan tällä vähän yllättävällä ja epätavallisella kokoonpanolla. Muita tarinoita aikuisiällä syntyneistä ystävyyssuhteistani olen kertoillut aiemmassa ystävyyttä käsitelleessä blogijutussani, jos jotakuta kiinnostaa. :)

Olen ollut vähän apealla päällä… On jotenkin yksinäinen ja surkea olo. En haluaisi olla yksin. Yritin keksiä jotain tekemistä, mutta en oikein onnistunut. Laitoin vihdoin taulut seinälle, mutta muuta en sitten keksinytkään. Telkkaristakaan ei tullut mitään ja aloin taas miettiä ystävyyssuhteita ja yksinäisyyttä.

Totuus on: minä olen aika yksinäinen. Viihdyn kyllä itsekseni ihan hyvin, mutta en tiedä onko se omasta halustani vai olosuhteiden pakosta. Mikä siinä oikein on, ettei minulla ole sellaisia samanhenkisiä ystäviä? Tai jos onkin, ehkä yksi, sekään ei ole nyt kesällä täällä, joten siitä ei ole paljon apua. Tiedän, että se ystävyyssuhde on vahva eikä edes tarvitse jatkuvaa yhteydenpitoa pysyäkseen toimivana, mutta kaipaan yhdessäoloa ja tekemistä, enkä puhelimessa ja netissä roikkumista.

Olen miettinyt näitä yksinäisyys-asioita paljon viime aikoina erityisesti viime viikolla uutisiin nousseiden ihanan positiivisten tarinoiden kautta. Vanhusten yksinäisyyttä ratkaisemaan on keksitty ilahduttavan luova ratkaisu, joka auttaa myös asuntopulassa olevia nuoria. Toinen hyvää mieltä tuonut uutinen oli Nyt-liitteen sivuilla jaettu tarina nuoresta naisesta, joka uskaltautui Facebookin kierrätysryhmässä avautumaan yksinäisyydestään – ja sai saman tien valtavasti yhteydenottoja muilta yksinäisiltä. On valtavan hienoa, että ihmiset löytävät tällä tavoin toisiaan ja sosiaalinen media on osaltaan helpottamassa kekseliäillä tavoilla yksinäisyydestä kärsiviä.

Mietin silloin aikanaan tuon uusien ystävien löytämistä käsitelleen ja siinä yhteydessä vähän yksinäisyyttäkin sivunneen postaukseni tiimoilta paljonkin sitä, miten mahdollisesti itse voisin auttaa yksinäisyydestä kärsiviä. Kommenttiboksiin tuli tuolloin useitakin kommentteja, joissa harmiteltiin sitä, ettei sellaisia omanlaisia ihmisiä ollut vielä rinnalle löytynyt. Silloin en tätä hoksannut, mutta tuon Nytin jutun innoittamana tuli mieleen, että ehkä tekin voisitte perustaa tuollaisen ystäväryhmän Facebookiin, jos seuralle ja juttukaverille on tarvetta. Tai sitten osallistua tuollaiseen valmiiseen ryhmään, jos se tuntuu helpommalta. Mutta jos siis joku intoutuu perustamaan ihan oman ja uuden niin kertokaa siitä ehdottomasti myös tämän jutun kommenteissa. :)

Olen yksinäinen, eikä minulla oikeastaan ole oikein ketään sellaista kaveria täällä, jolle voisin kertoa ihan jokapäiväisistä asioistani ja jonka kanssa voisin jakaa niitä tavallisia arkielämän juttuja. Ja joka jakaisi omia juttujaan myös minun kanssani. Katson kaiholla sellaisia kaveruksia, jotka tapaavat toisiaan useita kertoja viikossa, elleivät päivittäin ja tekevät kaiken yhdessä, parhaita kaveruksia kai.

Katson sivusta rannalla isoja kaveriporukoita, joissa riittää jutunjuurta ja naurua samalla, kun makoilen itse viltilläni yksin ja kaivan repusta kirjan. Ja olen surullinen, ettei minulla ole sellaista. Enkä yrityksistäni huolimatta tunnu sellaista löytävän.

Olen jo vuosia ajatellut, että kaipaisin itse omaan elämääni jotakuta sellaista mummokaveria (tai miksei pappakin kävisi). Tiedän, että on valtavasti yksinäisiä vanhuksia ja minä taas kaikki isovanhempani jo yli vuosikymmen sitten menettäneenä kaipaan joskus sellaista varamummoa tai -pappaa, jonka kanssa voisi jutustella syntyjä syviä elämästä ja kuolemasta, menneestä ja nykypäivästä.

En tiedä haluaisinko varsinaisesti lähteä mukaan mihinkään sitoutumista vaativaan järjestötoimintaan, vaan ennemmin kaipaisin sellaista “aitoa” molemminpuolista ystävyyssuhdetta, joka perustuu vilpittömään ja pyytettömään haluun viettää aikaa yhdessä. Mietin jossain vaiheessa jo, että kävisin kiinnittämässä lähi-Alepan ilmoitustaululle lappusen, jossa tarjoutuisin ystäväksi ja vaikka vähän arkiavuksikin jollekulle naapuruston seuralliselle mummelille, mutta suunnitelma jäi sitten toteuttamatta, kun epäröin, mahtaisiko lappuseni tavoittaa oikeita ihmisiä. Jos siis jollakulla tulee tähän liittyen jotakin hyviä ideoita, niin saa ehdottaa. :)

En tiedä, teenkö jotain väärin vai eikö seurani vain kiinnosta. Kaikesta huolimatta tunnen kuitenkin olevani melko pidetty ihminen esimerkiksi työpaikalla. En vain ymmärrä tätä. Ja tunnen jatkuvasti pahaa mieltä siitä, ettei kukaan tunnu kaipaavan minua tai minun seuraani.

Tuntuu helpoimmalta vain olla itsekseen kotona, vaikka aurinko paistaa ja ulkona on hellesää. Se on se tunne, kun ei tunnu hyvältä olla yksin, mutta on silti haluton tekemään asialle mitään. Mietin monesti, kenelle soittaisin, mutta hetken vaihtoehtoja harkittuani, tuntuu vain helpommalta olla soittamatta. Ja niin jään jälleen yksin.

Älkää te jääkö yksin. Koskaan ei varmasti ole ollut helpompaa tavoittaa ihmisiä ja muita yksinäisiä kuin juuri nyt, internetin ja sosiaalisen median aikakaudella. Bongasin hiljattain HelsinkiMission koskettavan mainosvideon, joka kirvoitti kyyneleet silmiin. Pitkään jatkunut yksinäisyys todella voi tuntua kuin vankilalta. Pidetään huolta toisistamme. Olisi kiinnostavaa kuulla teidän mietteitänne aiheesta, sillä tiedän, että tämä koskettaa todella monia. <3

Related posts

26/11/15

Tympeän viikon parhaat

11 56 OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tämän viikon alku ei ole ollut mikään elämäni paras. Ulkona näyttää harmaalta, taivaalta tulee räntää ja kärsivällisyyttäni on koeteltu. Viikon ensimmäisiin päiviin on mahtunut tympeitä pettymyksiä ja fiilis ei ole ollut ihan katossa. Eilen illalla jo hymyilytti, mutta eivät nämä viime päivät nyt ihan elämäni huippuhetkiin yllä. Sitä suuremmalla syyllä päätin tänään, että keksin vaikka väkisin tästä viikosta hyviä juttuja, juuri sellaisia, jotka helposti uhkaavat jäädä huomaamatta, kun harmaa pilvi roikkuu painostavana pään yläpuolella. Iltaa kohden eilen oli jo niin hyvä meininki, että ei tämä viikko nyt niin surkealta onneksi enää tunnukaan, vaikka muutama harmaa pilvi vettä niskaan ripotteleekin.

♥ Harmaan sadesään keskellä aurinko pilkahti esille edes hetkeksi maanantaina.

♥ Nämä sadepäivät ovat täydellinen tekosyy linnoittautua kotiin teekupillisen kanssa ja tunnelmoida kynttilöiden valossa löhöasennossa. Mielellään ystävän kanssa.

♥ Osallistuin eilen askartelutyöpajaan – miten täydellistä meditaatiota! Siinä unohtuvat murheet ja stressi, kun sen nimenomaisen hetken suurin huoli on yrittää saada leikatuksi saksilla oikean muotoisia palasia ja tähdätä kuumaliimapyssyllä oikeaan kohtaan. Suosittelen! Ja esittelen upeat aikaansaannokseni lähipäivinä. ;)

♥ Koti-ilta itsekseen kasvonaamion, muotilehden ja samppanjalasillisen kanssa nautiskellen – ihan vain, koska voin.

♥ Hitsi vie, että minulla on mahtavia ystäviä, upeita tyyppejä kerrassaan. Tällä viikolla olen taas saanut siitä monta muistutusta.

♥ Puhtaiden lakanoiden hiukan karhea tuntu sänkyyn pujahtaessa.

♥ Kukkakaupan valmiskimput olivat kerrankin niin kauniita, että ei tarvinnut yhtään miettiä, mitä ostaisi, kun voi vain napata yhden niistä matkaan.

♥ Sain vihdoin ja viimein lakattua varpaankynnet ja nyt niitä kaunistaa täydellinen punaisen sävy.

♥ Viini-ilta hyvässä seurassa keskellä viikkoa – parasta!

♥ Se, kun on niin ajatuksissaan (hyvissä sellaisissa), että huristelee vahingossa pari pysäkkiä kotinsa ohi bussilla. :D Niin kävi eilen niiden viinilasillisten jälkeen. Väitän, että johtui pelkästään hyvistä mietinnöistä, ei viinistä. Haha.

♥ Joulutortut – do I need to say more?

♥ Löysin kännykkääni maailman suloisimmat suojakuoret vanhojen todella kulahtaneiden tilalle!

Johan siinä oli aikamoisen monta hyvää asiaa parin päivän ajalle. Haastan teidät muut (etenkin teidät, joilla on myös ollut vähän surkea aloitus viikolle) keksimään jotain iloista ja hyvää tästä viikosta! Tulee aina niin hyvä mieli, kun lukee muiden ilonaiheita, että laitetaan hyvä kiertoon, eikö niin? :)

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts

Related posts