24/03/16

Noh, milloinkas ajattelit hankkia niitä lapsia?

93 146 baby

Muistan muutama vuosi sitten, kun joku töksäytti blogin kommenttiboksissa sen klassisen lapsikysymyksen, jota naisilta jaksetaan udella kyllästymiseen asti. Milloin aiot hankkia lapsia? Paneutumatta sen syvällisemmin siihen, että lapsia nyt ylipäänsäkään ei noin vain hankita, jäin tuolloin miettimään kysymyksen tahdittomuutta ja samanaikaisesti sitä tabua, mikä tässä keskustelussa piilee. Luvassa on siis poikkeuksellisen avointa pohdintaa sinkkuudesta, lapsista ja tulevaisuutta koskevista mietteistä.

Tuolla nimenomaisella elämän hetkellä 2,5 vuotta sitten anonyymin blogikommentoijan töksähtävästi aseteltu kysymys (joka oli enemmänkin muotoa “Pidätkö lapsista? Jos kyllä, niin miksi et hanki lapsia?”) tuntui erityisen tahdittomalta. Olin juuri eronnut puolisen vuotta takaperin elämäni siihen asti tärkeimmästä suhteesta eikä aihe tuntunut sydänsuruista toipuvalle sinkulle millään tavalla ajankohtaiselta. Tai jos tuntuikin, niin enemmän siitä näkökulmasta, että sulattelin lähinnä ajatusta, ettei päättynyt suhde ollutkaan se, jossa tällaiset tulevaisuudenhaaveet toteutuisivat.

Niin tuttujen kuin varsinkin tuntemattomien ihmisten utelut toisen lisääntymissuunnitelmista tuntuvat aina tökeröiltä ja sopimattomilta. Koskaan et voi tietää, onko aihe jollekulle arka paikka. Minun tapauksessani kysymys tuntui epäkohteliaalta varsinkin elämäntilanteeni takia – olinhan kertonut blogin puolella avoimesti erostani. Jonkun muun kokeman mielipahan taustalla voi olla lapsettomuutta, keskenmenoja tai mitä tahansa. Neuvon siis: vaikka kuinka kiinnostaisi, älä utele. Läheisten ystävien kesken aiheesta juttelu on tietysti normaalia, mutta ketään ei kiinnosta vastailla sukulaisten ja puolituttujen (saati tuntemattomien) nenäkkäisiin uteluihin.

tauko1

En ole itse koskaan potenut vauvakuumetta enkä oikein usko, että tulen välttämättä sitä koskaan potemaankaan. Siitä huolimatta olen aina jotenkin kokenut luontevaksi ajatuksen äitiydestä ja nähnyt tulevaisuutta koskevissa visioissani itseni äitinä. Sitten jonakin päivänä. Eli kaipa sitä tavallaan voisi sanoa, että haaveilen lapsista, vaikka nyt taas sinkkuna asia ei edelleenkään tunnu millään muotoa ajankohtaiselta.

Kun silloin 2,5 vuotta sitten aihetta puitiin blogissa, keskustelu äityi vilkkaaksi kommenttien puolella. Minulle muistuteltiin, ettei lapsen tekemiseen välttämättä kumppania tarvita. No se on totta, lapsen voi toki tehdä yksinkin (joskin siihen molempia sukupuolia ainakin hetkellisesti tarvitaan), mutta toivoisin itse voivani joskus jakaa perhearjen toisen ihmisen kanssa, jos minua kumppanilla ja perheellä siunataan. Aikaahan tässä vielä on.

Töksäyttelijän ohella myös toinen kysyjä otti tuolloin lapsiteeman esille toisesta, hiukan hienotunteisemmasta näkökulmasta:

Tämä saattaa tuntua liian henkilökohtaiselta kysymykseltä, mutta minua kiinnostaa, millaiset tulevaisuudensuunnitelmat sinulla on. Lähinnä mietin, kun lähenet kolmeakymppiä ja varmasti ystäväpiireissä alkaa olemaan paljon perheellisiä, niin onko sinulla stressiä tai paineita asian suhteen? Vai haaveiletko omasta perhe-elämästä ja lapsista ollenkaan? Ymmärrän toki, jos et halua aiheesta kertoa näin julkisesti :) mietin pitkään, kehtaanko edes kysyä tätä.

Tämä tosiaankin on melko henkilökohtainen kysymys, enkä ole varma, haluanko siihen edes sen syvällisemmin ottaa kantaa täällä blogissa, vaikka monia aihe varmasti kiinnostaa ja koskettaa omakohtaisestikin. Nämä tuppaavat olemaan vähän sellaisia juttuja, ettei niissä oikein suunnittelu auta, kun on niin monista tekijöistä kiinni, millaiseksi elämä muodostuu. Uskon, että haluaisin jossain vaiheessa oman perheen, mutta se ei nyt kuulu tämän hetken suunnitelmiin tai haaveisiin kovin keskeisesti. Jos löydän rinnalleni sellaisen kumppanin, jonka kanssa noista jutuista voisi yhdessä haaveilla, niin sitten ehkä.

tauko1

Nyt kolmenkymmenen ikävuoden merkkipaalu on jäänyt jo pari vuotta sitten taakse ja tämä kysymys sekä sen inspiroima keskustelu muistuu aika ajoin mieleen. Voisin yhä vastata kysymykseen samoin kuin tuolloin, mutta olen miettinyt, pitäisikö tähän kovin henkilökohtaiseen aiheeseen kuitenkin tarttua jo ihan vertaistuen näkökulmasta. Uskon nimittäin, että moni kolmekymppinen nainen varmasti pohdiskelee näitä juttuja. Minulla lasten suhteen ei biologisesta näkökulmasta 32-vuotiaana ole vielä kiire, mutta huomaan, etten enää suhtaudu teemaan aivan yhtä huolettomasti kuin vaikkapa silloin 2,5 vuotta sitten noihin kysymyksiin vastaillessani. Puhumattakaan siitä, mitä tuumailin aiheesta vaikkapa 25-vuotiaana. Enää en voisi huolettomasti heittää, että katsellaan joskus 10 vuoden päästä…

Muutaman viime vuoden aikana ympärilläni on tapahtunut melkoinen muutos. Siinä missä olen siirtynyt kaksikymppisten leiristä kolmekymppisten kaartiin, on ystäväpiirissä villiintynyt sellainen vauvabuumi, että hyvä kun pysyn laskuissa. Viime uudenvuoden tienoilla tuijotin hämmentyneenä Facebookin newsfeediä, joka täyttyi edellisvuoden aikana vanhemmiksi tulleiden ystävieni innokkaista ja liikuttuneista perhepäivityksistä. Pelkästään uudenvuoden aattona oli tuttavapiiriini syntynyt neljä uutta vauvaa. NELJÄ. Yhtenä päivänä. Huh.

Tottakai kaveripiirin vauvauutiset ovat konkreettinen muistutus siitä, miten erilaisessa elämäntilanteessa olen itse. Onneksi lisääntyneet kaverini osaavat edelleen keskustella muustakin kuin lapsistaan ja rakkaimmat ystävät ovat pysyneet läheisinä perhearjen pyörityksestä huolimatta. Onhan se välillä hassua palloilla lastenkutsuilla sinkkuna lapsiperheiden ja pariskuntien keskellä, mutta olen tietenkin silti ilolla mukana juhlimassa.

tauko1

En edelleenkään tunne painetta tai stressiä lasten tekemisestä, mutta alan tiedostaa, että aikaa ei ole aivan loputtomiin. Konkreettisimmin se vaikuttaa kenties parisuhdeasioihin: siinä missä parikymppisenä oli aika huoletonta heilastella ei-niin-vakavasti-otettaviakin sulhaskokelaita, nykyään miettii ehkä hiukan vakavammin, olisiko deitistä elämänkumppaniksi asti. Kaikkein vastuuttomimmat hurmurit eivät siis välttämättä enää pääse ensitreffejä pidemmälle (jos edes sinne asti) eikä epämääräinen säätäminen sitoutumiseen kykenemättömien huithapeleiden kanssa suuremmin kiinnosta.

Vaikka lapset eivät ole lähitulevaisuuden suunnitelmissa tai haaveissa, huomaan nykyään miettiväni jo melko varhaisessa vaiheessa kiinnostavan ihmisen kohdatessani, voisinko nähdä tässä ihmisessä potentiaalisen kumppanin myös perhehaaveiden näkökulmasta – sitten joskus vuosien päästä. En haluaisi löytää itseäni tulevaisuudessa sellaisesta tilanteesta, että olen seurustellut vuosia jonkun kanssa vain huomatakseni, että tämä ei sitten ollutkaan valmis ajatukselle lapsesta. Viiden vuoden päästä olen 37 ja tottakai toivon, että seuraava kumppanini jäisi rinnalle pidemmäksi aikaa. Vaikka olen toki valinnut seurustelukumppanini huolella tähänkin asti, sitä on ehkä nyt vieläkin varovaisempi, kenen kanssa ryhtyy siihen leikkiin.

tauko1

Olen mielenkiinnolla seurannut viime aikoina  mediassa käytyä keskustelua omasta tahdosta riippumattomasta lapsettomuudesta. Teemaa on käsitelty mediassa paljonkin, mutta enemmänkin biologisen lapsettomuuden näkökulmasta. Varsin moni luopuu lapsihaaveistaan kuitenkin nimenomaan sopivan kumppanin puuttuessa. Iso hatunnosto Heidi Suomelle taannoisesta koskettavasta puheenvuorosta: uskon, että juuri tällainen avoimuus on tarjonnut monelle samassa tilanteessa olevalle suurta lohtua ja tarpeellista vertaistukea.

Olen jutellut iän tuomista paineista parisuhde- ja perhehaaveisiin liittyen muutaman minua vanhemman ystäväni kanssa ja muistan erään keskustelun erityisen hyvin useamman vuoden takaa. Kerroin rakkaalle ystävälleni, kuinka ihailin hänen kykyään nauttia elämästä ja aidosti elää hyvää, onnellista ja täyttä elämää siitä huolimatta, että hän oli käytännössä kaveripiirinsä ainoa sinkku ja ympärillä lähes kaikki ystävät olivat perheellisiä. Ystäväni kertoi, että onnellisuus omasta elämästä ei ole tullut aivan itsestään, vaan hän on työstänyt asiaa ajatuksissaan paljon. Että hän on omalla tavallaan joutunut tekemään rauhan sen kanssa, ettei välttämättä koskaan tule saamaan omaa perhettä.

Parikymppisenä ajatus tällaisesta luopumisesta tuntui kovin surulliselta ja kaukaiselta, mutta tunsin syvää myötätuntoa ystäväni puolesta. Mietin tuolloin, että jos joskus löytäisin itseni samankaltaisesta tilanteesta, toivoisin pystyväni tavoittamaan edes palasen sitä samaa elämäniloa ja -asennetta kuin hänellä. Sittemmin on ollut suunnaton ilo huomata, että tässä omassa elämänpiirissä useampikin ystävä on yhtäkkiä siinä jo lähempänä neljääkymmentä löytänyt sopivan elämänkumppanin ja palaset ovat odottamatta viimein loksahdelleet kohdalleen. Mukaanlukien tämäkin lapsihaaveista puolittain jo vuosia sitten luopunut ystäväni.

tauko1

Naisena biologisen kellon tikitystä takaraivon perukoilla ei voi täysin sivuuttaa, vaikka perheestä ei aktiivisesti haaveilisikaan. Toki on ihmisiä, jotka tietävät varmuudella jo varhain, etteivät koskaan halua lapsia. Jos kuitenkaan tällaista varmuutta ei ole, viimeistään kolmenkympin rajapyykin ohittaneena sinkkuna sitä tulee ajan rajallisuudesta ihan uudella tavalla tietoiseksi. En ole huolissani tulevasta, mutta olisihan se ihanaa, jos jonakin päivänä minunkin rinnalleni löytyisi joku maailman paras tyyppi tätä arkea ja haaveita jakamaan. Mutta siitä unelmoidessa elämä on onneksi aikamoisen mahtavaa ihan tällaisenaankin. :)

Olisi kiinnostavaa kuulla, heräsikö muilla mietteitä tästä aiheesta postauksen innoittamana – sana on vapaa kommenttiboksissa! Muistetaanhan huomaavaisuus erilaisia valintoja tehneitä ja erilaisia kohtaloita kokeneita kohtaan tällaisen herkän ja henkilökohtaisen teeman ollessa kyseessä. <3

Related posts

9/03/16

Pasi was here

5 37 pasi-was-here

Uhkailin eilen, että taidan joutua kirjoittamaan KOM-teatterin Pasi was here -näytelmästä vielä ihan oman postauksensa ja niinhän siinä kävi, että yön yli asiaa hauduteltuani tässä sitä jo naputellaan. Jos vielä hetki sitten mietiskelin, että pitäisi käydä useammin teatterissa, Pasi muistutti taas eilen miksi tosiaankin pitäisi. Parin tunnin teatterikokemus kosketti ihan todella ja elää varmasti ajatuksissa vielä pitkään.

Mies ampuu itsensä itäsuomalaisessa pikkukaupungissa. Luoti jatkaa matkaansa Helsinkiin, lävistää miehen lapsuudenystävän punavihreän kuplan ja osuu ystävää suoraan sydämeen. 

Veikko Nuutisen käsikirjoittama ja Lauri Maijalan ohjaama Pasi was here sukeltaa 80-luvun suomalaiseen pikkukaupunkiin ja monelle 80-luvulla lapsuuttaan viettäneelle tuttuihin nostalgisiin muistoihin. Hemmo saa kuulla lapsuudenystävänsä Pasin kuolleen ja vaikka Helsinkiin muuttaneella hipsterillä ja Savonlinnaan jämähtäneellä perusäijällä ei ole ollut mitään yhteistä enää vuosikausiin, uutinen saa hänet pois tolaltaan. On mielenkiintoista seurata, kuinka yhteisestä lapsuudesta ja jaetuista haaveista huolimatta vähitellen rakentuu kaksi hyvin erilaista kasvutarinaa ja aikuisuutta.

tauko1

Olimme ystäväni kanssa ennakkoon hiukan huolissamme, mahtaisiko näytelmä olla liian masentava, kun tarinan lohduton lähtöasetelma oli tiedossa. Koimme kuitenkin positiivisen yllätyksen: vaikka tarinan teema käsittelee syrjäytymistä ja itsemurhaa, näytelmän sävy on kaikkea muuta kuin synkistelevä. Hiukan yllättäen Pasin tarina on hauskimpia koskaan näkemiäni teatteriesityksiä. Samaan aikaan se on silti myös ehkä koskettavin. Naurun ja nostalgisten lapsuusmuistojen keskellä on hetkittäin helppo unohtaa, mihin Pasin tarina on matkalla, mutta näytösten päätteeksi ilmoille pysäyttävänä kajahtava laukauksen ääni muistuttaa kyllä.

Näytelmän kaari on melkoista tunteiden vuoristorataa yleisöllekin, kun teatterin lavalla kuljetetaan Pasin tarinaa lapsuuden leikeistä lohduttomaan loppuun asti. Vaikka nauraa saa niin, että mahanpohjaan sattuu, astun teatterista viimein ulos kyyneleitä silmäkulmistani pyyhkien. Riemukkaasta nauruparaatista huolimatta päällimmäisenä tunteena kotiin lähtiessä ja vielä tänäänkin kelluu liikutus.

Olen kerran aiemmin käynyt KOM-teatterissa ja tuolloin näkemäni Vadelmavenepakolainen vakuutti minut Juho Milonoffin näyttelijänlahjoista. On siis nähdä hänet lavalla jälleen, mutta myös minulle tuntemattomammat kasvot Johannes Holopainen, Robert Enckell ja Vilma Melasniemi tekevät aivan huikaisevan hienot roolisuoritukset. Johannes Holopainen on suorastaan ilmiömäinen Pasina ja tekee hahmosta juuri sen nuorena velmuilevan ja uhmakkaan mutta sittemmin paikoilleen jämähtäneen tyypin, jonka jokainen pikkukaupungissa nuoruusvuosiaan viettänyt tunnistaa omasta elinpiiristään.

Robert Enckell nähdään näytelmän aikana monessa hillittömässä roolissa, mutta loistaa erityisesti lapsia vihaavana ja Jeesusta rakastavana päiväkodin tätinä, karmivassa kamaluudessaan koomisena Sinikkana. Vilma Melasniemi puolestaan hoitaa kunnialla kotiin loput shown naisrooleista. Mahtava nelikko! Olen aina ihaillut sitä, kuinka näin pienellä miehityksellä voidaan toteuttaa niin kokonaisvaltainen ja monipuolinen tarina lukuisine henkilöhahmoineen, ja tässä setissä kokoonpano on kyllä osunut täydellisesti nappiin.

tauko1

80-luvun lapselle näytelmä on ennen kaikkea hykerryttävä nostalgiatrippi omiin ja kollektiivisiin muistoihin lapsuus- ja nuoruusvuosilta, mutta nuoremmatkin saanevat 80-lukutunnelmoinnista paljon irti, vaikkei kirjaimellista tarttumapintaa olisikaan. Trendivaatteet, telkkarista vahdatut lastenohjelmat ja sankareina ihaillut julkkikset vaihtuvat sukupolvien mukana, mutta jokainen voi korvata lavalla nähtyjen muisteloiden hahmot ja ilmiöt ajatuksissaan oman lapsuutensa ja nuoruutensa vastaavilla ja samaistua sitä kautta kasvukertomukseen.

Lapsuuden hölmöilyille ja teini-iän kapinalle on helppo naureskella, mutta rivien välissä näytelmä peilaa viiltävän osuvasti, kuinka kaksi nuorta samoista pikkukaupungin ympyröistä vähitellen ajautuu eri suuntiin. Miksi toinen selviytyy ja toinen syrjäytyy? Miksi toisen on helppo suvaita erilaisuutta ja olla avoin ympäröivälle maailmalle, kun toinen oudoksuu kaikkea itselleen vierasta ja haluaa tiukasti pysytellä tutussa ja turvallisessa totutussa? Näitä Paseja ja Hemmojahan tämä Suomi on täynnä tänäkin päivänä – siinä missä kuilu kaksikon välillä vuosien mittaan kasvaa, on helppo nähdä kuinka syntyy kaksi niin erilaisina näyttäytyvää maailmankuvaa, jotka juuri tämän hetken poliittisella kentällä repivät kansaa kahteen leiriin.

Kuinka montaa helsinkiläishipsteriä oikeasti kiinnostaa, mitä sille itäsuomalaiselle masentuneelle LVI-asentajalle tapahtuu? Kuinka moni on valmis kohtaamaan sen todellisuuden ahdistuksineen ja näköalattomine tulevaisuudenkuvineen? Jos Pasin maailma tuntuu kaukaiselta Punavuoreen asettuneesta Hemmosta, joka kuitenkin on jakanut tyypin kanssa lapsuutensa ja nuoruutensa parhaat vuodet, haaveet ja haparoinnit, vielä kaukaisemmalta se tuntuu ihmisestä, jolla kosketuspintaa maakuntien paseihin ei ole sitäkään vähää. Näytelmä ei tarjoa vastauksia tai ratkaisuja pasien kohtaloihin, mutta antaa myötätunnon välähdyksen siitä maailmasta, joka täältä omasta pienestä kuplasta tuntuu niin kovin etäiseltä.

Kuten totesin siinä eilisessäkin postauksessani: menkää katsomaan tämä. 5/5

Related posts

7/03/16

Viikon ajatus: innokkuudesta

27

Siinä ei ole mitään vikaa,

jos rakastaa kaikkea ihan hemmetin paljon. 

Negatiiviset ihmiset löytävät rajansa. 

Älä siis ikinä pyydä anteeksi innokkuuttasi.

Ikinä.

– Ryan Adams –

Photo: Jenni Rotonen

Related posts

Related posts