15/05/15

Kiitos ystävistä

14 35 roosa2.jpg

Sain tänään konkreettisen muistutuksen siitä, miten ihanilla ystävillä minua on siunattu. Postiluukusta nimittäin kolahti kirje. Enpä muista, milloin niin olisi käynyt viimeksi. 15 vuotta sitten kirjoitin kirjeitä varmaan melkein viikon jokaisena päivänä. Nyt Facebook, tekstiviestit ja Whatsapp ovat korvanneet käsin ja ajatuksella raapustetut rivit – se on vähän surullista. Mutta tänään ei ole aihetta murehtia sitä, sillä olen juuri saanut todisteen siitä, ettei kirjekulttuuri ole täysin kuollut. Kirjeeni on tehnyt matkaa maailman toiselta laidalta kuukauden päivät ja ystäväkin on tainnut ehtiä jo takaisin Suomeen tällä välin, mutta se ei vähennä riemuani tipan vertaa.

Kun tutustuin Roosaan muutama vuosi takaperin, tuntui vähän siltä kuin elämääni olisi tupsahtanut sellainen pikkusisko, jota minulla ei koskaan ollut. Paitsi että tälle pikkusiskolle kerrotaan juttuja, joita oikealle sellaiselle ei ehkä koskaan kerrottaisi. Nuori siskoseni jaksaa päivästä toiseen hämmästyttää viisaudellaan ja olen joskus itsekseni hymähtänyt, että ilmeisesti piti kohdata itseä monta vuotta nuorempi ihminen, jotta ymmärtäisi enemmän elämästä. <span style=”font-size: 1em; line-height: 1.4;”>Parasta ystävyydessä kai onkin, kun molemmat tuntevat ylpeyttä ja iloa siitä, että ovat saaneet rinnalleen tässä elämässä niin hienon, viisaan, sydämellisen ja mahtavan tyypin.

On mystistä, kuinka maailma heittää usein tiellemme ikään kuin vihjeitä ja neuvoja siitä, mihin suuntaan elämän suurissa ja pienissä käännekohdissa tulisi lähteä. Tai voi toki olla, että ehkä jossain alitajuntamme syövereissä jo tiedämme ja näemme siksi ympärillämme tienviittoja, jotka lempeästi sysäävät meitä oikealle polulle.

Viime päivinä mieli on myllertänyt ja elämän suuntaviivoja hahmotellessa sitä helposti maalailee mietteisiinsä myös niitä pahimpia uhkakuvia valintojensa mahdollisista seurauksista. Jotenkin tuo turvaa, että on edes kertaalleen pohtinut mielessään sen worst case scenarion. Samalla sitä ehkä unohtuu noihin uhkakuviin liikaakin. Pyörii illalla ahdistuneena sängyssä ja jännittää asioita, joita ei todennäköisesti koskaan joudu edes kohtaamaan. Sellaisten öiden jälkeen tuntuu erityiseltä saada ystävältä kirje, jonka riveille on kirjoitettu ne sanat, joita juuri sillä hetkellä kaipaa. Ja joita ei edes toiselta osaisi odottaa. Sillä aina se tulee yllätyksenä, että myös minä voin opettaa sille niin viisaalle tyypille jotakin.

Juuri sitä ihailen paljon sinussa: olet niin mielettömän vahva ja samaan aikaan yhteydessä tunteisiisi. Et pakene mitään, vaan kohtaat itsesi ja seuraat sydäntäsi. Se on harvinaislaatuista! Pidä kiinni omasta totuudestasi, koska se on hyvin hyvä totuus!

Rakas Roosa, et tiedäkään kuinka paljon tarvitsin tuota juuri tänään.

Hyvät ajatukset ja sanat levittävät hyvää oloa myös ympärille. Lähetin hyvän olon puuskassani eräälle ystävälle viestin, kuinka häntä on jo parin päivän tauon jälkeen ikävä ja sain pian vastauksen, että viestini pelasti hänen päivänsä. Hetkeä myöhemmin toinen ystäväni lähetti viestin, jossa kertoi minun harmittoman Instagram-päivitykseni saaneen hänessä mielettömiä oivalluksia aikaan. Mikä onni onkaan löytää ympärilleen ihmisiä, jotka paitsi kannustavat ja tukevat, myös inspiroivat ja rohkaisevat molemmin puolin jopa täysin tietämättään.

Kuinka paljon yksi kirje, tekstiviesti, Instagram-kuva tai muu pieni ele voikaan tehdä. Kuinka pitkälle se yksi hyvän olon sysäys voikaan kantaa. Siksi kehotankin sinua tänään, juuri nyt, kertomaan jollekin omalle läheiselle, mitä hänessä ihailet ja arvostat. Se paitsi takuulla ilahduttaa toista, auttaa myös sinua muistamaan, miten upeita tyyppejä ympärilläsi onkaan. Hyvä kiertämään. :)

roosa1.jpg

Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts

11/05/15

Viikon ajatus: peloista

37 viikon-ajatus2.jpg

Anna valintojesi

heijastaa toiveitasi,

ei pelkojasi.

– Nelson Mandela –

Photo: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts

10/05/15

Äidille

4 48 KaisaP1978.jpg

On jotenkin jännä juttu, että vaikka muuten olen varsin hyvä puhumaan tunteistani ja kertomaan läheisilleni kuinka tärkeitä he minulle ovat, vanhempieni kohdalla nuo sanat jotenkin juuttuvat kurkkuun. Ehkä perheessämme on enemmän osoitettu rakkautta teoilla ja muilla sanattomilla eleillä, ja tunteiden sanoiksi pukeminen ja ääneen lausuminen tuntuu siksi vaikealta. Kirjoittaen monen asian sanominen tuntuu luontevammalta, joten tämä postaus on omistettu äidilleni.

Kuvassa on äitini vuonna 1978 nuorena 20-vuotiana tyttösenä. Pahoittelen äiti, että valitsin tähän juttuun juuri tämän kuvan, sillä tiedän, ettei se ole lempikuvasi sinusta itsestäsi. Minua juuri tämä kuva taas on aina kiehtonut. Ensinnäkin, sanoit itse mitä hyvänsä, niin minusta näytät siinä kauniilta ja ennen kaikkea todella coolilta. :D Rakastan sitä kontrastia, että minun hymyileväinen, pullantuoksuinen äitini on joskus ollut tuo kuvan tuima nuori nainen. Tuntuu hienolta, että viimein nyt aikuisena olen saanut tutustua äitiini uudenlaisella tasolla – kuin kaksi tasa-arvoista aikuista. On ilo päästä näkemään vilauksia naisesta, joka on paljon muutakin kuin vain minun äitini.

Olemme äidin kanssa monessa mielessä aika eri maata: olen luonteeni ja ulkonäköni puolesta tullut huomattavasti enemmän isääni. Vaikka nuorempana koin monet kerrat, ettemme kertakaikkiaan ymmärrä toisiamme, vanhemmiten myrskyt ovat kummasti tasoittuneet ja riitoja meille ei ole syntynyt enää vuosikausiin. Ja mitä piirteisiimme tulee, niin itse asiassa olen yhtäkkiä nyt aikuisiällä alkanut huomata, että meillä onkin enemmän yhteistä kuin olen kuvitellut. On ollut hämmentävää tajuta, miten samanlaisia ilmeitä äidillä on varsinkin nuoruuskuvissaan – yhdessäkin valokuvassa olisin ilmeen perusteella voinut luulla olevani itse. 

Rauhallinen, ahkera, järkevä, aikaansaava, huomaavainen, huumorintajuinen, auttavainen ja kärsivällinen. Sellainen tyyppi on minun äitini. Hän on aina viihtynyt kotona ja luonnossa puuhaillen jotakin hyödyllistä. Jos se vain olisi mahdollista, äiti viettäisi varmaankin kaiken aikansa metsässä marjoja ja sieniä poimien tai omassa kotipuutarhassa touhuillen. Äiti ei ole koskaan ollut sellainen hössöttäjä, vaan rauhallinen järki-ihminen, joka osaa neuvoa tilanteessa kuin tilanteessa. Vieläkin soitan usein ensimmäisenä äidille, kun kaipaan neuvoa tai näkökulmaa johonkin asiaan – ja useimmiten äiti tuntuu osaavan valita oikeat sanat.

Äiti on ollut perheessämme sellainen tasapainottava voima: aina myönteisesti elämään suhtautuva ja tyyni. Äidin usko siihen, että asiat järjestyvät aina lopulta, on tarttunut myös tyttäreen ja varmaankin juuri äitiä saan kiittää osittain positiivisesta elämänasenteestani. Ihailen hänen kykyään pysyä tyynenä ja antaa asioiden valua harteiltaan kuin vesi. Kun minä ja isä olemme räiskyneet, äiti on ollut päivästä toiseen vankkumattoman rauhallinen viilipytty, joka ei anna itsensä provosoitua. Tosin ne harvalukuiset kerrat, kun äidillä on pinna palanut, siitä on ollut leikki kaukana. Teini-iässä minua suorastaan ärsytti, ettei äiti provosoitunut oikein mistään, mutta aikuisena olen ymmärtänyt, että se taisi olla aika olennaista perhe-elämämme toimivuuden kannalta. Eihän yhteiselosta olisi tullut yhtään mitään, jos kaikki olisivat olleet minun ja isäni kaltaisia. :D

Elämä minun äitinäni ei varmasti ole ollut aina maailman helpoin tehtävä, mutta on ollut ihana huomata, että välimme tuntuvat lähentyvän vuosi vuodelta. En tänään pääse antamaan äidilleni onnitteluhalausta, mutta lupaan antaa sellaisen moninkertaisena, kun seuraavan kerran kohtaamme. Onnea äiti päivänäsi, ja kiitos. :)

Lämpimät onnittelut ihan kaikille äideille ja mummeille!

Related posts

Related posts