18/07/17

Luota vähän

7 53

Olen tässä miettinyt, että jotenkin haluaisin vielä avata sanaista arkkuani yksin matkustamisesta ja vähän muustakin… Hiukan jo ohimennen sivusinkin mietteitäni heti tuoreeltaan, kun Portugalin reissu oli lopuillaan, mutta kaikenlaisia ajatuksia jäi tuolloin vielä päänuppiin muhimaan.

Nyt jälkikäteen tuntuu hassulta, että jännitin yksin matkaan lähtemistä. Tiesin jo etukäteen, että jännittäminen oli ihan turhaa ja hölmöä, mutta kaipa se on inhimillistä, sillä olen kuullut monen muunkin jännittävän ajatusta yksin reissaamisesta. Nyt jälkikäteen on sellainen olo, että haluan matkustaa yksin vielä uudelleenkin, ehkä vähän pidemmänkin aikaa. Yksin reissaaminen nimittäin toden totta on ihan erilaista kuin kaverin kanssa. Molemmissa on puolensa, mutta yksin viihtyvänä itsekseen matkustaminen jätti uteliaisuuden kokeilla uudelleen.

Pidemmällä reissulla ehkä ehtisi oikeastikin viettää aikaa enemmän yksin. Nautin yksinolosta ja tykkäsin myös reissussa niistä kiirettömistä hetkistä, jotka sain viettää ihan itsekseni. Totta puhuen olisin mieluummin viettänyt aikaa yksin enemmänkin, mutta lyhyen reissun aikana tuli tutustuttua uusiin ihmisiin vähän liiankin helposti. :D Tietenkään en silti halunnut vain periaatteen vuoksi jättää hauskoja kohtaamisia kokematta, joten elin hetkessä ja nautin seurasta silloin, kun sitä luontevasti oli tarjolla.

Yksin matkustaessa ei todellakaan ole niin yksin kuin voisi ehkä ennakkoon kuvitella. Kaipa yksin liikuskeleva ihminen on niin paljon helpommin lähestyttävä, että tuon tuosta tuntui joku olevan tulossa juttusille. Reissuni oli täynnä mitä yllättävimpiä ja hauskimpia kohtaamisia, joista osa oli vain hetken ilona ja osa johti yhteydenpitoon matkan jälkeenkin.

Onnistuin tutustumaan ihmisiin reissullani esimerkiksi lentokentällä, ruokakaupassa ja sosiaalisessa mediassa ja päädyin kohtaamisten seurauksena baariin juhlistamaan entuudestaan tuntemattoman ihmisen synttäreitä, Massimo Duttin pressitilaisuuteen ja tapaamaan brändin markkinointijohtajaa, spontaanille drinkille keskiyöllä, elämäni ensimmäiselle surffitunnille ja paikallisen valokuvaajan malliksi.

Sain matkani aikana muutamia kommentteja, joissa pohdiskeltiin, miten uskallan lähteä tuntemattomien ihmisten matkaan oudossa maassa. Se jäi mietityttämään minua… Miten kukaan ylipäänsä vaikkapa uskaltaa lähteä esimerkiksi baarista toisen ihmisen matkaan? Tai Tinder-treffeille? Ihan siis Suomessakaan? Entä onko ulkomailla jotenkin lähtökohtaisesti aina vaarallisempaa kuin koto-Suomessa?

Jotenkin tuli jopa vähän surullinen olo noista varmasti hyvää tarkoittavista kommenteista. Jotenkin minulle se ajatus, että tuntemattomia ihmisiä pitäisi ensisijaisesti pelätä, on vain jotenkin surullinen. Uusiin ihmisiin tutustuessa ja varsinkin yksin matkustaessa on toki syytä pitää järki matkassa, mutta minä haluan ensisijaisesti tutkailla maailmaa ja nähdä muut ihmiset jostakin toisesta näkökulmasta kuin pelosta käsin.

Oman elämänkokemukseni perusteella uskallan luottaa omaan ihmistuntemukseeni aika vankasti. Intuitio kertoo yleensä hyvin nopeasti, tuleeko toisesta ihmisestä miellyttävä ja turvallinen olo vai ei. Jos aistin ilmapiirissä minkäänlaista outoutta tai toinen saa oloni millään tavalla epämukavaksi, se on jo merkki, jota on mielestäni syytä kunnioittaa. Joskus kyse on vain väärinkäsityksestä tai siitä, että kahden ihmisen kemiat eivät kohtaa, mutta en halua ottaa tarpeettomia riskejä, kun maailma on täynnä ihmisiä, joiden kanssa homma klikkaa eri tavalla jo heti alkumetreiltä lähtien.

Muistan käyneeni aiheesta joskus keskustelua teiniaikaisen poikaystäväni kanssa. Hänen maailmankuvansa oli, että ihminen on paha, kunnes toisin todistetaan. Minun maailmankuvani oli päinvastainen. Oli vaikea ymmärtää, mistä sellainen perustavanlaatuinen epäluulo kanssaihmisiä kohtaan oikein kumpusi, mutta meillä kaikilla on omat demonimme päihitettävänä. Joka tapauksessa, minä uskon ensisijaisesti, että muut ihmiset ovat suurimmalta osin ihan hyviä ja kilttejä tyyppejä. Joukkoon mahtuu aina myös mätämunia, mutta todennäköisyys, että juuri se sinun kohtaamasi tyyppi olisi massamurhaaja, on häviävän pieni – etenkin jos sinulla on herkkyyttä kuunnella sitä omaa intuitiotasi.

On ymmärrettävää, että pettymykset ja huonot kokemukset ihmisistä jättävät jälkensä, mutta on niin kovin sääli, jos menneisyyden traumat jäävät hallitsemaan nykyisyyttä. Siksi haluan kehottaa suhtautumaan maailmaan avoimin mielin, positiivisen kautta. Ei pilvissä haihatellen, mutta ei myöskään jatkuvasti katastrofeja odottaen. Elämä kantaa kyllä ja yleensä intuitio osaa kertoa vaikka mitä, jos sitä vain malttaa kuunnella. Yritän itse usein miettiä elämäni erilaisia valintoja ja jännittäviä tilanteita siitä kulmasta, että mikä olisi pahinta, mitä voisi tapahtua? Jos ei mietitä äärimmäisiä kauhukuvia ja sarjamurhaajia, vaan pysytään suhteellisen realistisissa visioissa, yleensä ne pahimmatkaan skenaariot eivät ole niin ylitsepääsemättömän kamalia. Mikä olisi voinut pahimmillaan tapahtua, kun vietin viikon yksin ulkomailla? Minulla olisi ollut tylsää ja yksinäinen olo? No, ehkä olisin siitäkin selvinnyt.

Jos katselisin maailmaa ympäristöä ja muita ihmisiä säikkyen, olisi aika monta mieletöntä tyyppiä jäänyt kohtaamatta, elämystä elämättä ja tilannetta tapahtumatta. En minä halua elää elämääni sillä tavoin. Minä olen juuri se tyyppi, joka juttelee tuntemattomille, tarttuu tilaisuuksiin ja heittäytyy seikkailuihin. Jos istuisin kotona pelkäämässä, olisi elämäni aika hitsin paljon tylsempää ja muistojen kirjassa aika monta kappaletta vähemmän hullunkurisia ja kallisarvoisia tarinoita kerrottavana niin teille kuin jälkipolvillekin.

Elämässä pitää vähän uskaltaa. Pitää uskaltaa luottaa siihen, että kaikki menee ihan hyvin. Kaikki järjestyy ja hyviä juttuja tapahtuu. Muuten jää sivustakatsojaksi omassa tarinassaan. Niinpä sanon sinulle, rakas murehtija, ole rohkea ja uskalla! Lähde reissuun, vaikkapa yksin kuten minä. Tartu hetkeen! Kerro hyvät ajatuksesi ääneen. Katso ihmisiä reilusti silmiin ja hymyile. Käytä maalaisjärkeä, mutta anna intuition johdattaa. Luota niihin ihmisiin, joiden puoleen sisäinen tuntumasi näyttää vihreää valoa. Ja ennen kaikkea: luota itseesi. Kyllä sinä osaat, pystyt ja selviät vaikka millaisista tilanteista – ei meitä ole tehty sokerista. Näillä eväillä olen itse saanut elää niin mahtavien sattumusten ja kohtaamisten täyteistä elämää, että uskallan suositella. :)

Kuvituksena vielä reissumuistoja Lissabonista muutaman viikon takaa.

Related posts

12/07/17

Aina saatavilla? Eli saako some-aikana olla offline?

20 55

 

Tuntuu ehkä kummalliselta sanoa näin, kun työni linkittyy hyvin pitkälti sosiaaliseen mediaan, mutta some ahdistaa minua usein monellakin tasolla. Yksi minulle henkilökohtaisesti ärsyttävimpiä piirteitä älypuhelinten ja somen aikakaudella on se, että aina pitäisi olla tavoitettavissa. Henkinen mummo muistelee joskus onnellisena niitä aikoja, kun ihmiset sai kiinni lankapuhelimella, jos sattuivat olemaan kotona ja tapaamiset sovittiin täsmällisesti tiettyyn kellonaikaan ja -paikkaan. Kaikenlaisen myöhästelyn, säätämisen ja feidailun määrä oli takuulla noin miljoona kertaa pienempi.

Mutta siis se tavoitettavuus… Olen toisinaan tulla hulluksi, kun kännykkä piippaa jatkuvasti jonkun hälytyksen merkiksi. Siksi olenkin kytkenyt melkein joka ikisestä sovelluksesta ilmoitukset tai vähintäänkin äänet pois päältä. En halua, että some sanelee milloin minun pitää olla tavoitettavissa, vaan haluan päättää ihan itse, milloin minulla on aikaa lukea viestejä ja vastata niihin.

*

Jokaisella on tietenkin oikeus päättää itse, miten aktiivisesti viestejään tsekkailee ja miten ripeästi niihin reagoi. Tuntuu kuitenkin, että hektisenä some-aikakautena ihmiset odottavat vastauksia viesteihinsä varsin nopeasti. Olen ollut tilanteissa, joissa joku on lähettänyt minulle sähköpostia, ja kun en ole vastannut viestiin puolen tunnin sisään, perään on tullut ihmettelevää viestiä tai puhelua, että miksen ole reagoinut. Perään saa toki soittaa, jos asia on kiireellinen, mutta älä tee oletuksia, että toisella on aikaa (tai mielenkiintoa) päivystää viestiensä äärellä 24/7, vaikka sinulla olisikin.

Someaika tuntuu tehneen ihmisistä entistäkin kärsimättömämpiä. Olen kuullut lukemattomia tarinoita siitä, kuinka Tinder-match on hermostunut niin paljon siitä, ettei viestiin ole vastattu tunnin sisällä lähettämisestä, että on saman tien poistanut osuman. Kaipa se kielii jonkinlaisesta epävarmuudesta, kun torjunnan pelossa poistetaan sitten itse koko match, ennen kuin toinen edes ehtii reagoida.

Sitä toivoisi myös kaiken tämän jatkuvan viestimisen aikakaudella ihmisillä olevan ymmärrystä, että kaikki eivät kykene eivätkä halua olla tavoitettavissa vuorokauden jokaisena hetkenä. Ja heillä on oikeus siihen. Sillä yhtä ärsyttävänä kuin minä pidän muiden olettamusta siitä, että minun pitäisi olla koko ajan valmiustilassa ja tavoitettavissa, tuntuvat monet pitävän sitä, että en ole.

Minulle jatkuva viestitulva tuntuu ihan valtavan kuormittavalta. En halua olla kännykkäni orja, vaan määritellä itse omat rajani ja aikatauluni. Haluan olla läsnä omassa elämässäni ilman jatkuvia keskeytyksiä, piipityksiä, ilmoituksia ja hälytyksiä. Jos asia on kiireellinen ja tärkeä, reagoin kyllä heti, kun ehdin. Muussa tapauksessa se joutaa kyllä odottamaan hetken.

*

Tuntuu joskus tosi turhauttavalta, jos keskustelukumppani näpyttää vähän väliä puhelintaan tai luuri välkkyy pöydällä tuon tuosta uuden viestin tai tykkäyksen merkiksi. Sorrun itsekin toisinaan tarttumaan puhelimeen sosiaalisessa tilanteessa, mutta kaipaan usein ihmisiltä juuri sitä läsnäolon taitoa hetkessä. Jos puhelinta ei halua jättää laukkuun, sen voi edes laittaa äänettömälle ja alassuin pöydälle, niin että katse ei harhaile ihan taukoamatta puhelimen näytölle.

Erityisesti kaikenlaiset Whatsapp- ja Facebook-ryhmäkeskustelut ovat minulle suoranainen painajainen. Kun viestijöitä on samassa ketjussa monia, viestittely on tauotonta. Olen valmis ottamaan riskin, että missaan muutaman hauskan läpän, kun en jaksa kytätä luuriani jokaisen uuden viestin vastaanottaessani.

Tunnen useammankin ihmisen, jotka ovat lähteneet some-aikakaudella suoranaiseen protestiin jatkuvan tavoitettavuuden vaatimuksia vastustaessaan. Yksi keino on luopua älypuhelimesta kokonaan tai pitäytyä poissa sosiaalisesta mediasta. Itse en koe, että haluaisin eristäytyä sosiaalisesta piiristäni sillä tavoin enkä töitteni puolesta oikeastaan edes voisi elää sillä tavoin. Mutta ei kyse ole minulle vain työstä, vaan some tuo elämääni paljon myös hyviä, hauskoja ja hyödyllisiä asioita. Ja onhan älypuhelin valtavan näppärä kapistus monessa eteen osuvassa tilanteessa. En tiedä, mihin joutuisin ilman Google mapsia, reittiopasta tai vaikkapa verkkopankkia, puhumattakaan monista muista kätevistä ja elämää helpottavista sovelluksista.

Kävin toissa viikolla Alicantessa EU-workshopissa tapaamani porukan kesken kiinnostavaa keskustelua juuri näistä nykypäivän odotuksista olla tavoitettavissa ja moni tuntui samaistuvan mietteisiini. Luxemburgilainen Vicky oli ratkaissut asian olemalla hankkimatta älypuhelinta lainkaan. Hänellä oli edelleen käytössään ikivanha Nokia, jossa on nappulat eikä internetiä. Hän kertoi ilmoittaneensa ystävilleen olevansa tavoitettavissa somen äärellä tiettyinä päivinä viikossa tiettyyn aikaan ja muuten hänet tavoittaisi vanhan koulun tyyliin puhelimitse tai tekstiviestillä. Hän kertoi ratkaisun vähentäneen informaatiotulvaa aivan valtavasti. Omassa tapauksessani ilmoitusten kytkeminen pois päältä on ajanut jossain määrin samaa asiaa.

*

Myös tässä lomassa on osittain kyse pyrkimyksestä elää hetkessä ja luvasta olla tavoittamattomissa. Viesteihin, sähköposteihin ja kommentteihin vastaamattomuudesta tulee helposti syyllisyydentuntoja ja vastuullisena ihmisenä sitä ei haluaisi odotuttaa ihmisiä. Harva asia tässä maailmassa kuitenkaan vaatii välitöntä reagointia tai tauotonta läsnäoloa – ei varsinkaan some tai blogi. Pieni tauko kaikkien yhteyksien ääreltä voi olla hyvinkin rentouttavaa, oli some sitten työtä tai ei.

Olen itse usein nauttinut lentokoneessa istumisesta siksi, että se on 100% omaa aikaani, jota kukaan ei voi viesteillään, puheluillaan tai vaatimuksillaan häiritä. Lentokoneessa sitä on ikään kuin eräänlaisessa sallitussa yhteydenottotyhjiössä ja samanaikaisesti ihanalla tavalla toimeton, koska juuri mitään siellä penkissä nököttäessään ei käytännössä voi tehdä. On ikään kuin pakotettu olemaan hetken aikaa “hyödytön” (ellei sitten naputtele tietokoneella offline-tilassa työhommia, joten joskus kyllä teen). Käytän usein tuota aikaa lukemiseen ja ihan vain haaveiluun, koska kaikkeen siihen on arjen kiireiden ja jatkuvien ärsykkeiden keskellä ikävä kyllä aivan liian vähän aikaa ja mahdollisuuksia. Vielä kun saisi tuon saman mielentilan tuotua arjen keskelle ilman sitä pakollista lentotilaakin…

Olisi kiinnostavaa kuulla teidän muiden mietteitä tästä aiheesta. Onko siellä muita, joita jatkuvan tavoitettavuuden vaatimus ahdistaa?

Pictures: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts

10/07/17

Viikon ajatus: seikkailuista

1 38

Jokainen tarvitsee jonkun,

joka soittaa ja sanoo:

“Pue päällesi, me lähdemme

nyt seikkailemaan!”

 

Photo: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts

8/07/17

Mitä nettikiusaamiselle voi tehdä?

1 30

Julkaisin viime viikolla muutaman videon liittyen mielenterveyden puolesta puhuvaan Veikkauksen Mahdollisuuksia-kampanjaan, jossa olen ollut mukana. Videoita tehtiin todellisuudessa enemmänkin ja vaikka yhteistyö osaltani saatiin jo maaliin, haluan julkaista nämä loputkin, koska niissä on niin tärkeää sanomaa.

Juttelin projektin tiimoilta eri mielenterveysjärjestöjen edustajien kanssa videokameran edessä erilaisista mielenterveyteen liittyvistä ilmiöistä sekä siitä, miten näitä ongelmia voisi ratkoa ja ennaltaehkäistä. Viime kerralla käsittelyssä oli yksinäisyys ja kerroin lisäksi omaa tarinaani masennuksesta. Näissä tämän kertaisissa videoissa puhutaan siitä, miten tunnistaa masennus sekä siitä, mitä kiusaaminen on some-aikana ja mitä sille voi tehdä. Harmi, että videoille ei saatu mukaan keskusteluita ihan koko pituudessaan, mutta näissä Veikkauksen sivuilla olevissa artikkeleissa on vähän lisää asiaa keskusteluistamme.

Mediakumppanina kampanjassa on ollut Bassoradio, jonka videolle myös rap-artisti Kube on jutellut kiusaamiseen liittyen videolle omia mietteitään ja liitin tuonkin videon mukaan tähän juttuun, koska Kubella on hyviä ajatuksia aiheesta. Ja tosiaan ne aiemmin julkaistut videot pääsette kurkkaamaan tuosta viime viikolla tekemästäni postauksesta.

Photo: Joni Luomanen

Related posts