13/07/18

Parempi överit kuin vajarit?

5 16

En koe olevani tyylillisesti mikään sellainen älytön räväyttäjä. Olen joskus kuvaillut tyyliäni siten, että pukeudun periaatteessa aika klassisesti ja tyylissäni on paljon sellaista pohjoismaista selkeyttä yhdistettynä ripaukseen ranskalaishenkistä naisellisuutta, kepeää tyttömäisyyttä ja näyttävämpiä yksityiskohtia sekä värejä. Kuitenkaan en ole koskaan ollut se tyyppi, joka havittelee paikkaa huomion keskipisteenä – enemmänkin ihmisten katseet saavat minut kiusaantumaan.

Olen joskus joutunut kokemaan vähän ristiriitaisiakin fiiliksiä sen suhteen, että jokin asia tyylillisesti tuntuu omalta ja kiinnostavalta, mutta samanaikaisesti sen herättämä huomio olisi minulle epämukavaa. Muistan edelleen sen tilanteen, kun vajaat 10 vuotta sitten bussikuski repesi nauruun minun astuessa bussiin. Mitään niin älyttömän omituista minulla ei edes ollut päälläni, mutta ilmeisesti näyttävä hiuskoristeeni oli herralle liikaa. :D

Bussiepisodin jälkeen kävin kiinnostavan keskustelun tyylistä äitini kanssa. Äiti sanoi ihailevansa rohkeuttani pukeutua juuri oman näköisesti, mutta totesi, ettei itse voisi ikinä vetää ylleen sellaisia asusteita kuin minä. Hän kertoi mieluummin sulautuvansa joukkoon kuin erottuvansa siitä. Hänelle ajatus muiden katseista ja huomion herättämisestä tuntui niin epämukavalta, että se muokkaa myös pukeutumistyyliä.

Suhtautumiseni omaan tyyliin on varmasti muuttunut jonkin verran vielä noistakin ajoista – onhan tuosta keskustelusta ja tilanteesta jo liki 10 vuotta. Oman tyylin ydin on terävöitynyt vuosien varrella entisestään ja ikä on tuonut itsevarmuutta luottaa omaan makuun ja valintoihin riippumatta siitä, mitä muut minusta mahtavat ajatella. En edelleenkään kaipaa huomion keskipisteeksi, mutta enää omat erikoisemmat tyylivalinnat eivät jännitä yhtä paljon.

En tiedä olisinko 10 vuotta sitten tohtinut laittaa päälleni tätä kuvien asua: kukkakuvioitua housupukua ja hullunkurista pinkkiä hattua. Nyt tämä tyyli kuitenkin tuntuu ihan omalta ja mukavalta. Hatun ostaminen vaati aluksi hieman pohdiskelua ja sulattelua, mutta kun makutuomarit näyttivät iloisesti peukkua, rohkenin hankkimaan. Olen huomannut, vaikka päätän omasta tyylistäni aina itse, läheisten ja ystävien reaktioilla voi olla omaan pukeutumiseen vaikutusta. Minun tapauksessani vaikutus on ollut lähinnä positiivinen juuri siten, että kun minulle rakkaat ihmiset tuntuvat innostuvan vähän erikoisemmistakin kokeiluista ja kannustavan niihin, antaa se rohkeutta olla reilusti vain oma itsensä. Kiitos siis siitä.

Vieläkin on niitä hetkiä, kun arastelen pukea ylle jotakin erikoisempaa tai näyttävämpää, vaikka niitä onkin jatkuvasti vähemmän. Ja harva tyyleistäni loppujen lopuksi on todella mitenkään kovin erikoinen, vaikka tämä asu osuukin ehkä enemmän sinne överit kuin vajarit -osastoon. Voisiko se olla osa tätä vanhakantaista suomalaista pukeutumiskulttuuria, että erottumista ei lähtökohtaisesti pidetä välttämättä mitenkään positiivisena asiana, vaan mieluummin juuri sulaudutaan joukkoon ja ollaan huomaamattomia? Olisi kiinnostavaa kuulla, millainen suhde teillä muilla on omaan tyyliin? Oletteko mieluiten räväyttäjiä, seinäruusuja vai jotakin siltä väliltä?

Tämä hauska pyjaman ja housupuvun välimaastoon tyylillisesti asettuva kukka-asu on yksi tämän kevään suosikeistani. Olen pitänyt housuja ja takkia yhdessä sekä erikseen ja kokonaisuutta on helppo muunnella yhdistämällä asun molempia osia erilaisten ylä- ja alaosien kanssa.

Hanna Sarénin suunnitteleman ÉN-merkin huopahattu puolestaan sopii oikeastaan hullunkurisuudessaan melkein mihin tahansa tyyliin. Rakastan ÉN-merkin värikästä hattuvalikoimaa, jossa on kaikenlaisia vaihtoehtoja moneen makuun – hauskimpia minun silmääni ovat nuo Pekka Puupää -tyyliset vähän korkeammalla kuvulla varustetut päähineet. Myös lierejä on eri levyisiä ja muotoisia, mutta itse valitsin itselleni tämän hiukan taivutetun lierin, jonka voi halutessaan kääntää osoittamaan myös alaspäin.

Yksi parhaista puolista näissä ÉN-hatuissa on niiden muunneltavuus. Pehmeää huopaista kupua voi muotoilla oman maun mukaan miten itse haluaa: jättää ylväästi korkeaksi, painaa uralle stetson-tyyliin tai tuikata lommolle Panama-hatun tapaan tai keksiä vaikka ihan jonkun oman jutun. Niinpä yhdessä hatussa saa oikeastaan vaikka kuinka monta päähinettä, sillä hatun voi joka kerta pukea vaikka eri tavoin. Jos jotakuta kiinnostaa, niin tällä hetkellä näitä myydään ainakinMy oMy -putiikissa Helsingin keskustassa sekä merkin työhuoneella Korkeavuorenkadulla. Myös merkin Facebook-sivuilta on mahdollista ostaa hattuja. Syksyllä ÉN avaa ihan oman liikkeen Helsingin keskustaan eli sitä odotellessa!

PS. Muistuttelen tässä välissä, että Kuosissa-muotiohjelman kaikki ilmestyneet jaksot ovat kuunneltavissa myös Radio Helsingin nettisivuilla. Suosittelen tsekkaamaan etenkin viime viikon todella mielenkiintoisen jakson, jossa keskustellaan antropologi Viola Strandbergin kanssa siitä, miten kulttuuri määrittää käsitystämme muodista ja siitä, millainen tyyli on esimerkiksi hyvän maun mukaista. Aivan uskomattoman mielenkiintoinen vieras ja keskustelu eli todella painokas suositus! :)

kukkahousut ja -takki // floral outfit Samsøe & Samsøe*

silkkitoppi // silk top Twist & Tango

nahkalaukku // leather bag A+more (Stockmann)*

hattu // hat ÉN

kengät // shoes Dorateymur (Minimal Nordic)

* saatu blogin kautta / gifted

Photos: Vesa Silver

Related posts

9/07/18

Viikon ajatus: itsearvostuksesta

2 30

 

Lakkaa näkemästä niin paljon vaivaa

niiden vuoksi, jotka eivät laita

tikkua ristiin sinun eteesi.

Tietyn pisteen jälkeen

tuhlaat vain aikaasi ja energiaasi.

 

 

Photo: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts

3/07/18

Oodi tylsistymiselle

6 50

Muistatteko ne lapsuuden ja nuoruusvuosien loputtomilta tuntuvat kesät? Päivät lipuivat raukeina eteenpäin ja aikaa tuntui olevan käsissä määrättömästi. Silloinkin, kun olin kesätöissä, kolmen kuukauden kesäloma tuntui käsittämättömän pitkältä: oli aikaa loikoilla auringossa, lähteä spontaanille uimaretkelle, uppoutua lukemaan kirjaa tuntikausiksi. Oli aikaa tylsistyä.

Nyt ajatus tylsistymisestä tuntuu lähes absurdilta. Aikuisuus on vienyt mennessään hetket, joissa olisi tilaa ja aikaa pitkästyä. Lapsena sitä vihaa sellaista mielikuvituksetonta joutilaisuuden tilaa – nykyään sitä suorastaan kaipaa. Yhä useammin huomaan haluavani järjestellä arkeani niin, että nimenomaan jäisi aikaa olla tekemättä mitään. Juuri niissä hetkissä piilee luovuus ja spontaanius, joista kumpaakin haluaisin arjessani ruokkia.

Viime keväänä muutin arkeani tietoisesti: karsin päivistäni rankalla kädellä menoja, jotka kuormittivat mieltä, kehoa ja kalenteria. Raivasin tilaa ystäville, urheilulle ja yksinololle. Otin tavoitteekseni, että minulla olisi joka viikko vähintään yksi päivä, jolle kalenterissa ei olisi ainoatakaan merkintää. Ihannetapauksessa noita päiviä olisi kaksi, mielellään peräkkäin.

Voin kertoa, että tällaisen projektin vieminen ajatuksista toteutukseen vaatii melkoista päättäväisyyttä ja luovuuttakin. Ja vaatii se myös luopumista: kaikelle ei voi mitenkään sanoa kyllä, jos tahtoo joskus tylsistyä.

Huomasin aika nopeasti kalenterisiivoukseni tulokset: mieleni oli tyynempi, tunsin itseni leväneemmäksi, stressasin vähemmän ja nautin arjestani enemmän. Minulla oli yhtäkkiä aikaa ja tilaa ajatella, siivota, puuhailla kotona kaikenlaisia hommia, jotka olivat odottaneet tekemistään vuoden päivät, tavata ystäviä spontaanisti sekä maata sohvalla ja tuijotella kattoa (tai Netflixiä). Ja se tuntui ihanalta. Melkein kuin olisin saanut yhtäkkiä arkiviikkoihini yhden päivän kokonaan lisää.

“Sinulla on vuorokaudessa yhtä paljon tunteja kuin Beyoncella.” Sitaattiin kätkeytyy sekä rohkaisun että syyllisyyden siemen. Mitä kaikkea voikaan saada aikaiseksi, kun vain tarmokkaasti tekee, tehokkaasti suunnittelee ja päättäväisesti suorittaa. Toisaalta samanaikaisesti on suunnattoman helppo tuntea syyllisyyttä siitä, kuinka koskaan ei oikein saa tarpeeksi aikaiseksi. Kuka sen loppujen lopuksi määrittää, mikä on tarpeeksi?

Yritän muistutella itselleni, ettei ihminen ole robotti ja hyväksyä kaikkien niiden oman elämänsä supernaisten ja -miesten keskellä, että minun sisäinen systeemini kaipaa välillä epämääräistä haahuilua, vetelehtimistä, päivätorkkuja ja seinien tuijottelua yltääkseen täyteen potentiaaliinsa ja kukoistukseensa. Että en arvottaisi itseäni vain aikaansaannosteni ja suoritusteni kautta.

Juhannuksena pääsin Pariisissa hetkeksi kiinni tylsistymisen tunteeseen. Ehdin jopa harmistua päämäärättömyydessä kuluneista tunneista ja tuntea, että päivä oli uhkaavasti valumassa hukkaan, kun tuijotin kellotaulussa matelevia minuutteja. Minuutit kuluivat hitaasti ja silti vapaapäivä aivan liian nopeasti. Näin jälkikäteen hymyilyttää, sillä vasta nyt tajuan päässeeni juuri siihen kauan kaipaamaani pitkästymisen tilaan.

Yksin matkaaminen vieraassa kaupungissa on helpoimpia tapoja päästä vetelehtimisen makuun. Koko maailmaa katselee siinä mielentilassa toisin silmin, ja ennen kaikkea näkee ympärillään asioita, joita normaalisti ei ole aikaa huomata. Kotona tuohon mielentilaan pääseminen on vaikeampaa, kun sosiaaliset velvoitteet, tekemättömät työt, siivoamattomat kaapit ja tiskialtaassa lojuvat kupit muistuttelevat itsestään, minne tahansa katseensa kääntää. Siksi on niin helppoa karata lomalla jonnekin toisaalle. Kaikkein suurimmalta vapaudelta tuntuisi silti päästä samaan henkiseen tilaan ympärillä leijuvista velvoitteista huolimatta ihan täällä kotona.

Tänään ihmettelen, miten yhtäkkiä ollaan jo heinäkuussa – mihin se alkukesä katosi? Keväiset haaveet kunnollisesta kesälomasta ovat näivettyneet sitä mukaa, kun kalenteri on salakavalasti täyttynyt epämääräisestä silpusta ja heinäkuulle hiipineistä deadlineista. Takaraivossa nakertaa ajatus, että kesä on jo ohi, vaikka eletään vasta heinäkuun ensimmäisiä päiviä. Ehkä se on ajan kultaamaa nostalgista haikailua lapsuuden ja nuoruuden huolettomiin kesälomiin, mutta edelleen ajattelen, että unelmieni kesä pitää sisällään juuri noita tylsistymiseen asti joutilaita hetkiä, merkinnöistä vapaita päiviä ja viikkoja. Mahtavatkohan jäädä odottamaan ensi kesää…

Toisaalta, osaisiko sitä vapautta lopulta arvostaa? Tulisiko lopulta tehneeksi mitään ikimuistoista, vaikka kalenteri antaisikin sille tilaa ja aikaa? Puuroutuisivatko joutilaat päivät lopulta mielen arkistoissa päiviksi, joista ei muista mitään? Tai haittaisiko sekään, jos ei muistaisi? Kävi miten kävi, toivon, etten enää koskaan näe joutilaisuuden hetkiä hukkaan heitettynä aikana. Painuivat nuo raukeat auringossa loikoillut päivät, uneliaat aamut, sadepäivien lukuhetket ja ystävien kanssa puhumatta sohvalla vietyt iltapäivät unholaan tai eivät, niissä on eletty juuri tässä ja nyt, kunkin hetken toiveita ja tarpeita kuunnellen ja kunnioittaen. Ja sitä minä ainakin elämässä loppujen lopuksi tavoittelen.

Photos: Isatou Jeng

Related posts

2/07/18

Viikon ajatus: maanantaista

2 31

 

Anteeksi, että olen myöhässä.

Istuin sängyn reunalla pyyhe ylläni

tunnin tuijottamassa seinää.

 

 

Photo: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts