9/03/17

Liian täydellinen some?

10 52 Näyttökuva 2017-3-9 kello 16.43.52

Olen miettinyt viime viikkoina paljon somemaailmaa. Luin pari päivää sitten Uuden Muusan sivuilta hauskan, sarkasmia tihkuvan tekstin täydellisyyden illuusiosta, jota usein sosiaalisessa mediassa sorrumme ylläpitämään. Tekee toden totta välillä ihan hyvää muistaa ja muistuttaa, että somessa julkaistut kuvat ja tekstit käyvät usein läpi melkoisen seulan, filtterirumban, hienosäädön ja muotoilun, ennen kuin ne päräytetään kaiken kansan nähtäville. Olen pohdiskellut aihetta ääneen täällä blogissa ennenkin, mutta teema ei tunnu vanhenevan.

Vaikka olisi kuinka fiksu ihminen, harva on täysin immuuni sosiaalisen median luomalle mielikuvalle täydellisyydestä. Noin 10 vuoden ajan some-sopassa jo marinoituneena ja tätä maailmaa elävänä ja hengittävänä alan ammattilaisena voisi kuvitella, että sitä olisi jo niin tietoinen kaikesta täydellisten instakuvien eteen tehdystä duunista, että osaisi kuin automaattisesti katsella näkemiään somepäivityksiä valistuneen kriittisin silmin.

Vaikka tiedostan erinomaisen hyvin kuinka suodatettua, tarkoin valikoitua ja editoitua monien sometilien sisältö on, silti on helppo joskus langeta siihen tuttuun ansaan: “Miksi tuon toisen elämä näyttää niin paljon täydellisemmältä, onnellisemmalta ja ihanammalta kuin omani?”

kreikka1

Olen toisinaan miettinyt, että jos minun, sosiaalisen median parissa vuosia työskennelleen kolmekymppisen aikuisen, on hetkittäin vaikea muistaa sitä, kuinka pientä osaa elämästä Instagram- tai Facebook-tili välittävät ulospäin, miten helposti se unohtuu itsestään epävarmalta teiniltä tai parikymppiseltä.

Nämä pohdinnat jättävät jälkeensä ristiriitaisen olon. Olen itse ihminen, joka nauttii suunnattomasti visuaalisesta kauneudesta ja estetiikasta, joten sitä kautta olen päätynyt seuraamaan sellaisia sometilejä, joiden sisältö on pääpiirteittäin tarkkaan suodatettua ja filtteröityä. Eihän kenenkään elämä oikeasti näytä (pelkästään) siltä kuin Instagram-kuvissa.

Moni ei tule ajatelleeksi, että suodatammehan itsestämme ulospäin kertomaamme tarinaa myös ihan oikeassa elämässä ja kasvokkaistilanteissa. Emme tilitä hyvänpäiväntutulle kadunkulmassa syvimpiä murheitamme tai avaudu ääneen noloimmista hetkistämme. Siivoamme kotimme, ennen kuin kutsumme sinne vieraita. Katamme pöydän kauniiksi ja laittaudumme juhliin parhaimpiimme. Kun katsomme kotialbumeita ajalta, jolloin valokuvat olivat vielä paperia, emme me sielläkään ensisijaisesti näe tiskivuoria, sotkuja, murheita tai arjen ankeimpia hetkiä. Ihan samoin kuin aina ennenkin, räpsimme edelleen valokuvia elämän erityisistä hetkistä, lomamatkoista ja kohokohdista. Jokainen filtteröi tarinaansa joka tapauksessa, kertoi sitä sitten somessa tai reaalimaailmassa.

Näyttökuva 2017-3-9 kello 16.53.07

Somemaailma on varmasti tuonut mukanaan uudenlaista viestimisen kulttuuria, mutta toisaalta on hyvä muistaa, että siellä viestimme silti me itse. Toisin sanoen se, mitä näemme somessa, on vain heijastuma ihmisluonnosta itsessään. Haluamme antaa itsestämme positiivista mielikuvaa ympärillemme, pidämme kiinnostavista tarinoista ja visuaalisesti hyvännäköisistä asioista, ja ennen kaikkea, saamme mielihyvää siitä, että muut tykkäävät meistä ja tekemisistämme.

Se kaikki on ihan normaalia ja hyväksyttävää, kunhan muistamme pitää huolta sekä omasta että lasten ja nuorten medialukutaidosta. Muistamme itse suhtautua asioihin terveellä kriittisyydellä ja kasvatamme myös tulevia sukupolvia kriittiseen ajatteluun. Toki somen aikakaudella seuraamme laajemman piirin tekemisiä ja täydellisyyden illuusion luominen (tai toisinaan ihan vain tahaton syntyminen) on helpompaa, sillä virtuaaliset kuulumisemme leviävät omia reaalimaailman sosiaalisia ympyröitämme laajemmalle, ellei tilejään rajaa tiukasti vain tuttujen nähtäviksi.

En usko, että suurin osa meistä edes haluaa muiden ajattelevan oman elämän olevan virheetöntä. Tietysti on joskus kiva viestiä ulospäin, että hei, minulla menee aika mukavasti, mutta en usko, että suurin osa ihmisistä yrittää tietoisesti rakentaa itsestään valheellista tai epärealistista mielikuvaa. Minulle esimerkiksi instagram on ensisijaisesti visuaalinen kanava: seuraan pääasiassa kauniita tilejä ja yritän tuottaa kaunista kuvasisältöä itsekin. En useimmiten edes ajattele, että seuraajani kuvittelisivat kauniiden kosmetiikkapurnukoiden, nätisti katettujen aamiaisten ja mietittyjen asukokonaisuuksien olevan koko elämäni.

Näyttökuva 2017-3-9 kello 16.44.46

Instagramin idea on alun alkujaankin ollut tarjota matalan kynnyksen käyttöalusta kivalle visuaaliselle sisällölle, jota voisi julkaista heti lennosta, instantly. Helppo käyttöliittymä ja valmisfiltterit ovat pitäneet huolen siitä, että kuka tahansa pystyy tuottamaan kauniita kuvia kalustosta riippumatta, jos on edes alkeellista valokuvaustaitoa ja visuaalista silmää.

Vaikka visuaalisuus on edelleen Instagramin keskiössä, alkuperäisestä ideasta on jäljellä enää häivähdys, kun moni kuvaa instakuvansa järjestelmäkameralla ja editoi tietokoneella ennen sovellukseen lataamista. Siinä, missä kuvavirran taso on jatkuvasti kohonnut ammattimaisemmaksi, on monella kasvanut kynnys lisätä niitä tavallisia arkisia kännykkäräpsyjä sinne täydellisyyden keskelle.

Tiedän monia someammattilaisia, jotka suunnittelevat Instagram-tilinsä kuvavirtaa niin tarkkaan, ettei edes harkitse kännykkäkuvien käyttämistä profiilissaan enää. Eikä todellakaan ole yhdentekevää, millaisen kuvan tililleen seuraavaksi lataa. Osalla on käytössään jopa tähän tarkoitukseen suunniteltu sovellus, jolla voi sommitella kuvavirtaansa jo etukäteen, että mikä kuva istuisi visuaalisesti parhaiten näiden edellisten kuvien viereen. Tällä tavoin saadaan toki aikakauslehtimäisen kaunista jälkeä aikaan ja vaikka nautin katsella sellaista muiden profiileissa, en halua omani näyttävän siltä.

Näyttökuva 2017-3-9 kello 16.43.24

Minulle on tärkeä olla myös somekanavissani ihminen, jolla kaikki ei aina mene hyvin, on elämässä ongelmia ja huolia ja jonka kännykkäselfiet ovat joskus ihan yhtä rakeisia kuin muillakin. Jos jotain olen huomannut, niin sen, että inhimillisyys tuo ihmisiä lähemmäs. Laskelmoitu täydellisyys voi kantaa tiettyyn pisteeseen asti, mutta aitous on spontaanimpaa, yllättävämpää, koskettavampaa ja hauskempaa. Jos en olisi koskaan julkaissut sitä aivan liian rakeisena ja huonolaatuisena pitämääni selfie-räpsyä, enpä olisi päätynyt Kylie Minoguen Instagram-profiiliin. Todellisuudessa olin silti vähällä jättää koko kuvan julkaisematta.

Näin joitakin päiviä sitten Simon Sinekin varsin mielenkiintoisen puheenvuoron milleniaaleista ja sosiaalisesta mediasta – Facebookissa, kuinkas muuten. Sinek pohtii videolla, millaisia ovat millenniumin liepeillä syntyneet ja sosiaalisen median maailmaan syntyneet sukupolvet. Ja millaisia taitoja heille olisi tärkeää opettaa. Jos haluat katsoa vain lyhyen, vajaan parin minuutin mittaisen tiivistyksen aiheesta, kurkkaa tuo ylempi video. Jos kiinnostaa kuulla Sinekin mietteitä enemmänkin, katso myös jälkimmäinen noin 20 minuutin mittainen video, jolla haastattelu näkyy kokonaisuudessaan.


Related posts

8/03/17

Vuosisadan naiset – ihaninta valkokankaalla vähään aikaan

1 26 20th-century-women

Olen käynyt tämän vuoden puolella jo elokuvissa varmaan useammin kuin koko viime vuonna yhteensä. En tiedä, mistä tämä yhtäkkinen elokuvainnostus on johtunut – kenties siitä, että yökerhot ja kuppilat eivät juuri nyt kiinnosta pätkääkään, joten leffassa käyminen tuntuu varsin mukavalta illanviettovaihtoehdolta. Tai kenties syynä on vain se, että nyt teattereissa on pyörinyt erityisen kiinnostavia elokuvia.

Viime lauantaina astelin leffateatterista ulos ihan poikkeuksellisessa mielentilassa. Takana oli parituntinen Vuosisadan naisten parissa. En oikeastaan tiennyt, mitä leffalta odottaa, sillä en ollut juurikaan lueskellut arvioita tai johdantoja etukäteen, mutta siinä käsityksessä joka tapauksessa olin, että hieman harhaanjohtavasta nimestään huolimatta mikään mahtipontinen historiallinen eepos ei ollut kyseessä. Mutta enpä leffateatterin pehmeään penkkiin istuessani arvannut, että elämys olisi niin valloittava.

20th-century-women6

70-luvun lopun Santa Barbaraan sijoittuva Vuosisadan naiset (20th Century Women) kertoo löyhästi ohjaajansa Mike Millsin omaa elämäntarinaa nuoruusvuosilta. Tarinan keskiössä on teinipoika Jamie, joka asuu ränsistyneessä arvotalossa kommuunityyliin äitinsä Dorothean (Annette Bening) ja tämän alivuokralaisten feministisen punkkaritaiteilija Abbien (Greta Gervig) ja elämäntapahippi Williamin (Billy Crudup) kanssa. Mukana menossa pyörii myös Jamien ystävä Julie (Elle Fanning), johon nuorukainen on kuitenkin enemmän tai vähemmän salaa palavasti ihastunut.

Elokuva kuvaa nuoren Jamien kasvukertomusta hänen elämäänsä ympäröivien naisten kautta. Huikaisevan roolityön tekevä Annette Bening loistaa itsenäisenä ja rakastavana, mutta vahvan ulkokuorensa alla epävarmana Dorotheana, jonka hahmo ilmeisesti perustuu hyvinkin paljon ohjaajan omaan äitiin. Viisikymppinen yksinhuoltajaäiti on määrätietoisella otteella kasvattanut poikaansa tähän asti, kunnes pojan tullessa teini-ikään hän alkaa epäröidä omien kasvattajan kykyjensä suhteen ja pyytää kasvatustyöhön avuksi kolmekymppistä alivuokralaistaan Abbiea ja Jamien ystävää Julieta.

Dorothealla on vakaa usko siihen, että kolmen naisen voimin pojasta kasvaa onnellisempi ja onnistuneempi yksilö. Hahmona Dorothea on herkullisella tavalla ristiriitainen persoona, joka toisaalta on valtavan avoin, utelias ja ennakkoluuloton – ja toisaalta hetkittäin uppiniskaisen konservatiivinen, kun “vara-äidit” turvautuvat ei-niin-perinteisiin kasvatusmetodeihin. Juuri niin hurmaavan epälooginen ja arvaamaton kuin ihmiset joskus oikeassakin elämässä. Elokuva antaa koskettavalla tavalla välähdyksiä siitä, kun äiti ja poika hetkittäin löytävät toisensa siinä herkässä vaiheessa, jossa aikuistuva lapsi luisuu väistämättömällä tavalla kauemmas vanhempansa otteesta.

20th-century-women5

Hiukan hajanaisista kohtauksista koostuva kertomus on lämmin mutta haikea aikamatka teini-ikäisen kasvuvuosiin, 70-luvun lopun visuaaliseen maailmaan kauneimmillaan, punk-musiikin alkulähteille ja ennen kaikkea sen ajan yhteiskunnalliseen ilmapiiriin. Visuaalinen ihminen osaa todella arvostaa elokuvan kaunista kokonaisilmettä ja ihastuttavan huolella mietittyjä yksityiskohtia. Voisin välittömästi muuttaa asumaan Dorothean värikkääseen keittiöön ja lainata hänen vaatekaapistaan yhtä sun toista (varsinkin sitä keltakukallista, ylellisen näköistä pyjamaa).

Päällimmäinen tunne leffan jälkimainingeissa on valtaisan visuaalisen inspiraation (tekisi mieli suunnitella koko kämppä ja vaatekaappi uudelleen) lisäksi vain sellainen haikeana leijuva onnellisuus. Leffateatterista tai elokuvan maailmasta ei malttaisi poistua lainkaan ja Helsingin talvisia katuja tarpoessa hymy viipyy vielä huulilla ja mieli aurinkoisen Santa Barbaran lempeissä väreissä. Hetkeen en ole elokuvateatterissa nähnyt mitään näin kaunista.

♥ ♥ ♥ ♥ ♥

20th-century-women4

Related posts

7/03/17

Puhetta masennuksesta

9 47 MasennusPerjantai

On mielettömän hienoa (pun inteded, hehee), että nykyään mielenterveysongelmista puhutaan avoimesti ja niiden ympärillä vellovaa ahdistavaa ja pelottavaa mystisyyden verhoa raotetaan. Lähes jokaista suomalaista jossain elämän varrella joko omakohtaisesti tai läheisten kautta koskettavien ongelmien ei pitäisi olla tabu. Niistä pitäisi puhua vieläkin enemmän ja ymmärtää, että mieli voi joskus sairastua siinä missä kehokin – ja siinä ei ole mitään hävettävää tai kummallista.

Koska mielenterveyden ongelmat eivät yleensä näy päällepäin ja niistä puhutaan arkaillen, moni jää siihen luuloon, että on ongelmiensa kanssa yksin. Olen siksi halunnut puhua täällä blogin puolella avoimesti mielenterveydestä, omasta masennuksestani sekä siitä, että käyn psykoterapiassa. Noiden tekstien kirjoittaminen ja julkaiseminen on ehkä jännittänyt kovastikin, jopa pelottanut, mutta hävennyt en ole koskaan. Eikä pitäisi.

Sosiaalisen median aikakaudella, kun kaikki tuppaa olemaan niin kaunista ja siloiteltua, haluan tietoisesti näyttää, että aina ei ole niin täydellistä ja helppoa. Jopa se iloiselta vaikuttava somehahmo, ihailtu julkkis tai menestyvä yrityspomo, jonka elämä näyttää päällisin puolin niin kadehdittavalta, voi käydä kiillotetun julkisivun takana taistelua, josta sivustaseuraajat eivät tiedä mitään.

Haluan omalla esimerkilläni tuoda esiin, että kuka tahansa voi jossain vaiheessa elämäänsä masentua tai tarvita mielenterveyden ammattilaisen apua – ja se on ihan ok. Ehkä se, että minä uskallan puhua näistä asioista omilla kasvoillani, saa jonkun muunkin uskaltamaan. Tai vähintäänkin madaltaa kynnystä hakea apua, silloin kun sen tarve oikeasti on. Muistuttaa siitä, että et ole tilanteesi kanssa yksin, vaikka joskus siltä tuntuisi.

Varmaan juuri näistä syistä puhelimeni pirahti muutama viikko sitten, kun YLE TV1:n Perjantai-keskusteluohjelman masennusta käsittelevään jaksoon etsittiin sopivia vieraita. Tällä viikolla ohjelmassa ovat siis aiheena masennus sekä muut mielenterveyden häiriöt ja mukana studiossa olen keskustelemassa aiheesta minä. Lisäksi ääneen pääsevät kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstään avoimesti kertonut urheilutoimittaja Tapio Suominen sekä masennuslääkkeiden holtitonta määräämistä vastustava psykologi Aku Kopakkala. Tulossa on varmasti todella kiinnostava keskustelu. Lisäksi jakson yhteydessä nähdään yli vuosikymmenen ajan masennuksesta kärsineen Heikin tarina. Suora lähetys alkaa TV1:llä perjantaina 10.3.2017 klo 21.05. Ohjelmaa voi toki seurata myös Areenan kautta.

Tässä yhteydessä pitää myös mainita Tampereella tai siellä lähistöllä majaileville lukijoille, että suoraa lähetystä ja keskustelua voi tulla seuraamaan myös paikan päälle livenä yleisöön. Paikkana toimii Tampereen Työväenteatterin TTT-klubi osoitteessa Hallituskatu 19. Ovet aukeavat klo 20.30 ja itse lähetys alkaa siis 21.05. Sisäänpääsy on ilmainen ja ikärajaton, papereita kysellään vain baaritiskillä. Tervetuloa siis mukaan paikan päälle, jos perjantai-illaksi ei ole vielä ohjelmaa ja aihe kiinnostaa!

Related posts

24/02/17

Unelmien opus viherpeukaloille ja sellaisiksi halajaville

4 33

Olen kymmenet kerrat ihastellut vaateliikkeissa ja sisustuslehtien kuvissa toinen toistaan ihanampia viherkasveja ja toivottomana manaillut, kun en tiedä kasvien nimiä. Viherkasvi-innostuksissani olen nimittäin himoinnut omaan kotiin jos jonkinlaista rehua, mutta onpahan muuten vaikea selittää, mitä haluaa (tai edes löytää siitä kuvia), jos ei tiedä lajikkeen nimeä.

Nyt on rukouksiini vastattu, kun sain viime viikolla viimein käsiini sisustus-idolieni Riikka Kantinkosken ja Susanna Venton viime vuonna julkaiseman aivan hurmaavan teoksen Green Home Book, joka on omistettu viherkasveille. Uskomattoman kaunis kirja on täynnä toinen toistaan mahtavampia viherkasveja sekä hoito-ohjeita ja vinkkejä kasveilla sisustamiseen. Tämän opuksen avulla olen nyt vihdoin ja viimein saanut nimet monille niille täydellisille huonekasveille, joita olen milloin mistäkin bongaillut.

Kirja on jo visuaalisestikin niin kaunis, että kannustan hankkimaan sen käsiinsä. Tai vähintäänkin selailemaan läpi kirjakaupassa tai kirjastossa. Pitää nyt alkaa opiskella myös kirjan kasvienhoito-oppeja, josko huomaani kohtalon oikusta joutuneet kasviparat tästä eteenpäin pärjäilisivät sitten vähän paremmin.

Tätä kirjakaunokaista löytyy aika kattavasti eri kirjakaupoista ja sen kielenä ovat sekä suomi että englanti. Opus sopii siis vaikka tuliaisviemiseksi Suomesta maailmalle. Itse olisin ainakin tällaisesta lahjasta ikionnellinen, ellei siis jo löytyisi kirjahyllystä. :)

Kirja on saatu arvostelukappaleena blogin kautta.

green-home-book9green-home-book10

Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts