29/01/19

Nettikeskustelun ytimessä: itsekeskeisyyden ja disclaimereiden aika

23 136

Käsi pystyyn kaikki te, jotka olette kyllästyneet siihen, että jokaisen tekstin kylkeen on nykyisin liitettävä jonkinlainen disclaimer, jotta kukaan ei varmasti pahastuisi tai ymmärtäisi viestiä väärin? Ja siitä disclaimerista huolimatta niin silti väistämättä tapahtuu.

Niin paljon kuin internet onkin tuonut hyvää tähän maailmaan, viimeisten 10 vuoden (tai ehkä enimmäkseen viimeisten viiden vuoden) aikana nettikeskustelussa tapahtunut kehityssuunta on herättänyt lähinnä ahdistusta ja turhautumista. Tiedonvälityksen demokratisoitumisella ja sosiaalisella medialla on niin hyviä kuin huonojakin puolia, mutta yhtenä erityisen huonona puolena pidän sitä, mitä anonyymin, julkisen äänen antaminen kansalle on tehnyt keskustelulle. Mikä meihin fiksuihin ihmisiin oikein menee internetissä?

*

Siinä missä blogien kommenttiosiot ovat ehkä jopa vähän siistiytyneet, villinä vellova keskustelu on siirtynyt muille areenoille. Vaikka pahimmat ryöpytykset eivät välttämättä enää yllä blogien kommenttikenttiin, se ei tarkoita, etteikö nettikansa silti mellastaisi. Anonyymeilla keskustelupalstoilla mikään ei ole pyhää, ja uutisten kommentteja en enää uskalla edes avata.  Blogien innoittama keskustelu on aina häilynyt henkilökohtaisuuksien ja asiallisuuden rajapinnassa, mutta nykyään edes ammattitoimittaja ei voi enää piiloutua toimituksen tai edustamansa julkaisun suojiin. Yhä useampi toimittaja saa tänä päivänä siinä määrin vihapostia ja uhkauskirjeitä, että osa miettii tarkoin, mistä aiheista edes suostuu omalla nimellään kirjoittamaan. Nostan hattua kaikille heille, jotka uskaltavat puhua julkisesti esimerkiksi maahanmuutosta ja siihen liittyvistä ilmiöistä.

Vaikka blogeissa käytävä tai siihen liittyvä keskustelu täyttää harvoin suoranaisen vihapuheen kriteerejä, yhä useammin harmittomiltakin tuntuvat blogikirjoitukset tuntuvat herättävän ihmisissä hyvin voimakkaita negatiivisia tuntemuksia ja mielipahaa. Enkä puhu nyt esimerkiksi ilmastoasioita koskevasta kritiikistä, vaan ihan tavallisista juttuaiheista kuten vanhemmuutta, parisuhdetta, rahankäyttöä, asumiseen liittyviä valintoja ja vaikkapa urasuunnittelua koskevista teemoista. Milloin tällaisista ihan tavallisista aiheista tuli niin tulenarkoja, että pelkästään omasta elämästään kertomalla tulee tahattomasti loukanneeksi toisin valinneita, vaikka tekstissä ei sanallakaan arvottaisi muiden tapaa elää?

On ihan tutkittua faktaa, että internetissä ihmisten kyky empatiaan heikkenee. Tekstiksi muotoillusta viestistä jäävät pois nonverbaaliset vihjeet kuten äänensävyt ja ilmeet, jolloin väärinkäsitysten mahdollisuus kasvaa eksponentiaalisesti. Asiaa on helppo havainnollistaa ihan vain valitsemalla joku yksinkertainen esimerkkilause ja miettimällä, miten erilaisia sävyjä samaan sisältöön voisi ladata pelkästään ilmettä tai äänensävyä muuttamalla. Ja joskus äänensävyjenkin tulkinta voi mennä pieleen, varsinkin jos toista tarkastelee vahvasti omien ennakko-oletustensa läpi. Olen itse ainakin ollut monet kerrat tilanteessa, jossa tulkinta toisen äänensävystä on mennyt aivan pieleen: hyväntahtoiseksi tarkoitettu neuvo tuntuukin nalkuttamiselta tai valmiiksi ärsyyntyneessä mielentilassa neutraali äänensävy kuulostaa tiuskimiselta. Ai että, kun saisi joskus riitatilanteissa jälkikäteen käsiinsä nauhoituksen, jota kuuntelemalla voisi sitten analysoida, kuka tiuskaisikaan ensin ja mistä koko soppa sai alkunsa…

Jokainen meistä lukee tekstejä omien asenteidensa sävyttämien lasien läpi sekä omiin näkemyksiinsä ja kokemuksiinsa pohjaten. Se saattaa vaikuttaa yllättävän paljon siihen, millaisia nyansseja muiden sanoissa näemme, tai olemme näkevinämme. Ja varsin usein matkan varrella unohtuu kyseenalaistaa, mahtoiko se oma tulkinta toisen tekstistä lopulta edes osua oikeaan vai heijasteliko se sittenkin vain omaa ennakkoasennetta kirjoittajaa tai käsiteltävää asiaa kohtaan? Vai oliko itsellä oikeastaan vain huono päivä?

*

Tällä hetkellä blogeihin ja mihin tahansa nettiartikkeleihin liittyvää keskustelua lukiessa olen kiinnittänyt huomiota siihen, että ihmiset ottavat KAIKEN lukemansa ihan valtavan henkilökohtaisesti. Vaikka toinen puhuisi ilmiselvästi omasta kokemuksestaan ja tilanteestaan käsin, joku pahastuu aina, jos teksti ei resonoi oman elämän, kokemuksen tai ajatusmaailman kanssa. Jos saan kysyä ihan suoraan, niin eikö se ole aika itsekeskeinen tapa katsella maailmaa ja kuluttaa mediaa? Eikö ole aivan itsestäänselvää, että joka ikinen uutinen, artikkeli tai blogijuttu ei välttämättä kohdistu juuri sinuun henkilökohtaisesti tai vastaa jokaisen maailman ihmisen kokemusta samasta asiasta? Milloin meistä tuli niin itsekeskeisiä, että juuri meidän tulisi tulla huomioiduksi aina ja kaikessa? Ja miksi?

Jos aikaisemmin sitä tyynesti vain ohitti jutun, jonka esittelemään näkökulmaan itse ei voinut samaistua, nykyään tämä eriävä näkemys halutaan kertoa kaikille. Ja hyvin usein niin, että kirjoittajan täytyy olla väärässä. Tavallaan sitä voi pitää hyvänäkin asiana, että netissä kenellä tahansa on mahdollisuus tulla kuulluksi, mutta toisaalta se on saanut ihmiset kuvittelemaan, että kuulluksi tuleminen on heidän oikeutensa − oli kyse sitten naapurin kasvatusmetodeista tai tuntemattoman parisuhdesäännöistä.

Mihin tämä kaikki sitten johtaa? Jatkuva virhetulkintojen välttely ja paskamyrskyjen pelko tekee kaikesta nettikeskustelusta todella raskasta. Monella kirjoittajalla menee valtavasti aikaa ja energiaa siihen, että yritetään ennakoida ja huomioida kaikkien mahdollisten poikkeus- ja erikoistilanteiden kirjoa, koska pahimmillaan sokea nettiraivo pyyhkii kaiken tieltään eikä järkipuhetta kuule enää kukaan. Jälkikäteen selittelyillä ja perusteluilla ei tunnu juuri olevan arvoa: kun tulkinta on kertaalleen tehty, sitä on vaikea myöhemmin korjata. Niinpä on turvallisinta kirjoittaa auki joka juttuun ne samat disclaimerit, joilla tehdään läpinäkyväksi, kuinka tiedostetaan mainitun tilanteen poikkeavuus ja erityispiirteet, oman aseman etuoikeudet tai se, että tekstissä tehdyt huomiot eivät tietenkään koske kaikkia erilaisissa tilanteissa painiskelevia. Vaikka kaikkea tätä voi pitää myös huomaavaisuutena, minulle se näyttäytyy usein mielensäpahoittajia ennakkoon voitelevana varotoimenpiteenä, joka tekee teksteistä kädenlämpöisiä, liian pehmiteltyjä ja pitkäveteisiä. Ja kaikesta huolimatta joku aina ymmärtää väärin.

Samankaltaista kapeakatseista tapaa kuluttaa blogisisältöjä voi nähdä siinä, että bloggaajat saavat valtavasti palautetta siitä, kuinka jonkun blogijutun tai vaikkapa podcast-jakson aihe ei ole kiinnostanut jotakuta tiettyä seuraajaa. Bloggaajana otan tietenkin uteliaana vastaan palautetta tuottamastani sisällöstä ja kuuntelen mielelläni yleisön toiveita, mutta loppujen lopuksi puhun silti niistä asioista, jotka minua itseäni kiinnostavat ja joista minulla on jotakin sanottavaa. On nimittäin aivan mahdotonta miellyttää jokaista lukijaa tai kuulijaa, sillä eri ihmiset toivovat aina vähän eri asioita. Yksi tykkää eniten tyyli-inspiraatiosta, toinen pohdiskelevista teemoista, kolmas biisivinkkauksista ja neljäs sisustusideoista. Edes kaikista suosikkiblogin teksteistä ei tarvitse tykätä tai olla kiinnostunut, eikä bloggaajan kanssa tarvitse olla ihan kaikista maailman asioista samaa mieltäkään. Ja hyvin usein tismalleen sama juttu innoittaa jotkut seuraajista kiitoksiin ja toiset kritiikkiin. Harva lukee lehdestäkään jokaista artikkelia, joten ehkä samaa ajatusta voisi soveltaa myös blogeihin: jutun saa myös jättää lukematta, jos teema ei tunnu mielenkiintoiselta.

*

Blogikirjoituksia lukiessa etsitään tyypillisesti samaistumispintaa sekä uusia näkökulmia ja ajatuksia itseä kiinnostavista aiheista, mutta viime vuosina on alettu yhä enemmän puhua myös vihalukemiseksi kutsutusta ilmiöstä. Toisin sanoen jonkun tietyn blogin tai tekstin pariin hakeudutaan siis ihan tarkoituksella vain ärsyyntymään ja provosoitumaan. Jotkut tyytyvät puhisemaan näytön ääressä itsekseen ja toiset antavat näppiksen raikua palautteen tai “palautteen” muodossa, kun mittari kilahtaa punaiselle. Toisaalta välillä saattaa kilahtaa, vaikka blogia ei lukisikaan erityisesti vihatarkoituksessa, jos mielipiteet tai ajatukset eivät vain osu yksiin. Tai joskus sattuu vain olemaan huono päivä ja siinä mielentilassa kaikki näyttäytyy ärsyttävänä. Sekin on inhimillistä.

Silti sitä silti toivoisi, että porukka malttaisi vetää muutaman kerran henkeä tai nukkua vaikkapa yön yli, ennen kuin sännätään tykittämään raivonpuuska tai pintaan noussut tuohtumus julki. Tai että lähestyttäisiin asiaa avoimen uteliaasti tarkennusta kysyen sen sijaan, että syöksytään saman tien johtopäätöksiin. Aika moni “nettiraivoa” herättänyt kohu olisi voinut olla rauhoitettavissa lähtökuoppiinsa, jos asiaa olisi lähestytty nimenomaan keskustelusta käsin. Varsin usein myös turhalta mielipahalta vältyttäisiin, jos maltettaisiin ensin varmistaa, ollaanko asiassa oikeasti eri mieltä alkuunkaan. Hyvin usein näkee tällaisten tilanteiden johtuvan puhtaasti väärinkäsityksistä, rivien väleihin omien ennakko-oletusten kautta lipsahtaneista merkityksistä sekä hiukan vikaan menneistä tulkinnoista. Mitäpä jos ensi kerralla ärsyyntyessään tai pahastuessaan ihan ensin tarkistaisi, tarkoittiko kirjoittaja tosiaan sitä, mitä itse arveli? Kysy, älä oleta — se on aika hyvä ohjenuora ihan kaikille keskustelijoille, myös minulle.

Omien hätäisten tulkintojen ja johtopäätösten tekeminen toisten sanoista on pelottavan helppoa − tiedän sen omakohtaisesti. Olen takuuvarmasti itsekin kirjoittanut pikaistuksissani joskus turhan napakan vastauksen kommenttiboksiin tai ilmaissut asiani tarpeettoman ärhäkkäästi provosoituneessa mielentilassa. Välillä hermojensa hillitsemiseksi täytyy hengitellä pari kertaa ja joskus on tosiaan parempi nukkua reilusti yön yli, jotta pahin tunnekuohu ehtii laantua. Usein vähän etäisyyttä otettuaan samaan kommenttiin on helpompi suhtautua neutraalimmin. Sisällöntuottajan roolissa etäisyyden ottaminen on kuitenkin toisinaan vaikeaa: sosiaalisen median maailmassa kaikki tapahtuu niin nopeasti, että myös reaktioita odotetaan saman tien – etenkin jos halutaan vastausta esitettyyn kritiikkiin. Pahimmassa tapauksessa somemyrsky on jo ehtinyt syntyä siinä välissä, kun vielä puntaroit ja harkitset vastaustasi, kokoat ajatuksiasi ja uinut niitä yöunia mielesi rauhoittamiseksi.

Myönnän, että esimerkiksi minun kaltaiselleni tulisielulle on haastavaa pysyä rauhallisena, jos kommentit menevät henkilökohtaisuuksiin eikä ole rauhassa aikaa miettiä omaa vastausta. Ja hyvä olisi myös muistaa, että välillä sortuu ihan itsekin liittämään saamiinsa viesteihin sellaisia sävyjä, joita kirjoittaja ei niihin välttämättä ole tarkoittanut. Neutraaliksi tarkoitettu kysymys saattaa näyttäytyä vittuiluna tai vilpittömäksi tarkoitettu kommentti sarkasmina. Voisi siis tehdä hyvää luetuttaa ärtymystä tai mielipahaa aiheuttanut kommentti vaikkapa jollakulla objektiivisella osapuolella ennen kuin säntää vastaamaan.

*

Olen tässä postauksessa kuvannut reaktioita nettikeskusteluun ilmentymänä itsekeskeisyydestä, mikä saattaa vaikuttaa ironiselta. Monen silmissä blogit ovat jo itsessään yksi itsekeskeisyyden räikeimmistä ilmenemismuodoista, kun sisältö usein kietoutuu oman elämän, omien ajatusten, omien kokemusten ja omien mielipiteiden ympärille. Ymmärrän nämäkin ajatukset, joskin koko ilmiö on melkoinen paradoksi, sillä juuri nuo samat asiat, mistä blogeja parjataan, ovat niitä, joista kirjoittajana saa eniten palautetta ja jotka tuntuvat eniten kiinnostavan yleisöä.

Sosiaalisessa mediassa työtään tekevään kohdistuvat odotukset ja toiveet ovatkin varsin ristiriitaisia ja paikoin suorastaan mahdottomia täyttää. Bloggaajalta toivotaan henkilökohtaisuutta, mutta oman itsen ja elämänpiirin ympärillä pyörivät teemat kääntyvät kritiikissä nimenomaan itsekeskeisyydeksi, narsismiksi ja oman navan kaiveluksi. Bloggaajalta toivotaan inhimillisyyttä ja rosoa, mutta samanaikaisesti täydellisyyteen asti hiotut IG-kuvat keräävät kaikkein eniten tykkäyksiä. Bloggaajalta toivotaan tavallista arkea ja sen aidon oman elämän raottamista yleisölle, mutta samaan aikaan paheksutaan ja kritisoidaan sitä, että ei osata elää elämää kuin puhelin kourassa kuvaten ja somen välityksellä kaiken ikuistaen. Bloggaajalta toivotaan avoimuutta, mutta samalla vaikeista ja henkilökohtaisista asioista kirjoittavaa syytetään säälin tai huomion kerjäämisestä. Ja kun sanaisen arkkunsa on kerran avannut, katsotaan kirjoittajan menettäneen oikeutensa yksityisyyteen. Jos parisuhteesta on mennyt mainitsemaan julkisuudessa, myös eron syyt “likaisine” yksityiskohtineen kuuluvat seuraajille.

Yksi someaikakauden ahdistavimmista ilmiöistä on se, että virheitä ei sallita. Huonolla tuurilla jo yhdestä mokasta ristiinnaulitaan somekansan tuomioistuimessa ja pienetkin kömmähdykset paisutellaan nettikeskusteluiden hypessä ulos mittasuhteistaan. Eikä välttämättä tarvitse edes olla julkisuuden henkilö tai somestara tällaisen myllytyksen keskelle joutuakseen, jos moka päätyy nettikeskusteluiden ja meemikoneistojen hampaisiin. Ja internet ei unohda. Pahimmillaan yksittäiset tapaukset jäävät kummittelemaan keskustelupalstoille ja kommenttibokseihin ikuisiksi ajoiksi ja kaivetaan aina sopivan hetken tullen uudelleen esiin. Myönnän, että minua karmii tämä keskusteluilmapiiri, jossa muiden virheitä tarkastellaan pelottavalla ankaruudella ja jossa oma tulkinta katsotaan ainoaksi oikeaksi ja viis veisataan alkuperäisen lausujan todellisista tarkoitusperistä, tarkennuksista tai oikaisuista. Tai anteeksipyynnöistä.

Mokailla ei siis saa, mutta silti samaan aikaan pitäisi olla inhimillinen puutteineen kaikkineen. Somessa peräänkuulutetaan aitoutta ja rehellisyyttä, mutta oma persoona ei kuitenkaan saisi ärsyttää ja muut määrittelevät, millaisten raamien puitteissa tämä “inhimillisyys” saa ilmetä. Vaatimuksia listatessa tuntuu unohtuvan, että ihan kaikkia on mahdotonta miellyttää yhtä aikaa ja eri asiat ovat eri ihmisille ärsyttäviä.

*

Jos jotain olen liki 12 blogivuoden aikana oppinut niin sen, että omia sanojani tullaan aina tulkitsemaan mitä yllättävimmin tavoin. Vaikka pyrkisi ilmaisemaan itseään miten täsmällisesti tahansa, joku aina tulkitsee tekstiä eri tavoin kuin sen on itse tarkoittanut. Se on tiettyyn pisteeseen asti ymmärrettävää, mutta joskus väärinymmärrykset uuvuttavat. Postauksen julkaisemisen jälkeen saattaa mennä ihan valtavasti energiaa ja aikaa kommenttiboksin puolella siihen, että saa selvittää moneen otteeseen, mitä on ja ei ole tarkoittanut − suoraan riveillä tai useimmiten niiden väleissä. Hyvin usein väärinymmärrykset liittyvät juuri niihin asioihin, joita tekstissä EI varsinaisesti sanota. Toisin sanoen, juuri niihin sävyihin, joilla lukija itse värittää ja maustaa sanojani omasta tulkinnastaan käsin.

Väärinymmärrykset ja tarkennukset ovat tietenkin luonnollinen osa keskustelua ja loppujen lopuksi juuri keskustelu on tämän homman suola. Siksi pyrin vastaamaan myös niihin kommentteihin, joissa tulkinnat on saatettu viedä aika kauaskin alkuperäisestä tekstin ajatuksesta. Ja joskus syy on omani: asia olisi pitänyt pystyä ilmaisemaan selvemmin. En kirjoittajana ole millään muotoa virheetön ja juttua kirjoittaessa on täysin mahdotonta ennakoida kaikkia mahdollisia tulkintoja, joita omasta tekstistä voidaan tehdä, vaikka kuinka yrittäisikin muotoilla sanomansa kieli keskellä suuta. Juuri siksi sitä toivoisi joskus myös tulkitsijapuolelta vähän kärsivällisyyttä ja armoa: malttia kysyä olettamisen sijaan.

Loppuun lisättäköön se pakollinen disclaimer-osio: tällä tekstillä en viittaa mihinkään yksittäiseen postaukseen, kommenttiin, keskusteluun tai kommentoijaan. Aihe on pyörinyt ajatuksissa jo iät ja ajat ja kypsynyt vähitellen tekstiksi monenlaisia keskusteluita ja kannanottoja internetin ihmeellisessä maailmassa seuranneena.

Tämän jutun huomiot eivät todennäköisesti koske millään tavalla juuri sinua, joten jos et käyttäydy jutussa kuvatulla tavalla, ei tästä postauksesta myöskään ole syytä pahoittaa mieltään. Ja vaikka käyttäytyisitkin, älä silti pahoita mieltäsi, vaan ota ajatuksista onkeesi. Maailmaan mahtuu ajattelemattomien kommenttien ohella monia törppöjä bloggaajia ja paljon kömpelösti tuotettua turhanpäiväistä sisältöä, josta osan voi jopa jättää ihan omaan arvoonsa ja kommentoimatta. Jos juttu ei oikeasti kohdistu henkilökohtaisesti juuri sinuun, säästät itseäsi, kun et myöskään ota sitä henkilökohtaisesti. Algoritmien aikakaudella kannattaa myös muistaa, että kun huonolle sisällölle ei anna huomiota, se ei myöskään saa näkyvyyttä. Kriittisille huomioille ja perustellulle palautteelle on paikkansa, mutta tässä jutussa ei puhuta siitä. Tässä puhutaan sellaisesta keskustelua sivuraiteille ohjaavasta saivartelusta ja turhanpäiväisestä loukkaantumisesta. Ehkä osa teistä samaistuu turhautumiseeni ja ehkä juttu antoi miettimisen aihetta niihin hetkiin, kuin netissä tai blogien äärellä ärsyttää. Ehkä palaan itsekin tämän jutun mietteisiin, kun seuraavan kerran mittari uhkaa kilahtaa punaiselle.

*

Toivon, että tekstistä ei jäänyt kenellekään liian kriittinen tai kielteinen tunnelma tai varsinkaan paha mieli. Mutta jos jotain sen sijaan toivoisin tästä jäävän mieleen, niin halua yrittää asettua myös sen toisen osapuolen asemaan. Ja sen, että keskustelu on hedelmällisintä, kun aidosti haluaa kuulla, mitä se vastapuoli oikeasti yrittää sanoa. Me voimme kaikki vaikuttaa siihen, millainen ilmapiiri nettikeskusteluissa vallitsee sekä millaista puhetta hyväksymme ja ennen kaikkea itse ilmoille suollamme. Öyhöttäjiä ei varmaankaan ikinä saa täysin vaiennettua, mutta yritetään ainakin itse olla olematta osa sitä joukkoa.

Haluan myös sanoa, että te blogini lukijat vaikutatte päällisin puolin aivan ihanilta tyypeiltä ja keskustelun tasosta päätellen olette selvästi fiksua porukkaa. Olen tosi iloinen, että jaksatte seurata siellä matkassa, kommentoida, osallistua keskusteluun ja esittää palautetta, ideoita, ehdotuksia ja kritiikkiäkin sekä jakaa omia tarinoitanne minulle niin täällä blogissa kuin muissakin somekanavissa. Te olette tämän homman suola sekä syy, miksi bloggaaminen vielä liki 12 vuodenkin jälkeen tuntuu antoisalta. Kiitos.

PS. Kuvituksena jutussa on itsekeskeisyyden teemaan sopivassa hengessä, mitäs muutakaan kuin, kuvia minusta itsestäni. Hah. Nämä ovat unohtuneet arkistoihin viime vuoden alkusyksyltä.

Photos: Vesa Silver

Related posts

5/12/18

Tytöt turvaan

4 36

KAUPALLINEN YHTEISTYÖ: ASENNEMEDIA & SILPOMATON

Siitä on nyt pari vuotta aikaa, kun kirjoitin tyttöjen ympärileikkauksista Silpomaton-kampanjaan liittyen. Asia kosketti ja järkytti minua syvästi ja tekee niin edelleen. Yhä edelleen kyyneleet uhkaavat nousta silmiini, kun edes puhun aiheesta – tuntuu, niin uskomattoman kauhealta, että kukaan joutuu sietämään sellaista äärimmäistä väkivaltaa. Asiaan paremmin tutustuttuani on tuntunut äärimmäisen tärkeältä olla mukana silpomisen vastaisessa työssä, mutta viime viikolla ilmiö tuli vielä piirun verran lähemmäs, sillä olin matkalla juuri niissä maisemissa, missä tyttöjen silpominen kuuluu edelleen monen heimon kulttuuriin ja perinteisiin.

Kun ihastelin Tansaniassa masai-naisten ylvästä olemusta ja kauniita perinnevaatteita, olo oli samanaikaisesti ristiriitainen. Naiset edustavat ylpeinä omaa vahvaa kulttuuriaan, mutta tämä samainen kulttuuri on yksi niistä, joissa silpomisperinne elää yhä vahvana. On siis enemmän kuin todennäköistä, että masai-naiset, joiden nenille olen asetellut silmälaseja viime viikolla, ovat joutuneet tämän karmean väkivallanteon uhreiksi.

Kenian kisii-heimon tytöistä lähes jokainen tyttö joutuu silpomisen uhriksi.

Jotta asiaa ei olisi ihan niin helppoa sivuuttaa tai ummistaa siltä silmiään, naiselle ympärileikkaus tarkoittaa sitä, että kaikki ulkoiset sukupuolielimet kuten klitoris ja ulommat häpyhuulet leikataan irti veitsellä, partaterällä tai lasinsirulla ilman minkäänlaista kivunlievitystä, ja tämän jälkeen koko alakerta ommellaan umpeen. Virtsalle ja kuukautisverelle jätetään pieni aukko. Myös lievempiä ympärileikkauksen muotoja esiintyy, mutta kaikkiin niihin liittyy klitoriksen vahingoittaminen tai poistaminen.

Omaa tekstiäni lainaten: Voi vain kuvitella, millaista tällaisesta toimenpiteestä on yrittää toipua, fyysisesti ja henkisesti. Naisen sukuelimissä on valtavasti hermopäätteitä ja verisuonia, mikä tekee toimenpiteestä äärmmäisen kivuliaan ja verenvuodosta runsasta. Millaista mahtaa olla käydä vessassa tai yrittää huolehtia hygieniastaan, jos alapää on käytännössä ommeltu umpeen? Miltä mahtaa kaiken tämän jälkeen tuntua seksi? Entä miten käytännössä onnistuu synnytys? Silpominen tekee tulevista synnytyksistä hengenvaarallisia sekä äidille että vauvalle. Lisäksi se aiheuttaa valtavia kipuja sekä erilaisia kroonisia tulehduksia. Moni saa myös HIV-tartunnan likaisista leikkausvälineistä. Tällaisten asioiden kanssa elää silvottu tyttö, jos nyt siis edes selviää hengissä, sillä moni kuolee verenhukkaan tai silpomisen aiheuttamiin tulehduksiin ja komplikaatioihin jo pian toimenpiteen jälkeen.

Siskokset Vivian ja Michelle säästyivät täpärästi silpomiselta.

Auttaakseni teitä ymmärtämään paremmin ongelman laajuutta: arvioiden mukaan maailmassa on tälläkin hetkellä noin 200 miljoonaa silvottua tyttöä ja naista yli 30 maassa erityisesti Länsi-Afrikasta Itä-Afrikkaan ulottuvalla alueella sekä osissa Lähi-itää ja Aasiaa. 44 miljoonaa heistä on alle 15-vuotiaita ja nuorimmat ympärileikataan jo alle 5-vuotiaina. Ikivanha, julma perinne juontaa juurensa yli 2000 vuoden taakse kauas ennen islamia ja kristinuskoa, eikä sillä ole minkäänlaista lääketieteellistä tai uskonnollista perustetta. Silpomista esiintyy monissa eri kulttuureissa. Osa silpomista harjoittavista heimoista on kristittyjä, osa muslimeja ja osa edustaa muita uskontoja.

Vaikka silpominen on monen maan laissa kielletty, siitä ei raportoida poliisille. Koska tietyissä kulttuureissa se katsotaan olennaiseksi osaksi kulttuuria ja tehdään kaikille tytöille, sitä ei edes osata mieltää väkivallaksi. Silpomisen kriminalisoimisen jälkeen silpomista suoritetaan myös entistä enemmän salaa kodeissa. Suomessa kasvaneen korvaan kaikki tämä kuulostaa vähintäänkin hämmentävältä, mutta silpomisen todellakin uskotaan olevan tytöille hyväksi: hänen uskotaan ympärileikkauksen ansiosta varttuvan terveeksi, kunnialliseksi ja siveelliseksi naiseksi eikä terveyshaittojen ajatella johtuvan silpomisesta. Suosittelen lukemaan tuon pari vuotta sitten kirjoittamani tekstin, jossa avataan varsin perusteellisesti ilmiön taustoja.

Kenian kisii-heimossa ympärileikkaukset ovat masai-heimon tapaan osa perinteitä ja kulttuuria. Kisiiläisten keskuudessa silpominen on perinteisesti tehty murrosikään tulleille 12-14-vuotiaille tytöille avoimessa seremoniassa, jossa toimenpiteen suorittaa perinteinen ympärileikkaaja. Nykyään silpominen tehdään yhä useammin klinikoilla ja yhä nuoremmille, sillä nuoremmat lapset eivät vielä samalla tavoin osaa vastustaa toimenpidettä. Valitettavasti klinikka väkivallanteon ympäristönä ei tee siitä yhtään sen kivuttomampaa tai hygieenisempää, sillä kivunlievitystä ei käytetä, välineet ovat usein likaisia ja tyttöjä silvotaan useampi kerralla.

Niin karmealta kuin se saattaakin kuulostaa, erityisesti joulu on silpomisen sesonkiaikaa, sillä ympärileikkauksia tehdään erityisen paljon silloin, kun lapset ovat lomalla koulusta ja heillä on aikaa toipua silpomisen aiheuttamista vammoista.

Turvaleireillä kenialaislapset oppivat silpomisperinteen haitoista ja ovat suojassa silpomiselta.

Miten silpomista vastaan voidaan sitten taistella, kun perinne elää niin tiukasti osana kulttuuria? Silpomaton-kampanjan Tytöt turvaan -joulukeräys kerää varoja turvaleirien järjestämiseen silpomisvaarassa oleville tytöille Keniassa. Silpomisuhan alla oleville ytöille järjestetään koulujen loma-aikoina turvaleirejä, joilla he oppivat silpomisen vaaroista ja omista oikeuksistaan ja kenen puoleen he voivat kääntyä, jos he epäilevät olevansa vaarassa joutua silvotuksi. Leireillä tytöille opetetaan ikätasonsa mukaisesti silpomisperinteen kulttuurisista syistä, siihen liittyvistä uskomuksista ja silpomisen terveyshaitoista. Heille kerrotaan, kuinka tärkeitä ja arvokkaita he ovat ja ettei kukaan saa kajota heihin ilman lupaa. Leireillä käsitellään myös, miten ympärileikkauksen seurauksien kanssa voi oppia elämään.

Turvaleirien lisäksi Solidaarisuus-järjestön Silpomaton-kampanja tekee jatkuvaa pitkäjänteistä työtä silpomisperinteen kitkemiseksi Keniassa lisäämällä tietoa yhteisöissä silpomisen haitoista ja tyttöjen oikeuksista ja vaikuttamalla asenteisiin. Nuorten tyttöjen äitejä koulutetaan silpomisen haitoista ja Silpomaton-kampanjan takana oleva Solidaarisuus-järjestön myös kouluttaa paikallisia, jotka kiertävät kylissä, virastoissa, sairaaloissa ja kouluissa kertomassa silpomisen terveysvaaroista. Tehokkain tapa vaikuttaa on nimenomaan saada tieto kulkemaan paikallisten kesken ja sillä tavoin vaikuttaa vallitseviin käsityksiin.

Tytöt oppivat silpomisperinteen haitoista turvaleireillä muun muassa draaman keinoin. 

Vaikka koko valtion tasolla esimerkiksi Keniassa ja Tansaniassa ympärileikkausten lukumäärää on saatu jo merkittävästi pienemmäksi, monissa heimoissa edelleen yli 80% tytöistä silvotaan. Kenian kisii-heimossa luku on peräti 96%. Ilmiötä vastaan taisteleminen on paikoin hankalaa juuri siksi, että tilastojen valossa tilanne näyttää merkittävästi parantuneen, mutta tilastot ikään kuin unohtavat nämä yksittäiset heimot, joissa perinne elää yhä vahvana.

Tuoreen brittitutkimuksen mukaan silpominen on vähentynyt runsaasti useimmilla Afrikan alueilla viime vuosikymmeninä, mutta edelleen on alueita, joilla vähenemistä ei tapahdu. Riskitekijöitä ovat huono tai olematon koulutus, köyhyys, kulttuurin ylläpitämät tiukat sukupuoliroolit sekä silpomisen mieltäminen yhä edelleen olennaiseksi tekijäksi avioliittomarkkinoilla. Tästä syystä Solidaarisuus pyrkii systemaattisesti parantamaan naisen asemaa ja tekee silpomisen vastaista työtä juuri niillä alueilla, joissa lähes jokainen tyttö silvotaan edelleen.

Tänäkin jouluna moni tyttö on vaarassa joutua silvotuksi ja meistä jokainen voi auttaa lahjoittamalla tärkeän asian puolesta Silpomaton-kampanjan Tytöt turvaan -keräykseen joko kuukausilahjoittajana tai kertalahjoituksella. Lahjoitussumman voit valita itse oman budjettisi mukaan. Jo esimerkiksi 10 eurolla yksi nuori pääsee silpomista käsittelevään koulutukseen ja 30 eurolla autetaan tyttö turvaleirille aikana, jona hän on vaarassa joutua silpomisen uhriksi. Haluan kannustaa teitä kaikkia kanssani mukaan taistelemaan tärkeän asian puolesta. Oletko mukana?

Tänään on ilmestynyt myös uusi Afterwork-jakso ja juttelemme siinäkin Tytöt turvaan -kampanjasta. Kyseenalaistamme tällä kertaa joululahjaperinteitä ja materialismin ympärillä pyörivää jouluhulinaa. Millä muilla tavoilla jouluiloa voisi jakaa ympärilleen? Mitä jos jouluun liittyvää antamisen sanomaa toteuttaisikin antamalla jollekulle ehkä koko elämän mullistavan lahjan? Kuuntele jakso alta tai esimerkiksi SpotifyniTunesinAcastin tai jonkun muun podcast-sovelluksen kautta.

Photos: Ulla Sarén

Related posts

23/11/18

Soft Hardcore

3 32

Joko olet käynyt katsomassa Emma Ainalan tuoreen Soft Hardcore -näyttelyn Helsinki Contemporaryssa? Jos et, niin NYT on se hetki mennä, sillä näyttely on esillä enää tämän viikon ajan. Ja vaikka olisitkin ehtinyt jo piipahtaa, suosittelen käymään vielä toisenkin kerran, sillä Ainalan vaaleanpunaista hattaramaailmaa huokuvat teokset ovat sellaista yksityiskohtien ilotulitusta, että puolet kaikesta siitä runsaudesta menee takuulla ensimmäisellä katselukerralla ohi. Tällä kertaa maalaukset ovat myös saaneet rinnalleen keramiikkaveistoksia, jotka ovat kuin kuvien kolmiulotteista jatkumoa.

Ainalan pastellinvärinen ja rönsyilevän moniulotteinen visuaalinen maailma peilaa naishahmojen kautta somemaailmaa ja selfie-kulttuuria, naiseutta ja seksuaalisuutta, valta-asetelmia ja kulutusyhteiskuntaa. Hätkähdyttävän taidokkaasti maalatut ja näennäisen hempeät kuvat kätkevät taakseen ristiriitoja, ahdistusta ja tabuja. Suosittelen, että menet ja tutkit itse, mutta jos kriitikon mietteet kiinnostavat, esimerkiksi ystäväni Sanna Lipponen on kirjoittanut Edit-taidemediaan näyttelystä mielenkiintoisen analyysin.

Loikkasin viime viikolla itse keskelle Soft Hardcore -näyttelyn tunnelmaa ja matchasin tyylini teosten henkeen pienen projektin tiimoilta. Olin käynyt näyttelyssä jo aiemmin, joten tiesin mitä odottaa. Vedin ylle vaatteet, joissa oli vaaleanpunaisia pupunkorvia, punaisia pusuhuulia ja mustaa kiiltonahkaa – pehmeää ja kovaa kuten ajatella saattoi. Uppouduin teosten äärelle suljetussa galleriatilassa kaikessa rauhassa ja tutkailin töitä kaikessa rauhassa aina vain uusia yksityiskohtia huomaten. Avajaisillan hälinässä suurin osa maalausten lukemattomista hienovaraisista viesteistä ja nyansseista meni auttamatta ohi silmien.

Olen muutaman kerran tehnyt aiemminkin fiilisvideoita tänne blogin puolelle yhteistyönä videotaitureiden kanssa ja palaute on aina tuntunut olevan hurjan myönteistä. Ja onhan se mukavaa vaihtelua pelkkään still-kuvaan, joten oli hauska päästä tekemään taas pitkästä aikaa tällainen pieni videoprojekti. On oikeastaan aika hullua, millaisiin tilanteisiin sitä elämässä toisinaan päätyy. Tähän projektiin ajauduin mukaan siksi, että satuin joskus reilu vuosi sitten lainaamaan naapurilleni tikapuita. Naapuri ehti muuttaa talosta jo poiskin, mutta otti myöhemmin yhteyttä ja ehdotti yhteistä videoprojektia, sillä hänellä sattuu olemaan oma tuotantoyhtiö. Ja lopulta löysin itseni Helsinki Contemporarysta kameran edestä – oikeastaan vain siksi, että hyvän aikaa sitten tulin lainanneeksi tikkaita kerran.

Itse asiassa tämä projektimme ei jäänyt vain yhteen videoon, joten jatkoa seuraa vielä, mutta olisi hauska kuulla, mitä tuumitte tällaisista videoproggiksista. Kiinnostaako videofiilistely vai tykkäättekö enemmän ihan vain perinteisistä teksteistä ja kuvista? Itselle tämä ainakin on kivaa vaihtelua!

Kiitos vielä Nawras Odda hauskasta yhteistyöstä sekä Helsinki Contemporary ja Emma Ainala siitä hyvästä, että saimme tulla kyläilemään. Muuten, on aikamoinen multitalentti tuo Nawras, sillä myös videolla kuultava kappale on hänen omaa käsialaansa! Ja kiitos myös Elisalle upeasta silmämeikistä, joka sopi tämän projektin fiilikseen kuin nakutettu.

Ja tosiaan, käykää katsomassa tuo Emma Ainalan Soft Hardcore -näyttely, joka on auki vielä tämän viikonlopun eli su 25.11. asti osoitteessa Helsinki Contemporary, Bulevardi 10 (vapaa pääsy).

pusero // sweater Uhana Design*

nahkahame // leather skirt & Other Stories (2017)*

nilkkurit // ankle boots Minna Parikka (2016)*

* saatu blogin kautta / gifted

 

Photos & video: Nawras Odda / Saut Productions

Related posts

4/11/18

Kalenteri vuodelle 2019 (+ kilpailu)

254 36

Kilpailun palkinnot tarjoaa Porvoon Taidekoulu.

On hauskaa, kuinka siellä ruudun toisella puolen moni jo malttamattomana odottaa tätä monivuotista perinnettä loppusyksystä niin innolla, että sen peräänkin jo kysellään. On nimittäin taas se aika vuodesta, kun tähyillään jo tulevaan, sillä innokkaimmat alkavat jo näitä aikoja metsästää uutta kalenteria ensi vuoteen. Minä kuulun edelleenkin siihen koulukuntaan, joka sinnikkäästi vannoo paperisen almanakan nimeen, joten tutkin aina suurella mielenkiinnolla kalenteritarjontaa.

Yksi jokavuotinen suosikkini on ystäväni Anna Stolzmannin Porvoon taidekoululle suunnittelema kalenteri – ja nyt uusi kalenteri vuodelle 2019 on julkaistu! Kalenteri on nyt viime vuosina löytänyt pysyvämmän, hyväksi havaitun muodon ja tämänvuotinen painos muistuttaakin viime vuoden versiota kovasti. Vain koko on hiukan entistä kompaktimpi (15,5 x 10,5 x 2 cm), joten kalenteri mahtuu vieläkin paremmin käsilaukkuun.

Olen aina pitänyt Annan visuaalisesta tyylistä todella paljon ja hänellä on mielestäni aivan lyömätön värisilmä. Tämänvuotisen kalenterin neljä väriä ovat puuteri, merenvihreä, liila ja oliivi, joista ainakin minulla on tuttuun tapaan taas vaikeuksia valita oma suosikki. Koska tänä vuonna käytössä on ollut puuterinen sävy, taidan ensi vuonna kallistua jompaan kumpana vihreistä. Vai olisiko pastellinen liila sittenkin minulle paras väri? Saapa nähdä…

Kalenterin sisäsivuilta löytyy tuttuun tapaan kaikki tarpeellinen: muutama erilainen kuukausinäkymä, sivuja muistiinpanoille sekä pystysarakkeista koostuva viikkonäkymä, jossa on yksi sarake tilaa myös yleisemmille huomioille tai vaikkapa TO DO -listalle. Ja kalenterisivujen lomassa ilahduttavat Porvoon taidekoulun nuorten taiteilijoiden upeat taideteokset. Olen ollut ihan erityisen vaikuttunut noista tuoreimman painoksen kuvituksista – todella hienoja!

Porvoon Taidekoulun kalenteria saa tuttuun tapaan ostaa suoraan koululta sekä useammalta jälleenmyyjältä. Porvoossa kalenteria myyvät Taidekoulun lisäksi Kompassi, Porvoon taidehalli, Kulttuuritalo Grand, Finform, Design Deli ja Bohemia. Lisäksi sitä myydään Loviisassa Almintalolla sekä Helsingissä jälleenmyyjiä ovat Papershop, Putinki, Nide, Formverk sekä Relove.

Taidekoululta suoraan tilattuna kalenterin hinta on 24€, jonka päälle tulee postikuluja 4€. Tilauksen voi tehdä sähköpostitse osoitteeseen taidekoulu @ porvoo.fi (poista välit). Muilla jälleenmyyjillä hinta saattaa hiukan vaihdella myyjästä riippuen. Jos himoitset jotakin tiettyä väriä, niin ei kannata jättää hankkimista viime tinkaan, sillä monena vuonna jotkut värit on myyty loppuun.

Mutta onpa minulla myös teille kiva pieni yllätys, sillä saan arpoa teidän seuraajien kesken neljä Porvoon Taidekoulun kalenteria vuodelle 2019 – yhden kutakin väriä. Kerro siis tämän postauksen kommenteissa, mitä tuumit uudesta painoksesta ja minkä värin valitsisit itsellesi, jos onnetar olisi kisassa suosiollinen! Kilpailu on voimassa 10.11. asti ja muista liittää kommenttisi yhteyteen toimiva sähköpostiosoite, sillä kontaktoin voittajia sähköpostitse.

Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts