5/11/19

Jazzia, linnunpelättimiä, taide-elämyksiä ja leopardikuosia

57

En ole aikoihin kertoillut arkisia kuulumisiani, joten tänään voisi olla hyvä hetki pitkästä aikaa turista siitä, mitä minulle kuuluu juuri nyt?

♥ Rehellisesti sanottuna on melkoinen myllerrysten syksy – hyvässä ja pahassa – ja hetkittäin on pitänyt ottaa vähän aikaa itselleen kaiken sulattelemiseen. Menneen parin kuukauden ajalle on mahtunut paljon menetyksiä ja luopumista, joiden käsitteleminen on vaatinut ympärilleen rauhaa ja tilaa. Toisaalta, jos jotain olen huomannut, niin kipeätkin luopumisen hetket auttavat toisinaan selkiyttämään omia prioriteetteja sekä tekemään tilaa uudelle. Viimeisen kuukauden ajalle on osunut niin syviä surun tunteita kuin valtavan onnellistakin oloa ja leveitä hymyjä. Niin se elämä heittelee.

♥ Olen riemuissani siitä, että olen viimeinkin onnistunut selättämään ärsyttävän flunssani, joka ehti piinata yli kuukauden päivät. Köhäisenä ja nuhaisena piti suosiolla jättää iltakävelyt ja squash-pelit odottamaan otollisempia hetkiä. Viime viikolla uskaltauduin viimein taas yin-joogatunnille ja eilen palasimme Annikan kanssa jälleen viikoittaiseen iltakävelyrutiiniimme – ja olipa ihanaa! On ollut niin kivaa, että meillä on nämä säännölliset jokaviikkoiset kävelytreffit muiden kohtaamisten ohella, koska siten voi aina varmistaa, että vähintään kerran viikossa ehdimme jutella kunnolla viikon kuulumiset läpi.

♥ Kävin viime viikolla lounastreffeillä Vienan kanssa Putte’sissa, joka on itse asiassa yksi suosikkilounaspaikoistani Helsingin keskustassa. Moni ei edes tiedä, että Putte’sista saa lounasta, saati erinomaisen hyvää sellaista, joten ajattelinpa nyt vinkata muillekin, että kannattaa käydä katsastamassa. On ehkä hieman yllättävää, mutta pizzoistaan tunnetun ravintolan lounassalaattibuffet on ihan vertaansa vailla! Kohtuuhintaan voi valita joko pelkän salaattibuffetin tai pizzan/päivän keiton, jonka kylkeen saa nauttia vielä tuon ruokaisan salaattipöydän antimista. Ja kahvi tai teekin kuuluu hintaan. Vahva suositus!

♥ Menneen viikon aikana on Helsingissäkin päästy jo pieniin pakkaslukemiin ja olen saanut todeta, että nyt olisi korkea aika käydä hakemassa talvitakit vintiltä, sillä eilisillan kävelyllä meinasi tulla paksussakin villapaidassa vilu, kun ei ollut kunnollista talvitakkia harteilla. Yksi loistoniksi tällaiselta vilukissalta muille samanmoisille on hankkia sellainen oikein ohut kevytuntuvatakki, joka mahtuu täydellisesti kapoisenkin takin alle ekstralämmikkeeksi. Ostin omani joitakin vuosia sitten Uniqlosta, kun reissussa ollessa helteiset sääennusteet vaihtuivatkin kesken reissun huomattavasti koleampiin ja tarvittiin lisäkerroksia. Ohut kevytuntsikka on palvellut täydellisesti juuri tuollaisena välikerroksena, jolla saa tarvittaessa myös pidennettyä mukavasti kevyempien takkien käyttökautta pidemmälle syksyyn.

♥ Minulla on ollut muutamat aika mahtavat treffit viime aikoina mummokaverin kanssa, kun yritin yskän kourissa keksiä jotakin sellaista tekemistä, joka ei rasittaisi kurkkua ja ääntä niin kovasti. Mummokaverin viisautta kuultiin taannoin Afterwork-podcastissakin, joten mietin, että olisiko viimeinkin aika kuunnella hänen kanssaan joku jaksoistamme. Hänellä ei ole älypuhelinta eikä tietokonetta, joten hän ei ole pystynyt kuuntelemaan podcasteja aiemmin, mutta pari viikkoa sitten pistin tuoreen jakson pyörimään. Hän tykkäsi kovasti ja kun kysäisin, haluaisiko hän kuunnella toisenkin, niin tarjotuista aiheista hän halusi ehdottomasti kuunnella rasismia käsittelevän jakson. Keskustelun kuunneltuamme hän oli todella tuohtunut siitä, että kukaan ei ollut noussut puolustamaan jaksossa tarinansa jakanutta Mikaelaa, kun tämä joutui raitiovaunussa rasistisen hyökkäyksen kohteeksi. On aina ilo huomata, että 50 vuoden ikäero ei tunnu missään, kun arvomaailmat kohtaavat. <3

Yhden kerran lähiviikkoina pidimme lounastreffien tuoksinassa myös levyraadin. Kuuntelimme hänen toivekappaleitaan sekä sellaisia minun valitsemiani biisejä, joista arvelin, että hän saattaisi pitää. Mummon toivelistalla oli muun muassa Ville Valon ja Agentsin kappaleita (ja mummo kehui Villen olevan ilo sekä silmälle että korvalle, haha), Pepe Willbergiä, Tauno Paloa (joka sai hänet liikuttumaan kyyneliin asti), Elvistä (mummokaveri halusi rock’n’rollia ja sen tahtiin hytkyessään tokaisi, että eihän tätä kuunnellessa voi olla vähän tanssimatta!) sekä Samae Koskista, johon hän oli ihastunut Tähdet, tähdet -ohjelmassa. Viimeksi mainitun nimeä jouduttiin hiukan metsästämään, mutta löytyi se lopulta. On kuulkaa aikamoisen mieletön maailma ikäihmiselle tuo Spotify, josta löytyvät kaikki maailman kappaleet, kun normaalisti on vain pienen kannettavan radion ja sieltä tulevan musiikin varassa.

♥ Musiikista puheen ollen… Kävin viime viikolla katsomassa Kiasmassa tuoreimmat näyttelyt ja haluan erityisen painokkaasti suositella kaikille islantilaisen Ragnar Kjartanssonin videoteosta Kiasman ylimmässä kerroksessa. Kjartansson voitti aiemmin tänä vuonna Ars Fennica -palkinnon, jonka finalisteja esiteltiin Amos Rexin näyttelyssä kesällä. Pidin myös palkinnon voittaneesta teoksesta, mutta Kiasmassa nähtävä The Visitors on huikaisevan hieno. Ystäväni oli käynyt katsomassa teoksen jo aiemmin, mutta piti siitä niin kovasti, että halusi nähdä sen uudelleen. Ja nyt teoksen nähtyäni, ymmärrän täysin miksi ja haluan itsekin.

Vajaan tunnin mittainen musiikkiteos on jaettu usealle eri screenille, joilta voi seurata yksittäisten muusikoiden soittoa ja laulua eri puolilla suurta kartanoa. Yhdeksän erillistä videota yhdistyvät näyttelytilassa koskettavaksi ja mukaansa tempaavaksi musiikkiesitykseksi, johon on helppo uppoutua täysin siemauksin. Saavuin tilaan edellisen esityksen ollessa päättymässä ja hymähdin hieman, kun ihmiset sen päättyessä taputtivat. Tuntui hassulta, että joku haluaisi aplodeerata videoteokselle. Kuitenkin, kun olin päässyt kokemaan teoksen itse, tuntui itsestäänselvältä, että halusin osoittaa sille kunniaa taputtamalla. Se kertoo jotakin. Jotakin kertoo myös se, että esimerkiksi The Guardian on nimennyt teoksen “vuosisadan parhaaksi teokseksi”. Menkää ja kokekaa!

♥ Olen hehkuttanut rakasta sunnuntaitraditiotani ennenkin, mutta hehkutan sitä taas. Tenhon sunnuntaiset jazz-illat ovat yksi viikkoni kohokohdista. On täydellistä päättää viikko herkkuhetkeen pizzan äärellä lempikuppilan kotoisassa tunnelmassa ja hyvässä seurassa live-jazzin soidessa taustalla. Sunnuntaisin Suomessa on usein aika hiljaista ja vaisua – ravintolat ovat kiinni ja ihmiset vetäytyvät koteihinsa viikon päätteeksi valmistautumaan ja rauhoittumaan edessä häämöttävää maanantaita varten. Haastan kuitenkin kokeilemaan joskus jotakin muuta! Minulle sunnuntai-illat Tenhossa ovat täydellinen päätös viikolle ja ihana pieni irtiotto ennen seuraavan arkiviikon alkua. Olen monesti sanonut, että nämä sunnuntai-illat tuntuvat kuin minimatkalta jonnekin ulkomaille – ajatuksissaan voi kuvitella olevansa vaikka Berliinissä, sillä Helsingiltä tuo jazz-iltojen sympaattinen ja eloisa tunnelma ei ollenkaan tunnu.

♥ Hei muuten, jos missasit viime viikolla Ylen aamun torstaina, niin huikkaanpa, että kävin ohjelmassa vieraana juttelemassa pikamuodista Ivalo.comin Matti Lamminsalon sekämuotioikeuden tutkijan Heidi Härkösen kanssa. On hienoa, että tästä teemasta keskustellaan myös valtamediassa. Itse videopätkän pääsee katsomaan vielä jälkikäteen Yle Areenasta ja aiheesta tehdyn artikkelin voi lukea puolestaa täältä. Jos aiemmin kirjoittamani jutut aiheesta kiinnostavat, niin niitä puolestaan pääsee lukemaan täältä.

♥ Minut oli viime viikonloppuna kutsuttu Halloween-bileisiin ja jahkailin viimeiseen asti naamiaisasun kanssa, sillä en periaatteesta halua hankkia mitään uutta pelkkää naamiaisasua varten. Mietin jo, pukeutuisinko ollenkaan, mutta kun pohdiskelin aihetta Instagram storyssa, muutama seuraaja innostui jakamaan niin hyviä ja helppoja asuideoita, että inspiroiduin toteuttamaan niistä yhden, johon varusteet löytyivät sopivasti valmiiksi omasta kaapista. Tarvittiin vain ruudullinen flanellipaita, farkkuhaalarit ja olkihattu, niin ainekset linnunpelättimen lookiin olivat kasassa. Meikin taioin luomivärillä ja kajalkynällä haettuani ensin hakusanalla “scarecrow” hieman inspiraatiota. Päädyin lopulta jonkun naamiaisasuliikkeen sivuille, tutkailin meikkiä ja ryhdyin sutimaan naamaani toiveikkaana, että homma menisi ensimmäisellä yrityksellä nappiin… On pakko sanoa, että olin suorastaan itsekin ällistynyt siitä, miten hyvin lopputulos onnistui! Pitäisi vain rohkeammin kokeilla kaikkea tällaista! Jos lopputulos kiinnostaa, niin kurkatkaahan Instagramin puolelta.

Ja hei, tässä kohtaa on hyvä taas muistutella, että naamiasasuja suunnitellessa ja valitessa on hyvä muistaa kunnioitus muita kulttuureja ja kansoja kohtaan. Sorretun tai vähemmistökulttuurin edustajaksi pukeutuminen ei ole koskaan tyylikäs tai kunnioittava valinta, varsinkaan kuluneisiin, loukkaaviin ja kliseisiin stereotypioihin nojaten tai huumoria toisten kulttuurista vääntäen. Satu- ja eläinhahmot, taruolennot tai vaikka linnunpelätin ovat aina turvallisia vaihtoehtoja, jos ei muuta keksi.

♥ Olen menneen vuoden aikana viihtynyt hämmentävän hyvin leopardikuosissa. Vannoin joskus pieni ikuisuus sitten kaikennäköistä eläinkuoseista, mutta sittemmin olen joutunut syömään sanani ja oppimaan, että koskaan ei kannata sanoa ei koskaan. Nämä kuvat on ikuistettu jo aiemmin syksyllä ja tässä vaiheessa paljaat nilkat ovat enää haave vain, mutta leopardipöksyt pääsevät käyttöön pakkassäilläkin samoin kuin tuo ohut merinovillainen neule, joka on ollutkin yksi syksyn suosikkivaatteita.

merinovillaneule // woollen shirt Pierre Robert (2019)*

farkut // jeans Monki (2018)*

kengät // shoes Filippa K (2014)

aurinkolasit // sunglasses A+more (2019)

* saatu blogin kautta / gifted

Photos: Annika Ollila

Related posts

10/10/19

Masennuksen monet kasvot

2 111

Miltä näyttää masentunut ihminen? Olen itse varmaankin ollut sellainen tyyppi, jota kukaan ulkopuolinen ei koskaan olisi osannut päällisin puolin arvata masentuneeksi: iloinen, sosiaalinen, itsestään ulkoisesti huolta pitävä ja reipas tyyppi. Vaikka ei ehkä olisi päällepäin arvannut, maailma näytti pahimpina hetkinä todella synkältä, kun kävin läpi omaa masennustani 20-vuotiaana. Minä selvisin sieltä mustasta aukosta terapian avulla ja vaikka olen itse käynyt pohjalla, on silti vaikeaa tunnistaa masennuksen merkkejä muissa. Moni salaa pahan olonsa viimeiseen asti eikä osaa tai uskalla pyytää apua, vaikka olisi kipeästi sen tarpeessa. Moni ei myönnä tilannetta täysin itselleenkään.

Ei minullakaan päällisin ulkopuolelta tarkasteltuna ollut mitään syytä masentua: elämä oli monella tapaa mallillaan, opiskelu sujui ja oli onnellinen parisuhde sekä kavereita. Mielenterveysongelmat eivät kuitenkaan katso ulkonäköä, statusta tai elämäntilannetta eikä masennusta voi nähdä kenestäkään päällepäin tai varsinkaan someprofiileja tutkimalla. Monesti myös saattaa unohtua, ettei masentuneenkaan elämä välttämättä ole pelkkää alakuloa – päiviin voi mahtua naurua, iloa ja hyviäkin hetkiä. Se ei silti tarkoita, ettei masennus olisi totta.

*

Tänään 10.10. vietetään maailman mielenterveyspäivää, jonka tavoitteena on kannustaa puhumaan avoimemmin mielenterveydestä, rikkoa tabuja ja auttaa ehkäisemään henkiseen hyvinvointiin liittyviä ongelmia. Tänä vuonna mielenterveyspäivän kansainväliseksi teemaksi on valittu itsemurhien ehkäisy ja en vielä muutama viikko sitten arvannut, että aihe tulisi koskettamaan minua näin läheltä ja henkilökohtaisesti. Eräs minulle läheinen ja tärkeä ihminen päätti hiljattain oman elämänsä ja olen suunnattoman järkyttynyt ja surullinen paitsi itse menetyksestä, myös siitä että hän ei osannut hakea tai ottaa vastaan tarvitsemaansa apua ajoissa.

Aina ahdinkoon joutunutta ei pysty auttamaan, mutta joskus henki voi olla hyvinkin pienestä kiinni. Mitä kuuluu? Se saattaa olla maailman tärkein kysymys – etenkin jos malttaa jäädä kuuntelemaan myös vastauksen ja antaa toiselle aidosti hetken aikaansa. Ja parhaimmillaan se voi jopa pelastaa hengen. Pidetään huolta itsestämme ja toisistamme, maltetaan pysähtyä näkemään ja kuulemaan ihmiset ympärillämme.

*

Suomi on julistettu tutkimuksissa maailman onnellisimmaksi maaksi, mutta masennustilastot kertovat toisenlaista tarinaa. Vaikka muutaman viime vuoden aikana keskusteluilmapiirissa on selvästi tapahtunut muutosta, mielenterveyteen liittyvät ongelmat ovat edelleen tabu. Olen itse puhunut mielenterveysasioista julkisesti paljon ja omalla esimerkilläni olen nimenomaan halunnut ravistella ummehtuneita käsityksiä, rikkoa tabuja, hälventää mielenterveysongelmiin edelleen liitettävää stigmaa ja rohkaista ihmisiä puhumaan asioista avoimemmin sekä kannustaa ihmisiä ennen kaikkea hakemaan apua mieluiten ennemmin kuin myöhemmin. Mitä useampi puhuu avoimesti mielenterveydestä, sitä vähemmän se leimaa ja sitä matalampi on kynnys pyytää kohtaamiinsa elämän solmukohtiin tukea.

Kun ystäväni, video- ja valokuvaaja Sanni Riihimäki soitti minulle pari viikkoa sitten ja pyysi mukaan mielenterveyttä koskevaan videoprojektiin, ei tarvinnut miettiä kahdesti. Projektin taustalla olivat ystäväni omat kokemukset siitä, kuinka monilla tavoin masennus ilmenee pelkästään hänen omassa elämänpiirissään. Omakustanteisen taideprojektin tavoitteena on lisätä mielenterveystietoisuutta ja antaa masennukselle kasvot – näyttää se moninainen kirjo yksilöllisiä kokemuksia ja ihmisiä, joita masennus on kohdannut ja koskettanut. Yhdet noista kasvoista lukuisten muiden joukossa ovat omani. Olkoon tämä video omistettu kaikille teille, jotka kamppailette masennuksen kanssa tälläkin hetkellä sekä erityisesti Hänelle, joka elää enää vain muistoissani.

Pupulandiassa mielenterveys- ja masennusteemaa on käsitelty muun muassa näissä jutuissa:

♥ Omia kokemuksia psykoterapiasta

♥ Minun masennustarinani

♥ Puhetta masennuksesta

♥ Mielenterveys-tabua rikkomassa

♥ Nuorten mielenterveys ja Sekasin-kampanja

♥ Avointa keskustelua mielenterveydestä, osa 1

♥ Avointa keskustelua mielenterveydestä, osa 2

♥ Uskalla hakea apua

Maailman mielenterveyspäivä – tukea masentuneelle ja masentuneen läheisille

*

Olen puhunut lisäksi mielenterveydestä ja masennuksesta esimerkiksi näissä artikkeleissa ja haastatteluissa:

♥ Bloggaaja Jenni Rotonen: “Selvisin masennuksesta” (Kauneus & Terveys)

♥ Jenni Rotonen: “Terapia oli paras lahja itselleni” (Suomen Mielenterveysseura)

♥ Bloggaja kertoo masennuksestaan: “Päällepäin varmaan kukaan ei arvaisi” (MTV3)

♥ Jenni Rotonen tuo esiin, että paha olo voi piillä kiiltävänkin kuoren alla (Tunne & Mieli)

 

 

Video: Sanni Riihimäki

Photo: Camilla Bloom

Related posts

29/01/19

Nettikeskustelun ytimessä: itsekeskeisyyden ja disclaimereiden aika

24 149

Käsi pystyyn kaikki te, jotka olette kyllästyneet siihen, että jokaisen tekstin kylkeen on nykyisin liitettävä jonkinlainen disclaimer, jotta kukaan ei varmasti pahastuisi tai ymmärtäisi viestiä väärin? Ja siitä disclaimerista huolimatta niin silti väistämättä tapahtuu.

Niin paljon kuin internet onkin tuonut hyvää tähän maailmaan, viimeisten 10 vuoden (tai ehkä enimmäkseen viimeisten viiden vuoden) aikana nettikeskustelussa tapahtunut kehityssuunta on herättänyt lähinnä ahdistusta ja turhautumista. Tiedonvälityksen demokratisoitumisella ja sosiaalisella medialla on niin hyviä kuin huonojakin puolia, mutta yhtenä erityisen huonona puolena pidän sitä, mitä anonyymin, julkisen äänen antaminen kansalle on tehnyt keskustelulle. Mikä meihin fiksuihin ihmisiin oikein menee internetissä?

*

Siinä missä blogien kommenttiosiot ovat ehkä jopa vähän siistiytyneet, villinä vellova keskustelu on siirtynyt muille areenoille. Vaikka pahimmat ryöpytykset eivät välttämättä enää yllä blogien kommenttikenttiin, se ei tarkoita, etteikö nettikansa silti mellastaisi. Anonyymeilla keskustelupalstoilla mikään ei ole pyhää, ja uutisten kommentteja en enää uskalla edes avata.  Blogien innoittama keskustelu on aina häilynyt henkilökohtaisuuksien ja asiallisuuden rajapinnassa, mutta nykyään edes ammattitoimittaja ei voi enää piiloutua toimituksen tai edustamansa julkaisun suojiin. Yhä useampi toimittaja saa tänä päivänä siinä määrin vihapostia ja uhkauskirjeitä, että osa miettii tarkoin, mistä aiheista edes suostuu omalla nimellään kirjoittamaan. Nostan hattua kaikille heille, jotka uskaltavat puhua julkisesti esimerkiksi maahanmuutosta ja siihen liittyvistä ilmiöistä.

Vaikka blogeissa käytävä tai siihen liittyvä keskustelu täyttää harvoin suoranaisen vihapuheen kriteerejä, yhä useammin harmittomiltakin tuntuvat blogikirjoitukset tuntuvat herättävän ihmisissä hyvin voimakkaita negatiivisia tuntemuksia ja mielipahaa. Enkä puhu nyt esimerkiksi ilmastoasioita koskevasta kritiikistä, vaan ihan tavallisista juttuaiheista kuten vanhemmuutta, parisuhdetta, rahankäyttöä, asumiseen liittyviä valintoja ja vaikkapa urasuunnittelua koskevista teemoista. Milloin tällaisista ihan tavallisista aiheista tuli niin tulenarkoja, että pelkästään omasta elämästään kertomalla tulee tahattomasti loukanneeksi toisin valinneita, vaikka tekstissä ei sanallakaan arvottaisi muiden tapaa elää?

On ihan tutkittua faktaa, että internetissä ihmisten kyky empatiaan heikkenee. Tekstiksi muotoillusta viestistä jäävät pois nonverbaaliset vihjeet kuten äänensävyt ja ilmeet, jolloin väärinkäsitysten mahdollisuus kasvaa eksponentiaalisesti. Asiaa on helppo havainnollistaa ihan vain valitsemalla joku yksinkertainen esimerkkilause ja miettimällä, miten erilaisia sävyjä samaan sisältöön voisi ladata pelkästään ilmettä tai äänensävyä muuttamalla. Ja joskus äänensävyjenkin tulkinta voi mennä pieleen, varsinkin jos toista tarkastelee vahvasti omien ennakko-oletustensa läpi. Olen itse ainakin ollut monet kerrat tilanteessa, jossa tulkinta toisen äänensävystä on mennyt aivan pieleen: hyväntahtoiseksi tarkoitettu neuvo tuntuukin nalkuttamiselta tai valmiiksi ärsyyntyneessä mielentilassa neutraali äänensävy kuulostaa tiuskimiselta. Ai että, kun saisi joskus riitatilanteissa jälkikäteen käsiinsä nauhoituksen, jota kuuntelemalla voisi sitten analysoida, kuka tiuskaisikaan ensin ja mistä koko soppa sai alkunsa…

Jokainen meistä lukee tekstejä omien asenteidensa sävyttämien lasien läpi sekä omiin näkemyksiinsä ja kokemuksiinsa pohjaten. Se saattaa vaikuttaa yllättävän paljon siihen, millaisia nyansseja muiden sanoissa näemme, tai olemme näkevinämme. Ja varsin usein matkan varrella unohtuu kyseenalaistaa, mahtoiko se oma tulkinta toisen tekstistä lopulta edes osua oikeaan vai heijasteliko se sittenkin vain omaa ennakkoasennetta kirjoittajaa tai käsiteltävää asiaa kohtaan? Vai oliko itsellä oikeastaan vain huono päivä?

*

Tällä hetkellä blogeihin ja mihin tahansa nettiartikkeleihin liittyvää keskustelua lukiessa olen kiinnittänyt huomiota siihen, että ihmiset ottavat KAIKEN lukemansa ihan valtavan henkilökohtaisesti. Vaikka toinen puhuisi ilmiselvästi omasta kokemuksestaan ja tilanteestaan käsin, joku pahastuu aina, jos teksti ei resonoi oman elämän, kokemuksen tai ajatusmaailman kanssa. Jos saan kysyä ihan suoraan, niin eikö se ole aika itsekeskeinen tapa katsella maailmaa ja kuluttaa mediaa? Eikö ole aivan itsestäänselvää, että joka ikinen uutinen, artikkeli tai blogijuttu ei välttämättä kohdistu juuri sinuun henkilökohtaisesti tai vastaa jokaisen maailman ihmisen kokemusta samasta asiasta? Milloin meistä tuli niin itsekeskeisiä, että juuri meidän tulisi tulla huomioiduksi aina ja kaikessa? Ja miksi?

Jos aikaisemmin sitä tyynesti vain ohitti jutun, jonka esittelemään näkökulmaan itse ei voinut samaistua, nykyään tämä eriävä näkemys halutaan kertoa kaikille. Ja hyvin usein niin, että kirjoittajan täytyy olla väärässä. Tavallaan sitä voi pitää hyvänäkin asiana, että netissä kenellä tahansa on mahdollisuus tulla kuulluksi, mutta toisaalta se on saanut ihmiset kuvittelemaan, että kuulluksi tuleminen on heidän oikeutensa − oli kyse sitten naapurin kasvatusmetodeista tai tuntemattoman parisuhdesäännöistä.

Mihin tämä kaikki sitten johtaa? Jatkuva virhetulkintojen välttely ja paskamyrskyjen pelko tekee kaikesta nettikeskustelusta todella raskasta. Monella kirjoittajalla menee valtavasti aikaa ja energiaa siihen, että yritetään ennakoida ja huomioida kaikkien mahdollisten poikkeus- ja erikoistilanteiden kirjoa, koska pahimmillaan sokea nettiraivo pyyhkii kaiken tieltään eikä järkipuhetta kuule enää kukaan. Jälkikäteen selittelyillä ja perusteluilla ei tunnu juuri olevan arvoa: kun tulkinta on kertaalleen tehty, sitä on vaikea myöhemmin korjata. Niinpä on turvallisinta kirjoittaa auki joka juttuun ne samat disclaimerit, joilla tehdään läpinäkyväksi, kuinka tiedostetaan mainitun tilanteen poikkeavuus ja erityispiirteet, oman aseman etuoikeudet tai se, että tekstissä tehdyt huomiot eivät tietenkään koske kaikkia erilaisissa tilanteissa painiskelevia. Vaikka kaikkea tätä voi pitää myös huomaavaisuutena, minulle se näyttäytyy usein mielensäpahoittajia ennakkoon voitelevana varotoimenpiteenä, joka tekee teksteistä kädenlämpöisiä, liian pehmiteltyjä ja pitkäveteisiä. Ja kaikesta huolimatta joku aina ymmärtää väärin.

Samankaltaista kapeakatseista tapaa kuluttaa blogisisältöjä voi nähdä siinä, että bloggaajat saavat valtavasti palautetta siitä, kuinka jonkun blogijutun tai vaikkapa podcast-jakson aihe ei ole kiinnostanut jotakuta tiettyä seuraajaa. Bloggaajana otan tietenkin uteliaana vastaan palautetta tuottamastani sisällöstä ja kuuntelen mielelläni yleisön toiveita, mutta loppujen lopuksi puhun silti niistä asioista, jotka minua itseäni kiinnostavat ja joista minulla on jotakin sanottavaa. On nimittäin aivan mahdotonta miellyttää jokaista lukijaa tai kuulijaa, sillä eri ihmiset toivovat aina vähän eri asioita. Yksi tykkää eniten tyyli-inspiraatiosta, toinen pohdiskelevista teemoista, kolmas biisivinkkauksista ja neljäs sisustusideoista. Edes kaikista suosikkiblogin teksteistä ei tarvitse tykätä tai olla kiinnostunut, eikä bloggaajan kanssa tarvitse olla ihan kaikista maailman asioista samaa mieltäkään. Ja hyvin usein tismalleen sama juttu innoittaa jotkut seuraajista kiitoksiin ja toiset kritiikkiin. Harva lukee lehdestäkään jokaista artikkelia, joten ehkä samaa ajatusta voisi soveltaa myös blogeihin: jutun saa myös jättää lukematta, jos teema ei tunnu mielenkiintoiselta.

*

Blogikirjoituksia lukiessa etsitään tyypillisesti samaistumispintaa sekä uusia näkökulmia ja ajatuksia itseä kiinnostavista aiheista, mutta viime vuosina on alettu yhä enemmän puhua myös vihalukemiseksi kutsutusta ilmiöstä. Toisin sanoen jonkun tietyn blogin tai tekstin pariin hakeudutaan siis ihan tarkoituksella vain ärsyyntymään ja provosoitumaan. Jotkut tyytyvät puhisemaan näytön ääressä itsekseen ja toiset antavat näppiksen raikua palautteen tai “palautteen” muodossa, kun mittari kilahtaa punaiselle. Toisaalta välillä saattaa kilahtaa, vaikka blogia ei lukisikaan erityisesti vihatarkoituksessa, jos mielipiteet tai ajatukset eivät vain osu yksiin. Tai joskus sattuu vain olemaan huono päivä ja siinä mielentilassa kaikki näyttäytyy ärsyttävänä. Sekin on inhimillistä.

Silti sitä silti toivoisi, että porukka malttaisi vetää muutaman kerran henkeä tai nukkua vaikkapa yön yli, ennen kuin sännätään tykittämään raivonpuuska tai pintaan noussut tuohtumus julki. Tai että lähestyttäisiin asiaa avoimen uteliaasti tarkennusta kysyen sen sijaan, että syöksytään saman tien johtopäätöksiin. Aika moni “nettiraivoa” herättänyt kohu olisi voinut olla rauhoitettavissa lähtökuoppiinsa, jos asiaa olisi lähestytty nimenomaan keskustelusta käsin. Varsin usein myös turhalta mielipahalta vältyttäisiin, jos maltettaisiin ensin varmistaa, ollaanko asiassa oikeasti eri mieltä alkuunkaan. Hyvin usein näkee tällaisten tilanteiden johtuvan puhtaasti väärinkäsityksistä, rivien väleihin omien ennakko-oletusten kautta lipsahtaneista merkityksistä sekä hiukan vikaan menneistä tulkinnoista. Mitäpä jos ensi kerralla ärsyyntyessään tai pahastuessaan ihan ensin tarkistaisi, tarkoittiko kirjoittaja tosiaan sitä, mitä itse arveli? Kysy, älä oleta — se on aika hyvä ohjenuora ihan kaikille keskustelijoille, myös minulle.

Omien hätäisten tulkintojen ja johtopäätösten tekeminen toisten sanoista on pelottavan helppoa − tiedän sen omakohtaisesti. Olen takuuvarmasti itsekin kirjoittanut pikaistuksissani joskus turhan napakan vastauksen kommenttiboksiin tai ilmaissut asiani tarpeettoman ärhäkkäästi provosoituneessa mielentilassa. Välillä hermojensa hillitsemiseksi täytyy hengitellä pari kertaa ja joskus on tosiaan parempi nukkua reilusti yön yli, jotta pahin tunnekuohu ehtii laantua. Usein vähän etäisyyttä otettuaan samaan kommenttiin on helpompi suhtautua neutraalimmin. Sisällöntuottajan roolissa etäisyyden ottaminen on kuitenkin toisinaan vaikeaa: sosiaalisen median maailmassa kaikki tapahtuu niin nopeasti, että myös reaktioita odotetaan saman tien – etenkin jos halutaan vastausta esitettyyn kritiikkiin. Pahimmassa tapauksessa somemyrsky on jo ehtinyt syntyä siinä välissä, kun vielä puntaroit ja harkitset vastaustasi, kokoat ajatuksiasi ja uinut niitä yöunia mielesi rauhoittamiseksi.

Myönnän, että esimerkiksi minun kaltaiselleni tulisielulle on haastavaa pysyä rauhallisena, jos kommentit menevät henkilökohtaisuuksiin eikä ole rauhassa aikaa miettiä omaa vastausta. Ja hyvä olisi myös muistaa, että välillä sortuu ihan itsekin liittämään saamiinsa viesteihin sellaisia sävyjä, joita kirjoittaja ei niihin välttämättä ole tarkoittanut. Neutraaliksi tarkoitettu kysymys saattaa näyttäytyä vittuiluna tai vilpittömäksi tarkoitettu kommentti sarkasmina. Voisi siis tehdä hyvää luetuttaa ärtymystä tai mielipahaa aiheuttanut kommentti vaikkapa jollakulla objektiivisella osapuolella ennen kuin säntää vastaamaan.

*

Olen tässä postauksessa kuvannut reaktioita nettikeskusteluun ilmentymänä itsekeskeisyydestä, mikä saattaa vaikuttaa ironiselta. Monen silmissä blogit ovat jo itsessään yksi itsekeskeisyyden räikeimmistä ilmenemismuodoista, kun sisältö usein kietoutuu oman elämän, omien ajatusten, omien kokemusten ja omien mielipiteiden ympärille. Ymmärrän nämäkin ajatukset, joskin koko ilmiö on melkoinen paradoksi, sillä juuri nuo samat asiat, mistä blogeja parjataan, ovat niitä, joista kirjoittajana saa eniten palautetta ja jotka tuntuvat eniten kiinnostavan yleisöä.

Sosiaalisessa mediassa työtään tekevään kohdistuvat odotukset ja toiveet ovatkin varsin ristiriitaisia ja paikoin suorastaan mahdottomia täyttää. Bloggaajalta toivotaan henkilökohtaisuutta, mutta oman itsen ja elämänpiirin ympärillä pyörivät teemat kääntyvät kritiikissä nimenomaan itsekeskeisyydeksi, narsismiksi ja oman navan kaiveluksi. Bloggaajalta toivotaan inhimillisyyttä ja rosoa, mutta samanaikaisesti täydellisyyteen asti hiotut IG-kuvat keräävät kaikkein eniten tykkäyksiä. Bloggaajalta toivotaan tavallista arkea ja sen aidon oman elämän raottamista yleisölle, mutta samaan aikaan paheksutaan ja kritisoidaan sitä, että ei osata elää elämää kuin puhelin kourassa kuvaten ja somen välityksellä kaiken ikuistaen. Bloggaajalta toivotaan avoimuutta, mutta samalla vaikeista ja henkilökohtaisista asioista kirjoittavaa syytetään säälin tai huomion kerjäämisestä. Ja kun sanaisen arkkunsa on kerran avannut, katsotaan kirjoittajan menettäneen oikeutensa yksityisyyteen. Jos parisuhteesta on mennyt mainitsemaan julkisuudessa, myös eron syyt “likaisine” yksityiskohtineen kuuluvat seuraajille.

Yksi someaikakauden ahdistavimmista ilmiöistä on se, että virheitä ei sallita. Huonolla tuurilla jo yhdestä mokasta ristiinnaulitaan somekansan tuomioistuimessa ja pienetkin kömmähdykset paisutellaan nettikeskusteluiden hypessä ulos mittasuhteistaan. Eikä välttämättä tarvitse edes olla julkisuuden henkilö tai somestara tällaisen myllytyksen keskelle joutuakseen, jos moka päätyy nettikeskusteluiden ja meemikoneistojen hampaisiin. Ja internet ei unohda. Pahimmillaan yksittäiset tapaukset jäävät kummittelemaan keskustelupalstoille ja kommenttibokseihin ikuisiksi ajoiksi ja kaivetaan aina sopivan hetken tullen uudelleen esiin. Myönnän, että minua karmii tämä keskusteluilmapiiri, jossa muiden virheitä tarkastellaan pelottavalla ankaruudella ja jossa oma tulkinta katsotaan ainoaksi oikeaksi ja viis veisataan alkuperäisen lausujan todellisista tarkoitusperistä, tarkennuksista tai oikaisuista. Tai anteeksipyynnöistä.

Mokailla ei siis saa, mutta silti samaan aikaan pitäisi olla inhimillinen puutteineen kaikkineen. Somessa peräänkuulutetaan aitoutta ja rehellisyyttä, mutta oma persoona ei kuitenkaan saisi ärsyttää ja muut määrittelevät, millaisten raamien puitteissa tämä “inhimillisyys” saa ilmetä. Vaatimuksia listatessa tuntuu unohtuvan, että ihan kaikkia on mahdotonta miellyttää yhtä aikaa ja eri asiat ovat eri ihmisille ärsyttäviä.

*

Jos jotain olen liki 12 blogivuoden aikana oppinut niin sen, että omia sanojani tullaan aina tulkitsemaan mitä yllättävimmin tavoin. Vaikka pyrkisi ilmaisemaan itseään miten täsmällisesti tahansa, joku aina tulkitsee tekstiä eri tavoin kuin sen on itse tarkoittanut. Se on tiettyyn pisteeseen asti ymmärrettävää, mutta joskus väärinymmärrykset uuvuttavat. Postauksen julkaisemisen jälkeen saattaa mennä ihan valtavasti energiaa ja aikaa kommenttiboksin puolella siihen, että saa selvittää moneen otteeseen, mitä on ja ei ole tarkoittanut − suoraan riveillä tai useimmiten niiden väleissä. Hyvin usein väärinymmärrykset liittyvät juuri niihin asioihin, joita tekstissä EI varsinaisesti sanota. Toisin sanoen, juuri niihin sävyihin, joilla lukija itse värittää ja maustaa sanojani omasta tulkinnastaan käsin.

Väärinymmärrykset ja tarkennukset ovat tietenkin luonnollinen osa keskustelua ja loppujen lopuksi juuri keskustelu on tämän homman suola. Siksi pyrin vastaamaan myös niihin kommentteihin, joissa tulkinnat on saatettu viedä aika kauaskin alkuperäisestä tekstin ajatuksesta. Ja joskus syy on omani: asia olisi pitänyt pystyä ilmaisemaan selvemmin. En kirjoittajana ole millään muotoa virheetön ja juttua kirjoittaessa on täysin mahdotonta ennakoida kaikkia mahdollisia tulkintoja, joita omasta tekstistä voidaan tehdä, vaikka kuinka yrittäisikin muotoilla sanomansa kieli keskellä suuta. Juuri siksi sitä toivoisi joskus myös tulkitsijapuolelta vähän kärsivällisyyttä ja armoa: malttia kysyä olettamisen sijaan.

Loppuun lisättäköön se pakollinen disclaimer-osio: tällä tekstillä en viittaa mihinkään yksittäiseen postaukseen, kommenttiin, keskusteluun tai kommentoijaan. Aihe on pyörinyt ajatuksissa jo iät ja ajat ja kypsynyt vähitellen tekstiksi monenlaisia keskusteluita ja kannanottoja internetin ihmeellisessä maailmassa seuranneena.

Tämän jutun huomiot eivät todennäköisesti koske millään tavalla juuri sinua, joten jos et käyttäydy jutussa kuvatulla tavalla, ei tästä postauksesta myöskään ole syytä pahoittaa mieltään. Ja vaikka käyttäytyisitkin, älä silti pahoita mieltäsi, vaan ota ajatuksista onkeesi. Maailmaan mahtuu ajattelemattomien kommenttien ohella monia törppöjä bloggaajia ja paljon kömpelösti tuotettua turhanpäiväistä sisältöä, josta osan voi jopa jättää ihan omaan arvoonsa ja kommentoimatta. Jos juttu ei oikeasti kohdistu henkilökohtaisesti juuri sinuun, säästät itseäsi, kun et myöskään ota sitä henkilökohtaisesti. Algoritmien aikakaudella kannattaa myös muistaa, että kun huonolle sisällölle ei anna huomiota, se ei myöskään saa näkyvyyttä. Kriittisille huomioille ja perustellulle palautteelle on paikkansa, mutta tässä jutussa ei puhuta siitä. Tässä puhutaan sellaisesta keskustelua sivuraiteille ohjaavasta saivartelusta ja turhanpäiväisestä loukkaantumisesta. Ehkä osa teistä samaistuu turhautumiseeni ja ehkä juttu antoi miettimisen aihetta niihin hetkiin, kuin netissä tai blogien äärellä ärsyttää. Ehkä palaan itsekin tämän jutun mietteisiin, kun seuraavan kerran mittari uhkaa kilahtaa punaiselle.

*

Toivon, että tekstistä ei jäänyt kenellekään liian kriittinen tai kielteinen tunnelma tai varsinkaan paha mieli. Mutta jos jotain sen sijaan toivoisin tästä jäävän mieleen, niin halua yrittää asettua myös sen toisen osapuolen asemaan. Ja sen, että keskustelu on hedelmällisintä, kun aidosti haluaa kuulla, mitä se vastapuoli oikeasti yrittää sanoa. Me voimme kaikki vaikuttaa siihen, millainen ilmapiiri nettikeskusteluissa vallitsee sekä millaista puhetta hyväksymme ja ennen kaikkea itse ilmoille suollamme. Öyhöttäjiä ei varmaankaan ikinä saa täysin vaiennettua, mutta yritetään ainakin itse olla olematta osa sitä joukkoa.

Haluan myös sanoa, että te blogini lukijat vaikutatte päällisin puolin aivan ihanilta tyypeiltä ja keskustelun tasosta päätellen olette selvästi fiksua porukkaa. Olen tosi iloinen, että jaksatte seurata siellä matkassa, kommentoida, osallistua keskusteluun ja esittää palautetta, ideoita, ehdotuksia ja kritiikkiäkin sekä jakaa omia tarinoitanne minulle niin täällä blogissa kuin muissakin somekanavissa. Te olette tämän homman suola sekä syy, miksi bloggaaminen vielä liki 12 vuodenkin jälkeen tuntuu antoisalta. Kiitos.

PS. Kuvituksena jutussa on itsekeskeisyyden teemaan sopivassa hengessä, mitäs muutakaan kuin, kuvia minusta itsestäni. Hah. Nämä ovat unohtuneet arkistoihin viime vuoden alkusyksyltä.

Photos: Vesa Silver

Related posts

5/12/18

Tytöt turvaan

4 48

KAUPALLINEN YHTEISTYÖ: ASENNEMEDIA & SILPOMATON

Siitä on nyt pari vuotta aikaa, kun kirjoitin tyttöjen ympärileikkauksista Silpomaton-kampanjaan liittyen. Asia kosketti ja järkytti minua syvästi ja tekee niin edelleen. Yhä edelleen kyyneleet uhkaavat nousta silmiini, kun edes puhun aiheesta – tuntuu, niin uskomattoman kauhealta, että kukaan joutuu sietämään sellaista äärimmäistä väkivaltaa. Asiaan paremmin tutustuttuani on tuntunut äärimmäisen tärkeältä olla mukana silpomisen vastaisessa työssä, mutta viime viikolla ilmiö tuli vielä piirun verran lähemmäs, sillä olin matkalla juuri niissä maisemissa, missä tyttöjen silpominen kuuluu edelleen monen heimon kulttuuriin ja perinteisiin.

Kun ihastelin Tansaniassa masai-naisten ylvästä olemusta ja kauniita perinnevaatteita, olo oli samanaikaisesti ristiriitainen. Naiset edustavat ylpeinä omaa vahvaa kulttuuriaan, mutta tämä samainen kulttuuri on yksi niistä, joissa silpomisperinne elää yhä vahvana. On siis enemmän kuin todennäköistä, että masai-naiset, joiden nenille olen asetellut silmälaseja viime viikolla, ovat joutuneet tämän karmean väkivallanteon uhreiksi.

Kenian kisii-heimon tytöistä lähes jokainen tyttö joutuu silpomisen uhriksi.

Jotta asiaa ei olisi ihan niin helppoa sivuuttaa tai ummistaa siltä silmiään, naiselle ympärileikkaus tarkoittaa sitä, että kaikki ulkoiset sukupuolielimet kuten klitoris ja ulommat häpyhuulet leikataan irti veitsellä, partaterällä tai lasinsirulla ilman minkäänlaista kivunlievitystä, ja tämän jälkeen koko alakerta ommellaan umpeen. Virtsalle ja kuukautisverelle jätetään pieni aukko. Myös lievempiä ympärileikkauksen muotoja esiintyy, mutta kaikkiin niihin liittyy klitoriksen vahingoittaminen tai poistaminen.

Omaa tekstiäni lainaten: Voi vain kuvitella, millaista tällaisesta toimenpiteestä on yrittää toipua, fyysisesti ja henkisesti. Naisen sukuelimissä on valtavasti hermopäätteitä ja verisuonia, mikä tekee toimenpiteestä äärmmäisen kivuliaan ja verenvuodosta runsasta. Millaista mahtaa olla käydä vessassa tai yrittää huolehtia hygieniastaan, jos alapää on käytännössä ommeltu umpeen? Miltä mahtaa kaiken tämän jälkeen tuntua seksi? Entä miten käytännössä onnistuu synnytys? Silpominen tekee tulevista synnytyksistä hengenvaarallisia sekä äidille että vauvalle. Lisäksi se aiheuttaa valtavia kipuja sekä erilaisia kroonisia tulehduksia. Moni saa myös HIV-tartunnan likaisista leikkausvälineistä. Tällaisten asioiden kanssa elää silvottu tyttö, jos nyt siis edes selviää hengissä, sillä moni kuolee verenhukkaan tai silpomisen aiheuttamiin tulehduksiin ja komplikaatioihin jo pian toimenpiteen jälkeen.

Siskokset Vivian ja Michelle säästyivät täpärästi silpomiselta.

Auttaakseni teitä ymmärtämään paremmin ongelman laajuutta: arvioiden mukaan maailmassa on tälläkin hetkellä noin 200 miljoonaa silvottua tyttöä ja naista yli 30 maassa erityisesti Länsi-Afrikasta Itä-Afrikkaan ulottuvalla alueella sekä osissa Lähi-itää ja Aasiaa. 44 miljoonaa heistä on alle 15-vuotiaita ja nuorimmat ympärileikataan jo alle 5-vuotiaina. Ikivanha, julma perinne juontaa juurensa yli 2000 vuoden taakse kauas ennen islamia ja kristinuskoa, eikä sillä ole minkäänlaista lääketieteellistä tai uskonnollista perustetta. Silpomista esiintyy monissa eri kulttuureissa. Osa silpomista harjoittavista heimoista on kristittyjä, osa muslimeja ja osa edustaa muita uskontoja.

Vaikka silpominen on monen maan laissa kielletty, siitä ei raportoida poliisille. Koska tietyissä kulttuureissa se katsotaan olennaiseksi osaksi kulttuuria ja tehdään kaikille tytöille, sitä ei edes osata mieltää väkivallaksi. Silpomisen kriminalisoimisen jälkeen silpomista suoritetaan myös entistä enemmän salaa kodeissa. Suomessa kasvaneen korvaan kaikki tämä kuulostaa vähintäänkin hämmentävältä, mutta silpomisen todellakin uskotaan olevan tytöille hyväksi: hänen uskotaan ympärileikkauksen ansiosta varttuvan terveeksi, kunnialliseksi ja siveelliseksi naiseksi eikä terveyshaittojen ajatella johtuvan silpomisesta. Suosittelen lukemaan tuon pari vuotta sitten kirjoittamani tekstin, jossa avataan varsin perusteellisesti ilmiön taustoja.

Kenian kisii-heimossa ympärileikkaukset ovat masai-heimon tapaan osa perinteitä ja kulttuuria. Kisiiläisten keskuudessa silpominen on perinteisesti tehty murrosikään tulleille 12-14-vuotiaille tytöille avoimessa seremoniassa, jossa toimenpiteen suorittaa perinteinen ympärileikkaaja. Nykyään silpominen tehdään yhä useammin klinikoilla ja yhä nuoremmille, sillä nuoremmat lapset eivät vielä samalla tavoin osaa vastustaa toimenpidettä. Valitettavasti klinikka väkivallanteon ympäristönä ei tee siitä yhtään sen kivuttomampaa tai hygieenisempää, sillä kivunlievitystä ei käytetä, välineet ovat usein likaisia ja tyttöjä silvotaan useampi kerralla.

Niin karmealta kuin se saattaakin kuulostaa, erityisesti joulu on silpomisen sesonkiaikaa, sillä ympärileikkauksia tehdään erityisen paljon silloin, kun lapset ovat lomalla koulusta ja heillä on aikaa toipua silpomisen aiheuttamista vammoista.

Turvaleireillä kenialaislapset oppivat silpomisperinteen haitoista ja ovat suojassa silpomiselta.

Miten silpomista vastaan voidaan sitten taistella, kun perinne elää niin tiukasti osana kulttuuria? Silpomaton-kampanjan Tytöt turvaan -joulukeräys kerää varoja turvaleirien järjestämiseen silpomisvaarassa oleville tytöille Keniassa. Silpomisuhan alla oleville ytöille järjestetään koulujen loma-aikoina turvaleirejä, joilla he oppivat silpomisen vaaroista ja omista oikeuksistaan ja kenen puoleen he voivat kääntyä, jos he epäilevät olevansa vaarassa joutua silvotuksi. Leireillä tytöille opetetaan ikätasonsa mukaisesti silpomisperinteen kulttuurisista syistä, siihen liittyvistä uskomuksista ja silpomisen terveyshaitoista. Heille kerrotaan, kuinka tärkeitä ja arvokkaita he ovat ja ettei kukaan saa kajota heihin ilman lupaa. Leireillä käsitellään myös, miten ympärileikkauksen seurauksien kanssa voi oppia elämään.

Turvaleirien lisäksi Solidaarisuus-järjestön Silpomaton-kampanja tekee jatkuvaa pitkäjänteistä työtä silpomisperinteen kitkemiseksi Keniassa lisäämällä tietoa yhteisöissä silpomisen haitoista ja tyttöjen oikeuksista ja vaikuttamalla asenteisiin. Nuorten tyttöjen äitejä koulutetaan silpomisen haitoista ja Silpomaton-kampanjan takana oleva Solidaarisuus-järjestön myös kouluttaa paikallisia, jotka kiertävät kylissä, virastoissa, sairaaloissa ja kouluissa kertomassa silpomisen terveysvaaroista. Tehokkain tapa vaikuttaa on nimenomaan saada tieto kulkemaan paikallisten kesken ja sillä tavoin vaikuttaa vallitseviin käsityksiin.

Tytöt oppivat silpomisperinteen haitoista turvaleireillä muun muassa draaman keinoin. 

Vaikka koko valtion tasolla esimerkiksi Keniassa ja Tansaniassa ympärileikkausten lukumäärää on saatu jo merkittävästi pienemmäksi, monissa heimoissa edelleen yli 80% tytöistä silvotaan. Kenian kisii-heimossa luku on peräti 96%. Ilmiötä vastaan taisteleminen on paikoin hankalaa juuri siksi, että tilastojen valossa tilanne näyttää merkittävästi parantuneen, mutta tilastot ikään kuin unohtavat nämä yksittäiset heimot, joissa perinne elää yhä vahvana.

Tuoreen brittitutkimuksen mukaan silpominen on vähentynyt runsaasti useimmilla Afrikan alueilla viime vuosikymmeninä, mutta edelleen on alueita, joilla vähenemistä ei tapahdu. Riskitekijöitä ovat huono tai olematon koulutus, köyhyys, kulttuurin ylläpitämät tiukat sukupuoliroolit sekä silpomisen mieltäminen yhä edelleen olennaiseksi tekijäksi avioliittomarkkinoilla. Tästä syystä Solidaarisuus pyrkii systemaattisesti parantamaan naisen asemaa ja tekee silpomisen vastaista työtä juuri niillä alueilla, joissa lähes jokainen tyttö silvotaan edelleen.

Tänäkin jouluna moni tyttö on vaarassa joutua silvotuksi ja meistä jokainen voi auttaa lahjoittamalla tärkeän asian puolesta Silpomaton-kampanjan Tytöt turvaan -keräykseen joko kuukausilahjoittajana tai kertalahjoituksella. Lahjoitussumman voit valita itse oman budjettisi mukaan. Jo esimerkiksi 10 eurolla yksi nuori pääsee silpomista käsittelevään koulutukseen ja 30 eurolla autetaan tyttö turvaleirille aikana, jona hän on vaarassa joutua silpomisen uhriksi. Haluan kannustaa teitä kaikkia kanssani mukaan taistelemaan tärkeän asian puolesta. Oletko mukana?

Tänään on ilmestynyt myös uusi Afterwork-jakso ja juttelemme siinäkin Tytöt turvaan -kampanjasta. Kyseenalaistamme tällä kertaa joululahjaperinteitä ja materialismin ympärillä pyörivää jouluhulinaa. Millä muilla tavoilla jouluiloa voisi jakaa ympärilleen? Mitä jos jouluun liittyvää antamisen sanomaa toteuttaisikin antamalla jollekulle ehkä koko elämän mullistavan lahjan? Kuuntele jakso alta tai esimerkiksi SpotifyniTunesinAcastin tai jonkun muun podcast-sovelluksen kautta.

Photos: Ulla Sarén

Related posts