14/01/19

Viikon ajatus: etuoikeuksista

50

1 universumi

9 planeettaa

204 maata

809 saarta

7 merta

Ja minulle suotiin etuoikeus saada tavata sinut.

 

Photo: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts

10/01/19

Miltä tuntuu täyttää 35? Mietteitä elämästä, biologisesta kellosta ja vanhenemisesta

100 265

Jotenkin tässä vuodenvaihteessa tulee aina tarve tehdä jonkinlainen henkinen tilinpäätös: summata yhteen mennyttä vuotta ja ehkä koko elämääkin sekä miettiä siinä samalla hiukan tulevaa. Onko elämä ollut sellaista kuin se toivoisi olevan? Mihin suuntaan sitä haluaisi jatkossa viedä ja kehittää? Entä millaisia toiveita ja haaveita tulevaisuuden varalle on takataskussa? Uusi vuosi symboloi usein ajatuksissa jonkinlaista uutta alkua, mutta oman lisämausteensa näille eksistentiaalisille pohdinnoille antaa se, että vietän syntymäpäiväänikin heti näinä vuoden ensimmäisinä päivinä.

Ja tänään se nyt sitten kilahti mittariin, luku 35 nimittäin… Miltä tuntuu täyttää 35? Kuten eilen ilmestyneessä podcast-jaksossa mietiskelin, niin jotenkin siinä lukemassa on erilainen klangi kuin missään aiemmassa ikävuodessa. Jos olen ihan rehellinen, niin munasarjathan tässä ensisijaisesti mielessä kummittelevat näin 35-vuotissynttäreiden tuntumassa. Toisenlaisessa elämäntilanteessa neljänkympin vääjäämätön lähestyminen ei välttämättä niin hetkauttaisi, mutta etenkin näin lapsettomana 35-vuotiaana sitä tajuaa, ettei 40 ole enää niin kovin kaukana, varsinkaan kun vuodet tuntuvat vierivän jatkuvasti vain nopeammin ja nopeammin. Naisena tämä kaikki kietoutuu enemmän tai vähemmän oman hedelmällisyyden ympärille, sillä biologinen kello nakuttaa väkisinkin takaraivossa ja rytmittää elämää pakottavalla tavalla, jos ajatus jälkikasvusta siintää haaveissa tai sen mahdollisuuden haluaa pitää avoimena.

Myönnän, että ahdistaa hiukan tiedostaa omien munasarjojen vauhdilla rapistuva kohtalo. Tuntuu jotenkin ironiselta, että yksi osa kehossa surkastuu kovaa kyytiä, vaikka samanaikaisesti  tässä kuitenkin tuntee itsensä vielä niin nuoreksi ja elinvoimaiseksi. Ja hassua kyllä, se tapahtuu samaan aikaan kun iän puolesta lähestyy nimenomaan niitä naiselon seksuaalisia huippuvuosia.

Joku kysyi minulta viitisen vuotta sitten blogin kommenteissa 30 vuotta täytettyäni ja hiljattain pidemmästä suhteesta erottuani, tunnenko stressiä tai painetta perheen perustamisesta. Enkä rehellisesti sanottuna tuolloin tuntenut, vaikka tietysti pitkän parisuhteen päättyminen pakotti myös sulattelemaan ajatusta siitä, että tuo(kaan) ei sitten ollut se suhde, jossa nämä haaveet toteutuisivat. Kun muutama vuosi myöhemmin tartuin teemaan kunnolla kokonaisen postauksen voimin, tunnelma oli edelleen huoleton, mutta jo parissa vuodessa asian ympärille oli omissa ajatuksissa vähitellen alkanut hiipiä myös vähän uudenlaisia sävyjä. Yhtäkkiä ajankulun tuntui tiedostavan aivan uudella tavalla, kun kolme vuotta myöhemmin ei ollutkaan elämäntilanteensa puolesta yhtään lähempänä haaveista konkretiaan siirtymistä.

Samanaikaisesti Instagramin ja Facebookin uutisvirrat täyttyvät yhä useammin vauvauutisista ja nykyään alkaa olla varsin tavallista, että useimmilla samanikäisillä on jo lapsia. Toisaalta on lohdullista, että moni ystävistäni on kanssani samankaltaisessa tilanteessa, joten luultavasti en ole mietteideni kanssa aivan yksin.

En varmasti kymmenen vuotta sitten ajatellut, että joutuisin miettimään tällaisia asioita tänä päivänä. Luotin vakaasti siihen, että elämä asettuu uomiinsa omassa tahdissaan ja kaiketi pidin jopa todennäköisenä, että tässä vaiheessa minullakin voisi olla jo lapsi tai pari. Vaikka viisi vuotta sitten en tuntenut paineita asiasta, nyt 35-vuotiaana tunnen niitä kyllä. Paineiden taustalla eivät kuitenkaan ole ne sosiaaliset ja yhteiskunnalliset syyt, joita kysyjä aikanaan maalaili, vaan puhtaasti biologiset faktat sen tosiasian äärellä, että lapsi ei tunnu tässä elämäntilanteessa vieläkään kovin realistiselta ajatukselta ihan lähitulevaisuudessa.

Jos kymmenen vuotta sitten ei huolettanut lainkaan, vielä viisikin vuotta sitten olin optimistinen: tarvitsisi vain hitusen tuuria ja sopivaa ajoitusta, että kohdalle tupsahtaisi sellainen oikeanlainen ihminen oikealla hetkellä. En suuremmin stressannut perheen perustamisesta tai ihmissuhteistakaan – olihan minulla aikaa! Kolmisen vuotta myöhemmin takana oli jälleen yksi eroon päättynyt suhde ja ensimmäistä kertaa mielessä häivähti ajatus siitä mahdollisuudesta, että mitä jos sellaista onnea ei suotaisikaan minulle. Edelleenkään en murehtinut asiaa, mutta ensimmäistä kertaa aloin toden teolla tajuta, miten tuuripeliä esimerkiksi hyvän, tasapainoisen, sitoutuneen ja onnellisen parisuhteen saavuttaminen onkaan. Nyt tuostakin hetkestä on kulunut kolme vuotta ja olen onnellisesti parisuhteessa, mutta kukapa sitä tietää, mikä tilanne on taas tästä kolme vuotta eteenpäin.

Minulle parisuhde tai vaikkapa lapsi ei koskaan ole ollut mikään itseisarvo, vaan olen sinkkunakin kokenut elämäni olevan hyvää sellaisenaan. Vaikka olen haaveillut niin parisuhteesta kuin perheestäkin, en ole silti koskaan ollut valmis tyytymään kädenlämpöiseen, “ihan hyvään” suhteeseen tai jäämään selvästi toimimattomaan juttuun vain siksi, että ei tarvitsisi olla yksin. Vielä huonommalta idealta tuntuisi tehdä lapsi sellaiseen tilanteeseen.

Silloin tällöin törmää syytöksiin liiasta nirsoudesta tai epärealistisista odotuksista, mutta ne tuntuvat kovin kaukaisilta. En ole koskaan haikaillut ilotulituksia tai siirappia, mutta minulle on aina ollut tärkeää, että suhde perustuu vilpittömään kumppanuuteen, molemminpuoliseen arvostukseen, henkiseen yhteyteen, jaettuun arvopohjaan sekä aitoon tunteeseen. Olen kaivannut kumppanikseni ihmistä, jonka kanssa on hyvä olla, kiinnostavaa jakaa ajatuksia ja jonka kanssa nostamme toisissamme esille luonteidemme parhaita puolia. Tietenkin myös fyysisellä vetovoimalla on kokonaisuudessa oma roolinsa. On loppujen lopuksi melkoinen lottovoitto, kohdata ihminen, jossa yhdistyy suurin osa näistä asioista ja joka on valmis sitoutumaan juuri sinuun juuri siinä hetkessä.

Kaiken kokemani jälkeen olen tosiaankin viimein todella hyvässä, rakastavassa ja tasapainoisessa parisuhteessa, jossa lapsistakin on puhuttu, mutta perheen perustaminen ei kuitenkaan ole tällä hetkellä ajankohtainen asia. Asumme poikaystäväni kanssa toistaiseksi eri maissa ja monista meistä riippumattomista käytännön syistä tulevaisuus on vielä sen verran avoinna, ettei tunnu järkevältä tehdä suunnitelmia liian pitkälle.

Tulevaisuus näyttää valoisalta ja molemmat  ovat suhteeseen aidosti sitoutuneita, mutta olen menneestä oppineena todennut, että on turha elää liian pitkälle tähyillen tai suunnitella liikoja ennakkoon. Keskitytään mieluummin tähän hetkeen ja eletään päivä, viikko ja kuukausi kerrallaan. Tällä suhteella on erinomaisen hyvät mahdollisuudet onnistua, mutta toisaalta välimatka ja sen mukanaan tuomat käytännön haasteet tuovat matkan varrelle omanlaisiaan mutkia. Jos jotain olen oppinut niin sen, että elämä on täynnä yllätyksiä ja koskaan ei voi tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ehkä se ahdistavin asia tässä kilpajuoksussa aikaa ja biologista kelloa vastaan onkin juuri se, että tiedostaa, kuinka jossain vaiheessa ei enää oikeastaan olisi kauheasti aikaa minkäänlaisille arvaamattomille vastoinkäymisille tai ikäville yllätyksille.

Tämä kaikki saattaa kuulostaa siltä, että poden armotonta vauvakuumetta, mutta se ei oikeastaan pidä ollenkaan paikkaansa. Minulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta, enkä usko sellaista sanan perinteisessä merkityksessä koskaan saavanikaan. Katselen kuitenkin elämää noiden biologisten faktojen sävyttämistä realiteeteista käsin. Ja tästä syystä täräytin esimerkiksi poikaystävälleni (jonka kanssa en vielä silloin edes aavistanut olevani hetkeä myöhemmin jo parisuhteessa) heti ensimmäisessä keskustelussamme noin vuosi sitten pöytään nämä biologiset faktat, että minun on oikeastaan ryhdyttävä etenemään näissä lapsisuunnitelmissa seuraavien viiden vuoden sisällä, jos haluan lapsia. Tuntui tärkeältä tehdä tämän selväksi heti alkumetreillä, jotta kumpikaan ei eksyisi tuhlaamaan aikaansa suhteeseen, jossa osapuolet haluavat elämältä eri asioita. Ilokseni hän ei säikähtänyt ja suureksi yllätyksekseni ilmoitti noin viikkoa myöhemmin haluavansa seurustella.

Ja kävi elämässä miten kävi, lapsen saaminen on aina arpapeliä. On aina hyvä muistaa, että lapsia ei niin vain hankita. Enhän minä tiedä, voinko edes saada lasta tai onnistuisiko raskaaksi tuleminen, vaikka sitä toivoisinkin. Varsinaisen lapsettomuuden ohella lapsi saattaa monella jäädä saamatta siksi, että sitä sopivaa kumppania ei vain koskaan löytynytkään. Toisaalta lapsen voi tehdä myös yksin. Ja adoptiokin on vaihtoehto (joskin hidas ja kallis prosessi eikä muistakaan syistä mahdollinen kaikille). Kaikesta huolimatta olen kuitenkin haaveillut nimenomaan siitä, että saisin perustaa perheen ja jakaa vanhemmuuden rakastamani ihmisen kanssa yhdessä, joten minulle perhehaaveitakin tärkeämpää on se hyvä parisuhde. Niinpä lienee parasta keskittyä nauttimaan siitä hyvästä suhteesta, kun sellainen nyt on, ja olla murehtimatta liikoja tulevia.

35-vuotissyntymäpäivänä ja uuden vuoden kynnyksellä mielessä pyörii toki muitakin asioita kuin se biologinen kello. Vanhenemisesta itsessään en pode stressiä, eikä se harmita tai pelota minua. Elämä on tähän mennessä vuosi vuodelta muuttunut vain paremmaksi, etenkin oman pääni sisällä. Ikä tuo sellaista hyväksyntää, rauhaa ja armoa itseä ja elämää kohtaan, mistä nuorempana ei ole osannut edes haaveilla. Näistä asioista olen valtavan kiitollinen.

Ikääntymiseen ja kasvuun liittyy myös tietoisuus ajan kulusta ja rajallisuudesta. Mikä siinä onkin, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä nopeammin vuodet tuntuvat vierivän? Mietin välillä, että mihin ihmeeseen tuokin kulunut vuosi oikein katosi ja mitä siitä jäi käteen? Mikään ei tässä maailmassa ole niin varmaa kuin se, että jonakin päivänä lähdön heti koittaa meistä jokaiselle. Ehkä siksi koen tarpeelliseksi muistutella itselleni, että sitä elämää pitää elää NYT. Kukaan ei tiedä, miten kauan meille aikaa suodaan, joten elämä juuri tässä hetkessä on kaikkein parasta ja olennaisinta. Se uhkaa välillä unohtua, kun mieli ajelehtii jo tulevaan. Toisaalta se on myös hyvä syy toteuttaa haaveita juuri nyt, koska huomisesta ei vielä ole tietoa. Onkin hyvä silloin tällöin muistuttaa itseä myös siitä, että ikääntyminen on etuoikeus. Ei todellakaan ole itsestäänselvyys, että saan jälleen juhlistaa syntymäpäivää, joten olen siitäkin kiitollinen, vaikka en niin synttäreistä sinänsä välitä.

Tästä postauksesta tuli huomattavasti aiottua henkilökohtaisempi, kun antoi vain ajatusten virrata näppikselle. Jossain määrin ujostuttaa ja jopa nolostuttaa avata tällaisia mietteitä kaikelle kansalle, mutta toisaalta ajattelen, että ehkä näistä asioista on ihan hyvä puhua ääneen. Veikkaan nimittäin, että moni muukin samankaltaisessa elämäntilanteessa oleva pohtii samoja juttuja. Olisi todella kiinnostavaa kuulla, olenko yksin ikääntymistä ja biologista kelloa koskevine mietteineni vai samaistuuko joku muukin ajatuksiini? Onko siellä ruudun takana joku vähän samankaltaisessa elämäntilanteessa? Vai tuntuvatko ajatukseni ihan vierailta? Tästä kaikesta olisi hurjan kiinnostavaa keskustella.

Taidan omistaa näille elämän pohdinnoille ja tulevaisuusmietteille lähiaikoina vielä toisenkin postauksen, sillä kovin paljon jäi tässä tajunnanvirrassa vielä sanomatta.

Photos: Liisa Kivi

Related posts

31/12/18

Viikon ajatus: muistoista

32

Muistojen tekeminen

sinun kanssasi

on lempijuttuni.

– Jordy Daniel –

 

Photo: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts

30/12/18

Vuoden 2018 tykätyimmät – tarinoita kuvien takaa

4 67

Vuosi vaihtuu huomenna ja minä vietäkin sitä täällä Malesiassa aikaeron ansiosta hiukan Suomea jo aiemmin. Terkkuja siis tulevaisuudesta! Koska viedään vuoden viimeisiä hetkiä, tuumasin, että voisi olla hyvä hetki koota mennyttä vuotta jotenkin yhteen ja päätin tällä kertaa tehdä sen vuoden tykätyimpien IG-kuvien kautta. Nappasin hauskan postausidean Saralta, joten kiitos inspiraatiosta sinne suunnalle!

Minua on vähän naurattanut, kun olen Instagramin puolella seuraillut, mistä kuvista tykätään kaikkein eniten ja mitkä kuvistani keräävät eniten katselukertoja. Kuvakoosteen melkein jokaista kuvaa nimittäin komistaa eräs ranskalainen naamataulu. Julkaisinkin tämän kollaasin jo jokin aika sitten IG:n puolella saatesanoin: taidatte tykätä hänestä yhtä paljon kuin minä! Ihan himpun verran kärkiyhdeksikkö on tämän koosteen tehtyäni ehtinyt muuttua, sillä uusi punainen tukkani sekä itse kooste kiilasivat kärkisijoille, mutta mennään nyt näillä kuvilla, kun tämän olen ehtinyt tallentaa, höystettynä muutamalla bonuskuvalla, jotka ovat siinä ihan kärkijoukon kintereillä. Nyt on siis luvassa tarinoita kuvien takaa sekä niiden julkaisuhetkien tunnelmista.

Syyskuu 2018

Tämä kuva on itse asiassa jo syksyltä 2017. Urban Decay järjesti tilaisuuden, jossa saimme kauniin meikin ammattilaisten loihtimana uudella Naked Heat –paletilla. Rakastin minulle tehtyä meikkiä ja pääsimme valmiissa lookeissa poseeraamaan ammattikuvaajalle. Tämä meikkituokio mullisti koko meikkirutiinini, koska siitä lähtien olen käyttänyt luomiväriä käytännössä joka päivä – ja nimenomaan noita Naked Heat –paletista tuttuja terrakotta-sävyjä. Vanha kuva muistui syyskuussa mieleen, kun tatuoijana työskentelevä ystäväni Mikael paljasti käyttäneensä tätä kuvaa tekemänsä flash sheetin pohjana. Jos haluatte nähdä sen flashin, niin sen pääsette kurkkaamaan tämän linkin takaa. Ja jos puolestaan Mikaelin tatuoitavaksi pääsy kiinnostaa, niin hän tekee tatointeja Kalliossa sijaitsevalla Koditon Perhe –studiolla.

Heinäkuu 2018

Tällä kuvalla juhlistin minun ja poikaystäväni puolivuotispäivää ja se keräsi nopeasti ylivoimaisen tykkäysennätyksen koskaan julkaisemistani kuvista. Kuva on napattu kesällä Pariisissa ja rakastan siihen ikuistettua tunnelmaa. Sama kuva on myös kännykkäni taustakuvana – ja itse asiassa ainoa ja ensimmäinen koskaan itse asettamani taustakuva kännykkääni (kyllä, tiedän, että tämä on ehkä hiukan hämmentävää).

Elokuu 2018

Olin kesällä pienellä lomalla Berliinissä ystävieni Sannin ja Annikan kanssa. Eräänä päivänä kuvasimme Annikan kanssa kadulla, kun herttainen vanhempi herrasmies köpötteli rollaattorin kanssa ohitse. Yhteistä kieltä meillä ei ollut, mutta herra huudahteli innoissaan ylistyssanoja saksaksi: ”Wunderbar! Wunderschön!” Hän viittilöi, että haluaisi ottaa kanssani yhteiskuvan, joten odotimme, kun hän hitaasti mutta varmasti kävi parkkeeraamassa rollaattorinsa tien laitaan ja köpötti takaisin kävelykeppiinsä tukeutuen ja leveä hymy naamallaan. Sitten napattiin pari yhteiskuvaa ja lopuksi herra kiitti lämpimästi saksaksi ja antoi herrasmiestyyliin kämmenselkääni suukon. Olimme Annikan kanssa molemmat liki kyynelissä, koska koko tilanne ja herra oli kertakaikkiaan niin sympaattinen. Vitsailin poikakaverilleni, että hän on saanut kilpailijan ja tyyppiä nauratti, kunnes hän huomasi, että pappa on kiilaamassa tykkäysten määrässä hänen ohitseen. Sittemmin tämä vanha herra on ollut vitsikkään tuohtuneiden jupinoiden aiheena useamminkin kuin kerran: ”Goddamn grandpa, how could anyone ever compete with that??” Vielä tätä postausta kirjoittaessani poikakaveri manasi vieressä: “That f****** grandpa! Trying to steal my girlfriend!”

Lokakuu 2018

Olin Pariisissa käymässä muotiviikon aikaan ja nappasin poikaystävän kanssa yhteisselfien ennen Suomeen paluutani. Stockmannille suunnittelemani pieni neuleasustekokoelma oli lanseerattu noin kuukautta aiemmin ja vihdoin Pariisissakin alkoi olla sellainen sää, että asusteita saattoi jo käyttää myös siellä. Paitsi että innokkain fanini oli käyttänyt niitä ylpeänä ja sinnikkäästi jo melkein sen koko kuukauden lämpötiloista huolimatta. Ihailen sitä tukea ja kannustusta, mitä hän minulle osoitti, mutta kysyin useampaankin kertaan Pariisissa ollessani, että eikö hänelle tullut hiki näissä kamppeissa. Ei kuulemma tullut. On suorastaan liikuttavaa, miten suurella ylpeydellä hän on näitä asusteita kantanut ja muistanut mainostaa polleana kaikille kavereillekin, että ovat muuten hänen tyttöystävänsä käsialaa.

Lokakuu 2018

Kaukosuhteessa eläminen ei ole aina helppoa ja etäisyys tuo arkisiinkin tilanteisiin ja asioihin omanlaisiaan haasteita. Hetkeäkään en ole harkinnut luovuttavani, mutta on luonnollisesti päiviä, jolloin erossaolo ja aamujen laskeminen tuntuu erityisen raskaalta. Tämän julkaisin hetkellä, kun poikaystävälläni oli vähän vaikeaa ja se vaikutti luonnollisesti myös parisuhteeseemme. Samana iltana hän päätti spontaanisti perua kaikki menonsa tulevan viikon ajalta ja lensi viikoksi Suomeen.

Tammikuu 2018

Tämä kuva on siitä samaisesta Urban Decay –kuvaussessiosta syksyltä 2017. Julkaisin kuva-arkistoihini unohtuneet ”glamour shotit” 34-vuotissynttäreideni kunniaksi ja nämä selvästi ovat olleet suosituimpia koskaan julkaisemiani kuvia. Pitäisi ilmeisesti tehdä glamourkuvauksia useamminkin, jos niistä näin kovin tykätään. Kuvauspäivänä kyllä jotenkin kaikki osui nappiin: niin meikki kuin kemiat kuvaajankin kanssa. Ja se näkyy lopputuloksessa.

Toukokuu 2018

Huh, mikä hässäkkä tästä kuvasta saikaan alkunsa. Tällä kuvalla paljastin, että elämääni on ilmestynyt tällainen ihana tyyppi ja melkoisen vastaanoton hän sitten saikin myös seuraajieni joukossa. Moni oli tainnut arvata leveistä hymyistä ja onnellisesta olemuksesta jo aiemmin, että rakkautta saattaisi olla ilmassa, mutta maltoin pitää asian salassa melkein 4 kuukautta ennen kuin uskalsin paljastaa asian myös julkisesti. Tässä kuvassa olemme syömässä korealaisessa Giwa-ravintolassa (joka muuten on ihana!) Helsingin Bulevardilla.

Maaliskuu 2018

Olin maailman parhaan reissukaverin Liisan kanssa Barcelonassa keväällä ja minulla sattui olemaan ihan poikkeuksellisen hyvä hiuspäivä. Niinpä Liisa ikuisti hetken ja hiukset aamupalapöydässä kuvaksi. Ja ilmeisesti kannatti, koska muutkin ovat kuvasta tykänneet. Ja onpahan nyt kuvatodiste siltä yhdeltä päivältä, kun tukka kerrankin oli erityisen hyvin!

Joulukuu 2018

Matchaavissa pipoissa Helsingin kaduilla. Kävimme kaupungilla ostoksilla ja syömässä, ja kylläpä olikin kiva päivä yhdessä harmaasta säästä huolimatta. Kaukosuhteessa sitä huomaa loppujen lopuksi kaipaavansa kaikkein eniten niitä ihan tavallisia juttuja: Netflixin katselua ja sohvalla löhöilyä yhdessä, käsi kädessä kävelemistä, spontaaneja iltapaloja lähipizzeriassa, yhteisiä ruokakauppareissuja ja iltakävelyitä. Toisaalta on aika mahtavaa, että noita yksinkertaisia yhdessäolon hetkiä osaa etäisyyden takia arvostaa. Julkaisin kuvan sen jälkeen, kun poikaystävän oli pitänyt lähteä takaisin Pariisiin – taas kerran aivan liian aikaisin.

Toukokuu 2018

Meille tuli joskus aika varhaisessa vaiheessa suhdettamme tavaksi ottaa tällainen huvittava mökötyskuva Grumpy Cat –hengessä aina, kun eron hetki koitti. Vieläkin nappaamme melkein aina tällaisen kuvan erotessamme. Tämä kyseinen kuva taisi olla ensimmäinen laatuaan, ja siitä näkyy pituuseromme aika hyvin. Tosin, todellisuudessa taidan tässäkin seisoa varpaillani, että saamme naamamme mahtumaan samaan kuvaan.

Elokuu 2018

Elokuu oli henkisesti hiukan haastavaa aikaa, sillä jouduimme olemaan erossa molempien matkojen, töiden jamuiden käytännön syiden takia yli kaksi kuukautta. Se tuntui todella pitkältä etenkin, kun samaan ajankohtaan ajoittui paljon stressiä ja muuta murhetta. Ikävä oli kova ja mieli hetkittäinmaassa, mutta siitäkin selvittiin! Tämän kuvan olen julkaissut hetkellä, jolloin poikaystävää oli erityisen kova ikävä.

Tammikuu 2018

Julkaisin elämäni ensimmäiset ja toistaiseksi ainoat bikinikuvani! Ja on myönnettävä, että se jännitti aivan älyttömästi. Lämmin kiitos siis armeliaasta vastaanotosta! Saapa nähdä uskaltaudunko täällä rantatunnelmissa heilumaan kameran edessä toisenkin kerran uikkareissa. Jos mietteeni bikinivartaloista ja -kuvista kiinnostavat, kannattaa lukaista tämä vanha postaus.

Mitä siis voimme päätellä tästä… Tykkäätte rakkaudesta ja poikaystävästä, glamourkuvista sekä bikinimimmeistä? :D Nämä kuvat kyllä summaavat aika hyvin tämän vuoden kohokohtia. Toivotan teille hyvää uutta vuotta 2019 jo hiukan etukäteen ja jäädään mielenkiinnolla odottamaan, mitä seuraava vuosi tuo tullessaan!

Related posts