5/02/19

Voiko rakkaus olla valinta?

26 71

Mitä sinulle tulee mieleen, kun kuulet sanaparin järjestetty avioliitto? Suomalaiseen kulttuuriin kasvaneena ensimmäinen reaktio on varmaan monella jokseenkin kielteinen. Ajatus siitä, että joku muu valitsisi minulle puolison koko loppuelämäksi, tuntuu lähtökohtaisesti hyvin vieraalta ja ahdistavalta kulttuurissa, jossa avioliitto solmitaan perinteisesti rakkaudesta.

Saatatte ihmetellä, miksi kummassa tartun tällaiseen aiheeseen, mutta pääsin hiljattain keskustelemaan ihmissuhteista ja avioliitosta henkilön kanssa, joka itse on järjestetyssä avioliitossa. Olin tietenkin hurjan utelias asiasta ja kyselin keskustelukumppaniltani kaikkea mahdollista, mitä mieleen juolahti. Ja huomasin, että juttutuokio herätti ihan uudenlaisia mietteitä sekä ehdottomasti myös jossain määrin muutti ajatuksiani asiasta. Koko järjestetyn avioliiton konsepti on minulle lähtökohtaisesti melko vieras, mutta keskustelun myötä tajusin ensinnäkin vähintään sen, ettei tällaisessa järjestelyssä suinkaan aina ole kyse mistään pakkoavioliitosta. Lieneekin hyvä alleviivata heti tähän alkuun, että tässä jutussa en nyt siis missään nimessä puhu tilanteista, joissa pari naitetaan toisilleen täysin vasten omaa tahtoaan tai nuori tyttö pakotetaan avioliittoon vanhan miehen kanssa, vaan kahden aikuisen ihmisen välisestä liitosta, jossa heillä kuitenkin on myös sananvaltaa lopulliseen aviopäätökseen.

*

Pohdintoihin innoitti matkani Intiaan, missä järjestetyt avioliitot ovat edelleen hyvin tavallisia ja esimerkiksi vuonna 2013 tehdyn tutkimusten mukaan jopa 75-85% nuorista aikuisista ikähaarukassa 18-35 antaisi mieluummin vanhempiensa valita heille sopivan puolison, vaikka heillä olisi vapaus valita kumppaninsa itsekin. Se tuntuu hyvin mielenkiintoiselta ilmiöltä tässä modernissa nykymaailmassa – kulttuuri ja perinteet elävät edelleen Intiassa hyvin vahvoina.

Erityisen merkillepantavaa on myös se, että vaikka avioero on Intiassa sallittu, maassa on maailman alhaisin avioeroprosentti. Vain alle prosentti kaikista intialaisista avioliitoista päättyy avioeroon. Tietenkin kyseessä on monimutkainen kulttuurisidonnainen asia, mutta niin lukemieni artikkeleiden kuin Intiassa käymieni keskusteluidenkin perusteella jäin mielikuvaan, että avioliittoa todella arvostetaan ja kunnioitetaan siellä aivan poikkeuksellisella tavalla. Intialainen tuttavani kertoi, että Intiassa avioliitto on myös side kahden perheen välillä ja perhettä kunnioitetaan Intiassa yli kaiken. Hän kertoi, ettei voisi kuuna päivänä edes kuvitella esimerkiksi pettävänsä kumppaniaan, koska saattaisi samalla häpeään myös perheensä. Sitoutuminen liittoon on siis osin myös kunnioituksesta omaa perhettä kohtaan todella syvää.

Mielenkiintoista tuttavani tilanteessa on se, että hän on hyvin moderni, menestyvä ja hyvännäköinen mies ja ehti tapailla vapaasti vuosien ajan itse kohtaamiaan naisia. Siitä huolimatta hän päätti lopulta valita järjestetyn avioliiton. Hän kertoi, ettei suhteista itse valittujen kumppanien kanssa oikein tullut mitään järkevää ja 30 ikävuoden lähetessä alkoi olla tunne, että ehkä olisi jo aika pikkuhiljaa vakiintua. Niinpä hän päätti pyytää äitinsä apuun. Vanhemmat esittelivät hänelle mielestään sopivan morsiankokelaan ja nyt mies on ollut naimisissa vanhempiensa hänelle valitseman naisen kanssa kolmisen vuotta. Ja vaikuttaa hyvin tyytyväiseltä ja onnelliselta.

Minua koko juttu kiehtoo aivan valtavasti: miten joku, jolla on vapaus valita, voi haluta luovuttaa sen päätöksen jonkun toisen käsiin? Entä se rakkaus? Mitä pidemmälle keskustelimme, sitä paremmin aloin kuitenkin ymmärtää syitä hänen valintansa taustalla.

*

Miten kaikki sitten käytännössä toimii? Tuttavani kertoi, että hänen vanhempansa alkoivat selvitellä tuttavapiiristään, olisiko siellä jotakuta sopivaa vaimoehdokasta heidän pojalleen, ja kun sopiva miniäkokelas löytyi, järjestettiin tapaaminen. Prosessin eteneminen tapaamiseen asti on jo vakavasti otettava askel, mutta molemmilla osapuolilla on tässä vaiheessa täysi oikeus perääntyä, mikäli vanhempien valitsema kumppanikokelas ei tunnu laisinkaan itselle mieluisalta tai sopivalta. Intiassa vanhempia kuitenkin kunnioitetaan suuresti ja selvästi myös tuttavani uskoo vankasti omien vanhempiensa arvostelukykyyn – ja kuten hänen valinnastaan voi päätellä, ehkä jopa enemmän kuin omaansa.

Jos ensikohtaamisella ei tule välitön EI-reaktio, tästä alkaa tapailu, joka muutaman kuukauden päästä huipentuu häihin, mikäli molemmat puolisokokelaat näyttävät asialle vihreää valoa. Ja näin tuttavani tapauksessa tapahtui. Hän kertoi kuitenkin myös toisenlaisen esimerkin, sillä hänen serkullaan kaikki ei ollut mennyt aivan yhtä mutkattomasti. Serkun tilanne oli ollut kutakuinkin samanlainen kuin hänelläkin, mutta vanhempien valitsema nainen oli ensikohtaamisen jälkeen todennut, että ei halunnutkaan jatkaa tutustumista. Serkku oli kovin pettynyt, koska hän oli itse mieltynyt tyttöön jo ensitapaamisella. Hän ei halunnut luovuttaa ja siitä alkoi kuukausien väsytys, kun mies yritti varovaisesti houkutella naista antamaan hänelle mahdollisuuden ja tutustumaan. Lopulta muutaman kuukauden päästä nainen heltyi ja paljasti perääntyneensä ensikohtaamisella vain siksi, että lopulta ajatus kuitenkin tuntui hiukan ahdistavalta ja hän kertoi joutuneensa vähän paniikkiin. Mietittyään asiaa rauhassa, ahdistus laantui ja kaksikko aloitti varovaisen tapailun, joka johti kuin johtikin lopulta avioliittoon.

No oliko tuttavanikin sitten ihastunut vanhempiensa valitsemaan naiseen heti ensikohtaamisella? Ei suinkaan. Hän sanoi, ettei suhde todellakaan ollut mitään rakkautta ensisilmäyksellä kummankaan puolelta, mutta nainen vaikutti mukavalta. Hän myös tiesi, että vanhempiensa valitsemassa kumppanissa tietyt lähtökohdat olisivat kohdallaan: perusarvot kohtaisivat ja molemmat tulevat samankaltaisesta yhteiskuntaluokasta.

Puhuimme siitä, että länsimainen ajatus avioliitosta perustuu hyvin voimakkaasti romanttiselle rakkaudelle, mutta tuttavani totesi, etteivät hänen ihastukseen perustuvat suhteensa olleet koskaan kestäneet. Niinpä hän halusi antaa mahdollisuuden toisenlaiselle tavalle rakentaa hyvä parisuhde, sillä hyviä esimerkkejä onnellisista järjestetyistä avioliitoista oli hänen ympärillään joka puolella, mukaan lukien hänen omat vanhempansa, isovanhempansa ja se suunnilleen samanikäinen serkku, joka oli hetken joutunut tavoittelemaan morsiantaan alkukankeuden jälkeen. Hän kertoi uskovansa, että kestävä rakkaus ja kumppanuus perustuu lopulta muille asioille kuin alkuhuumalle ja primitiivisille fyysisille ihastuksen tunteille. Hänelle kumppanuus on jotakin, mihin sitoudutaan ja jota ajatuksella yhdessä rakennetaan – ja rakkaus tulee sitten ajan kanssa, ehkä jopa syvempänä kuin sellaisen romanttisen kaavan kautta.

Jäin itse miettimään, uskaltaisinko antaa omien vanhempieni valita minulle kumppanin. Osaisivatko he valita sellaisen tyypin, jonka kanssa tulisin toimeen ja pystyisin rakentamaan yhteisen, onnellisen elämän? On totta, että onnellisimmat liitot solmitaan kaiketi tyypillisimmillään sellaisten ihmisten välillä, jotka pystyvät jakamaan samankaltaiset arvot ja tulevat edes kutakuinkin samantyyppisistä taustoista – tai ainakin se tekee monesta asiasta helpompaa. Ja kukapa minut ja luonteeni hyvät sekä huonot puolet paremmin tuntisi kuin oma isä tai äiti, jotka ovat meikäläistä katselleet syntymästä saakka. Mitä enemmän asiaa mietin, sitä vakuuttuneempi olen siitä, että eivät vanhempani varmastikaan tällaisessa päätöksessä ihan metsään menisi. Se on sitten toinen juttu, olisiko minusta hyvin tunteellisena ihmisenä rakentamaan järkeen perustuvista lähtökohdista koko elämän mittaista kumppanuutta.

Oikeastaan Ensitreffit alttarilla -ohjelmakonseptihan perustuu hyvin samankaltaiseen ajatukseen kuin järjestetty avioliitto Intiassa – valinnan vain tekevät vanhempien sijaan psykologit ja ihmissuhdetyön ammattilaiset. Tietenkin erona systeemissä on se, että tv-ohjelmassa hypätään suoraan avioon kylmiltään ilman minkäänlaista tutustumista tai alkulämmittelyä siinä, missä Intiassa kumppanikokelaille kuitenkin suodaan lyhyt tutustumisperiodi ja veto-oikeus, mikäli hommasta ei tunnu tulevan mitään. Toisaalta Intiassa pelissä on myös perheen maine ja kunnia, kun romanttiseen rakkauteen avioliittoajatuksen perustavassa Suomessa puolestaan voisi tämän tyyppisessä ohjelmakonseptissa olla liian helppo heittää hanskat tiskiin alkukankeuksien jälkeen, jos toiseen ei todella olisi sitouduttu näin perustavanlaatuisesti jo alkumetreillä.

*

Konseptina Ensitreffit alttarilla tuntui alkuun Suomessakin aivan absurdilta ajatukselta, mutta niin vain on ohjelmasta tullut yksi television kestosuosikeista. Pariskuntien matkaa alttarilta yhteisen elämän rakennukseen seurataan kotikatsomoissa myötäeläen eikä ajatus suhteen perustamisesta romantiikan sijaan kumppanuudelle ja yhteisille arvoille tunnukaan enää yhtään hassummalta idealta. Ihailen ihmisiä, jotka uskaltavat heittäytyä mukaan tällaiseen tosielämän ihmiskokeeseen, jossa palkintona on parhaimmillaan todellinen rakkaus ja kumppanuus, mutta minusta siihen tuskin olisi.

Ajatusleikkinä treffit vanhempien tai asiantuntijoiden valitseman kandidaatin kanssa on toki hauska idea, mutta tilastoista huolimatta haluan yhä itse uskoa siihen tunteesta syttyvään rakkauteen, sillä tottakai sekin voi syventyä tasapainoiseksi, merkitykselliseksi kumppanuudeksi vuosien saatossa, vaikka alun huuma jääkin taakse ja tunteet muuttavat muotoaan. Moni jää jahtaamaan jatkuvaa rakastuneisuuden tilaa, mikä käytännössä tarkoittaa loppumatonta uusien kumppanien kierrettä. Ja toisaalta, voihan senkin ajatuksen kyseenalaistaa, onko ihmisen todella tavoiteltavaa pysyä saman kumppanin rinnalla koko loppuelämä, kun niin moni meistä siinä tavoitteessa joka tapauksessa epäonnistuu.

Itse hyvin tunteellisena ihmisenä nostan tunteet nimenomaan suhteen alkuvaiheessa aika tärkeään rooliin, vaikka tiedostan ajan saatossa ne väistämättä muuttavat muotoaan. Uskon kuitenkin, että juuri se yhdessä koettu voimallinen tunne yhteydestä voi hitsata pariskunnan yhteen hyvin voimakkaasti, kunhan luonnollisesti myös tietyt muut perusedellytykset suhteen lähtökohdissa ovat kunnossa. Silti ajattelen, ettei se suinkaan ole ainoa tapa tai varsinkaan ainoa oikea tapa rakentaa onnellinen ja tasapainoinen parisuhde. Varsin moni sekoittaa fyysisen vetovoiman rakkauteen ja heittäytyy suhteisiin, jotka ovat alusta asti tuhoon tuomittuja jo siksi, että kemiallisessa hurmoksessa kaikki muut kestävän suhteen rakennuspalikat saattavat unohtua.

Uskon nimittäin, että tiettyyn pisteeseen asti rakkaus on oikeastaan päätös ja voimme kaikista niistä hormoneista ja aivokemioista huolimatta viime kädessä päättää, ketä valitsemme rakastaa, kun perustamme tämän päätöksen oikeille asioille. Pelkästään fyysiseen vetovoimaan ja ihastukseen tai yhteisiin mielenkiinnon kohteisiin perustuva tunne ei välttämättä ole kovin kestävällä pohjalla, vaan tärkeämpiä arvoja ovat, miten toinen kohtelee sinua ja kohtaavatko arvomaailmat. Vaikka emme voisi valita, mitä tunnemme, vähintäänkin se on päätös, kenelle annamme mahdollisuuden ja olemmeko itse avoimia rakkaudelle sellaisten kumppanien kanssa, jotka oikeasti ovat hyväksi meille.

Tämä postaus oli nyt tällainen hyvin spontaani purkaus tajunnanvirtaa, mutta olisi tosi kiinnostavaa kuulla, millaisia mietteitä nämä pohdinnat teissä saivat aikaan! Oletteko samoilla linjoilla rakkaudesta vai aivan eri mieltä? Mitä jos sinun vanhempasi valitsisivat sinulle kumppanin, menisikö ihan metsään vai voisiko vanhempien valinta osua nappiinkin?

Lisää luettavaa ihmissuhdeaiheista

Jos muut ihmissuhdeaiheiset pohdinnat kiinnostavat, niin aiempia teemaan liittyviä postauksia löydät muun muassa näiden linkkien kautta:

Onko ajoituksella väliä rakkaudessa?

Voiko ilman parisuhdetta olla onnellinen?

Miksi en enää ihastu?

Treffiturhautuminen: minne katosivat käytöstavat?

Aina saatavilla? Eli saako someaikana olla offline?

Photos: Vesa Silver

Related posts

Related posts

14/01/19

Viikon ajatus: etuoikeuksista

43

1 universumi

9 planeettaa

204 maata

809 saarta

7 merta

Ja minulle suotiin etuoikeus saada tavata sinut.

 

Photo: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts

10/01/19

Miltä tuntuu täyttää 35? Mietteitä elämästä, biologisesta kellosta ja vanhenemisesta

100 254

Jotenkin tässä vuodenvaihteessa tulee aina tarve tehdä jonkinlainen henkinen tilinpäätös: summata yhteen mennyttä vuotta ja ehkä koko elämääkin sekä miettiä siinä samalla hiukan tulevaa. Onko elämä ollut sellaista kuin se toivoisi olevan? Mihin suuntaan sitä haluaisi jatkossa viedä ja kehittää? Entä millaisia toiveita ja haaveita tulevaisuuden varalle on takataskussa? Uusi vuosi symboloi usein ajatuksissa jonkinlaista uutta alkua, mutta oman lisämausteensa näille eksistentiaalisille pohdinnoille antaa se, että vietän syntymäpäiväänikin heti näinä vuoden ensimmäisinä päivinä.

Ja tänään se nyt sitten kilahti mittariin, luku 35 nimittäin… Miltä tuntuu täyttää 35? Kuten eilen ilmestyneessä podcast-jaksossa mietiskelin, niin jotenkin siinä lukemassa on erilainen klangi kuin missään aiemmassa ikävuodessa. Jos olen ihan rehellinen, niin munasarjathan tässä ensisijaisesti mielessä kummittelevat näin 35-vuotissynttäreiden tuntumassa. Toisenlaisessa elämäntilanteessa neljänkympin vääjäämätön lähestyminen ei välttämättä niin hetkauttaisi, mutta etenkin näin lapsettomana 35-vuotiaana sitä tajuaa, ettei 40 ole enää niin kovin kaukana, varsinkaan kun vuodet tuntuvat vierivän jatkuvasti vain nopeammin ja nopeammin. Naisena tämä kaikki kietoutuu enemmän tai vähemmän oman hedelmällisyyden ympärille, sillä biologinen kello nakuttaa väkisinkin takaraivossa ja rytmittää elämää pakottavalla tavalla, jos ajatus jälkikasvusta siintää haaveissa tai sen mahdollisuuden haluaa pitää avoimena.

Myönnän, että ahdistaa hiukan tiedostaa omien munasarjojen vauhdilla rapistuva kohtalo. Tuntuu jotenkin ironiselta, että yksi osa kehossa surkastuu kovaa kyytiä, vaikka samanaikaisesti  tässä kuitenkin tuntee itsensä vielä niin nuoreksi ja elinvoimaiseksi. Ja hassua kyllä, se tapahtuu samaan aikaan kun iän puolesta lähestyy nimenomaan niitä naiselon seksuaalisia huippuvuosia.

Joku kysyi minulta viitisen vuotta sitten blogin kommenteissa 30 vuotta täytettyäni ja hiljattain pidemmästä suhteesta erottuani, tunnenko stressiä tai painetta perheen perustamisesta. Enkä rehellisesti sanottuna tuolloin tuntenut, vaikka tietysti pitkän parisuhteen päättyminen pakotti myös sulattelemaan ajatusta siitä, että tuo(kaan) ei sitten ollut se suhde, jossa nämä haaveet toteutuisivat. Kun muutama vuosi myöhemmin tartuin teemaan kunnolla kokonaisen postauksen voimin, tunnelma oli edelleen huoleton, mutta jo parissa vuodessa asian ympärille oli omissa ajatuksissa vähitellen alkanut hiipiä myös vähän uudenlaisia sävyjä. Yhtäkkiä ajankulun tuntui tiedostavan aivan uudella tavalla, kun kolme myöhemmin ei ollutkaan elämäntilanteensa puolesta yhtään lähempänä haaveista konkretiaan siirtymistä.

Samanaikaisesti Instagramin ja Facebookin uutisvirrat täyttyvät yhä useammin vauvauutisista ja nykyään alkaa olla varsin tavallista, että useimmilla samanikäisillä on jo lapsia. Toisaalta on lohdullista, että moni ystävistäni on kanssani samankaltaisessa tilanteessa, joten luultavasti en ole mietteideni kanssa aivan yksin.

En varmasti kymmenen vuotta sitten ajatellut, että joutuisin miettimään tällaisia asioita tänä päivänä. Luotin vakaasti siihen, että elämä asettuu uomiinsa omassa tahdissaan ja kaiketi pidin jopa todennäköisenä, että tässä vaiheessa minullakin voisi olla jo lapsi tai pari. Vaikka viisi vuotta sitten en tuntenut paineita asiasta, nyt 35-vuotiaana tunnen niitä kyllä. Paineiden taustalla eivät kuitenkaan ole ne sosiaaliset ja yhteiskunnalliset syyt, joita kysyjä aikanaan maalaili, vaan puhtaasti biologiset faktat sen tosiasian äärellä, että lapsi ei tunnu tässä elämäntilanteessa vieläkään kovin realistiselta ajatukselta ihan lähitulevaisuudessa.

Jos kymmenen vuotta sitten ei huolettanut lainkaan, vielä viisikin vuotta sitten olin optimistinen: tarvitsisi vain hitusen tuuria ja sopivaa ajoitusta, että kohdalle tupsahtaisi sellainen oikeanlainen ihminen oikealla hetkellä. En suuremmin stressannut perheen perustamisesta tai ihmissuhteistakaan – olihan minulla aikaa! Kolmisen vuotta myöhemmin takana oli jälleen yksi eroon päättynyt suhde ja ensimmäistä kertaa mielessä häivähti ajatus siitä mahdollisuudesta, että mitä jos sellaista onnea ei suotaisikaan minulle. Edelleenkään en murehtinut asiaa, mutta ensimmäistä kertaa aloin toden teolla tajuta, miten tuuripeliä esimerkiksi hyvän, tasapainoisen, sitoutuneen ja onnellisen parisuhteen saavuttaminen onkaan. Nyt tuostakin hetkestä on kulunut kolme vuotta ja olen onnellisesti parisuhteessa, mutta kukapa sitä tietää, mikä tilanne on taas tästä kolme vuotta eteenpäin.

Minulle parisuhde tai vaikkapa lapsi ei koskaan ole ollut mikään itseisarvo, vaan olen sinkkunakin kokenut elämäni olevan hyvää sellaisenaan. Vaikka olen haaveillut niin parisuhteesta kuin perheestäkin, en ole silti koskaan ollut valmis tyytymään kädenlämpöiseen, “ihan hyvään” suhteeseen tai jäämään selvästi toimimattomaan juttuun vain siksi, että ei tarvitsisi olla yksin. Vielä huonommalta idealta tuntuisi tehdä lapsi sellaiseen tilanteeseen.

Silloin tällöin törmää syytöksiin liiasta nirsoudesta tai epärealistisista odotuksista, mutta ne tuntuvat kovin kaukaisilta. En ole koskaan haikaillut ilotulituksia tai siirappia, mutta minulle on aina ollut tärkeää, että suhde perustuu vilpittömään kumppanuuteen, molemminpuoliseen arvostukseen, henkiseen yhteyteen, jaettuun arvopohjaan sekä aitoon tunteeseen. Olen kaivannut kumppanikseni ihmistä, jonka kanssa on hyvä olla, kiinnostavaa jakaa ajatuksia ja jonka kanssa nostamme toisissamme esille luonteidemme parhaita puolia. Tietenkin myös fyysisellä vetovoimalla on kokonaisuudessa oma roolinsa. On loppujen lopuksi melkoinen lottovoitto, kohdata ihminen, jossa yhdistyy suurin osa näistä asioista ja joka on valmis sitoutumaan juuri sinuun juuri siinä hetkessä.

Kaiken kokemani jälkeen olen tosiaankin viimein todella hyvässä, rakastavassa ja tasapainoisessa parisuhteessa, jossa lapsistakin on puhuttu, mutta perheen perustaminen ei kuitenkaan ole tällä hetkellä ajankohtainen asia. Asumme poikaystäväni kanssa toistaiseksi eri maissa ja monista meistä riippumattomista käytännön syistä tulevaisuus on vielä sen verran avoinna, ettei tunnu järkevältä tehdä suunnitelmia liian pitkälle.

Tulevaisuus näyttää valoisalta ja molemmat  ovat suhteeseen aidosti sitoutuneita, mutta olen menneestä oppineena todennut, että on turha elää liian pitkälle tähyillen tai suunnitella liikoja ennakkoon. Keskitytään mieluummin tähän hetkeen ja eletään päivä, viikko ja kuukausi kerrallaan. Tällä suhteella on erinomaisen hyvät mahdollisuudet onnistua, mutta toisaalta välimatka ja sen mukanaan tuomat käytännön haasteet tuovat matkan varrelle omanlaisiaan mutkia. Jos jotain olen oppinut niin sen, että elämä on täynnä yllätyksiä ja koskaan ei voi tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ehkä se ahdistavin asia tässä kilpajuoksussa aikaa ja biologista kelloa vastaan onkin juuri se, että tiedostaa, kuinka jossain vaiheessa ei enää oikeastaan olisi kauheasti aikaa minkäänlaisille arvaamattomille vastoinkäymisille tai ikäville yllätyksille.

Tämä kaikki saattaa kuulostaa siltä, että poden armotonta vauvakuumetta, mutta se ei oikeastaan pidä ollenkaan paikkaansa. Minulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta, enkä usko sellaista sanan perinteisessä merkityksessä koskaan saavanikaan. Katselen kuitenkin elämää noiden biologisten faktojen sävyttämistä realiteeteista käsin. Ja tästä syystä täräytin esimerkiksi poikaystävälleni (jonka kanssa en vielä silloin edes aavistanut olevani hetkeä myöhemmin jo parisuhteessa) heti ensimmäisessä keskustelussamme noin vuosi sitten pöytään nämä biologiset faktat, että minun on oikeastaan ryhdyttävä etenemään näissä lapsisuunnitelmissa seuraavien viiden vuoden sisällä, jos haluan lapsia. Tuntui tärkeältä tehdä tämän selväksi heti alkumetreillä, jotta kumpikaan ei eksyisi tuhlaamaan aikaansa suhteeseen, jossa osapuolet haluavat elämältä eri asioita. Ilokseni hän ei säikähtänyt ja suureksi yllätyksekseni ilmoitti noin viikkoa myöhemmin haluavansa seurustella.

Ja kävi elämässä miten kävi, lapsen saaminen on aina arpapeliä. On aina hyvä muistaa, että lapsia ei niin vain hankita. Enhän minä tiedä, voinko edes saada lasta tai onnistuisiko raskaaksi tuleminen, vaikka sitä toivoisinkin. Varsinaisen lapsettomuuden ohella lapsi saattaa monella jäädä saamatta siksi, että sitä sopivaa kumppania ei vain koskaan löytynytkään. Toisaalta lapsen voi tehdä myös yksin. Ja adoptiokin on vaihtoehto (joskin hidas ja kallis prosessi eikä muistakaan syistä mahdollinen kaikille). Kaikesta huolimatta olen kuitenkin haaveillut nimenomaan siitä, että saisin perustaa perheen ja jakaa vanhemmuuden rakastamani ihmisen kanssa yhdessä, joten minulle perhehaaveitakin tärkeämpää on se hyvä parisuhde. Niinpä lienee parasta keskittyä nauttimaan siitä hyvästä suhteesta, kun sellainen nyt on, ja olla murehtimatta liikoja tulevia.

35-vuotissyntymäpäivänä ja uuden vuoden kynnyksellä mielessä pyörii toki muitakin asioita kuin se biologinen kello. Vanhenemisesta itsessään en pode stressiä, eikä se harmita tai pelota minua. Elämä on tähän mennessä vuosi vuodelta muuttunut vain paremmaksi, etenkin oman pääni sisällä. Ikä tuo sellaista hyväksyntää, rauhaa ja armoa itseä ja elämää kohtaan, mistä nuorempana ei ole osannut edes haaveilla. Näistä asioista olen valtavan kiitollinen.

Ikääntymiseen ja kasvuun liittyy myös tietoisuus ajan kulusta ja rajallisuudesta. Mikä siinä onkin, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä nopeammin vuodet tuntuvat vierivän? Mietin välillä, että mihin ihmeeseen tuokin kulunut vuosi oikein katosi ja mitä siitä jäi käteen? Mikään ei tässä maailmassa ole niin varmaa kuin se, että jonakin päivänä lähdön heti koittaa meistä jokaiselle. Ehkä siksi koen tarpeelliseksi muistutella itselleni, että sitä elämää pitää elää NYT. Kukaan ei tiedä, miten kauan meille aikaa suodaan, joten elämä juuri tässä hetkessä on kaikkein parasta ja olennaisinta. Se uhkaa välillä unohtua, kun mieli ajelehtii jo tulevaan. Toisaalta se on myös hyvä syy toteuttaa haaveita juuri nyt, koska huomisesta ei vielä ole tietoa. Onkin hyvä silloin tällöin muistuttaa itseä myös siitä, että ikääntyminen on etuoikeus. Ei todellakaan ole itsestäänselvyys, että saan jälleen juhlistaa syntymäpäivää, joten olen siitäkin kiitollinen, vaikka en niin synttäreistä sinänsä välitä.

Tästä postauksesta tuli huomattavasti aiottua henkilökohtaisempi, kun antoi vain ajatusten virrata näppikselle. Jossain määrin ujostuttaa ja jopa nolostuttaa avata tällaisia mietteitä kaikelle kansalle, mutta toisaalta ajattelen, että ehkä näistä asioista on ihan hyvä puhua ääneen. Veikkaan nimittäin, moni muukin samankaltaisessa elämäntilanteessa oleva pohtii samoja juttuja. Olisi todella kiinnostavaa kuulla, olenko yksin ikääntymistä ja biologista kelloa koskevine mietteineni vai samaistuuko joku muukin ajatuksiini? Onko siellä ruudun takana joku vähän samankaltaisessa elämäntilanteessa? Vai tuntuvatko ajatukseni ihan vierailta? Tästä kaikesta olisi hurjan kiinnostavaa keskustella.

Taidan omistaa näille elämän pohdinnoille ja tulevaisuusmietteille lähiaikoina vielä toisenkin postauksen, sillä kovin paljon jäi tässä tajunnanvirrassa vielä sanomatta.

Photos: Liisa Kivi

Related posts