17/05/16

Treffiturhautuminen: Minne unohtuivat käytöstavat?

33 63 tinder-deittailu3

Pufff! Sinne meni, katosi kuin tuhka tuuleen, sanaakaan sanomatta tai jälkiä jättämättä. Kuulen jatkuvasti sinkkuystäviltäni tarinoita miehistä, jotka vain haihtuvat savuna ilmaan sen kummemmin ennalta varoittamatta. Onpa itsellenikin muutaman kerran tässä tuoreimman sinkkukauteni aikana ehtinyt käydä näin, toki myös joskus aiemmin elämässä, mutta koskaan en kuitenkaan ole kohdannut niin paljon tarinoita tällaisista tökeröistä feidailuista kuin viimeisen puolen vuoden aikana.

Treffailun kummallisuuksista saisi vamaan aikaan kokonaisen kirjan, mutta henkilökohtaisesti yksi minua hämmentävimmistä ja turhauttavimmista ilmiöistä on juuri tämä ghostaamisen kulttuuri. Se, että arkinen toisen kunnioitus ja normaalit käytöstavat tuntuvat olevan joillekin aivan suunnattoman vaikeita asioita. Se, että ei pysty olemaan toiselle rehellinen ja kohtaamaan tilanteita suoraselkäisesti, on joko raukkamaista pelkuruutta tai julmaa välinpitämättömyyttä.

tinder-deittailu5a

Ehkä Tinderin ja helppojen deittailusovellusten aikakaudella on vain liian houkuttavaa ja koukuttavaa palata runsaudessaan pullistelevan ihmissuhdetarjottimen loputtomien vaihtoehtojen ääreen ja jatkaa swaippailua. Se on niin helppoa, että joillakuilla ei ole pitkäjänteisyyttä edes hyvästellä edellistä siirtyessä jo seuraavaan.

Kevyessä deittailuvaiheessa toki on ihan normaalia, että saattaa tapailla muutamaakin ihmistä samanaikaisesti eikä kenelläkään vielä muutamien treffien jälkeen ole minkäänlaista velvollisuutta toista kohtaan. Mutta olisihan se silti kohteliasta muistaa toista edes vaikka tekstiviestillä, jos kiinnostus jostain syystä ei kannakaan. Se olisi kohteliasta jopa silloinkin, vaikka ei olisi edes vielä kasvokkain tavattu, mikäli viestittely on jatkunut pidempään intensiivisenä molemmin puolin. Ja sen hyvän ja kunnioittavan käytöksen perään tässä vähän huhuilenkin…

tauko1

Tottakai on aina niitä sosiaalisesti kömpelöitä yksilöitä, jotka eivät alleviivaavista vihjauksista tai ihan suorasanaisista ilmauksistakaan ymmärrä, että toista ei kiinnosta. Silloin on tietysti lupa jossain kohtaa vain jättää vastaamatta. Mutta en puhu nyt heistä. Puhun ihan fiksuista, mukavista ja sosiaalisesti lahjakkaista ihmisistä, jotka yksinkertaisesti arvostavat avointa kommunikaatiota ja suoruutta.

Monesti tilanne ei vaadi sen kummempaa paketointia tai selvittelyä, jos deittailu ja yhteydenpito jotenkin hiipuu luontaisesti omia aikojaan ja molemminpuolisesti. Jos toinen kuitenkin selvästi on yhä kiinnostunut ja kaipaisi vastausta viesteilleen, olisi reilumpaa vain kertoa rehellisesti kiinnostuksen lässähtämisestä – ja toki senkin voi tehdä nätisti, toista tarpeettomasti loukkaamatta.

tinder-deittailu1

Luin hiljattain mielenkiintoisen ja kitkerän kuvauksen nykypäivän deittailulle ominaisista piirteistä – ja huomasin nyökytteleväni huolestuttavan usein kirjoittajan havainnoille. Teksti kokonaisuudessaan oli aika tiukkaa asiaa tämän maailman hetken treffailusta, ihmisten kykenemättömyydestä sitoutua ja deittailusäännöistä, mutta kaikkein paras tiivistys tuli minusta tekstin viimeisessä kappaleessa:

So here’s my idea: let’s all stop being little fucks. Respect other people enough to tell them the truth. If someone makes you happy, tell them. If someone inspires you, tell them. If you’re not interested in someone, please just fucking tell them. Don’t ignore people until they disappear. It’s time we grow up and stop leaving people hanging with unanswered texts and cryptic social media posts. Everyone is human and we’re all just trying to understand one another in this messy dating world, so stop treating a relationship of any kind like it’s a challenge to complete. Be honest with other people about how you feel, and don’t get so lost in playing the game that you forget to extend that same courtesy to yourself.

Vapaasti käännettynä pätkän ydinviesti kuuluu jotakuinkin näin: Ehdotan seuraavaa: mitäpä jos kaikki lakkaisimme olemasta mulkkuja. Osoita toista ihmistä kohtaan sen verran kunnioitusta, että kerrot hänelle totuuden. Jos joku tekee sinut onnelliseksi, kerro se hänelle. Jos joku inspiroi sinua, kerro sekin. Jos et ole kiinnostunut jostakusta, kerro nyt hemmetti soikoon se hänelle. Älä välttele ihmisiä, kunnes he katoavat. On aika kasvaa aikuiseksi ja lakata roikottamasta ihmisiä epämääräisissä tilanteissa jättämällä vastaamatta viesteihin tai postailemalla sosiaaliseen mediaan kryptisiä viestejä. Jokainen meistä on ihminen ja viime kädessä yritämme vain ymmärtää toisiamme tässä deittailun sekavassa maailmassa. Lakkaa siis kohtelemasta parisuhdetta kuin se olisi jokin tehtävä tai haaste suoritettavaksi. Ole muille rehellinen tunteistasi äläkä anna itsesi hukkua niin syvälle pelailun syövereihin, että unohdat sivistyneet käytöstavat.

tinder-deittailu2

Minun käsityskykyyni ei mahdu, miten jollekulle voi olla niin vaikeaa ilmaista itseään, että tuntuu helpommalta vain kadota savuna ilmaan ja jättää toinen ikuisiksi ajoiksi odottelemaan vastausta. Toki se vastaamatta jättäminenkin on eräänlainen viesti, mutta suurin osa ihmisistä arvostaa, että saa tilanteille jonkinlaisen selkeän “closuren”, ettei tarvitse jäädä ihmettelemään, onko toinen a) kuollut, b) rikkonut puhelimensa vai c) menettänyt mielenkiintonsa. Yleensähän se todennäköisin selitys (eli c) on se oikea, mutta varmasti suurin osa silti arvostaisi, ettei tarvitsisi arvuutella. Tästä aiheesta on muuten perustettu ihan blogikin – on sydäntäsärkevää lukea ihmisten syystä tai toisesta viimeisiksi jääneitä viestejä taustatarinoidensa kera.

Jotenkin haluaisin ajatella, että tällainen omista mietteistä kommunikoiminen ja suoraselkäinen rehellisyys ovat niin perustavanlaatuista ihmissuhdeosaamista ja toisen kunnioittamista, että soisin suurimman osan ihmisistä oppivan tällaisia taitoja jo lapsuudessa kotona. Se on tietenkin utopiaa, mutta saa kai sitä haaveilla… ;)

tauko1

Vaikka olen pääasiassa onnistunut päätymään treffeille tosi mukavien tyyppien kanssa, on todettava, että samaan aikaan en ole eläissäni kohdannut niin tökeröä käytöstä deittirintamalla kuin viimeisen puolen vuoden aikana – ääripäitä kumpaankin suuntaan siis. Samantyyppisiä tarinoita kuulen jatkuvasti ystäviltäni. Hämmentävintä ehkä on, että kiltiltä ja huomaavaiseltakin vaikuttavasta ihmisestä saattaa kuoriutua täysi moukka sillä hetkellä, kun mielenkiinto toista kohtaan notkahtaa.

Osa ei selvästikään välitä, osa taas ei kykene kohtaamaan sitä tilannetta, että tuottaisi toiselle pettymyksen. Siksi tuntuu vain helpommalta ottaa hatkat enempiä selittelemättä. Kasvakaa aikuisiksi ihmiset, ottakaa vastuu. Kukaan ei mene pettymyksestä rikki ja takaan, että fiilis on feidatulle osapuolelle monin verroin kurjempi verrattuna siihen, että olisi saanut osakseen suoran ja rehellisen vastauksen. Moni pelkää pettyneen reaktiota. Mitä jos se alkaa itkeä? Mitä jos se suuttuu? So what? Käytöstapoja voi tietenkin odottaa kaikilta osapuolilta, mutta pidä ensisijaisesti huoli siitä, että voit itse seisoa oman toimintasi takana. Hoida tilanne kuin aikuinen ja kestä seuraukset. Sitten jatkat eteenpäin – ja annat samalla myös toiselle reilulla tavalla mahdollisuuden tehdä samoin.

Deittiavautuja kuittaa. Ei mulla muuta – jatkakaa.

PS. Jos kiinnostaa lukea aiempi Tinder-aiheinen tilitykseni, niin siihen pääsee käsiksi tämän linkin kautta.

tinder-deittailu4

Illustration: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts

12/04/16

Tosinuija treffeillä

102 145 wtf1

Luin äsken jotakin, mikä kuohutti mieltä niin, että on pakko ottaa aiheeseen kantaa ihan oman blogipostauksen muodossa. Törmäsin nimittäin nimimerkin Tinder-prinssi kirjoittamaan blogiin Kerron.fi-sivustolla – kumpainenkin minulle uusia tuttavuuksia, sekä blogi että sivusto.

Tinder-prinssi kertoo bloginsa kuvaustekstissä olevansa kolmekymppinen sinkkumies, joka haluaa anonyymisti avata miesnäkökulmaa nettideittailun saloihin. Kun Facebookin newsfeedissä tupsahti vastaan kiinnostavan kuuloinen otsikko, klikkailin itseni herran blogiin. Tinder-treffailu ja deittailu nyt ylipäänsäkin ovat olleet myös itselleni ajankohtaisia asioita sen jälkeen, kun erosin reilu puoli vuotta sitten edellisestä suhteestani. Ilman muuta siis tämä miesnäkökulma aiheeseen tuntui kiinnostavalta. Kunnes luin sen itse blogijutun ja savu alkoi nousta korvista…

tauko1

Olen itsekin avautunut satunnaisesti näistä deittailumaailman ihmeellisyyksistä Snapchatin puolella ja “deittikorneristani” onkin tullut tosi suosittu seuraajieni keskuudessa. Parisuhteisiin, rakkauteen, deittailuun ja sinkkuelämään liittyviä pohdintojani jaksetaan toivoa aina vain lisää ja lisää. Olen löytänyt mielestäni aika hyvän tasapainon siinä, miten voin puhua näistä asioista snäpeissä säilyttäen silti sekä omani että muiden yksityisyyden.

Blogin puolella en ole kuitenkaan vielä halunnut tällaisia aiheita kovin avoimesti käsitellä. Tuntuu aivan eri tavalla huolettomalta jutustella tällaisista henkilökohtaisemmista teemoista 24 tunnin sisällä bittivirtaan katoavilla videopätkillä kuin julkaista samankaltaisia pohdintoja blogissa, jonka kautta ne jäävät elämään mahdollisesti ikuisiksi ajoiksi tiedon valtatielle – ja yleisölle, jonka laajuutta en voi millään tavoin hallita.

tauko1

Tinder-prinssin tekstin luettuani tuli kuitenkin sellainen olo, että nyt haluan ottaa ihan julkisesti kantaa. Harvoin olen ärsyyntynyt mistään lukemastani yhtä paljon. Voitte itse käydä lukemassa tekstin herran blogissa, mutta long story short: kirjoittaja on mennyt ravintolaan Tinder-treffeille naisen kanssa, joka jossain vaiheessa pyytää miestä luokseen oluelle. Naisen luona mies raivostuu, kun ei oman tulkintansa mukaan “suorista vihjauksista” huolimatta saakaan seksiä. Anteeksi vain, mutta mitä helvettiä?

Haluaisin antaa tässä kohtaa herra Tinder-prinssille pikku-tietoiskun: flirttailu kuuluu treffailuun eikä edes kutsu kylään toisen kotiin ole todellakaan automaattisesti mikään lupaus seksistä. Tällaisissa treffitilanteissa (niin kuin kaikissa muissakin elämän kohtaamisissa) voi luonnollisesti joskus syntyä väärinkäsityksiä, jos toista ja tämän kommunikointityyliä ei vielä tunne – sellaistahan se elämä on. Silti on aika omituista, että herra on kokenut täysin oikeutetuksi reaktioksi raivostua siinä kohtaa, kun hänen omat odotuksensa treffien luonteesta eivät olekaan toteutuneet.

Sanallisesti ne vihjaukset, joihin tyyppi blogipostauksessaan viittaa, vaikuttavat minusta melko harmittomalta flirttailulta. Toki äänensävyt ja muu käyttäytyminen vihjeiden yhteydessä jää näin jälkikäteen kerrottuna pimentoon, mutta blogijutun luettuani päällimmäinen ajatukseni oli, että taisi nyt tyyppi tulkita naisen “vihjailuja” aika voimakkaasti omien toiveidensa ja ennakko-oletustensa kautta. Eniten tässä silti hämmentää se, että mies on oikeasti kokenut täysin oikeutetuksi suuttua tällaisessa tilanteessa – peräti siinä määrin, että on häipynyt välittömästi paikalta, kun on selvinnyt, ettei nainen olekaan valmis harrastamaan seksiä. Olen todella hämmentynyt ja ärsyyntynyt lukemastani…

Miehen kiinnostus tutustua naiseen lähemmin on siis lopahtanut sillä sekunnilla, kun onkin selvinnyt, ettei seksiä tänä nimenomaisena iltana todennäköisesti ole tiedossa? Siitä huolimatta herra olisi ollut ihan kiinnostunut jatkamaan treffejä ja tutustumista, jos tapaaminen olisi jatkunut naisen kodin sijaan ravintolassa? Joku tässä ei nyt kerta kaikkiaan vain täsmää.

tauko1

Tinderissä (samoin kuin kaikkialla muuallakin maailmassa) ihmisillä on kovin monenlaisia motiiveja hakeutua treffeille. Osa etsii parisuhdetta, osa seksiseuraa, osa uusia tuttavuuksia avoimin mielin ja osa ei edes ihan tarkalleen tiedä, mitä etsii. Kusipäitä riittää aina ja joillekin on aivan ok kaunistella ja liehitellä tiensä toisen pöksyihin valheellisin keinoin.

Haluan kuitenkin itse uskoa, että suurin osa ihmisistä on ihan kivoja ja reiluja, hyvää tarkoittavia tyyppejä, jotka eivät tarkoituksellisesti halua johtaa ketään harhaan. Jos siis tietää itse olevansa ensisijaisesti vain seksin perässä, se on ehkä reilua tehdä selväksi jo alkumetreillä, jotta toinen ei turhaan odota tuttavuudelta tai kohtaamiselta enempää. Tai alun alkujaan käytä energiaansa ja aikaansa ihmiseen, jonka päämäärät ovat aivan jotakin muuta kuin itsellä. Mielikuva Tinder-prinssin motiiveista jää kertomuksen valossa hyvin hämäräksi. Mitä herra mahtoi ensisijaisesti tältä kohtaamiselta siis odottaa?

tauko1

Okei, kyseessä on vain yksi satunnainen urpo, joten miksi repiä pelihousunsa? No siksi, että kun EI OLE. Ja koska kyseinen tyyppi on nyt halunnut bloginsa kautta valottaa nimenomaan miesnäkökulmaa treffailuun, koen tarpeelliseksi alleviivata kaikille jutun lukeneille tai samaa kokeneille naisille, että tämän kyseisen sankarin näkökulma treffailuun on ainakin tämän jutun perusteella ihan täyttä hevonpaskaa. Toivoakseni tämä kyseinen näkökulma edustaa hyvin harvan miehen ajatusmaailmaa.

Vaikka omalle kohdalle on sattunut pääosin varsin fiksuja treffikumppaneita, uskallan veikata, ettei ole ole ensimmäinen eikä ainoa kerta, kun tällaisia “väärinkäsityksiä” tapahtuu. Hämmentävää on myös se, että osa jutun lukeneista naisistakin kokee miehen reaktion olleen ihan ymmärrettävä – olihan treffikumppani härnännyt miestä vihjailemalla. Oletteko oikeasti tosissanne?

tauko1

Tässä päästään vähän samantyyppiseen keskusteluun kuin erään nimeltämainitsemattoman tv-juontajan tapauksessa. Siinä keississä toki kyse on paljon vakavammasta asiasta ja lailla tuomittavasta rikoksesta, mutta keskustelijoiden asenne tuntuu paikoin hyvinkin samankaltaiselta. Minulle tuo naisten syyllistäminen “mitäs läksit”-hengessä on aivan käsittämätöntä ja ennen kaikkea huolestuttavaa. On aivan eri asia, että kaksi aikuista ihmistä harrastaa makuuhuoneen yksityisyydessä yhteisestä sopimuksesta intiimejä asioita kuin se, että tämä tapahtuma videoidaan toisen tietämättä – puhumattakaan siitä, että tallennetta vielä mahdollisesti esitellään jälkikäteen kolmansille osapuolille.

Yhtälailla on aivan eri asia flirttailla hiukan ja kutsua toinen oluelle kotiinsa kuin pyytää tämä suorasanaisesti luokseen harrastamaan seksiä. Näin keskustelun ajautuvan täysin sivuraiteille jo blogijuttua buustaavan FB-noston kommenttiosiossa. Siellä joillakuilla naisilla riittää ymmärrystä miehen ärtymystä kohtaan, koska onhan nainen epäsuorasti vihjaillut miehelle seksin mahdollisuudesta.

Samaan syssyyn moni myös tuomitsee naisen tyhmänrohkeaksi (blogipostauksen kirjoittaja itse mukaan lukien), kun tämä on uskaltanut kutsua miehen kotiinsa vain lyhyen treffikohtaamisen jälkeen. Pahoitteluni, mutta nämä kommentit kertovat minusta hyvin surullista tarinaa siitä, mitä pidetään nykyään normaalina. Vielä surullisemmaksi minut tekee se, että vastuuta tapahtuneesta yritetään sälyttää naisen harteille. Ikään kuin naisena kuuluisi suhtautua jokaiseen kohtaamaansa mieheen potentiaalisena hyväksikäyttäjänä. Anteeksi vain, kieltäydyn alistumasta tällaiseen ja katselemasta jokaista miestä noiden muutamien henkisesti sairaiden yksilöiden leimaamien lasien läpi.

tauko1

Ja vaikka se nyt ei suoranaisesti tähän juttuun liitykään, alleviivattakoon vielä erästä tärkeää asiaa. Siitäkin huolimatta, että toinen olisi ihan selkein sanoin luvannut tai ilmaissut haluavansa seksiä, on silti AINA oikeus muuttaa mieltään – ihan missä vaiheessa tahansa ja enempiä selittelemättä. Jos mieli muuttuu aivan viime tingassa tai kesken kaiken, ärtymyksen voisi vielä jotenkin ymmärtää, mutta huonoa käytöstä suuttuminen olisi silloinkin. Fiksuimmat ymmärtävät tuollaisessa tilanteessa niellä pettymyksensä ja purkaa turhaumansa ihan omassa rauhassaan, eivätkä ryhdy raivoamaan tai murjottamaan – syyt kieltäytymiseen kun voivat olla kovin moninaiset. Onneksi suurin osa ihmisistä on olettaakseni fiksuja ja mukavia tyyppejä, joille nämä jutut ovat ihan selvää kauraa, mutta kyllä silti jaksavat tämän kaltaiset kannanotot ja ihmiset aina sapettaa.

En voi kuin toivoa, että kukaan teistä ei vahingossakaan päädy tuon ääliön kanssa treffeille. Ihania, hauskoja ja hyvällä tavalla kutkuttavia treffikokemuksia teille kaikille siis toivoen! Over & out.

Related posts

31/03/16

Ystäväksi?

14 88 spr-ystava1a

Yhteistyössä Asennemedia & Suomen Punainen Risti

 

Moni yllättyi viime syksynä, kun kerroin kärsineeni elämässäni yksinäisyydestä. On hassua, kuinka yksinäisyyteen liitetään vieläkin jokin omituinen, muka vähän hävettävä leima (aivan turhaan), niin että harva uskaltaa puhua yksinäisyyden tunteistaan ääneen. On vaikea kuvitella, että se työpaikan puhelias ja iloinen tyyppi, suosittu bloggaaja tai samoilla oppitunneilla istuva mukava kaveri voisi tuntea yksinäisyyttä. Tosiasiassa silti varmaan melkein jokainen meistä kokee yksinäisyyttä jossain vaiheessa elämäänsä.

Ystäväpiiriini kuuluu kaiken ikäisiä ihmisiä, mutta olen pitkään miettinyt, että olisi mukavaa löytää itselle joku ihan eri sukupolvea oleva ystävä. Olen menettänyt kaikki isovanhempani kovin varhain ja omaa mummoa tai pappaa minulla ei ole ollut enää yli kymmeneen vuoteen. Mainitsin tuossa yksinäisyyttä käsitelleessä postauksessanikin tällaisen mummokaverin kaipuuni. Olisi ihanaa voida jutustella maailman menosta jonkun aivan eri ikäisen ihmisen kanssa ja ehkä ammentaa oppia siitä viisaudesta ja elämänkokemuksesta, mitä varttuneempi ikäpolvi mukanaan kantaa.

spr-ystava2

Mummokaverin kaipuu oli jossain vaiheessa jo niin polttava, että suunnittelin jättäväni lähikaupan ilmoitustaululle lappusen, jossa tarjoutuisin ystäväksi ja satunnaiseksi arkiavuksi jollekin naapuruston vanhukselle. Luovuin kuitenkin ajatuksesta ja mietiskelin, voisinko sittenkin löytää ystävän esimerkiksi jonkun järjestön avulla hiukan koordinoidummin.

Olen kuitenkin arkaillut järjestötoimintaan liittymistä siksi, että olen kuvitellut sen vaativan pitkää koulutusta ja melko vahvaa sitoutumista. Itse olen kaivannut nimenomaan sellaista rennompaa, omaehtoisesti etenevää aitoa ihmissuhdetta, joten toistaiseksi en ole uskaltanut vielä järjestöjen suuntaan aktivoitua.

Kävi kuitenkin niin osuvasti, että minulle tarjottiin pari kuukautta yksinäisyyspostauksen julkaistuani yhteistyötä Suomen Punaisen Ristin kanssa – ja nimenomaan SPR:n ystävätoimintaan liittyen. Tuumailin mielessäni, että tämä taitaa olla jokin merkki universumilta, että nyt on oikea hetki edetä asiassa.

spr-ystava3a

Suunnitelmat etenivät kevään mittaan toteutukseen asti ja tällä viikolla viimein pääsin osallistumaan SPR:n ystävätoiminnan muutaman tunnin mittaiselle lyhytkurssille. Kursseja on pidempiä ja laajempiakin, mutta satunnaisesti tarjolla on myös tällaisia pikaversioita ja tällä kertaa ajoitus osui tämän lyhyen kurssituokion kanssa kohdalleen.

Heti kättelyssä kurssilla oiottiin harhaluulojani tällaisesta koordinoidusta ystävätoiminnasta ja innostuin saman tien järjestötoiminnasta ihan uudella tavalla. Vapaaehtoisessa ystävätoiminnassa mukanaolo ei nimittäin vaadi kovinkaan kummoista sitoutumista tai valmistautumista ja osallistumisen tapoja on monenlaisia. Ideana on nimenomaan se, että mukaan voi tulla matalalla kynnyksellä ja omaehtoisesti eikä ystävänä toimiminen vaadi kamalan paljon aikaa tai energiaa. Ja tavoitteena tietysti on, että toiminnan kautta syntyisi aitoja ihmissuhteita, jotka ilahduttavat kumpaakin osapuolta ja antavat molemmille paljon.

spr-ystava2

Ei siis kannata pelätä, että vapaaehtoisena ystävänä toimiminen kuormittaisi liikaa tai veisi suunnattomasti vapaa-aikaa – kukin mukana oleva voi osallistua omien mahdollisuuksiensa mukaan ja SPR:n kautta voi ystävystyä hyvin monenlaisten ihmisten kanssa. Vaikka itse kaipailenkin nimenomaan vanhuskaveria itselleni, SPR organisoi ystävätoimintaa vanhusten lisäksi myös esimerkiksi nuorille, maahanmuuttajille, mielenterveyskuntoutujille, vangeille ja vammaisille.

SPR:n kautta vapaaehtoiseksi ystäväksi voi ryhtyä ihan kuka tahansa ja eri puolilla Suomea järjestettävien ystäväkurssien avulla saa hyvin perustiedot ystävätoiminnan eri vaihtoehdoista ja oppia vapaaehtoisena ystävänä toimisesta. Oli myös kiinnostavaa kuulla, että SPR:n ystävätoiminta on varsin monipuolista: ystävänä voi siis toimia yhdelle ihmiselle tai vaihtoehtoisesti auttaa useampia esimerkiksi keikkaluontoisten tehtävien tai ryhmätoiminnan kautta.

spr-ystava4a

Oli mahtavaa huomata, miten monenlaisia ihmisiä ystäväkurssille oli päätynyt: nuoria, vanhoja, miehiä ja naisia. Monella on elämässä tilaa uusille ystäville ja kalenterissa sopivasti aikaa mukaan lähtemiselle. SPR:n ystävätoiminta on mainio kanava löytää uusia ystäviä myös siinä tilanteessa, jos itse kokee olonsa yksinäiseksi. Mikäpä sen parempaa, jos löytää elämäänsä uuden mukavan ystävän ja samalla pystyy auttamaan sekä tuomaan iloa toisenkin elämään.

Jo lyhyt kurssituokio herätti paljon ajatuksia ystävyydestä, yksinäisyydestä ja ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta. Putkahtipa muutaman kerran harjoituksia tehdessä päähän sellainenkin miete, että ei näistä opeista ihan jo olemassaolevienkaan ihmissuhteiden ylläpidossa haittaa ole. Vuorovaikutustaitojaan voi nimittäin aina kehittää ihan muutenkin.

spr-ystava2

Oli hirmuisen kiinnostavaa kurssilla kuulla SPR:n ystävätoiminnassa mukana olleiden tarinoita siitä, millaisia ystävyyssuhteita heille oli vapaaehtoistoiminnan kautta syntynyt. Erityisen vaikutuksen teki koulutuksemme vetäjän kertomus siitä, kuinka hän ujona nuorena tyttönä oli päätynyt SPR:n kautta ystäväksi vanhemmalle, myöskin hiljaisemman puoleiselle rouvalle. Ensimmäisten tapaamisten aikana kahden ujon ja hiljaisen ihmisen jutustelusta ei ollut alkuun tulla mitään, mutta vähitellen kaksikolle tuli tavaksi selailla yhdessä päivän lehteä ja jutella päivän polttavista asioista. Alkukankeuden jälkeen heidän välilleen syntyi lopulta ystävyyssuhde, joka kesti peräti 8 vuotta.

Jäi todella innostunut olo tuosta minikurssista ja nyt vain jään uteliaana odottelemaan, milloin SPR:ltä soitellaan minulle, että sopiva ystäväkandidaatti olisi löytynyt. Toivottavasti pian! Kerron sitten, miten asia etenee. :)

Jos jotakuta muuta kiinnostaa osallistua SPR:n ystäväkurssille ja ystävätoimintaan, niin lisätietoa aiheesta löytyy esimerkiksi täältä ja täältä. Olisi hauskaa myös kuulla, onko jollakulla jo kokemusta tällaisesta ystävätoiminnasta entuudestaan? Tai onko siellä ruudun takana muita, joilla on kiinnostusta vapaaehtoisena ystävänä toimimista kohtaan?

spr-ystava5

 

 

Related posts

24/03/16

Noh, milloinkas ajattelit hankkia niitä lapsia?

93 137 baby

Muistan muutama vuosi sitten, kun joku töksäytti blogin kommenttiboksissa sen klassisen lapsikysymyksen, jota naisilta jaksetaan udella kyllästymiseen asti. Milloin aiot hankkia lapsia? Paneutumatta sen syvällisemmin siihen, että lapsia nyt ylipäänsäkään ei noin vain hankita, jäin tuolloin miettimään kysymyksen tahdittomuutta ja samanaikaisesti sitä tabua, mikä tässä keskustelussa piilee. Luvassa on siis poikkeuksellisen avointa pohdintaa sinkkuudesta, lapsista ja tulevaisuutta koskevista mietteistä.

Tuolla nimenomaisella elämän hetkellä 2,5 vuotta sitten anonyymin blogikommentoijan töksähtävästi aseteltu kysymys (joka oli enemmänkin muotoa “Pidätkö lapsista? Jos kyllä, niin miksi et hanki lapsia?”) tuntui erityisen tahdittomalta. Olin juuri eronnut puolisen vuotta takaperin elämäni siihen asti tärkeimmästä suhteesta eikä aihe tuntunut sydänsuruista toipuvalle sinkulle millään tavalla ajankohtaiselta. Tai jos tuntuikin, niin enemmän siitä näkökulmasta, että sulattelin lähinnä ajatusta, ettei päättynyt suhde ollutkaan se, jossa tällaiset tulevaisuudenhaaveet toteutuisivat.

Niin tuttujen kuin varsinkin tuntemattomien ihmisten utelut toisen lisääntymissuunnitelmista tuntuvat aina tökeröiltä ja sopimattomilta. Koskaan et voi tietää, onko aihe jollekulle arka paikka. Minun tapauksessani kysymys tuntui epäkohteliaalta varsinkin elämäntilanteeni takia – olinhan kertonut blogin puolella avoimesti erostani. Jonkun muun kokeman mielipahan taustalla voi olla lapsettomuutta, keskenmenoja tai mitä tahansa. Neuvon siis: vaikka kuinka kiinnostaisi, älä utele. Läheisten ystävien kesken aiheesta juttelu on tietysti normaalia, mutta ketään ei kiinnosta vastailla sukulaisten ja puolituttujen (saati tuntemattomien) nenäkkäisiin uteluihin.

tauko1

En ole itse koskaan potenut vauvakuumetta enkä oikein usko, että tulen välttämättä sitä koskaan potemaankaan. Siitä huolimatta olen aina jotenkin kokenut luontevaksi ajatuksen äitiydestä ja nähnyt tulevaisuutta koskevissa visioissani itseni äitinä. Sitten jonakin päivänä. Eli kaipa sitä tavallaan voisi sanoa, että haaveilen lapsista, vaikka nyt taas sinkkuna asia ei edelleenkään tunnu millään muotoa ajankohtaiselta.

Kun silloin 2,5 vuotta sitten aihetta puitiin blogissa, keskustelu äityi vilkkaaksi kommenttien puolella. Minulle muistuteltiin, ettei lapsen tekemiseen välttämättä kumppania tarvita. No se on totta, lapsen voi toki tehdä yksinkin (joskin siihen molempia sukupuolia ainakin hetkellisesti tarvitaan), mutta toivoisin itse voivani joskus jakaa perhearjen toisen ihmisen kanssa, jos minua kumppanilla ja perheellä siunataan. Aikaahan tässä vielä on.

Töksäyttelijän ohella myös toinen kysyjä otti tuolloin lapsiteeman esille toisesta, hiukan hienotunteisemmasta näkökulmasta:

Tämä saattaa tuntua liian henkilökohtaiselta kysymykseltä, mutta minua kiinnostaa, millaiset tulevaisuudensuunnitelmat sinulla on. Lähinnä mietin, kun lähenet kolmeakymppiä ja varmasti ystäväpiireissä alkaa olemaan paljon perheellisiä, niin onko sinulla stressiä tai paineita asian suhteen? Vai haaveiletko omasta perhe-elämästä ja lapsista ollenkaan? Ymmärrän toki, jos et halua aiheesta kertoa näin julkisesti :) mietin pitkään, kehtaanko edes kysyä tätä.

Tämä tosiaankin on melko henkilökohtainen kysymys, enkä ole varma, haluanko siihen edes sen syvällisemmin ottaa kantaa täällä blogissa, vaikka monia aihe varmasti kiinnostaa ja koskettaa omakohtaisestikin. Nämä tuppaavat olemaan vähän sellaisia juttuja, ettei niissä oikein suunnittelu auta, kun on niin monista tekijöistä kiinni, millaiseksi elämä muodostuu. Uskon, että haluaisin jossain vaiheessa oman perheen, mutta se ei nyt kuulu tämän hetken suunnitelmiin tai haaveisiin kovin keskeisesti. Jos löydän rinnalleni sellaisen kumppanin, jonka kanssa noista jutuista voisi yhdessä haaveilla, niin sitten ehkä.

tauko1

Nyt kolmenkymmenen ikävuoden merkkipaalu on jäänyt jo pari vuotta sitten taakse ja tämä kysymys sekä sen inspiroima keskustelu muistuu aika ajoin mieleen. Voisin yhä vastata kysymykseen samoin kuin tuolloin, mutta olen miettinyt, pitäisikö tähän kovin henkilökohtaiseen aiheeseen kuitenkin tarttua jo ihan vertaistuen näkökulmasta. Uskon nimittäin, että moni kolmekymppinen nainen varmasti pohdiskelee näitä juttuja. Minulla lasten suhteen ei biologisesta näkökulmasta 32-vuotiaana ole vielä kiire, mutta huomaan, etten enää suhtaudu teemaan aivan yhtä huolettomasti kuin vaikkapa silloin 2,5 vuotta sitten noihin kysymyksiin vastaillessani. Puhumattakaan siitä, mitä tuumailin aiheesta vaikkapa 25-vuotiaana. Enää en voisi huolettomasti heittää, että katsellaan joskus 10 vuoden päästä…

Muutaman viime vuoden aikana ympärilläni on tapahtunut melkoinen muutos. Siinä missä olen siirtynyt kaksikymppisten leiristä kolmekymppisten kaartiin, on ystäväpiirissä villiintynyt sellainen vauvabuumi, että hyvä kun pysyn laskuissa. Viime uudenvuoden tienoilla tuijotin hämmentyneenä Facebookin newsfeediä, joka täyttyi edellisvuoden aikana vanhemmiksi tulleiden ystävieni innokkaista ja liikuttuneista perhepäivityksistä. Pelkästään uudenvuoden aattona oli tuttavapiiriini syntynyt neljä uutta vauvaa. NELJÄ. Yhtenä päivänä. Huh.

Tottakai kaveripiirin vauvauutiset ovat konkreettinen muistutus siitä, miten erilaisessa elämäntilanteessa olen itse. Onneksi lisääntyneet kaverini osaavat edelleen keskustella muustakin kuin lapsistaan ja rakkaimmat ystävät ovat pysyneet läheisinä perhearjen pyörityksestä huolimatta. Onhan se välillä hassua palloilla lastenkutsuilla sinkkuna lapsiperheiden ja pariskuntien keskellä, mutta olen tietenkin silti ilolla mukana juhlimassa.

tauko1

En edelleenkään tunne painetta tai stressiä lasten tekemisestä, mutta alan tiedostaa, että aikaa ei ole aivan loputtomiin. Konkreettisimmin se vaikuttaa kenties parisuhdeasioihin: siinä missä parikymppisenä oli aika huoletonta heilastella ei-niin-vakavasti-otettaviakin sulhaskokelaita, nykyään miettii ehkä hiukan vakavammin, olisiko deitistä elämänkumppaniksi asti. Kaikkein vastuuttomimmat hurmurit eivät siis välttämättä enää pääse ensitreffejä pidemmälle (jos edes sinne asti) eikä epämääräinen säätäminen sitoutumiseen kykenemättömien huithapeleiden kanssa suuremmin kiinnosta.

Vaikka lapset eivät ole lähitulevaisuuden suunnitelmissa tai haaveissa, huomaan nykyään miettiväni jo melko varhaisessa vaiheessa kiinnostavan ihmisen kohdatessani, voisinko nähdä tässä ihmisessä potentiaalisen kumppanin myös perhehaaveiden näkökulmasta – sitten joskus vuosien päästä. En haluaisi löytää itseäni tulevaisuudessa sellaisesta tilanteesta, että olen seurustellut vuosia jonkun kanssa vain huomatakseni, että tämä ei sitten ollutkaan valmis ajatukselle lapsesta. Viiden vuoden päästä olen 37 ja tottakai toivon, että seuraava kumppanini jäisi rinnalle pidemmäksi aikaa. Vaikka olen toki valinnut seurustelukumppanini huolella tähänkin asti, sitä on ehkä nyt vieläkin varovaisempi, kenen kanssa ryhtyy siihen leikkiin.

tauko1

Olen mielenkiinnolla seurannut viime aikoina  mediassa käytyä keskustelua omasta tahdosta riippumattomasta lapsettomuudesta. Teemaa on käsitelty mediassa paljonkin, mutta enemmänkin biologisen lapsettomuuden näkökulmasta. Varsin moni luopuu lapsihaaveistaan kuitenkin nimenomaan sopivan kumppanin puuttuessa. Iso hatunnosto Heidi Suomelle taannoisesta koskettavasta puheenvuorosta: uskon, että juuri tällainen avoimuus on tarjonnut monelle samassa tilanteessa olevalle suurta lohtua ja tarpeellista vertaistukea.

Olen jutellut iän tuomista paineista parisuhde- ja perhehaaveisiin liittyen muutaman minua vanhemman ystäväni kanssa ja muistan erään keskustelun erityisen hyvin useamman vuoden takaa. Kerroin rakkaalle ystävälleni, kuinka ihailin hänen kykyään nauttia elämästä ja aidosti elää hyvää, onnellista ja täyttä elämää siitä huolimatta, että hän oli käytännössä kaveripiirinsä ainoa sinkku ja ympärillä lähes kaikki ystävät olivat perheellisiä. Ystäväni kertoi, että onnellisuus omasta elämästä ei ole tullut aivan itsestään, vaan hän on työstänyt asiaa ajatuksissaan paljon. Että hän on omalla tavallaan joutunut tekemään rauhan sen kanssa, ettei välttämättä koskaan tule saamaan omaa perhettä.

Parikymppisenä ajatus tällaisesta luopumisesta tuntui kovin surulliselta ja kaukaiselta, mutta tunsin syvää myötätuntoa ystäväni puolesta. Mietin tuolloin, että jos joskus löytäisin itseni samankaltaisesta tilanteesta, toivoisin pystyväni tavoittamaan edes palasen sitä samaa elämäniloa ja -asennetta kuin hänellä. Sittemmin on ollut suunnaton ilo huomata, että tässä omassa elämänpiirissä useampikin ystävä on yhtäkkiä siinä jo lähempänä neljääkymmentä löytänyt sopivan elämänkumppanin ja palaset ovat odottamatta viimein loksahdelleet kohdalleen. Mukaanlukien tämäkin lapsihaaveista puolittain jo vuosia sitten luopunut ystäväni.

tauko1

Naisena biologisen kellon tikitystä takaraivon perukoilla ei voi täysin sivuuttaa, vaikka perheestä ei aktiivisesti haaveilisikaan. Toki on ihmisiä, jotka tietävät varmuudella jo varhain, etteivät koskaan halua lapsia. Jos kuitenkaan tällaista varmuutta ei ole, viimeistään kolmenkympin rajapyykin ohittaneena sinkkuna sitä tulee ajan rajallisuudesta ihan uudella tavalla tietoiseksi. En ole huolissani tulevasta, mutta olisihan se ihanaa, jos jonakin päivänä minunkin rinnalleni löytyisi joku maailman paras tyyppi tätä arkea ja haaveita jakamaan. Mutta siitä unelmoidessa elämä on onneksi aikamoisen mahtavaa ihan tällaisenaankin. :)

Olisi kiinnostavaa kuulla, heräsikö muilla mietteitä tästä aiheesta postauksen innoittamana – sana on vapaa kommenttiboksissa! Muistetaanhan huomaavaisuus erilaisia valintoja tehneitä ja erilaisia kohtaloita kokeneita kohtaan tällaisen herkän ja henkilökohtaisen teeman ollessa kyseessä. <3

Related posts