1/03/19

Pinnan alla

56 682

Ahdistaa vähän. Mielessä on jo tovin verran pyörinyt, miten tämän asian teille kertoisin… Rehellisesti sanottuna koko asiaa on pitänyt sulatella jokunen hetki itsekseen, ennen kuin olen tuntenut olevani valmis puhumaan siitä edes ystäville, saati sitten hyvän päivän tutuille tai täysin tuntemattomille. Kaiken miettimisenkin jälkeen on tuntunut vaikealta uskoa, että näin todella kävi meille ja että joskus vain kaikki se rakkauskaan ei riitä. Teen asian kanssa varmasti ajatustyötä vielä pitkään.

Vannoin joskus vuosia sitten erosurun keskellä elämän suuntaviivoja uudelleen hahmotellessani, etten enää koskaan toisi parisuhdettani esille blogissa tai blogiin liittyvissä somekanavissa. Ajattelin, etten haluaisi enää ikinä joutua tilanteeseen, jossa minun pitäisi puhua julkisesti sydämeni särkymisestä. Siinä surkeudessa, pettymyksessä ja epäonnistumisen tunteessa on riittävästi kestämistä ja käsittelemistä ilman julkista nöyryytystäkin. Sillä siltä erosta kertominen usein tuntuu: nöyryyttävältä. Että taas minulle kävi näin, vaikka olin varma, että tämä olisi se rakkaus, joka voittaa kaikki esteet.

Mutta niinhän se tapaa mennä, kuten elämä yleensäkin: vuodet vierivät ja jossain vaiheessa matkan varrella aika kultaa muistot, rakkaus sumentaa pään, tekee mieli elää hetkessä ja antaa vain mennä, tehdä juuri niin kuin sillä hetkellä hyvältä tuntuu. Ja tuntuisihan se vähän oudoltakin rajata suuri ja tärkeä osa elämästä täysin sosiaalisen median ulkopuolelle. Toisaalta, miksi edes pitäisi? Ymmärrän ihmisten tarpeen yksityisyydelle sekä halun suojella suhdettaan juoruilulta ja huhupuheilta, mutta lähtökohtaisesti avoimelle ihmiselle suhteen tietoinen piilottelu ei tunnu luontevalta. Jokainen tehköön kuten itsestä siinä hetkessä oikealta tuntuu. Miksei onni saisi näkyä? Ja miksi suhteen päättymiseen liittyy niin paljon häpeän tunteita? Ikään kuin olisi häpeä rakastaa ja uskoa rakkauteen tietämättä varmaksi tulevasta. Mutta mikäpä tässä elämässä koskaan varmaa olisi?

*

Henkilökohtaisesti minulle yksi ahdistavimmista ilmiöistä somemaailmassa on sellainen muiden ihmisten henkilökohtaisilla asioilla spekuloiminen ja tarkoitushakuisesti draamaa lietsova juoruilu. Tuntuu nöyryyttävältä, että täysin tuntemattomat ihmiset, jotka eivät tunne kumpaakan suhteen tai eron osapuolta, esittävät oman elämän henkilökohtaisimmista asioista heppoisia tulkintojaan, jotka perustavat toinen toistaan epämääräisemmille lähteille tai useimmiten vain sosiaalisen median perusteella itse tehdyille “johtopäätöksille”. Eikä tältä kaikelta tunnu voivan välttyä, vaikka erosta ja sen syistä kertoisi miten avoimesti ja rehellisesti hyvänsä. Joskus tekisi mieli muistutella, että eron yksityiskohdat tai kahden ihmisen välinen henkilökohtainen suhde eivät yksinkertaisesti kuulu muille eivätkä varsinkaan tuhansille tuntemattomille, vaikka yleisöä kuinka kiinnostaisikin tietää.

Ja mitä me loppujen lopuksi tuntemattomien suhteista tiedämmekään? Sosiaalisen median perusteella muiden parisuhteista, niiden onnellisuudesta tai kipukohdista ei voi päätellä yhtikäs mitään. Jotkut ovat parisuhteestaan ja tunteistaan avoimempia ja toiset vaitonaisempia, mutta somepresenssin perusteella ei suhteen onnea mitata. Ja vaikka rakkautta riittäisi, yksikään suhde ei ole täysin ongelmaton.

*

Vaikka minun suhteessani on ollut valtavasti rakkautta ja onnea, menneen vuoden varrelle on mahtunut myös vaikeuksia. Etäisyys on aina parisuhteelle ekstrahaaste, mutta sen voi hallita, kun asenne on kunnossa ja elämän peruspalikat kohdallaan. Haastavammaksi se saattaa käydä, jos toinen kamppailee burnoutin, masennuksen tai jonkin muun erityisen kuormittavan elämäntilanteen kanssa. Sellainen on aina melkoinen koettelemus myös parisuhteelle, puhumattakaan siitä, jos kahden ihmisen välillä on tuhansia kilometrejä. Ja tällaiset asiat näkyvät harvoin päällepäin – ne käsitellään yleensä somemaailman ulkopuolella.

Jokainen masennuksen itse läpikäynyt tietää ne ahdistavat syyllisyyden tunteet ja riittämättömyyden kokemukset, jotka saavat työntämään juuri niitä itselle kaikkein läheisimpiä etäämmälle, jottei tulisi omalla surkeudellaan myrkyttäneeksi heidänkin ilmatilaansa. Olen itsekin tehnyt masennuksen keskellä juuri niin: puskenut rakastamani ihmisen kauemmas, jotta en ainakaan satuttaisi häntä omalla rikkonaisuudellani. Ja vaikka ymmärrän oman kokemukseni kautta masentuneen mielenmaisemaa, tuntuu hyvin vaikealta joutua itse tilanteeseen, jossa minun läheisyyteni aiheuttaa toiselle noita samoja syyllisyyden tuntemuksia. Lopulta pitää kuitenkin muistaa, että vaikka masentuneelle ja uupuneelle voi olla tukena, toista ei voi korjata. Sitä voi olla vaikea välillä hyväksyä kaiken toisesta kannetun huolen ja murheen keskellä. Jokainen kuitenkin käsittelee näitä asioita omalla tavallaan ja läheisen rooliksi jää vain kuunnella sekä tarjota parhaan kykynsä mukaan tukea ja tilaa.

En aio avata suhteeni yksityisasioita julkisesti tämän enempää, mutta kerron silti mieluummin tilanteesta tällä tavalla itse kuin odottelen, että jossain vaiheessa huhumylly lähtee pyörimään omalla painollaan. Rehellisesti sanottuna en tiedä, onko suhteen tämänhetkinen tilanne pysyvä vai tilapäinen. Enkä tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan – sen kaiketi näyttää vain aika. Luonnollisesti olen kuitenkin tilanteesta kovasti surullinen, joten arvostaisin suuresti hienotunteisuutta saada käsitellä tätä asiaa omassa rauhassa.

Photos: Camilla Bloom

Related posts

Related posts

Related posts

5/02/19

Voiko rakkaus olla valinta?

26 70

Mitä sinulle tulee mieleen, kun kuulet sanaparin järjestetty avioliitto? Suomalaiseen kulttuuriin kasvaneena ensimmäinen reaktio on varmaan monella jokseenkin kielteinen. Ajatus siitä, että joku muu valitsisi minulle puolison koko loppuelämäksi, tuntuu lähtökohtaisesti hyvin vieraalta ja ahdistavalta kulttuurissa, jossa avioliitto solmitaan perinteisesti rakkaudesta.

Saatatte ihmetellä, miksi kummassa tartun tällaiseen aiheeseen, mutta pääsin hiljattain keskustelemaan ihmissuhteista ja avioliitosta henkilön kanssa, joka itse on järjestetyssä avioliitossa. Olin tietenkin hurjan utelias asiasta ja kyselin keskustelukumppaniltani kaikkea mahdollista, mitä mieleen juolahti. Ja huomasin, että juttutuokio herätti ihan uudenlaisia mietteitä sekä ehdottomasti myös jossain määrin muutti ajatuksiani asiasta. Koko järjestetyn avioliiton konsepti on minulle lähtökohtaisesti melko vieras, mutta keskustelun myötä tajusin ensinnäkin vähintään sen, ettei tällaisessa järjestelyssä suinkaan aina ole kyse mistään pakkoavioliitosta. Lieneekin hyvä alleviivata heti tähän alkuun, että tässä jutussa en nyt siis missään nimessä puhu tilanteista, joissa pari naitetaan toisilleen täysin vasten omaa tahtoaan tai nuori tyttö pakotetaan avioliittoon vanhan miehen kanssa, vaan kahden aikuisen ihmisen välisestä liitosta, jossa heillä kuitenkin on myös sananvaltaa lopulliseen aviopäätökseen.

*

Pohdintoihin innoitti matkani Intiaan, missä järjestetyt avioliitot ovat edelleen hyvin tavallisia ja esimerkiksi vuonna 2013 tehdyn tutkimusten mukaan jopa 75-85% nuorista aikuisista ikähaarukassa 18-35 antaisi mieluummin vanhempiensa valita heille sopivan puolison, vaikka heillä olisi vapaus valita kumppaninsa itsekin. Se tuntuu hyvin mielenkiintoiselta ilmiöltä tässä modernissa nykymaailmassa – kulttuuri ja perinteet elävät edelleen Intiassa hyvin vahvoina.

Erityisen merkillepantavaa on myös se, että vaikka avioero on Intiassa sallittu, maassa on maailman alhaisin avioeroprosentti. Vain alle prosentti kaikista intialaisista avioliitoista päättyy avioeroon. Tietenkin kyseessä on monimutkainen kulttuurisidonnainen asia, mutta niin lukemieni artikkeleiden kuin Intiassa käymieni keskusteluidenkin perusteella jäin mielikuvaan, että avioliittoa todella arvostetaan ja kunnioitetaan siellä aivan poikkeuksellisella tavalla. Intialainen tuttavani kertoi, että Intiassa avioliitto on myös side kahden perheen välillä ja perhettä kunnioitetaan Intiassa yli kaiken. Hän kertoi, ettei voisi kuuna päivänä edes kuvitella esimerkiksi pettävänsä kumppaniaan, koska saattaisi samalla häpeään myös perheensä. Sitoutuminen liittoon on siis osin myös kunnioituksesta omaa perhettä kohtaan todella syvää.

Mielenkiintoista tuttavani tilanteessa on se, että hän on hyvin moderni, menestyvä ja hyvännäköinen mies ja ehti tapailla vapaasti vuosien ajan itse kohtaamiaan naisia. Siitä huolimatta hän päätti lopulta valita järjestetyn avioliiton. Hän kertoi, ettei suhteista itse valittujen kumppanien kanssa oikein tullut mitään järkevää ja 30 ikävuoden lähetessä alkoi olla tunne, että ehkä olisi jo aika pikkuhiljaa vakiintua. Niinpä hän päätti pyytää äitinsä apuun. Vanhemmat esittelivät hänelle mielestään sopivan morsiankokelaan ja nyt mies on ollut naimisissa vanhempiensa hänelle valitseman naisen kanssa kolmisen vuotta. Ja vaikuttaa hyvin tyytyväiseltä ja onnelliselta.

Minua koko juttu kiehtoo aivan valtavasti: miten joku, jolla on vapaus valita, voi haluta luovuttaa sen päätöksen jonkun toisen käsiin? Entä se rakkaus? Mitä pidemmälle keskustelimme, sitä paremmin aloin kuitenkin ymmärtää syitä hänen valintansa taustalla.

*

Miten kaikki sitten käytännössä toimii? Tuttavani kertoi, että hänen vanhempansa alkoivat selvitellä tuttavapiiristään, olisiko siellä jotakuta sopivaa vaimoehdokasta heidän pojalleen, ja kun sopiva miniäkokelas löytyi, järjestettiin tapaaminen. Prosessin eteneminen tapaamiseen asti on jo vakavasti otettava askel, mutta molemmilla osapuolilla on tässä vaiheessa täysi oikeus perääntyä, mikäli vanhempien valitsema kumppanikokelas ei tunnu laisinkaan itselle mieluisalta tai sopivalta. Intiassa vanhempia kuitenkin kunnioitetaan suuresti ja selvästi myös tuttavani uskoo vankasti omien vanhempiensa arvostelukykyyn – ja kuten hänen valinnastaan voi päätellä, ehkä jopa enemmän kuin omaansa.

Jos ensikohtaamisella ei tule välitön EI-reaktio, tästä alkaa tapailu, joka muutaman kuukauden päästä huipentuu häihin, mikäli molemmat puolisokokelaat näyttävät asialle vihreää valoa. Ja näin tuttavani tapauksessa tapahtui. Hän kertoi kuitenkin myös toisenlaisen esimerkin, sillä hänen serkullaan kaikki ei ollut mennyt aivan yhtä mutkattomasti. Serkun tilanne oli ollut kutakuinkin samanlainen kuin hänelläkin, mutta vanhempien valitsema nainen oli ensikohtaamisen jälkeen todennut, että ei halunnutkaan jatkaa tutustumista. Serkku oli kovin pettynyt, koska hän oli itse mieltynyt tyttöön jo ensitapaamisella. Hän ei halunnut luovuttaa ja siitä alkoi kuukausien väsytys, kun mies yritti varovaisesti houkutella naista antamaan hänelle mahdollisuuden ja tutustumaan. Lopulta muutaman kuukauden päästä nainen heltyi ja paljasti perääntyneensä ensikohtaamisella vain siksi, että lopulta ajatus kuitenkin tuntui hiukan ahdistavalta ja hän kertoi joutuneensa vähän paniikkiin. Mietittyään asiaa rauhassa, ahdistus laantui ja kaksikko aloitti varovaisen tapailun, joka johti kuin johtikin lopulta avioliittoon.

No oliko tuttavanikin sitten ihastunut vanhempiensa valitsemaan naiseen heti ensikohtaamisella? Ei suinkaan. Hän sanoi, ettei suhde todellakaan ollut mitään rakkautta ensisilmäyksellä kummankaan puolelta, mutta nainen vaikutti mukavalta. Hän myös tiesi, että vanhempiensa valitsemassa kumppanissa tietyt lähtökohdat olisivat kohdallaan: perusarvot kohtaisivat ja molemmat tulevat samankaltaisesta yhteiskuntaluokasta.

Puhuimme siitä, että länsimainen ajatus avioliitosta perustuu hyvin voimakkaasti romanttiselle rakkaudelle, mutta tuttavani totesi, etteivät hänen ihastukseen perustuvat suhteensa olleet koskaan kestäneet. Niinpä hän halusi antaa mahdollisuuden toisenlaiselle tavalle rakentaa hyvä parisuhde, sillä hyviä esimerkkejä onnellisista järjestetyistä avioliitoista oli hänen ympärillään joka puolella, mukaan lukien hänen omat vanhempansa, isovanhempansa ja se suunnilleen samanikäinen serkku, joka oli hetken joutunut tavoittelemaan morsiantaan alkukankeuden jälkeen. Hän kertoi uskovansa, että kestävä rakkaus ja kumppanuus perustuu lopulta muille asioille kuin alkuhuumalle ja primitiivisille fyysisille ihastuksen tunteille. Hänelle kumppanuus on jotakin, mihin sitoudutaan ja jota ajatuksella yhdessä rakennetaan – ja rakkaus tulee sitten ajan kanssa, ehkä jopa syvempänä kuin sellaisen romanttisen kaavan kautta.

Jäin itse miettimään, uskaltaisinko antaa omien vanhempieni valita minulle kumppanin. Osaisivatko he valita sellaisen tyypin, jonka kanssa tulisin toimeen ja pystyisin rakentamaan yhteisen, onnellisen elämän? On totta, että onnellisimmat liitot solmitaan kaiketi tyypillisimmillään sellaisten ihmisten välillä, jotka pystyvät jakamaan samankaltaiset arvot ja tulevat edes kutakuinkin samantyyppisistä taustoista – tai ainakin se tekee monesta asiasta helpompaa. Ja kukapa minut ja luonteeni hyvät sekä huonot puolet paremmin tuntisi kuin oma isä tai äiti, jotka ovat meikäläistä katselleet syntymästä saakka. Mitä enemmän asiaa mietin, sitä vakuuttuneempi olen siitä, että eivät vanhempani varmastikaan tällaisessa päätöksessä ihan metsään menisi. Se on sitten toinen juttu, olisiko minusta hyvin tunteellisena ihmisenä rakentamaan järkeen perustuvista lähtökohdista koko elämän mittaista kumppanuutta.

Oikeastaan Ensitreffit alttarilla -ohjelmakonseptihan perustuu hyvin samankaltaiseen ajatukseen kuin järjestetty avioliitto Intiassa – valinnan vain tekevät vanhempien sijaan psykologit ja ihmissuhdetyön ammattilaiset. Tietenkin erona systeemissä on se, että tv-ohjelmassa hypätään suoraan avioon kylmiltään ilman minkäänlaista tutustumista tai alkulämmittelyä siinä, missä Intiassa kumppanikokelaille kuitenkin suodaan lyhyt tutustumisperiodi ja veto-oikeus, mikäli hommasta ei tunnu tulevan mitään. Toisaalta Intiassa pelissä on myös perheen maine ja kunnia, kun romanttiseen rakkauteen avioliittoajatuksen perustavassa Suomessa puolestaan voisi tämän tyyppisessä ohjelmakonseptissa olla liian helppo heittää hanskat tiskiin alkukankeuksien jälkeen, jos toiseen ei todella olisi sitouduttu näin perustavanlaatuisesti jo alkumetreillä.

*

Konseptina Ensitreffit alttarilla tuntui alkuun Suomessakin aivan absurdilta ajatukselta, mutta niin vain on ohjelmasta tullut yksi television kestosuosikeista. Pariskuntien matkaa alttarilta yhteisen elämän rakennukseen seurataan kotikatsomoissa myötäeläen eikä ajatus suhteen perustamisesta romantiikan sijaan kumppanuudelle ja yhteisille arvoille tunnukaan enää yhtään hassummalta idealta. Ihailen ihmisiä, jotka uskaltavat heittäytyä mukaan tällaiseen tosielämän ihmiskokeeseen, jossa palkintona on parhaimmillaan todellinen rakkaus ja kumppanuus, mutta minusta siihen tuskin olisi.

Ajatusleikkinä treffit vanhempien tai asiantuntijoiden valitseman kandidaatin kanssa on toki hauska idea, mutta tilastoista huolimatta haluan yhä itse uskoa siihen tunteesta syttyvään rakkauteen, sillä tottakai sekin voi syventyä tasapainoiseksi, merkitykselliseksi kumppanuudeksi vuosien saatossa, vaikka alun huuma jääkin taakse ja tunteet muuttavat muotoaan. Moni jää jahtaamaan jatkuvaa rakastuneisuuden tilaa, mikä käytännössä tarkoittaa loppumatonta uusien kumppanien kierrettä. Ja toisaalta, voihan senkin ajatuksen kyseenalaistaa, onko ihmisen todella tavoiteltavaa pysyä saman kumppanin rinnalla koko loppuelämä, kun niin moni meistä siinä tavoitteessa joka tapauksessa epäonnistuu.

Itse hyvin tunteellisena ihmisenä nostan tunteet nimenomaan suhteen alkuvaiheessa aika tärkeään rooliin, vaikka tiedostan ajan saatossa ne väistämättä muuttavat muotoaan. Uskon kuitenkin, että juuri se yhdessä koettu voimallinen tunne yhteydestä voi hitsata pariskunnan yhteen hyvin voimakkaasti, kunhan luonnollisesti myös tietyt muut perusedellytykset suhteen lähtökohdissa ovat kunnossa. Silti ajattelen, ettei se suinkaan ole ainoa tapa tai varsinkaan ainoa oikea tapa rakentaa onnellinen ja tasapainoinen parisuhde. Varsin moni sekoittaa fyysisen vetovoiman rakkauteen ja heittäytyy suhteisiin, jotka ovat alusta asti tuhoon tuomittuja jo siksi, että kemiallisessa hurmoksessa kaikki muut kestävän suhteen rakennuspalikat saattavat unohtua.

Uskon nimittäin, että tiettyyn pisteeseen asti rakkaus on oikeastaan päätös ja voimme kaikista niistä hormoneista ja aivokemioista huolimatta viime kädessä päättää, ketä valitsemme rakastaa, kun perustamme tämän päätöksen oikeille asioille. Pelkästään fyysiseen vetovoimaan ja ihastukseen tai yhteisiin mielenkiinnon kohteisiin perustuva tunne ei välttämättä ole kovin kestävällä pohjalla, vaan tärkeämpiä arvoja ovat, miten toinen kohtelee sinua ja kohtaavatko arvomaailmat. Vaikka emme voisi valita, mitä tunnemme, vähintäänkin se on päätös, kenelle annamme mahdollisuuden ja olemmeko itse avoimia rakkaudelle sellaisten kumppanien kanssa, jotka oikeasti ovat hyväksi meille.

Tämä postaus oli nyt tällainen hyvin spontaani purkaus tajunnanvirtaa, mutta olisi tosi kiinnostavaa kuulla, millaisia mietteitä nämä pohdinnat teissä saivat aikaan! Oletteko samoilla linjoilla rakkaudesta vai aivan eri mieltä? Mitä jos sinun vanhempasi valitsisivat sinulle kumppanin, menisikö ihan metsään vai voisiko vanhempien valinta osua nappiinkin?

Lisää luettavaa ihmissuhdeaiheista

Jos muut ihmissuhdeaiheiset pohdinnat kiinnostavat, niin aiempia teemaan liittyviä postauksia löydät muun muassa näiden linkkien kautta:

Onko ajoituksella väliä rakkaudessa?

Voiko ilman parisuhdetta olla onnellinen?

Miksi en enää ihastu?

Treffiturhautuminen: minne katosivat käytöstavat?

Aina saatavilla? Eli saako someaikana olla offline?

Photos: Vesa Silver

Related posts