23/04/19

Kiireestä ja elämän tärkeysjärjestyksestä

5 67

“It’s not about having time, it’s about making time.” Eilinen viikon ajatus oli mielestäni aika osuva miete ajankäytöstä ja prioriteeteista. Vetoamme usein kiireeseen ja osin se on myös opittu tapa, mutta yleensä aikaa kyllä löytyy, jos sitä oikeasti haluaa löytää. Tai ainakin sitä löytyy niille ihmisille ja asioille, jotka ovat itselle oikeasti tärkeitä.

Monesti kuulee sanottavan, että kiire on paljolti itse aiheutettua, joten aika usein voimme syyttää kinkkisistä tilanteista lähinnä itseämme. Toisaalta kiireestä puhumisen ajatellaan symboloivan menestystä ja tärkeyttä – ja vastaavasti siihen vetoavia näkee joskus syytettävän pelkästään huonosta elämänhallinnasta ja turhantärkeydestä. Omakohtaisesti kuitenkin tiedän, että aktiivisella ja paljon tekevällä ihmisellä yksinkertaisesti on usein vähän kiire. Kun tarttuu innolla asioihin, suhtautuu tekemiseensä suurella palolla ja sanoo useammin kyllä kuin ei, kalenteri tuppaa täyttymään. On kuitenkin totta, että hyvään elämänhallintaan kuuluu, että ei kalenteriaan täytä aivan äärimmilleen, muistaa joskus levätä sekä malttaa (tai uskaltaa) sanoa myös ei silloin, kun aikataulu ei oikeasti anna myöten.

*

Vaikka viikon ajatuksessa on vahvasti totuuden siemen, tietenkään tällaiset yleistykset eivät aina päde ja toisaalta priorisointia on pakko tehdä jo elämänhallinnan näkökulmasta. Eivätkä prioriteetit elämän kaikissa hetkissä ole samat. On pelkästään ymmärrettävää, että ruuhkavuosien keskellä väsyneenä omaa yritystään pyörittävän ystävän ajankäytöstä leijonaosan nielaisevat lapset ja perhe, työ sekä arkiset velvollisuudet. Puhumattakaan siitä, että joskus olisi varmasti ihana saada se pieni lepohetki ihan yksinkin, ehkä jopa harrastaa jotakin. Arkivelvollisuudet on kuitenkin hoidettava, ennen kuin alkaa se varsinainen valinnanvapaus.

Eräs tällaisessa elämäntilanteessa painiskeleva ystäväni totesi, että ystävien tapaaminen on nykyisin arjen luksusta. Hän on aina ollut supersosiaalinen ja hänen ystäväpiirinsä on valtavan laaja, mutta perhearjen myötä aika on niin kortilla, että myös ystävyyssuhteissa on ollut pakko tehdä priorisointia. Kun vapaata aikaa on käytössä vain hyvin rajallisesti ja satunnaisesti, tulee mietittyä aika tarkkaan, ketkä ovat ne tärkeimmät ihmiset ja keiden tapaamisesta saa itse energiaa.

Viikon ajatus herätti erityisesti Instagramin puolella keskustelua niin kuvan kommenteissa kuin yksityisviesteilläkin. Joku kommentoi ajatusta myötäillen ja heitti ilmoille ajatuksen, että meidän pitäisi alkaa kiireeseen vetoamisen sijaan ennemmin sanoa vain suoraan, että “tämä ei vain ole minulle prioriteetti”. Olen itse asiasta oikeastaan aika eri mieltä. Ihmiset ja elämäntilanteet ovat erilaisia, enkä oikeastaan ymmärrä, mitä sillä voittaisi, että tokaisisi toiselle päin näköä, ettei jokin hänelle tärkeä asia vain ole sitä itselle. Pahimmillaan tällaisella tulisi vain tarpeettomasti loukanneeksi muita. Ja vaikka uskon vahvasti tuohon viikon ajatuksen toteamukseen, en silti ajattele, että sitä voi aukottomasti yleistää tai yksinkertaistaa tällä tavoin.

Jos mietin asiaa omalla kohdallani, moni ihminen ja asia ovat minulle elämässä tärkeitä, mutta minulla yksinkertaisesti on vain rajallinen määrä aikaa ja tunteja vuorokaudessa, joiden puitteissa on toimittava ja yritettävä siinä sivussa kunnioittaa vielä omiakin tarpeita ja omaa hyvinvointia. Uskon, että moni löytää itsensä tilanteesta, jossa kaikkien velvollisuuksien jälkeen aika ei vain riitä kaikille niille ihmisille ja asioille, joille sitä mielellään soisi. Tai ainakaan sitä ei ole käytössä niin paljon kuin toivoisi. Toisaalta jonkin sortin introverttinä sitä tarvitsee myös yksinoloa ja sillekin on tärkeää pyhittää kalenteriin oma aikansa.

*

Ristiriitoja ajankäytön tiimoilta muodostuu helposti silloin, kun esimerkiksi joku ihminen on itselle prioriteettisijalla, mutta hän itse selkeästi priorisoi muita asioita ja ihmisiä omassa ajankäytössään korkeammalle. Tällöin on ehkä hyvä arvioida kriittisesti, saako itse toiselta sen verran kuin tarvitsee tai kokee ansaitsevansa. Melkeinpä kaikissa muissa tilanteissa kiire tai ajanpuute on tiettyyn pisteeseen asti vain ikään kuin hyväksyttävä osana arkea ja elämää.

Toki omaa elämäänsä voi muuttaa, jos itse ei ole tilanteeseensa tyytyväinen, mutta esimerkiksi yrittäjänä olen hyväksynyt sen, että vastuu työhommien hoitamisesta on aina minulla itselläni. Niinpä en voi delegoida töitä muille tai hoitaa hommiani vähän sinne päin, jos haluan, että töitä riittää vielä huomennakin. Toisaalta rakastan työtäni ja se on korkealla prioriteettieni listalla, joten voisi olla vaikeaa esimerkiksi seurustella ihmisen kanssa, joka ei pystyisi ymmärtämään tätä tai joka itse ei olisi intohimoinen jotakin omaa juttuaan kohtaan.

On myös hyvä tiedostaa, että eri ihmisillä on hyvin erilaisia tarpeita. Ystävyyssuhteessa toiselle voi riittää, että jutellaan kerran kuussa ja toinen haluaisi pitää yhteyttä päivittäin – tällöin on ymmärrettävää, että ristiriitoja ja väärinkäsityksiäkin saattaa syntyä. Olen itse onnekkaassa tilanteessa, sillä minulla on useita läheisiä ja rakkaita ystäviä, mutta ajankäytön näkökulmasta laaja ystäväpiiri on toisinaan haaste, etenkin kun ystäväni eivät juurikaan tunne toisiaan ja viihdyn paremmin itsekin kahden kesken rauhassa keskusteluun syventyen kuin isommalla porukalla kerrallaan.

Tutustun mielelläni uusiin ihmisiin, mutta kun kalenterissa on haasteita löytää vapaita kolosia edes niille kaikkein rakkaimmille ystäville, priorisoin usein niitä tuttuja rakkaita uudempien ja kevyempien tuttavuuksien sijaan, ja se lienee ymmärrettävää. Tärkeimmille ihmisille löytyy (tai ainakin pitäisi löytyä) aina aikaa, kun sille on oikeasti tarve. Elämän prioriteetit mukautuvat tilanteiden mukana, ja kun ystävällä on hätä tai ikävä yltyy liian kovaksi, hänelle raivataan tilaa kalenterista vaikka väkisin ja luovuutta käyttäen, jos ei muuten onnistu. Toisaalta kaikkein tutuimpien tyyppien kanssa on helppo joustaa, kun kaveri voi tulla kylään hikisenä suoraan treeneistä myöhään illalla teelle tai makaamaan sohvalle samalla, kun siivoan. Hiukan etäisemmän ihmisen kanssa tällaista vaihtoehtoa tuskin tulisi edes ajatelleeksi.

Saattaa kuulostaa hiukan karulta, mutta olen joskus todennut, että voin olla tyytyväinen, jos ehdin nähdä niitä kaikkein rakkaimpia ja läheisimpiä ystäviäni edes kerran kuussa tai kahdessa. Ja siinä välissä akuuteimpia kuulumisia ja asioita päivitetään sitten satunnaisesti viestein ja puhelimitse. Onneksi (?) suurin osa läheisistänikin on aika kiireistä ja menevää porukkaa, joten he ymmärtävät oman hektisen arkensa keskellä olla pahastumatta siitä, jos yhteistä aikaa ei aina ole niin usein kuin toivoisi. Toisaalta ystävyys on aina kahden kauppa: jos molemmat ovat joustavia, yhteistä aikaakin yleensä löytyy helpommin. En itse odota ystäviltäni, että he olisivat aina saatavilla tai pahastu siitä, jos kiireinen hetki elämässä sysää tapaamista pitkälle kalenterissa, joten kokisin vaikeaksi myös sen, jos toinen ottaisi herkästi itseensä minun ajankäytölliset haasteeni. Kokemukseni mukaan parhaita ystävyyssuhteita ovat juuri ne, joissa juttu jatkuu siitä, mihin viimeksi jäätiin, oli välissä kulunut aikaa sitten vuorokausi tai vuosi.

Romanttisissa suhdetilanteissa ja etenkin uuden suhteen alkuvaiheessa prioriteeteilla ja niihin liittyvällä tasapainolla on usein kriittisempi merkitys kuin ystävyydessä. Yleistyksiä on tarpeetonta tehdä, koska ihmiset ovat erilaisia persoonineen ja tarpeineen, mutta olennaista on, tulevatko omat tarpeet tyydytetyiksi ja löytyykö toisen ihmisen kanssa sellainen tasapaino, jossa molemmat voivat olla onnellisia.

Eräs kommentoida totesi Instagramin puolella osuvasti, että on tärkeää uskaltaa pysähtyä ja katsella omaa elämää ikään kuin ulkopuolelta aina silloin tällöin ja miettiä, että käyttääkö aikaansa sellaisiin asioihin jotka tekevät onnelliseksi. Mitä saan? Mitä annan? Tätä ajatusta voi soveltaa ihan kaikilla elämän osa-alueilla työstä ihmissuhteisiin. Jos toisella ihmisellä kaikki muu menee aina yhteisenajan edelle (puhutaan sitten ihmisistä, harrastuksista, ystävistä tai työstä), tilanne ei ehkä ole silloin ihan tasapainossa. Jokainen haluaa voida tuntea olevansa toiselle tärkeä.

On tärkeää oppia päästämään rohkeasti irti, koska sitä kautta antaa myös toiselle mahdollisuuden tarkastella ja ymmärtää, mikä hänelle on oikeasti tärkeää. Asian tai toisen ihmisen merkityksen kun valitettavasti usein tajuaa vasta silloin, kun sen on vaarassa menettää (tai jo menettänyt). Joskus tällainen rajanveto tarjoaa konkreettisen mahdollisuuden tehdä tarvittavia muutoksia tai vaihtoehtoisesti antaa tilaa jollekin uudelle. Luopuminen tai omien rajojen asettaminen ei ole helppoa, mutta se on vapauttavaa, vie kohti onnellisempaa elämää ja on ennen kaikkea osoitus siitä, että arvostaa omaa itseään.

*

Aina on poikkeustilanteita ja joskus olosuhteet pakottavat prioriteetit tiettyyn järjestykseen. Ylipäänsä ihmisten kapasiteetti käsitellä erilaisia tilanteita, kiirettä, stressiä ja paineita vaihtelee ihan valtavasti. On helppoa ajautua sellaiseen suoritusmoodiin, jossa putkikatseella kiikaroiden ei enää näe metsää puilta. Siksi on tärkeää pysähtyä silloin tällöin kuulostelemaan, tekevätkö omat valinnat onnelliseksi. Ja saavatko ne itselle tärkeimmät ihmiset ja asiat todella omasta ajasta ansaitsemansa siivun.

Ajattelen itse tuota viikon ajatusta siten, että se kehottaa paitsi omien prioriteettien tarkasteluun, myös oman arvonsa kunnioittamiseen. Jos esimerkiksi ihmissuhteessa vallitsee selkeä epätasapaino, voi tehdä hyvää ottaa askel sivuun ja antaa sitä kautta myös toiselle mahdollisuus miettiä uudelleen omia prioriteettejaan. Yleensä se auttaa molempia arvioimaan, onko suhde kummallekin tasa-arvoisen tärkeä.

Myös oman elämän tärkeysjärjestyksen pohdiskelu on hyvä juttu nimenomaan hyvinvoinnin näkökulmasta. Helposti arkea tulee kuormitettua ja elämäänsä haalittua kaikkea sellaista, mikä lopulta ei ole kokonaisuuden näkökulmasta kovinkaan olennaista. Joskus suoritusmoodista irti pääseminen (ja päästäminen) voi vaatia ulkopuolistakin tukea: itse kävin hakemassa jeesiä asiaan terapiasta. Itse asiassa tämä postaus voisikin olla hyvä päättää tarinaan, jonka terapeuttini kertoi minulle ja jonka uskon osuvan ja uppoavan aika monelle kalenteriaan ylibuukkaavalle oman elämänsä supersankarille.

Iäkästä professoria pyydettiin pitämään luento tehokkaasta ajankäytöstä ryhmälle suurten yritysten johtajia. Professori aloitti luentonsa nostamalla pöydälle suuren lasipurkin ja sanoi tekevänsä pienen testin. Seuraavaksi hän täytti purkin suurilla kivillä, kunnes sinne ei enää mahtunut enempää. Hän kysyi yleisöltä: “Onko purkki nyt täynnä?” Yleisö vastasi myöntävästi. Hetken kuluttua professori kysyi uudelleen: “Oletteko aivan varmoja?” Hän otti esiin pienemmän purkin, joka oli täynnä soraa. Hän kaatoi soran kivien päälle ravistellen sitä kevyesti niin, että sora solahti isojen kivien väliin. “Onko purkki nyt täynnä?”, hän kysyi. Yleisö alkoi ymmärtää pelin hengen ja yksi vastasi: “Todennäköisesti ei.” Professori oli tyytyväinen vastaukseen ja nosti pöydälle vielä pienen rasiallisen hiekkaa. Kun hän kaatoi suureen purkkiin, se valui kivien ja soran jättämiin rakosiin.“Entä onko purkki nyt viimein täynnä?” professori kysyi jälleen. Kuulijat vastasivat epäröimättä: “Ei!”

Seuraavaksi professori otti esiin kannullisen vettä, jolla täytti purkin ääriään myöten. Sitten hän kysyi: “Mikä on totuus, jonka tämä testi meille opettaa?” Yksi osallistujista vastasi: “Se osoittaa, että vaikka kalenteri näyttäisi aivan täydeltä, sinne pystyy aina mahduttamaan vielä jotakin.” Professori vastasi: “Ei, se ei ole vastaus, jota etsin. Totuus, jonka voimme tästä oppia on se, että jos emme ensin laita suuria kiviä purkkiin, emme saisi niitä kaikkia mitenkään mahtumaan sinne. Kehotan teitä miettimään, mitkä ovat näitä suuria kiviä elämässänne? Terveys? Perhe? Ystävät? Unelmien toteuttaminen? Velvollisuudet? Opiskelu? Rentoutuminen? Tai jokin muu? Nämä suuret kivet täytyy muistaa laittaa purkkiin ensimmäisenä, koska jos laitamme sinne ensin soran ja hiekan, täytämme elämänne merkityksettömillä pikkuseikoilla, eikä aikaa jää enää niille todella tärkeille asioille. Muistakaa siis kysyä itseltänne, mitkä ovat teidän elämässänne niitä suuria kiviä ja laittakaa ne purkkiin ensin.”

Heräsikö mietteitä? Olisi kiinnostavaa kuulla teidän ajatuksianne!

Photos: Viena K

Related posts

27/03/19

Afterwork-podcast: Yhden illan juttu – huumaa vai harmia?

7 37

Spontaani hetkessä eläminen voi kaduttaa seuraavana aamuna todella paljon. Yhden yön jutut tuovat monelle kaivattua säpinää sinkkuelämään ja onnistuessaan sellaisesta voi lopulta kehkeytyä vaikka koko elämän kestävä parisuhde. Miksi kuitenkin niin moni yhden illan suhde aiheuttaa morkkista? Ja millaisia ovat Afterworkin mieleenpainuvimmat yhden yön kohtaamiset?

Afterwork-podcast on muuten nykyään myös Instagramissa, joten tule ystäväksemme myös siellä. Löydät profiilimme nimellä @afterworkpodcast.

Aiemmin julkaistut AW-jaksot löydät tämän linkin takaa. Pääset myös kuuntelemaan podcastiamme esimerkiksi SpotifyniTunesinAcastin sekä muiden podcast-sovellusten kautta. :)

Photo: Janita Autio

Related posts

21/03/19

Torstaituumailuja eli mietteitä viikon varrelta

14 48

Kukkuu! Tänään olisi taas luvassa sekalaista horinaa päänuppini perukoilta sekä asuinspiraatiota päivältä, jolloin kevätaurinko paistoi ihanasti.

♥ Haluan tähän heti alkuun kiittää kaikista niistä ihanista, koskettavista ja myötäelävistä viesteistä, joita kommenttiboksini tulvi muutama viikko sitten, kun kerroin erostani. Vaikka olin tässä vaiheessa jo ehtinyt sulatella asiaa jokusen tovin itsekseni ja koin olevani kohtalaisen vakaalla mielellä, en pystynyt lukemaan varmaan yhtäkään kommenttia ilman, että kyyneleet kihosivat silmiin.

Minulla oli tuona samana päivänä juuri aamupäivästä yhdet meikkikuvaukset ja tajusin nopeasti, etten yksinkertaisesti voisi lukea kommentteja ennen kuin kuvaukset olisivat ohi, koska homma meni aivan vetistelyksi. Illalla sitten asetuin läppärin ääreen, luin kaikki kerralla ja vollotin kuin viimeistä päivää. Mutta se oli sellaista puhdistavaa itkua – olennainen osa prosessia. Lämmin kiitos kaikista kauniista sanoista ja lämmöstä. Se kaikki oikeasti toi paljon lohtua ja voimaa hetkellä, jolloin sitä todella kaipasin. Hurjasti halauksia myös kaikille muille, jotka kamppailevat sydänsurujen kanssa sekä erityisesti teille, joiden parisuhdetta koettelevat erilaiset mielenterveyteen liittyvät haasteet.

♥  Kerroin jokin aika sitten, kuinka tuomiopäivän tarhuri ryhtyi yrttien kasvatuspuuhiin ja olin iloinen ja ylpeä huomatessani, että yrttiruukuistani alkoi yllättävän nopeasti puskea jotakin vihreää esiin. Homma eteni mukavasti, kunnes viime viikolla olin useamman päivän poissa kotoa putkeen. Kastelin yrttini huolellisesti ennen lähtöä, mutta kun muutama päivä myöhemmin palasin kotiin, ne olivat kaikki ehtineet siinä välissä kupsahtaa. Goddamnit! No ei auta kuin aloittaa kasvatus alusta, mutta tuloksia saadaan nyt sitten odotella tovin verran pidempään…

Minulla on myös toinen, todellinen suru-uutinen täältä kodin viherkasvirintamalta. Nimittäin se ihana valtava kastanjasutipuuni on mennyttä! Puu on vain kasvanut ja kukoistanut kuin viimeistä päivää reilun 1,5 vuoden ajan, mutta tänä talvena sille kävi köpelösti. Sen sijaan, että olisin kastellut sitä liian vähän, taisin vahingossa kastella liikaa… Puu alkoi jossain vaiheessa pudottaa paljon lehtiä, joten tulkitsin, että pudonneet ruskeat lehdet tarkoittivat, että kasvi ei saa tarpeeksi vettä. Samaan aikaan uutta vihreää alkoi innokkaasti puskea matalammalta puun varresta, sieltä ihan sen tyvestä, joten tietysti halusin huolehtia, että riittävä vedensaanti oli turvattu.

Plantagen-visiitilläni jokin aika sitten kuitenkin kyselin asiantuntijoilta neuvoja ja sain sieltä vastaukseksi, että todennäköisesti ongelma olikin juuri liikakastelu, koska vaikka lehdet olivat ruskeita, ne eivät varsinaisesti tuntuneet kuivilta. Että pieleen meni! No sitten lopetin kaiken kastelun ja päätin antaa mullan kuivahtaa, mutta ennen sitä puu ehti pudottaa toisesta varrestaan KAIKKI vihreät ja toisessakin on jäljellä enää tuollainen surullinen, melkein kalju oksanraato. Apua. :D No, sentään sieltä tyvestä puskee uutta lehteä hyvällä tahdilla. Mutta kasvaakohan noihin puuvarsiin enää uusia oksia lainkaan? On kyllä niin säälittävän näköinen ilmestys! Anteeksi, puu-parka, parhaani yritin, mutta pieleen meni! No, nyt taas vähän viisaampana sitten jatketaan. Mutta minulle ei kyllä tosiaan ole mitään viherpeukaloiden geeniä suotu…

♥  Aikakauslehtien ahdingosta on kirjoiteltu jo iät ja ajat, ja vähän se myös näkyy hupenevien lehtihyllyjen valikoimassa, kun yhä useampi lehti on joutunut pistämään pillit pussiin. Olen itsekin huomannut, että digisisällöt vievät ajan aikakauslehtiä useammin nykyään. Nautin edelleen perinteisistä lehdistä ja kirjat luen mieluummin fyysisinä versioina kuin digimuodossa (tosin äänikirjoista tykkään myös), mutta huomaan että kiireisessä arjessa aikakauslehdille tuntuu olevan vaikea löytää aikaa. Se hetki, kun ehdin syventyä lukemaan aikakauslehteä, on jotenkin sellaista todellista arjen luksusta.

Useimmiten luen itse lehtiä matkatessani paikasta toiseen (esimerkiksi lentokone tai juna) tai odotellessani tapaamista jossakin, missä lehtiä on tarjolla. Siitä huolimatta tilaan yhä kotiin paria lehteä. Kuukausittain postiluukusta tupsahtavat Image sekä Trendi, mutta olen viime aikoina havahtunut siihen, että tosi monta numeroa on jäänyt kokonaan lukematta. Aion aktivoitua, mutta olisi kiinnostavaa kuulla, että tilaatteko te yhä kotiin aikakauslehtiä tai osteletteko niitä irtonumeroina? Missä tilanteissa luette niitä? Ja onko kellään samaa ongelmaa, että aikakauslehdille ei vain tunnu löytyvän enää arjesta sitä sopivaa rakoa, kun ehtisi paneutua?

♥  Uskon, että kaikki yksinasuvat pystyvät samaistumaan, mutta hitto vie lakanoiden pyykkääminen yksinään on ärsyttävää. Niitä on niin vaikea saada järkevästi ripustettua kuivumaan, että olen ovelana tyttönä alkanut tehdä niin, että pesen lakanapyykin aina, kun tiedän, että joku kaveri on tulossa kyläilemään. Tällöin voin sitten hyödyntää apukädet viikkaamisessa ja ripustuksessa. Suosittelen!

♥ Vinkkasin pari viikkoa sitten, että olen mukana Iltalehden järjestämässä mentorointiprojektissa, johon voi hakea mukaan vielä tämän viikon ajan! Luvassa on siis rento lounashetki toukokuussa allekirjoittaneen seurassa ja mukaan voi hakea yksin tai kaverin kanssa, jos tuntuu, että tekisi mieli sparrailla jonkun kanssa esimerkiksi oman uran tai työelämän käännekohdassa omia mietteitä ja tulevaisuuden suunnitelmia. Ja päivän aikana IL on järjestänyt muutakin ura-asioihin liittyvää ohjelmaa, joten uskon, että tulossa on tosi antoisa ja mielenkiintoinen juttu!

On itse asiassa aika hauskaa, että olen joskus muutama vuosi sitten käynyt viettämässä tällaisen kahvitteluhetken erään blogin nuoren lukijan kanssa ihan muuten vain, kun hän kaipasi sisarellista tukea ja kokeneemman neuvoa opiskelumietteissään lukion loppusuoralla. En tosiaan ole mikään uravalmentaja, mutta aika hyvällä draivilla tämä oma elämä on ainakin työasioissa rullannut tähän pisteeseen, joten ainakin minulta voi tulla hakemaan rohkaisua, jos isot päätökset mietityttävät. :) Eli nyt on vielä loppuviikko aikaa laittaa hakemus eteenpäin! Odotan jo innolla, kenet tai ketkä teistä pääsen kohtaamaan!

♥ Kohta pitäisi taas mennä kampaajalle ja pohdiskelen tällä hetkellä, että mitä tehdä hiuksille seuraavaksi. Onko ideoita? Erityisesti väriä mietin! Tykkään valtavasti tästä ginger-tukasta, mutta kesää kohden houkuttaisi hiukan palata taas blondiin…

♥ Nyt sinkkuunnuttuani olen huomannut, etten taida olla kovinkaan hyvä flirttailemaan. Vaikka en ole persoonana kovin ujo, ujostelen toisinaan tuntemattoman suoraa katsetta ihan naurettavan paljon. Olin jokin aika sitten menossa äitini kanssa leffateatteriin, kun satuin vilkaisemaan sivulle ja kivannäköinen mies katsoi rohkeasti silmiin ja hymyili. Mitä teen minä? Sillä samalla sekunnilla käänsin kuin salamana katseeni toisaalle, enkä vahingossakaan suonut hepulle hymynhäivähdystä. Mitä hittoa? Miksi tuntemattomalle ihmiselle hymyileminen noin niin kuin flirttimielessä tai suoran katseen kohtaaminen tuntuu niin hitsin vaikealta, vaikka toinen olisi kaikin puolin miellyttävän oloinen. Ehkä tässä tapauksessa syynä oli tilanteen yllättävyys ja se, etten oikein ehtinyt ajatella asiaa, joten paniikkireaktiona oli sitten työntää pää pensaaseen. Tunnistaako joku muu tällaista urpoilua itsessään?

♥ Nämä postauksen kuvat napattiin tuossa jokin aika sitten aurinkoisena päivänä, kun en yhtään suunnitellut tulevani kuvatuksi. Aurinko osui kuitenkin tuohon nurkkaan niin ihanasti, että päätimme spontaanisti napata muutaman kuvan arkisesta asusta. Tämä look on kyllä todella normcoren ytimessä, pienin metallinhohtoisin yksityiskohdin vain. Mutta perusmimminä on helppo painella menemään, kun ei tarvitse kiireessä liiemmin murehtia vaatejuttuja. Ja tämä Nanson villakangastakki on kyllä ollut yksi sesongin lemppareista.

Joku muuten toivoi, että tuosta parin päivän takaisesta asut vuosien varrelta -postausideasta tulisi ihan kuukausittainen tapa seuraavan vuoden varrelle. Se voisi itse asiassa olla aika hauskaa! Mitäs tuumitte?

takki // coat Nanso (2019)*

pooloneule // turtleneck sweater J. Crew – second hand (2015)

farkut // jeans Levi’s – second hand (2018)

kengät // shoes Terhi Pölkki (2017)*

pipo // beanie A+more Stockmann (2018)*

laukku // bag Marimekko (2018)*

hansikkaat // gloves Sauso (2018)*

aurinkolasit // sunglasses Lacoste – Specsavers (2019)*

* saatu blogin kautta / gifted

Photos: Vesa Silver

Related posts

20/03/19

Afterwork-podcast: Parisuhdeväkivallan uhrit – yksi meistä

42

Puhuin blogissa pari viikkoa sitten naisten kohtaamasta väkivallasta ja mainitsin, että kolmasosa suomalaisnaisista on kokenut parisuhteessaan väkivaltaa, ja tämä prosenttiluku toteutuu myös Afterworkin äärellä: yksi meistä on ollut väkivaltaisessa suhteessa. Tässä jaksossa pohditaan, mikä saa jäämään väkivaltaiseen suhteeseen? Mikä lopulta katkaisi kierteen? Entä millaisia neuvoja väkivaltaa kokenut antaisi muille uhreille sekä heidän läheisilleen?

Afterwork-podcast on muuten nykyään myös Instagramissa, joten tule ystäväksemme myös siellä. Löydät profiilimme nimellä @afterworkpodcast. Tällä viikolla tilillämme arvotaan kahden hengen lippupaketteja ensi viikolla järjestettävälle Season Film Festivalille, joten käy ihmeessä osallistumassa kisaan!

Aiemmin julkaistut AW-jaksot löydät tämän linkin takaa. Pääset myös kuuntelemaan podcastiamme esimerkiksi SpotifyniTunesinAcastin sekä muiden podcast-sovellusten kautta. :)

Photo: Janita Autio

Related posts