31/03/16

Ystäväksi?

14 81 spr-ystava1a

Yhteistyössä Asennemedia & Suomen Punainen Risti

 

Moni yllättyi viime syksynä, kun kerroin kärsineeni elämässäni yksinäisyydestä. On hassua, kuinka yksinäisyyteen liitetään vieläkin jokin omituinen, muka vähän hävettävä leima (aivan turhaan), niin että harva uskaltaa puhua yksinäisyyden tunteistaan ääneen. On vaikea kuvitella, että se työpaikan puhelias ja iloinen tyyppi, suosittu bloggaaja tai samoilla oppitunneilla istuva mukava kaveri voisi tuntea yksinäisyyttä. Tosiasiassa silti varmaan melkein jokainen meistä kokee yksinäisyyttä jossain vaiheessa elämäänsä.

Ystäväpiiriini kuuluu kaiken ikäisiä ihmisiä, mutta olen pitkään miettinyt, että olisi mukavaa löytää itselle joku ihan eri sukupolvea oleva ystävä. Olen menettänyt kaikki isovanhempani kovin varhain ja omaa mummoa tai pappaa minulla ei ole ollut enää yli kymmeneen vuoteen. Mainitsin tuossa yksinäisyyttä käsitelleessä postauksessanikin tällaisen mummokaverin kaipuuni. Olisi ihanaa voida jutustella maailman menosta jonkun aivan eri ikäisen ihmisen kanssa ja ehkä ammentaa oppia siitä viisaudesta ja elämänkokemuksesta, mitä varttuneempi ikäpolvi mukanaan kantaa.

spr-ystava2

Mummokaverin kaipuu oli jossain vaiheessa jo niin polttava, että suunnittelin jättäväni lähikaupan ilmoitustaululle lappusen, jossa tarjoutuisin ystäväksi ja satunnaiseksi arkiavuksi jollekin naapuruston vanhukselle. Luovuin kuitenkin ajatuksesta ja mietiskelin, voisinko sittenkin löytää ystävän esimerkiksi jonkun järjestön avulla hiukan koordinoidummin.

Olen kuitenkin arkaillut järjestötoimintaan liittymistä siksi, että olen kuvitellut sen vaativan pitkää koulutusta ja melko vahvaa sitoutumista. Itse olen kaivannut nimenomaan sellaista rennompaa, omaehtoisesti etenevää aitoa ihmissuhdetta, joten toistaiseksi en ole uskaltanut vielä järjestöjen suuntaan aktivoitua.

Kävi kuitenkin niin osuvasti, että minulle tarjottiin pari kuukautta yksinäisyyspostauksen julkaistuani yhteistyötä Suomen Punaisen Ristin kanssa – ja nimenomaan SPR:n ystävätoimintaan liittyen. Tuumailin mielessäni, että tämä taitaa olla jokin merkki universumilta, että nyt on oikea hetki edetä asiassa.

spr-ystava3a

Suunnitelmat etenivät kevään mittaan toteutukseen asti ja tällä viikolla viimein pääsin osallistumaan SPR:n ystävätoiminnan muutaman tunnin mittaiselle lyhytkurssille. Kursseja on pidempiä ja laajempiakin, mutta satunnaisesti tarjolla on myös tällaisia pikaversioita ja tällä kertaa ajoitus osui tämän lyhyen kurssituokion kanssa kohdalleen.

Heti kättelyssä kurssilla oiottiin harhaluulojani tällaisesta koordinoidusta ystävätoiminnasta ja innostuin saman tien järjestötoiminnasta ihan uudella tavalla. Vapaaehtoisessa ystävätoiminnassa mukanaolo ei nimittäin vaadi kovinkaan kummoista sitoutumista tai valmistautumista ja osallistumisen tapoja on monenlaisia. Ideana on nimenomaan se, että mukaan voi tulla matalalla kynnyksellä ja omaehtoisesti eikä ystävänä toimiminen vaadi kamalan paljon aikaa tai energiaa. Ja tavoitteena tietysti on, että toiminnan kautta syntyisi aitoja ihmissuhteita, jotka ilahduttavat kumpaakin osapuolta ja antavat molemmille paljon.

spr-ystava2

Ei siis kannata pelätä, että vapaaehtoisena ystävänä toimiminen kuormittaisi liikaa tai veisi suunnattomasti vapaa-aikaa – kukin mukana oleva voi osallistua omien mahdollisuuksiensa mukaan ja SPR:n kautta voi ystävystyä hyvin monenlaisten ihmisten kanssa. Vaikka itse kaipailenkin nimenomaan vanhuskaveria itselleni, SPR organisoi ystävätoimintaa vanhusten lisäksi myös esimerkiksi nuorille, maahanmuuttajille, mielenterveyskuntoutujille, vangeille ja vammaisille.

SPR:n kautta vapaaehtoiseksi ystäväksi voi ryhtyä ihan kuka tahansa ja eri puolilla Suomea järjestettävien ystäväkurssien avulla saa hyvin perustiedot ystävätoiminnan eri vaihtoehdoista ja oppia vapaaehtoisena ystävänä toimisesta. Oli myös kiinnostavaa kuulla, että SPR:n ystävätoiminta on varsin monipuolista: ystävänä voi siis toimia yhdelle ihmiselle tai vaihtoehtoisesti auttaa useampia esimerkiksi keikkaluontoisten tehtävien tai ryhmätoiminnan kautta.

spr-ystava4a

Oli mahtavaa huomata, miten monenlaisia ihmisiä ystäväkurssille oli päätynyt: nuoria, vanhoja, miehiä ja naisia. Monella on elämässä tilaa uusille ystäville ja kalenterissa sopivasti aikaa mukaan lähtemiselle. SPR:n ystävätoiminta on mainio kanava löytää uusia ystäviä myös siinä tilanteessa, jos itse kokee olonsa yksinäiseksi. Mikäpä sen parempaa, jos löytää elämäänsä uuden mukavan ystävän ja samalla pystyy auttamaan sekä tuomaan iloa toisenkin elämään.

Jo lyhyt kurssituokio herätti paljon ajatuksia ystävyydestä, yksinäisyydestä ja ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta. Putkahtipa muutaman kerran harjoituksia tehdessä päähän sellainenkin miete, että ei näistä opeista ihan jo olemassaolevienkaan ihmissuhteiden ylläpidossa haittaa ole. Vuorovaikutustaitojaan voi nimittäin aina kehittää ihan muutenkin.

spr-ystava2

Oli hirmuisen kiinnostavaa kurssilla kuulla SPR:n ystävätoiminnassa mukana olleiden tarinoita siitä, millaisia ystävyyssuhteita heille oli vapaaehtoistoiminnan kautta syntynyt. Erityisen vaikutuksen teki koulutuksemme vetäjän kertomus siitä, kuinka hän ujona nuorena tyttönä oli päätynyt SPR:n kautta ystäväksi vanhemmalle, myöskin hiljaisemman puoleiselle rouvalle. Ensimmäisten tapaamisten aikana kahden ujon ja hiljaisen ihmisen jutustelusta ei ollut alkuun tulla mitään, mutta vähitellen kaksikolle tuli tavaksi selailla yhdessä päivän lehteä ja jutella päivän polttavista asioista. Alkukankeuden jälkeen heidän välilleen syntyi lopulta ystävyyssuhde, joka kesti peräti 8 vuotta.

Jäi todella innostunut olo tuosta minikurssista ja nyt vain jään uteliaana odottelemaan, milloin SPR:ltä soitellaan minulle, että sopiva ystäväkandidaatti olisi löytynyt. Toivottavasti pian! Kerron sitten, miten asia etenee. :)

Jos jotakuta muuta kiinnostaa osallistua SPR:n ystäväkurssille ja ystävätoimintaan, niin lisätietoa aiheesta löytyy esimerkiksi täältä ja täältä. Olisi hauskaa myös kuulla, onko jollakulla jo kokemusta tällaisesta ystävätoiminnasta entuudestaan? Tai onko siellä ruudun takana muita, joilla on kiinnostusta vapaaehtoisena ystävänä toimimista kohtaan?

spr-ystava5

 

 

Related posts

24/03/16

Noh, milloinkas ajattelit hankkia niitä lapsia?

89 128 baby

Muistan muutama vuosi sitten, kun joku töksäytti blogin kommenttiboksissa sen klassisen lapsikysymyksen, jota naisilta jaksetaan udella kyllästymiseen asti. Milloin aiot hankkia lapsia? Paneutumatta sen syvällisemmin siihen, että lapsia nyt ylipäänsäkään ei noin vain hankita, jäin tuolloin miettimään kysymyksen tahdittomuutta ja samanaikaisesti sitä tabua, mikä tässä keskustelussa piilee. Luvassa on siis poikkeuksellisen avointa pohdintaa sinkkuudesta, lapsista ja tulevaisuutta koskevista mietteistä.

Tuolla nimenomaisella elämän hetkellä 2,5 vuotta sitten anonyymin blogikommentoijan töksähtävästi aseteltu kysymys (joka oli enemmänkin muotoa “Pidätkö lapsista? Jos kyllä, niin miksi et hanki lapsia?”) tuntui erityisen tahdittomalta. Olin juuri eronnut puolisen vuotta takaperin elämäni siihen asti tärkeimmästä suhteesta eikä aihe tuntunut sydänsuruista toipuvalle sinkulle millään tavalla ajankohtaiselta. Tai jos tuntuikin, niin enemmän siitä näkökulmasta, että sulattelin lähinnä ajatusta, ettei päättynyt suhde ollutkaan se, jossa tällaiset tulevaisuudenhaaveet toteutuisivat.

Niin tuttujen kuin varsinkin tuntemattomien ihmisten utelut toisen lisääntymissuunnitelmista tuntuvat aina tökeröiltä ja sopimattomilta. Koskaan et voi tietää, onko aihe jollekulle arka paikka. Minun tapauksessani kysymys tuntui epäkohteliaalta varsinkin elämäntilanteeni takia – olinhan kertonut blogin puolella avoimesti erostani. Jonkun muun kokeman mielipahan taustalla voi olla lapsettomuutta, keskenmenoja tai mitä tahansa. Neuvon siis: vaikka kuinka kiinnostaisi, älä utele. Läheisten ystävien kesken aiheesta juttelu on tietysti normaalia, mutta ketään ei kiinnosta vastailla sukulaisten ja puolituttujen (saati tuntemattomien) nenäkkäisiin uteluihin.

tauko1

En ole itse koskaan potenut vauvakuumetta enkä oikein usko, että tulen välttämättä sitä koskaan potemaankaan. Siitä huolimatta olen aina jotenkin kokenut luontevaksi ajatuksen äitiydestä ja nähnyt tulevaisuutta koskevissa visioissani itseni äitinä. Sitten jonakin päivänä. Eli kaipa sitä tavallaan voisi sanoa, että haaveilen lapsista, vaikka nyt taas sinkkuna asia ei edelleenkään tunnu millään muotoa ajankohtaiselta.

Kun silloin 2,5 vuotta sitten aihetta puitiin blogissa, keskustelu äityi vilkkaaksi kommenttien puolella. Minulle muistuteltiin, ettei lapsen tekemiseen välttämättä kumppania tarvita. No se on totta, lapsen voi toki tehdä yksinkin (joskin siihen molempia sukupuolia ainakin hetkellisesti tarvitaan), mutta toivoisin itse voivani joskus jakaa perhearjen toisen ihmisen kanssa, jos minua kumppanilla ja perheellä siunataan. Aikaahan tässä vielä on.

Töksäyttelijän ohella myös toinen kysyjä otti tuolloin lapsiteeman esille toisesta, hiukan hienotunteisemmasta näkökulmasta:

Tämä saattaa tuntua liian henkilökohtaiselta kysymykseltä, mutta minua kiinnostaa, millaiset tulevaisuudensuunnitelmat sinulla on. Lähinnä mietin, kun lähenet kolmeakymppiä ja varmasti ystäväpiireissä alkaa olemaan paljon perheellisiä, niin onko sinulla stressiä tai paineita asian suhteen? Vai haaveiletko omasta perhe-elämästä ja lapsista ollenkaan? Ymmärrän toki, jos et halua aiheesta kertoa näin julkisesti :) mietin pitkään, kehtaanko edes kysyä tätä.

Tämä tosiaankin on melko henkilökohtainen kysymys, enkä ole varma, haluanko siihen edes sen syvällisemmin ottaa kantaa täällä blogissa, vaikka monia aihe varmasti kiinnostaa ja koskettaa omakohtaisestikin. Nämä tuppaavat olemaan vähän sellaisia juttuja, ettei niissä oikein suunnittelu auta, kun on niin monista tekijöistä kiinni, millaiseksi elämä muodostuu. Uskon, että haluaisin jossain vaiheessa oman perheen, mutta se ei nyt kuulu tämän hetken suunnitelmiin tai haaveisiin kovin keskeisesti. Jos löydän rinnalleni sellaisen kumppanin, jonka kanssa noista jutuista voisi yhdessä haaveilla, niin sitten ehkä.

tauko1

Nyt kolmenkymmenen ikävuoden merkkipaalu on jäänyt jo pari vuotta sitten taakse ja tämä kysymys sekä sen inspiroima keskustelu muistuu aika ajoin mieleen. Voisin yhä vastata kysymykseen samoin kuin tuolloin, mutta olen miettinyt, pitäisikö tähän kovin henkilökohtaiseen aiheeseen kuitenkin tarttua jo ihan vertaistuen näkökulmasta. Uskon nimittäin, että moni kolmekymppinen nainen varmasti pohdiskelee näitä juttuja. Minulla lasten suhteen ei biologisesta näkökulmasta 32-vuotiaana ole vielä kiire, mutta huomaan, etten enää suhtaudu teemaan aivan yhtä huolettomasti kuin vaikkapa silloin 2,5 vuotta sitten noihin kysymyksiin vastaillessani. Puhumattakaan siitä, mitä tuumailin aiheesta vaikkapa 25-vuotiaana. Enää en voisi huolettomasti heittää, että katsellaan joskus 10 vuoden päästä…

Muutaman viime vuoden aikana ympärilläni on tapahtunut melkoinen muutos. Siinä missä olen siirtynyt kaksikymppisten leiristä kolmekymppisten kaartiin, on ystäväpiirissä villiintynyt sellainen vauvabuumi, että hyvä kun pysyn laskuissa. Viime uudenvuoden tienoilla tuijotin hämmentyneenä Facebookin newsfeediä, joka täyttyi edellisvuoden aikana vanhemmiksi tulleiden ystävieni innokkaista ja liikuttuneista perhepäivityksistä. Pelkästään uudenvuoden aattona oli tuttavapiiriini syntynyt neljä uutta vauvaa. NELJÄ. Yhtenä päivänä. Huh.

Tottakai kaveripiirin vauvauutiset ovat konkreettinen muistutus siitä, miten erilaisessa elämäntilanteessa olen itse. Onneksi lisääntyneet kaverini osaavat edelleen keskustella muustakin kuin lapsistaan ja rakkaimmat ystävät ovat pysyneet läheisinä perhearjen pyörityksestä huolimatta. Onhan se välillä hassua palloilla lastenkutsuilla sinkkuna lapsiperheiden ja pariskuntien keskellä, mutta olen tietenkin silti ilolla mukana juhlimassa.

tauko1

En edelleenkään tunne painetta tai stressiä lasten tekemisestä, mutta alan tiedostaa, että aikaa ei ole aivan loputtomiin. Konkreettisimmin se vaikuttaa kenties parisuhdeasioihin: siinä missä parikymppisenä oli aika huoletonta heilastella ei-niin-vakavasti-otettaviakin sulhaskokelaita, nykyään miettii ehkä hiukan vakavammin, olisiko deitistä elämänkumppaniksi asti. Kaikkein vastuuttomimmat hurmurit eivät siis välttämättä enää pääse ensitreffejä pidemmälle (jos edes sinne asti) eikä epämääräinen säätäminen sitoutumiseen kykenemättömien huithapeleiden kanssa suuremmin kiinnosta.

Vaikka lapset eivät ole lähitulevaisuuden suunnitelmissa tai haaveissa, huomaan nykyään miettiväni jo melko varhaisessa vaiheessa kiinnostavan ihmisen kohdatessani, voisinko nähdä tässä ihmisessä potentiaalisen kumppanin myös perhehaaveiden näkökulmasta – sitten joskus vuosien päästä. En haluaisi löytää itseäni tulevaisuudessa sellaisesta tilanteesta, että olen seurustellut vuosia jonkun kanssa vain huomatakseni, että tämä ei sitten ollutkaan valmis ajatukselle lapsesta. Viiden vuoden päästä olen 37 ja tottakai toivon, että seuraava kumppanini jäisi rinnalle pidemmäksi aikaa. Vaikka olen toki valinnut seurustelukumppanini huolella tähänkin asti, sitä on ehkä nyt vieläkin varovaisempi, kenen kanssa ryhtyy siihen leikkiin.

tauko1

Olen mielenkiinnolla seurannut viime aikoina  mediassa käytyä keskustelua omasta tahdosta riippumattomasta lapsettomuudesta. Teemaa on käsitelty mediassa paljonkin, mutta enemmänkin biologisen lapsettomuuden näkökulmasta. Varsin moni luopuu lapsihaaveistaan kuitenkin nimenomaan sopivan kumppanin puuttuessa. Iso hatunnosto Heidi Suomelle taannoisesta koskettavasta puheenvuorosta: uskon, että juuri tällainen avoimuus on tarjonnut monelle samassa tilanteessa olevalle suurta lohtua ja tarpeellista vertaistukea.

Olen jutellut iän tuomista paineista parisuhde- ja perhehaaveisiin liittyen muutaman minua vanhemman ystäväni kanssa ja muistan erään keskustelun erityisen hyvin useamman vuoden takaa. Kerroin rakkaalle ystävälleni, kuinka ihailin hänen kykyään nauttia elämästä ja aidosti elää hyvää, onnellista ja täyttä elämää siitä huolimatta, että hän oli käytännössä kaveripiirinsä ainoa sinkku ja ympärillä lähes kaikki ystävät olivat perheellisiä. Ystäväni kertoi, että onnellisuus omasta elämästä ei ole tullut aivan itsestään, vaan hän on työstänyt asiaa ajatuksissaan paljon. Että hän on omalla tavallaan joutunut tekemään rauhan sen kanssa, ettei välttämättä koskaan tule saamaan omaa perhettä.

Parikymppisenä ajatus tällaisesta luopumisesta tuntui kovin surulliselta ja kaukaiselta, mutta tunsin syvää myötätuntoa ystäväni puolesta. Mietin tuolloin, että jos joskus löytäisin itseni samankaltaisesta tilanteesta, toivoisin pystyväni tavoittamaan edes palasen sitä samaa elämäniloa ja -asennetta kuin hänellä. Sittemmin on ollut suunnaton ilo huomata, että tässä omassa elämänpiirissä useampikin ystävä on yhtäkkiä siinä jo lähempänä neljääkymmentä löytänyt sopivan elämänkumppanin ja palaset ovat odottamatta viimein loksahdelleet kohdalleen. Mukaanlukien tämäkin lapsihaaveista puolittain jo vuosia sitten luopunut ystäväni.

tauko1

Naisena biologisen kellon tikitystä takaraivon perukoilla ei voi täysin sivuuttaa, vaikka perheestä ei aktiivisesti haaveilisikaan. Toki on ihmisiä, jotka tietävät varmuudella jo varhain, etteivät koskaan halua lapsia. Jos kuitenkaan tällaista varmuutta ei ole, viimeistään kolmenkympin rajapyykin ohittaneena sinkkuna sitä tulee ajan rajallisuudesta ihan uudella tavalla tietoiseksi. En ole huolissani tulevasta, mutta olisihan se ihanaa, jos jonakin päivänä minunkin rinnalleni löytyisi joku maailman paras tyyppi tätä arkea ja haaveita jakamaan. Mutta siitä unelmoidessa elämä on onneksi aikamoisen mahtavaa ihan tällaisenaankin. :)

Olisi kiinnostavaa kuulla, heräsikö muilla mietteitä tästä aiheesta postauksen innoittamana – sana on vapaa kommenttiboksissa! Muistetaanhan huomaavaisuus erilaisia valintoja tehneitä ja erilaisia kohtaloita kokeneita kohtaan tällaisen herkän ja henkilökohtaisen teeman ollessa kyseessä. <3

Related posts

Related posts

8/11/15

Onko ajoituksella väliä rakkaudessa?

26 116 love4

Olen miettinyt elämäni varrella paljon sitä, voiko rakkaudessa olla huono tai väärä hetki? Eikö tosirakkaus voitakaan aina olosuhteista riippumatta? Tai jos suhde ei selviä haastavista olosuhteista, oliko se sitten rakkautta ensinkään?

Jostain syystä olen intoutunut Snapchatissa (jennipupulandia) pohtimaan viimeisten kuukausien aikana tällaisia parisuhdeteemoja paljonkin, vaikka ihmissuhdeaiheiden käsitteleminen blogissa on ollut korkean kynnyksen takana. Olen saanut mietteistäni ja ääneen ajattelustani hurjasti kiitosta ja palautetta, joten olen sittemmin miettinyt, pitäisikö uskaltautua avaamaan sanainen arkkuni näistä aiheista myös blogin puolella.

Tiedän, että moni on kaivannut myös tänne blogiin pidemmän aikaa vähän henkilökohtaisempaa otetta ja totta puhuen olen ikävöinyt sitä vähän itsekin. Tällaisten vakavampien teemojen käsittely blogissa tuntuu kuitenkin jopa vähän pelottavalta, joten haluan yleensä antaa aiheiden ja ajatusten kypsyä rauhassa, ennen kuin ryhdyn avautumaan. Jostain syystä snäpissä tällaiset tajunnanvirtapohdinnat syntyvät vähän kuin itsestään, mutta ehkä se on hyvä: niiden innoittamana on varmasti helpompi pureutua näihin teemoihin myös blogissa.

love1

Olen pitkin syksyä mietiskellyt snäppivuodatuksissani ajoituksen ja olosuhteiden merkitystä ihmissuhteissa. Olen elämäni varrella kulkenut aiheen tiimoilta melkoisen matkan naiivista ja ehdottomasta ajattelusta hiukan realistisempaan ja armollisempaan romantiikkaan.

Nuorempana ajattelin, että jos tunne on riittävän vahva, rakkaus ja suhde kestää mitä vain. Sen pitää kestää. Tai jos niin ei käy, tunnetta ei vain ole ollut riittävästi tai sen eteen ei vain ole oltu taistelemaan tarpeeksi. Ehkä joissain tapauksissa voi olla niinkin, mutta hiukan kypsyttyäni ja aikuistuttuani olen myös oppinut ymmärtämään, että oikeassa elämässä rakkaus ei aina voita. Kahden ihmisen välinen aitokaan tunne ei kestä välttämättä kaikkea, mitä matkan varrella tulee vastaan.

On hirvittävän monen asian summa, onnistuuko suhde vai ei ja hetkittäin olen joutunut jopa suorastaan epätoivoon miettiessäni, miten mielettömän monen palasen pitää loksahtaa kohdalleen, että kaksi ihmistä rakastuu ja päätyy parisuhteeseen. Ja valitettavan harva näistä seikoista on sellaisia, joihin loppujen lopuksi voimme itse kamalasti vaikuttaa.

Rakkauden yhtälössä oma roolinsa on tunteiden lisäksi olosuhteilla, ajoituksella, arvoilla, tavoitteilla, tulevaisuudenhaaveilla, elämäntilanteilla, luonteenpiirteillä, kiinnostuksenkohteilla, taustoilla ja lukemattomilla muilla pienillä asioilla. Kun tätä oikein ryhtyy miettimään, saattaa joutua hämmennykseen, että miten oikeastaan kukaan ikinä onnistuu muodostamaan toimivan parisuhteen noita palapelin palasia yhteen sovitellessaan. Ja mitä vanhemmaksi tullaan, sitä omemmaksi elämä on jo ehtinyt muotoutua – ja sitä vaikeampi siihen voi olla sovitella uusia palikoita.

love2

Jos mietin sellaisia tilanteita omasta elämästä, missä tunteenpalon puute ei ole ollut syynä jutun kaatumiseen, tulee mieleen useampikin esimerkki. Olen ollut rakastunut ihmiseen, jonka kanssa en luonteeni puolesta kertakaikkiaan sovi yhteen – jos yhteiselo on yhtä taistelua, ei rakkaus välttämättä jaksa kannatella kaikkea yksin. Ei myöskään ole oikea lähtökohta parisuhteelle, jos kummankin tai jomman kumman pitäisi muuttua valtavasti, jotta suhde voisi toimia. Tottakai ihmisenä ja kumppanina saa ja voikin kehittyä, mutta jos oman persoonan muokkaaminen on lähtökohtainen edellytys sille, että kaksi ihmistä voisi edes tulla toimeen, ei ennuste suhteelle voi olla kovin optimistinen.

Mitä jos toinen sanoo, ettei hänellä yksinkertaisesti ole aikaa parisuhteelle? On helppo ajatella, että kyllä sitä aikaa toiselle ihmiselle löytää, jos sitä haluaa löytää. Olen kuitenkin ollut tilanteissa, joissa aikaa ei yksinkertaisesti ole ollut tai kahden ihmisen elämänrytmit ovat menneet niin ristiin, että suhde olisi vaatinut äärimmäisiä uhrauksia voidakseen edes päästä kunnolla käyntiin. En voisi ikinä vaatia toista ihmistä esimerkiksi riskeeraamaan uraansa rakkauden takia, joka on vasta nupullaan. Ja tuskin olisin valmis tekemään sitä itsekään kovin alkuvaiheessa suhdetta, vaikka tunnetasolla roihuaisikin.

Olen kokenut ja kokenut ajoituksen ja olosuhteiden puolesta myös sellaisia tilanteita, joissa vanha ero on vielä liian tuore, jotta ihminen pystyisi heittäytymään lupaavaankaan tunteeseen. Tilanteita, joissa ihastuminen voimallinen tunne on syttynyt jomman kumman olleessa suhteessa toisaalla. Tilanteita, joissa kahden ihmisen uskonnolliset vakaumukset ovat olleet niin kaukana toisistaan, että rakastumisesta riippumatta ei ole voitu nähdä yhteistä tulevaisuutta.

Olen todistanut myös sellaisia tilanteita, joissa oma tai läheisen vakava sairastuminen tai jokin muu kriisitilanne on alkumetreillä keskeyttänyt lupaavan romanssin kehityksen syvemmäksi. Tilanteita, joissa huomataan, että halutaan elämältä ja tulevalta tyystin eri asioita, eikä yhteistä maaperää löydetä ilman, että toinen joutuisi tekemään kohtuuttomia kompromisseja. Tilanteita, joissa arvot ja ajatusmaailmat eivät vain kertakaikkiaan kohtaa roihuavasta intohimosta huolimatta.

love3

Heikkoina hetkinä on helppo ajautua ajattelemaan, ettei olosuhteilla todellisuudessa ole merkitystä. Jos se toinen olisi vain välittänyt tarpeeksi, kyllä tämä olisi saatu toimimaan. Ehkä se toinen ei sittenkään vain tykännyt tarpeeksi. Mutta totuus on, että niillä olosuhteilla ja suhteesta riippumattomilla tekijöillä ON merkitystä. Se on vähän surullista ja sotii satukirjojen esittämää romanttista ajatusta kaiken voittavavasta rakkaudesta vastaan, mutta niin se vain on.

Ja toki on aina olemassa mahdollisuus, että se toinen ei sittenkään vain tuntenut tarpeeksi. Hyvin monessa tilanteessa syyt lupaavan tilanteen kariutumiselle ovat kuitenkin huomattavasti monimutkaisemmat. Se on hyvä muistaa niinä hetkinä, kun tekisi mieli velloa omassa surkeudessaan ja etsiä puutteita ja vikoja itsestään.

Olen siinä määrin romantikko ja sinnikäs rakkauden soturi, että jaksan kaikesta huolimatta uskoa siihen, että monissa tilanteissa vaikeudet ovat päihitettävissä ja rakkaus voi voittaa haastavissakin olosuhteissa ja lähtökohdissa. On silti hyvä pitää mielessä, että kaikkeen emme voi vaikuttaa ja joskus molemmat tilanteen osapuolet eivät syystä tai toisesta ole yhtä vahvoja ja sinnikkäitä. Sekään ei silti tarkoita, etteikö tunne kahden ihmisen välillä olisi ollut aito ja todellinen.

Tästä aiheesta voisi jatkaa loputtomiin, joten tuumin, että jätän pohdinnat tällä kertaa tähän. Jatkan sitten ensi kerralla vähän toisesta näkökulmasta, sillä ajatukseni rakkaussuhteiden kiemuroista eivät tosiaankaan olleet vielä tässä. ;) Sana on vapaa ja kommenttiboksi avoinna keskustelulle! Kuulen enemmän kuin mielelläni myös teidän ajatuksianne aiheesta.

PS. Mitäs tykkäätte taas näistä fantastisen upeista kuvituksista? :D

Related posts